arki

Arkea ja arkisia artikkeleita elämästä koirien kanssa.

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki

/ Jenna / Yleinen / 6 kommenttia

Toteutin viimein pitkäaikaisen haaveeni lumikengistä, kun sain ostettua 219 euron ooveehoota kantavat lumikengät 139 euron hintaan. Oli varaa tai ei, pistin kerralla haisemaan ja ostin myös sukset, siteet, monot ja sauvat nyt, kun halvalla sain. Kallista lystiä, mutta näistä on iloa vielä pitkään!
Sukset saivat vielä odotella vuoroaan, sillä tänään oli aika testata lumikengät. Lisäksi meiltä uupuu vielä vetovyö ja muut vetokamppeet, joten koirien kanssa laduille päästään todennäköisesti vasta ensi talvena. Se ei kyllä harmita enää ollenkaan, sillä pelkästään jo lumikengät osoittautuivat nappihankinnaksi!

Ajattelin, että lumikenkäkävely olisi leppoisaa ja kevyttä viikonloppu-urheilua, mutta sainkin äkkiä huomata, että umpihangessa pellolla eteneminen käykin ihan oikeasta liikunnasta! Koirat eivät olleet järin innostuneita reittivalinnastani, sillä niidenkin eteneminen syvässä ja upottavassa hangessa oli todella vaivalloista. Into oivalsikin äkkiä, että sen on helpointa kulkea jäljissäni. Aina, kun oma vauhtini uhkasi hiipua se tökki nokallaan lisää vauhtia ja osoitti hitauttani astumalla jatkuvasti lumikenkieni päälle niin, että sain muutamaan kertaan ihmetellä mihin olen jäänyt jumiin, kun läpyskä kengän alla ei enää nousekkaan. Ai, tollerihan se siinä.

Kulkumme helpottui heti, kun pääsimme pelto-osuuden yli tiheäkasvuisempaan mäntymetsään, jonne ei ollut satanut lunta ihan niin paljoa. Siellä Intokin pääsi jo omille hajuilleen ja juoksemaan, kun sen ei enää tarvinnut rämpiä vaivalloisesti perässäni. Lyhyen mäntymetsäosuuden jälkeen jatkettiin kuitenkin taas upottavemmissa maisemissa ja pitkän umpihankilenkin ja nollakelin ansiosta Elnakin sai ensimmäistä kertaa elämässään lumipaakkuja turkkiinsa. En edes tiennyt, että niin lyhyeen turkkiin voi jäädä lumipaakkuja!

Kaikenkaikkiaan onnistunut lauantailenkki! Vaikka aurinko ei tänään näyttäytynytkään, oli ihanaa tuulettaa ajatuksiaan luonnossa sellaisissa maastoissa, joissa ei ollut pelkoa vastaantulevista tai ohittavista hiihtäjistä tai kanssalenkkeilijöistä. Suosittelen kyllä lumikenkiä kaikille, jotka pitävät vaellustyyppisestä liikunnasta ja haluavat talvisinkin valita reittinsä itse. Lumikenkien avulla pääsee kauas yleisiltä kulkureiteiltä ja laduilta, ja heti on taas huimasti enemmän valinnanvaraa lenkkeillessä!

3

Vuoden viimeiset

/ Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Taas sitä viedään – vuoden viimeistä päivää. Muistan kun eilisen kasarmilla vietetyn uudenvuoden, kun pojat kalasteli liköörikarkkien sisuksia ja valittelivat surkeaa kohtaloaan. Samassa veneessä oltiin kaikki, tänävuonna tuntuu astetta vapaammalta. Ihan hyvä näin.
Kulunut vuosi oli melkoista pyöritystä. Koin paljon asioita, joita en uskonut kohtaavani vielä pitkään aikaan. Ja jos joku olisikin kertonut etukäteen kaikesta, mitä vuoden 2012 aikana tulee tapahtumaan, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja naureskellut vaivaantuneena.

Alkuvuodesta ensimmäinen yllättävän nopeasti edessäni ollut asia oli kotiutuminen asepalveluksesta. Vaikka palveluspäivät toisinaan olivatkin tuskaisia paitsi fyysisesti, erityisesti myös henkisesti, en vaihtaisi kokemaani pois ja täytyyhän se myöntää – kavereita (ja palveluksen aikaista koiraa!!!) jäi ikävä. Kun asut raivostuttavien apinoiden kanssa samaan tilaan sullottuna useiden kuukausien ajan, alat lopulta pitämään niistä. Karua, mutta totta.

Seuraavaksi huomasinkin kantavani toimitusjohtajan viittaa harteillani. Perustin yrityksen melkein heti kotiuduttuani. Jouduin yrityksen myötä opettelemaan valtavan paljon uusia asioita ja oppiminen jatkuu varmasti vielä pitkään. Kärsivällisyyttäni, unenlahjojani, ja jopa osaamistani ja parisuhdettani on koeteltu uusien kuvioiden myötä enemmän kuin koskaan, mutta luulen, että pikkuhiljaa ollaan jo voiton puolella. Vuosi 2013 on todellinen näytön paikka ja samalla kun odotan sitä hirvittävän innoissani ja jännittyneenä, minua myös hirvittää ihan suunnattomasti. Pitäkää peukkuja!

