Aluksi peittelimme Olmin joka ilta nukkumaan sen omaan pahvilaatikkoon makuuhuoneeseen. Kaksi täysin omaa leposijaa oli hyvä idea, sillä pentu lepäilee mieluusti olohuoneessa omassa pahvilaatikossaan silloin, kun kaikki muutkin ovat olohuoneessa ja makuuhuoneessa vastaavasti iltaisin, kun menemme nukkumaan.
Ja voin sanoa, ettei kovinkaan moni asia maailmassa ole suloisempaa, kuin punaisen huopansa alla sikeästi nukkuva koiranpentu.
Arki koiranpennun kanssa pyörähti vauhdikkaasti käyntiin, ja minua on suorastaan säälittänyt, että en ole ehtinyt kirjoittamaan tarkempia muistiinpanoja Olmin elämästä sen ensimmäisten meillä vietettyjen hetkien myötä esimerkiksi muutaman kerran viikossa.
Olmi on tulonsa myötä aktivoinut paitsi kirjoitusintoni, myös valokuvausintoni ja koko koiraharrastukseni. Lisäksi olen innostunut työntämään sosiaalisen median osaltani niin täyteen eri kuvakulmasta otettuja whippetkuvia, että luulen, että valtaosa koirattomista kavereistani on kaikessa hiljaisuudessa poistanut käyttäjätilini ystävälistaltaan.
Aloitimme yksinoloharjoitukset jo seuraavana päivänä Olmin saavuttua uuteen kotiinsa. Aamupäivä oli niin touhukas, että kun koiranpentu väsähti ja meni omaan koppaansa nukkumaan, minä lähdin Inton ja Elnan kanssa kävelylle.
Saavuttuamme takaisin kotiin kopasta löytyi se sama nukkuva koiranpentu, joka sinne oli jätettykin, joten minä pystyin leikkaamaan taka- ja etupihan nurmialueet ja sen jälkeen keskittymään muihin kotitöihin, joita olin jättänyt rästiin juuri siksi, että en vain istuisi Olmin kopan reunalla valtaosaa päivästä koiranpentua ihastellen (kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että se olisi paras tapa viettää aikaa nyt, kun pentu on vielä pieni ja suloinen ja viaton ja…).
Taktiikka oli nerokas. Minä puuhailin omiani ja koiranpentu pääsääntöisesti nukkui.
Sitten, kun se päiväuniensa jälkeen oli taas virkeimmillään, harjoittelimme luoksetulokäskyä ja muuta hyödyllistä, mikä taas jo parin minuutin innostavana harjoitteena laski koiran energiatasoja niin, että saatoin jälleen keskittyä pölyjen pyyhintään, pyykkikoneen täyttöön ja tiskikoneen tyhjentämiseen.
Sittemmin Olmi on ollut päivittäin vaihtelevia pätkiä yksin. Ensimmäisten päivien aikana kyse oli isojen koirien lenkityksen aikaisesta yksinolosta, kauppareissujen aikaisesta yksinolosta tai vain roskien viennin aikaisesti yksinolosta. Silloin tällöin joukkoon on ujutettu myös 7,5-8,5 tunnin yksinoloja, jotka nekin ovat sujuneet ongelmitta.
Jotenkin kaikki on mennyt niin hyvin, että Olmi tuntuu toistaiseksi vielä liian hyvältä ollakseen totta. Lisäksi sen mielikuvitus tuntuu täysin verrattomalta: ensimmäisen pidemmän, kolmen tunnin, yksinolonsa aikana Olmi oli vetänyt makuuhuoneen päiväpeiton lattialle ja koristellut sen likaisin sukin. Abstraktin taideteoksen kruunasi päällimmäiseksi aseteltu kanihäkin siivoukseen käytetty kihveli.
Toisen pidemmän yksinolokerran jälkeen kirjoitin Facebookkiin, etten enää tiedä, mitä tehdä hurjaksi äityneen koiranpentuni kanssa. Se oli yksin ollessaan vienyt mustekynän kenkään.
Sellainen riiviö se meidän Olmi on.
Yksinoloharjoitusten lisäksi koiranpennun elämään on mahtunut kaikkea, mitä koiranpennun elämään yleensäkin kuuluu – ja myös paljon sellaista, mitä olen vain mahduttanut sen päiviin. Olemme autoilleet ahkerasti, sillä se tuotti aluksi itkua ja porua – kunnes ymmärsin pehmustaa Olmin teräshäkin valtavan paksulla fleecehuovalla ja lämmittää auton saunaa muistuttavaksi kopiksi – josta kyllä vilukissana nautin itsekin suunnattomasti (kesä, tulehan jo).
Olemme vältelleet tungettelevaa mäyräkoiranaista Musti ja mirrissä (voisin joskus kertoa tämänkin tarinan alusta loppuun) sekä keskustelleet ummet ja lammet bostoninterriereitä kasvattavan naisen kanssa Kodin Terrassa.
