Märkiä koiria viiksekkäitä.

/ Jenna / Yleinen / 2 kommenttia

Nyt seuraa shokkipaljastus: koirat eivät ole vielä kertaakaan tänä vuonna saaneet sadeasuja ylleen. Totta joka sana, tai myönnettäköön, että Remu sai ensisateiden aikaan ylleen oman sadehaalarinsa, joka osoittautui täysin turhaksi ja pikaisen analyysin jälkeen joutaisi roskikseen. Se siitäkin ilosta – kenties siinä joskus oli vettä hylkivä pinta, (mutta rievun liimautuessa läpimärkänä yhä vain märempään turkkiin siitä ei ollut enää tietoakaan) ja koko turhuuden kruunasi kainalosta löytynyt suuri repeämä. Koko riepu oli yhtä tyhjän kanssa, joten se siitä.
Into on meidän porukasta ainoa, joka tällä hetkellä edes omistaa sadetakin. Yhden koiran suojaaminen sateelta tuntuu kuitenkin tällaisen kokoonpanon kanssa hyödyttömältä – se on kaikki tai ei mitään, sanon minä!
Seuraavaksi päästäänkin siihen, että sadevermeet pitäisi varmaankin ostaa. Vaan mistä ja mihin hintaan, se on suuri arvoitus. En ole oikein ehtinyt paneutumaan asiaan, mitä nyt silloin tällöin hiukan vilkuillut markkinoita.
Voisi kuvitella, että Remulle paras vaihtoehto olisi jonkinlainen haalari – siis jos se sellaisessa suostuu liikkumaan. Se on niin matala ja karvainen, että perinteisestä manttelista ei varmaankaan olisi paljoa iloa. Nopea silmäily netissä osoittaa, ettei haalareissa taida juurikaan olla vaihtoehtoja, vaan ainoat haalarit löytyvät Hurtalta ja suurin osa niistä on melko karmaisevan värisiä. Mutta jos pelleasussa julkisesti esiintyminen nopeuttaa lenkeiltä palaamisriittejä, helpottaa arkea ja tekee koiran omistamisesta astetta vaivattomampaa, se lienee sen arvoista. Olen pahoillani Remu.
Elnalta sen sijaan löytyy vettähylkivä turkki (!!!) ja sillä on melkoisesti maavaraa. Yleensä lenkin jälkeen riittääkin, että se vain ravistelee ja sen pitkät koivet pyyhkäistään kertaalleen pyyhkellä – ja se on sillä selvä. Sen vatsakarvoissa harvemmin on juurikaan hiekkaa, sillä se sipsuttaa sateella kuin hienompikin fifi – jos nyt ei oteta huomioon sitä, että se kulkee jokaisen vesilammikon läpi. Mutta siitäkin huolimatta sen ohuet tikkujalat eivät juurikaan likaannu – se on oikeasti todella vaivaton sadesään koira.
Jokatapauksessa olen katsellut sille Hurtan Lifeguard Storm -sadetakkia, joka houkuttelisi huppunsa ja heijastimiensa puolesta. Sellainen olisi hieno kyllä Intollekin, jolle todellisuudessa arjen parhain vaihtoehto olisi mututuntumalla haalari! Intolla on nimittäin koristekarvaa siellä sun täällä – juuri sellaista sopivan villaista, johon tarttuu joka ikinen märkä hiekanjyvä ja kaikenlainen kura ja märkyys. Haalari peittäisi koristekarvat tassuista, pitäisi visusti piilossaan vatsakarvat, villapöksyt ja leijonanharjan – mutta jotenkin isomman koiran näkeminen kumisessa kokopuvussa saa mieleni hiukan järkyttymään, joten luovutaan siitä ajatuksesta. Ainakin toistaiseksi. Ja katsotaan, mitä tuleman pitää..
0