Kesä oli tavallaan leppoisa, mutta taloudellisesti todella raastavaa aikaa. Harrastin pienellä budjetilla puutarhanhoitoa sen, minkä paperihommilta ehdin. Into kävi luonnetestissä yllättävin tuloksin ja sain hirveästi uutta puhtia treenailuun, josta pidin pitkään taukoa. Armeijan koiratouhut saivat pääni pyörälle niin, että olin hetken aikaan haluton tekemään mitään omien koirieni kanssa, vaikka aina toisinaan touhu inspiroikin entistä kovemmin.

Sitten rytisi ja kunnolla. Lokakuussa jouduin hyvästelemään Rompun. Se oli melkoinen kolaus. En olettanut sen hetken tulevan vielä pitkään aikaan, vaikka koiran kunto olikin heikentynyt huomattavasti armeijaan lähtöni jälkeen.
’Cause everybody needs someone that they can trust
And you’re somebody
That I found just in time
Rompun jättämä aukko on ihan mielettömän suuri, eikä kukaan tai mikään ikinä tule korvaamaan sitä. On uskomatonta ajatella, miten paljon yksi pieni koira voikaan vaikuttaa ihmisen elämään.
Loppuvuosi sujui rauhallisesti. Treenasimme Inton kanssa BH-koetta ja taipumuskoetta varten tavoitteenamme korkata molemmat tulevan kevään tai kesän aikana ja treenaaminen jatkuu edelleen. Vanhempani ottivat pienen sekarotuisen koiranpennun, joka on hulvattoman hauska ja persoonallinen terrierin alku. Sellainen kilon kirppu tuo hiukan uudenlaista kontrastia meikäläisenkin koiraharrastukseen ja käsitykseen koirasta eläimenä. 
Ensivuonna tapahtuu taas. En uskalla edes arvuutella, mitä kaikkea. Toivottavasti vuosi on suotuisa. Inton kanssa käydään kurkkaamassa BH-koetta ja taippareita, kävi miten kävi. Elnan kanssa oleilu ja elely jatkuu – ehkä meillä on joskus sellainen suhde, että pystyn haaveilemaan sen näyttämisestä jollain treenikentällä. Haku houkuttelisi ketterän ja itsenäisen menijän kanssa, mutta raitapaita taitaa olla vähän turhankin itsenäinen siihen hommaan, ainakin vielä.
Inton kanssa toivottavasti palataan pelastushaun pariin oikein kunnolla ja toivon, että huhtikuussa 10-vuotta täyttävä Remu elelee tulevankin vuoden terveenä ja hyväkuntoisena.
3

Harmaa lauantai

/ Jenna / Yleinen / 10 kommenttia

Tänään on ollut harmaa lauantai. Odotin viikonloppua innoissani, sillä tiesin pääseväni kokeilemaan uutta kameraa. Mutta se siitä ilosta, kun ainoa asia mitä voi kuvata, on kurainen lieju ja harmaat maisemat. Sunnuntaiksi on luvattu vesisadetta, eikä sekään kuulosta lupaavalta. Mielialaani ei ainakaan piristä se, että kepo soitteli työpaikaltaan joutuvansa taas jäämään tekemään yli 12 tunnin työpäivän.

Onneksi harmaa sää ei masenna koiria. Ne ovat aina yhtä iloisia ja riemuissaan päästessään ulkoilemaan. Ihmisillä on niistä paljon opittavaa!

Koirilla on ainakin ollut ihan kiva päivä. Kun minä yritin tutustua kamerani uuteen käyttöliittymään ja ominaisuuksiin, Elna kaahotti ympäri pihamaata etsien varmaankin jotain hätyyteltävää. Se rakastaa pihan siistinä pitämistä – meidän pihamaalla on tässä asuessamme nähty paitsi kesykyyhkyjä, naakkoja ja fasaaneja, myös pöllöjä, haukkoja, rusakkoja, kettuja, oravia, hiiriä ja supikoiria. Elnalla on melko paljon riistaviettiä ja se tykkää hätyytellä kaikkia pihallamme vierailevia eläimiä naapurin kissaa unohtamatta, mutta onneksi se ei ole vielä kertaakaan saanut yhtäkään niistä kiinni.
Remu jumiutui tutkimaan heti ensimmäistä löytämäänsä kuralätäkköä. Soin sen ilon sille, sillä se on ollut viime aikoina jotenkin entistäkin hiljaisempi ja hitaampi. Eilen se ei halunnut lähteä ollenkaan lenkille (minulla on tapana kuljettaa koiria melko pitkään hihnatta ja vasta autotien reunassa kytkeä ne) vaan kävi vaan nopeasti pissalla pihakatajan juurella ja meni sitten terassin portille anomaan sisäänpääsyä. Se ei kuunnellut pyyntöjä, kehoituksia eikä käskyjä, eikä ollut kiinnostunut edes nameista joiden avulla yritin houkutella sitä pienelle kävelylle, joten annoin sille periksi. Täyttäähän se pian jo 10 vuotta. Kun illalla tiedustelimme kepon kanssa mikä sitä vaivaa, se vilkuili meitä kulmiensa alta ja murisi. Voi olla, että sillä oli vaan vanhan koiran huono päivä, mutta jatkan sen tarkkailua ja yritän keksiä mistä voisi kiikastaa, ennen kuin vien sen eläinlääkärille.
Into säntäsi melkein heti ulos päästyään ajamaan kirkuvan fasaanin lähimmän kuusen latvaan. Kaikesta huolimatta sain muutaman kuvan otettua, mutta luulen, että tuo kamera antaa itsestään enemmän heti, kun parempi mieliala ja auringonvalo osuvat samalle päivälle! Siihen saakka minulla on aikaa tutustua sen ominaisuuksiin käyttöohjeiden avulla.

1