Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!

Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta – mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan – se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.

Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.

”-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee.”

Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!

Viimeisimpien päivien aikana meidän poppoota ei ole näkynyt treenikentillä juuri ollenkaan. Treenimotivaatio on kadonnut, sillä tiedän, etten edessä häämöttävän armeijan takia pysty asettamaan sellaisia treenitavoitteita joita haluaisin. Toki treenaaminen on paljon muutakin kuin titteleiden perässä tahkoamista, mutta nyt, kun kaikki se, mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu, on edelleen hyvin epävarmaa ja sekavaa, olen vain viettänyt aikaani kotona pääasiassa töiden, pihan ja puutarhan sekä urheilun kimpussa. Toki koirat ovat olleet hengessä mukana ja silloin, kun olen tehnyt kotona tietokoneen ääressä töitä, ne ovat kaikki levänneet jaloissani äänekkäästi kuorsaten tai unia nähden, ja silloin, kun olen ollut pihan ja puutarhan kimpussa ne ovat valppaina pitäneet minua silmällä ja tonkineet maahan inhottavia kuoppia ja repineet ruohoa minkä ovat ehtineet.
Minä olen käynyt lähes päivittäin juoksemassa kuntoni kohottamiseksi, ja koko kolmen kopla on saanut osallistua tähän kipittämällä kiltisti mukanani hihnoissaan minun tahtiani ravaten. Jopa 9-vuotias Romppu on pienestä koostaan huolimatta pysynyt hyvin mukana tahdissa, mutta tässä ei taidakaan olla kyse cockeripapan suuresta saavutuksesta vaan omasta hitaasta vauhdistani…

Kiitos kysymästä, arkea siis. Ei sen enempää, eikä sen vähempää. Mökkihöperyyden ehkäisemiseksi olemme kuitenkin Inton kanssa käyneet toisinaan lenkkeilemässä Tiian ja bullterrieri Riesan kanssa. Hallittuja hihnalenkkejä vielä toistaiseksi ei-toivottujen tilanteiden estämiseksi, tosin, myönnettäköön, että Into ja Riesa kävivät Vanajaveden rannassa polskuttelemassa yhdessä, eikä ongelmia ilmennyt. Jatkettiin siitä kuitenkin turvallisella hihnalenkillä kuten myös viime maaanantaina, jolloin reippaaseen kävelylenkkiin osallistui myös hyenalapsi Elna.

Tässä vielä kuvasatoa pihalla riekkuvasta koiralaumasta tiistailta: sulkekaa ovet ja ikkunat, ny ne tulee!

”Ota kiinni jos saat!”

”Ai JOS saan?!”

”Täältä pesee sirkuskarhu, tunne hyeenan raivo nahoissasi!”

”Kohti grilliä, ja sen yli!  …Hups.”