Inventaario

/ Jenna / Yleinen / 5 kommenttia
Olen viimeisen parin vuoden aikana ottanut tavakseni hankkiutua jostain vanhasta eroon aina, kun ostan jotain uutta. Vaatekomerossani tämä tarkoittaa sitä, että aina kun teen uusia hankintoja, käyn koko vaatekomeroni läpi ja yhtä uutta vaatekappaletta kohden luovun vähintäänkin yhdestä vanhasta tai vähälle käytölle jääneestä vaatekappaleesta. Näin vaatekomero pysyy kohtuullisen kokoisena ja kohtuullisen järjestyksessä, ja koostuu loppujen lopuksi vain hyvistä vaatteista. Samaa käytäntöä olen soveltanut paitsi vaatekomerooni, myös astiakaappiini ja kaikkeen, mihin sitä vain voi soveltaa.

Ja kuluneen viikon aikana hankitun muhkusammakon myötä tulin myllänneeksi myös koirien lelulaatikon. Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana lähettänyt useita koiran tarvike- ja lelukuormia löytöeläinkoteihin sekä Suomeen, että Viroon, ja kuvittelin, ettei lähtötilanne koirien lelukopassa olisi kovin paha – mutta olihan se! Roskiin joutavia leluja löytyi loppujen lopuksi muovipussillinen (!!!) ja pesukoneeseen päätyi koneellinen pehmoleluja, joista osa ei selvästikkään olisi ansainnut toista mahdollisuutta, sen kuitenkin saaden. (Näihin lasketaan kuvassa yllä näkyvä valkoinen pupupehmo, joka oikeastaan on enää kuori ilman täytettä sekä sen vieressä makoileva pinkki eläin, jolta puuttuu pää ja täytteet, mutta jonka neljästä naruraajasta on vielä iloa. Alemmassa kuvassa ne epäonnekkaat, jotka päätyivät käyttökelvottomina kaatopaikalle… Siellä näkyy myös sen pinkin eläimen pää!)

Ajattelen liikaa ja kiinnyn tavaroihin – siis jopa koirien leluihin! Huomaan typerän tunteiluni jo ihan itsekin. ”Tältä puuttuu täytteet, mutta Into sai sen pentuna ja riepottelee sitä toisinaan edelleen” tai ”tällä ei kukaan leiki, mutta ostin sen ensimmäiselle koiralleni ollessani 11-vuotias.” Toki joidenkin hieman räjähtäneiden lelujen säästämiseen vaikuttaa sekin, että toisinaan koirat vain rakastavat täytteettömiä pehmoleluja, joissa ehkä on jokin kosmeettinen epäkohta, kuten puuttuvat silmät tai irti nakerrettu korva tai pää. Nykyään jopa myydään valmiiksi täytteettömiä pehmoleluja, koska koirat vain rakastavat niitä!