Olen ostanut Olmille jo hieman isomman, symppiksen kaulapannan (joka on sille vieläkin hieman iso – mutta josta olen innoissani: kerrankin koira, jonka kaulassa kauniit pannat pääsevät oikeuksiinsa ja ylipäätään erottuvat karvan seasta!) ja kyläilleet vanhempieni luona tervehtimässä pienikokoista seurakoirasekoitusta Milliä.
Olmi on jopa päässyt lukuisille erilaisten kokoonpanojen laumalenkeille, ja näyttäisi siltä, että whippettini sopeutuu niin paimenporukkaan kuin yhtä hyvin täysin sekalaiseen laumaan muine pentuineen ja suursnautsereineen.
Olmi on jo käynyt työpaikallani tervehtimässä työkavereitani ja maanantaina Olmi pääsi katsomaan tanssiryhmän esiintymistä Linnan puistoon suuren yleisön ja kovaäänisen äänentoiston sekaan.
Torstaiaamuna se ajoi ensimmäisen jälkensä, kolme ja puoli metriä pitkän ja sitäkin maukkaammaan raakalihapullajäljen etupihalla juuri ennen töihin lähtöäni. Jäljestys oli niin herkullista puuhaa, että jutun jujun tajuttuaan Olmi ei olisi millään malttanut lopettaa nuuskuttelua vielä sittenkään, kun se oli syönyt koko sammaleelle uhratun aamupalansa sisuksiinsa.
Arki ei tietenkään kauttaaltaan ole ollut poukkoilua paikasta toiseen. Vaikka tahti kuulostaakin äkkiseltään vauhdikkaalta, olen edennyt tarkasti koiranpennun ehdoilla ja antanut myös levolle sijaa. Viikkoon mahtuu löhöpäiviä ja lukuisia löhöhetkiä. Jostain syystä olen alkanut lipsumaan periaatteistani koirien ja sohvien suhteen, ja olen jopa herännyt tilanteesta, jossa olen juuri ottanut päiväunet sohvalla koiranpennun kanssa. Hmm…
Onneksi poikkeus vahvistaa säännön, vai mitä? Täytyy kyllä myöntää, että silkkisen pehmeää ja alusvillatonta, lähes alastonta koiranpentua on mahdoton vastustaa – etenkään, kun olen hulluna kuumavesipulloihin ja juuri siltä Olmi usein tuntuu kömpiessään aivan liki.
Läheisyys lämmittää, mutta onneksi Olmin sohvan edustalla sijaitseva pahvilaatikko on mieluisa sekin, ja useimmiten kehoitammekin Olmia viettämään aikaansa ennemmin siellä kuin ihmisten paikalla sohvalla.
Kaikkein ikävintä koiranpennusta kertoessa on se, että vaikka ottaisin siitä kuvia maailman parhaalla kameralla tai täyttäisin Instagram -tilini kaikissa mahdollisissa tilanteissa otetuilla kuvilla, en mitenkään pysty välittämään eteenpäin sellaisia asioita, jotka eivät vain käy kuvista ilmi. Kuten sitä, että
…Olmi on oikeasti tosi pieni.
Siis tosi. Pieni. Se nukkuu banaanilaatikossa ja häkki jossa se matkustaa on mitoitettu skotlanninterrierille.
…Olmin turkki on maailman pehmein.
Ellei pennun luonne olisi mitä mahtavin, olisin varmaan tehtaillut siitä jo ylelliset silkkihansikkaat.
…Olmilla on ylisuuri nahka, joka rypistyy söpösti koiranpentua vanutellessa.
Jos sitä olisi vieläkin enemmän, rikastuisimme myymällä sitä design -valaisimien varjostimiksi, koska se on kuvioinniltaankin erittäin trendikäs.
…Olmin maailman suloisimmat önähdykset, äännähdykset ja jopa liikuttavan herttainen kiukkuhaukku eivät nekään välity kuvista.
Olmi on vasta hiljattain alkanut kiukkuamaan – sitä tapahtuu silloin, jos joku ei reagoi sen päähänpistoihin sen toivomalla tavalla, tai jos se itse piereskelee niin häiritsevästi, että se herää päiväuniltaan. Yleensä tämän myötä Olmi alkaa etsimään syyllistä ja kiukkuhaukkuu sille, joka sattuu olemaan lähimpänä ja on siten mitä todennäköisimmin syyllinen sen pieruihin.
…Olmin vielä toisinaan haparoivat askeleet ja muksahtelut.
Toisinaan meno on täysin holtitonta tai muuten vaan motorisesti suunnittelematonta, eikä sellainen sydämet sulattava toiminta vain mitenkään välity kuvista.
…Rakkaus.
Kun whippetin häntä ei ole alati heiluvaa mallia, sitä oppii arvostamaan niitä hetkiä, kun se heiluu. Ja se heiluu silloin, kun Olmi seikkailujensa jälkeen kohtaa taas Inton ja Elnan tai meidät pitkän työpäivän jälkeen. Sitä rakkautta on mahdoton taltioida, samoin kuin sitä, miten hellästi Elna nuolee Olmin päälakea tai miten äidillisen kärsivällisesti se kestää meille muuttaneen pennun päähänpistoja.
