Hurrr! Pakkaslukemat muistuttavat jälleen lapsuuden talvista. Ihan hyvä niin, on tämä kai parempi, kuin pimeät ja synkät kurakelit. Olen armeijassa kunnostautunut talvilajien (=koirahiihdon) harrastajana ja sen myötä koen, että vastapainoksi saan lomilla rötvätä kotona pistämättä nokkaani muutamaa kymmentä minuuttia kauemmaksi aikaa ulos. Onhan se koiria kohtaan epäreilua, mutta enpä ole kuullut valitusta polven korkeudelta. Meillä viime aikaiset päivät ovat koirien puolesta sujuneet kuten alla olevat kuvat antavat ymmärtää: reippaanlaisia kontaktilajeja pihalla harrastaen ja vastapainoksi sisällä rötväten. Yleistä lepäilyä ja hengailua lähinnä.
Olen itse melkoinen vilukissa, ja vaikka Into taljansa puolesta kestäisi vaikkapa noutopuuhien treenailua näillä keleillä, se ei riitä minulle houkuttimeksi. Naulakossa odottavien lasketteluhousujen ja toppatakin pukeminen tuntuu ylivoimaiselta, kun vaihtoehtona on villasukat jalassa kotona nököttäminen. Armeijan tarkasti aikataulutettujen päivien vastapainoksi sitä tahtoo kotiin tullessaan vaan olla ja nauttia joko siitä kiireettömyydestä tai sitten spontaaneista ideoista.
Ja kuten varmaan kaikkien koiraihmisten, termi ”sisällä nököttäminen” ei (pelkästään) tarkoita sohvalla suosikki sarjaansa maratonina katsomista (ja siivoamista), vaan siihen tottakai sisältyy myös jonkinlainen prosentuaalinen osuus koirien kanssa tekemistä. Kauneudenhoitoa (eli turkin sukimista ja kynsien lyhentämistä) ja temppujen opettamista. Tällä hetkellä meillä harjoitellaan komentoa ”asento” (eli jäyhää mutta perinteistä orava/kerjäys -asentoa) ja kasarmeilta tuttua tervehdystä.
Kaikki sen vakavempi saa toistaiseksi odottaa suurta inspiraatiota (ja kotiutumista, eli säännöllisempää treenitahtia). Toki myönnetäköön, että kun satunnaisina viikonloppuina on saanut vedettyä hienon seuraamisen punaturkkinsa kanssa, se hyvällä säkällä on sitten seuraavilla lomilla jo vielä hienompi – tällä treenaustahdilla asiat ei suinkaan unohdu, vaan jäävät muhimaan pieneen karvaiseen päähän. Ei tule pilattua liikkeitä liialla jankkaamisella ja toistoilla toistojen jälkeen, kun siihen yksinkertaisesti ei ole aikaa. Joo, liiba laaba, olen vain laiska.
Koirat ovat pysyneet terveinä. Seurailua vaativia pikkuvaivoja kuitenkin on: Intolla on (yllä olevassa kuvassakin näkyvä) oikeassa yläluomessaan pieni näppylä, joka ei kylläkään häiritse ketään muuta kuin minua ja johon eläinlääkärikin reagoi taannoisella käynnillämme pelkällä olan kohautuksella. Lisäksi toisinaan tuntuu, että Elnalle elokuussa suoritettu sterilointi on aiheuttanut likalle virtsan karkailua, joskaan ei tosin mitenkään suuressa mittakaavassa, vaan silloin tällöin koirien pediltä paljastuvina pieninä märkinä läiskinä. Itse olen törmännyt näihin märkiin läiskiin vain muutamia kertoja, joten toivotaan, ettei ongelma tästä pahene sen enempää.
Inton ilmoittaminen kevään ja kesän näyttelyihin kutkuttaisi, ja olenkin seuraillut suurella mielenkiinnolla tulevia tapahtumia lähiseudulla. Toistaiseksi on pidettävä näppinsä erossa uudesta Showtailors -sivustosta, eli siitä järjestelmästä, jolla voi ilmoittautua koiranäyttelyihin. On rauhassa haisteltava uusia tuulia – armeijan jälkeisestä elämästä ei ole vielä juurikaan tietoa ja näyttelyihin ilmoittautuminen onnistuu vasta, kun on varma tulonlähde. Siihen saakka me jatketaan tätä, pakkasen välttelyä (mutta odottakaas, kun joskus saan hankittua lumikengät tai kickspark -potkukelkan!), sunnuntaitreenailua ja elämästä nauttimista ihan vain näin tällaisenaan.
Nuija ja tosi nuija? Ohessa lisää kuvasatoa, joka saattaa vaikuttaa katsojan mielikuvaan rakkaiden lemmikkieni älykkyydestä…