Elnan suuresti rakastama heppa (joka on puoliksi riisuttu riimustaan) ei arvostanut 90 asteen pesua, ja vaihtoi siistin ja tiheän pehmolelukarvansa tuollaiseen littaantuneeseen teddy(?)-versioon. Oikealla oleva koirapehmolelu on muuten minun lapsuudestani, mutta jotain kautta Elna sen joskus sai hampaisiinsa ja kun pehmolta puuttui jo silmät ja nenä totesin, että se saa sen myös pitää.
Muutamilla läpi käymilläni leluilla oli ihan liikaa tunnearvoa siihen nähden, että ne ovat vain koirien leluja. Onneksi meillä on Remu. Moni sellainen lelu, joka oli säästynyt jopa Nikin pentuajoilta* saakka ja majaili edelleen koirien lelulaatikon pohjalla – oman oletukseni mukaan ehjinä – olikin saanut inttini aikana perusteellisen terrierikäsittelyn. Sellaisen käsittelyn saaneen lelun kohdalla ei ole epäselvää meneekö se ”jatkoon” vai lähetetäänkö se roska-autolla lähimmälle kaatopaikalle, oli kyseessä sitten minkä tahansa koiran tunteita ja muistoja herättävä lempilelu. Loppujen lopuksi minulle riittää ihan hyvin, että minulla on Nikistä muistona muutama erityisen onnistunut kuva, ne kaikki muistot ja rakkaani kaulapanta. Ja ehkä löydän vielä kymmenen vuoden päästäkin vanhoista vanhoista blogikirjoituksistani muistoja siitä, minkälaisista leluista koirani ovat milloinkin pitäneet ja kuinka ne riepottelivat uusia lelujaan onnesssaan – ilman, että säästän niitä itse leluja.
*Nikin pentuajoilta säästyneisiin leluihin lasketaan epäonnekkaiden kuvassa näkyvä jouluinen kumilelu, joka oli vielä ennen armeijaani ehjä ja siistissä kunnossa, mutta joka sittemmin sai terrierikäsittelyn (en tiedä, miksi se terrierikäsittelyn jälkeen on siirretty lelulaatikkoon eikä suorinta tietä roskikseen – miehet!) ja kuvassa hieman alempana näkyvä punainen kumitoukka puolestaan on Rompun lapsuuden suursuosikkeja – siis aikanaan jopa Rompun pakkomielteisen suuri rakkaus. Siis silloin joskus, kun se ei vielä ollut saanut terrierikäsittelyä osakseen!

Sen lisäksi, että koirien lelulaatikon (Remun repimät) aarteet herättivät minussa suuria tunteita ja muistoja menneistä, saivat ne minut myös hätkähtämään. Muovipussillinen roskiin meneviä käyttökelvottomia koiranleluja! Onneksi en ole koskaan sijoittanut juurikaan rahaa koiranleluihin. Silti minua vaivaa, miten lyhyt elämänkaari niillä toisinaan onkin ja kuinka maailmassa on niin paljon kaikkea turhaa, joka lopulta päätyy vain kaatopaikalle hiukan rikkinäisenä tai muuten turhana. Päätin, että jatkossa koirakilpailuista voitetut epäkiinnostavat koiranlelut matkaavat oitis suoraan löytöeläinkotien vähäosaisille ja minä mietin jatkossa kahdesti, mitä ostan ja mistä ostan omille koirilleni.
2

Sammakkoprinsessan onnenpäivä

/ Jenna / Yleinen / 4 kommenttia

Meillä on ollut hieman pantapulmia. Koirat kävivät lauantaina sänkipelloilla oikomassa jalkojaan, ja vaikka yritin tasaisin väliajoin varmistella, että molempien pannat pysyvät kyydissä, niin kas vain – sen jälkeen, kun Elna oli heittänyt korkeassa sängessä muutaman kuperkeikan ja juossut vielä kaaressa kilometrin kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin ilmansuuntiin, oli hattutemppu tehty ja niin pelto söi hyvän, vuosia käytössä olleen suuresti rakastamani ketjupannan. Yyh!

Se oli kaikin tavoin hyvä panta. Kaikkien suuresti kauhistelema ja vihaama ”kuristuspanta” teräs-silmukoilla oli kiistaton rakkauteni kohde. Oikein käytettynä täysin vaaraton ja toimiva ”kurkkari” oli helppo ja kätevä panta. En ole nähnyt juuri sellaista pantaa missään, paitsi sen kerran, kun törmäsin siihen aikoinaan käytettyjen tavaroiden liikkeessä ja siltä seisomalta myös ostin sen. Siinä oli täydellinen silmukkakoko, se oli juuri hyvän kokoinen panta ”isolle” koiralle jolla on pieni pää ja ohut kaula ja se oli juuri se panta, jonka kanssa Elna on oppinut hihnassa kävelyn perusteet ja joka kaulassaan se kuunteli pienimmätkin hihna-avut. Ja josta se ei koskaan karannut ja jonka avulla se oli helppo pitää hallinnassa vaikeimmissakin tilanteissa. Ainakin useimmiten. Ja nyt se on poissa! Poissa!

Etsimme pantaa pelloilta kuin neulaa heinäsuovasta ja palasimme paikalle vielä seuraavanakin päivä. Mutta turhaan. Maa oli niellyt pannan.  Oi ja voi!

Vaan onneksi asioilla on tapana järjestyä. Kävin tänään kirpputorilla (vaikka alunperin olinkin koko ajatusta vastaan) ja törmäsin no, en nyt voi sanoa täydelliseen, mutta hyvään ja nättiin, puolikuristavaan nahkaiseen kaulapantaan joka lähti mukaani vaivaisella kahdella eurolla. Siis kaksi euroa uudenveroisesta vaaleanpunaisesta nahkapannasta niiteillä! Taisi onni potkaista. Pannan sävy on tosi hyvä ja olen oikeasti katsellut nahkaista puolikuristavaa niittipantaa Elnalle jo vuosia, mutta en ole ikinä raaskinut ostaa kallista ja aina ehkä hiukan vääränkin sävyistä pantaa.  Tämä kirppikseltä löytynyt panta on oikea löytö – laatunsa, värinsä, kokonsa ja hintansa puolesta.

Vähän jännitti, että onko panta hyvän kokoinen – puolikuristavista voi olla vaikea sanoa. Kotona Elna ei suinkaan sujauttanut päätään pannasta läpi niin kuin sillä on tapana tehdä, vaan jäi hyvin järjestelmällisesti nuuskimaan pannan sisäpuolet – se on siis ilmiselvästi ollut ainakin joskus jonkun kaulassa. Tarkoin tehdyn tutkimustyön jälkeen Elna huoli pannan kaulaansa – ja se sopi täydellisesti! En nyt tiedä, onko hempeän vaaleanpunainen oikea väri koiralle, jonka turkin väritystä voisi kuvailla mudassa uitetun viemärirotan väriksi, mutta tämä kelpaa nyt – ja oikeastaan toivonkin, että ihastun ja tykästyn tähän pantaan ja meillä on vielä monta yhteistä vuotta edessämme. Onhan se nyt oikeasti hyvä panta.

Tänään taisi kyllä muutenkin olla Elmerin onnenpäivä. Sen lisäksi, että se pääsi lopullisesti eroon ketjupannastaan eikä joudu edes tyytymään epämääräisiin ja vähän liian isoihin tai pieniin normipantoihin (jotka ovat rumia) se sai kirpparilta tuliaisiksi uuden sammakon! Nykyään pehmoleluilla alkaa olemaan melko paljon hintaa nuhjuisemmassakin kirpparipöydässä, mutta tänään kohdalleni osui muhkea ja turvallisen oloinen sammakko 0,50 eurolla.

Elna oli onnesta soikeana hepuloidessaan uuden sammakon kanssa ympäri pihaa ja nyt sillä on kopassaan kokonainen kolmen sammakon kokoelma! Kuvassa oikealla oleva Grazy Frog jakaa kiistatta lempparipehmojen ykkössijan yhdessä Elnan nuhjuisen pehmohepan kanssa. Elna rakastaa hepan pitkiä raajoja joista on helppo ottaa kiinni ja Grazy Frogissa parasta on se, että kun sitä painaa mahasta se alkaa pärisemään (joskin kovin vaimeasti nykyään). Sillä oli ennen myös liivi, päähine ja lasit, mutta ne ovat ajansaatossa päätyneet pieninä paloina roskikseen. Katsotaan, yltääkö suuren muhkean uutuus-sammakon suosio yhtä korkealle kuin edellä mainittujen – oli miten oli, taipaleensa meillä se taitaa aloittaa pesukoneessa, sillä sen sisäänajo ulkona Elnan hampaissa oli melkoisen raju!

0