Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Yöjunalla Ouluun

Kello ylittää puolen yön ja minä heitän harteilleni repun. Saan sikeässä unessa nukkuneen Sumun hereille ja pujotan sen kaulaan pannan juuri ennen, kun astumme koleaan syysyöhön aikaan, jolloin koko muu pitäjä tuntuu olevan syvimmässä unessaan.

Niin meidänkin on tarkoitus pian olla: syvässä unessa junassa, joka kiitää öisiä kiskoja kohti Oulua. Minä ja mustanpuhuva nelijalkainen matkaseuralaiseni heräämme aamun valjetessa Oulusta. Sieltä suuntaamme Iso-Syötteelle, niin kauas, etten ole koskaan ollut niin pohjoisessa. Minua jännittää.

Vain hetki ennen, kun saavumme rautatieasemalle, huomaan, että matkalipussani on virhe. Siinä pitäisi lukea makuuvaunu, mutta siinä lukeekin istumapaikka. Tyypillistä. 

Selvitämme asiaa konduktöörin kanssa, mutta lippu ei muuksi muutu. Niinpä minä ja Sumu asetumme istumapaikalle lemmikkivaunuun. Nopeasti selviää, että nukkuminen lähijunan käytäväpaikalla osoittautuu mahdottomaksi.

Kirkkaan kelmeä valaistus, alati jatkuvat kuulutukset sekä kivikova ja kapea-alainen istuin ovat vain alkusoittoa unettomalle yölle, kun samaan vaunuun hyppää kaksi pistävän hajuista laitapuolen kulkijaa. He mekkaloivat niin, että koirakin kääntää suuret silmänsä anoen heitä, sitten minua kohti. Silitän koiran päätä ja pahoittelen, etten oikein voi tehdä mitään.

Uneton yö

Aivan kuten minäkin, nelijalkainen matkatoverini painuu aika-ajoin uneen, mutta säpsähtää hereille joka kerta, kun uusi kuulutus tärähtää ilmoille sekä aina, kun laitapuolen kulkijat ottavat yhteen ja käynnistävät kuuluvan sanaharkan. Yritän rentoutua ja nukahtaa, mutta laitapuolen kulkijat nahistelevat ja kolisevat kohti niin, ettei silmiään varmaan kannata ummistaa.

Kello hivuttautuu hitaasti yli neljän, kuin antaen odottaa itseään ihan tarkoituksella. Junan ikkunoista näkyy pelkkää mustaa, vaikka ääni kaiuttimessa kertoo, että todellisuudessa ympärillämme on kyliä toisensa perään.

Laitatien kulkijoiden pistävä haju jää hetkeksi toiseksi, kun vaunun ilmatilaa alkaa valtaamaan tupakanhaju. Minuutit kuluvat hitaasti ja niitä laskiessa voin todeta, että jos voin joskus sanoa olleeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella, se hetki on nyt.

Ouluun on vielä matkaa

Meidän pitäisi olla perillä Oulussa kellon lyödessä 08:06, mutta samalla kellonlyömällä juna kiitää täydellä tohinalla sumuisten peltojen läpi. Alan epäroimään, olenko hukannut tilaisuuteni. Olenko nukkunut onneni ohi, menikö Oulu jo? Vai olemmeko me ollenkaan oikeassa junassa? Pitikö minun vaihtaa?

Katsomme Sumun kanssa toisiamme, eikä kumpikaan meistä tunnu tietävän enempää kuin toinen. Me olemme vain matkustajia junassa, joka vie meitä kohti tuntematonta. Sumu ei heilauta edes hännän päätään: tästä on huumori kaukana. 

Tajuan katsoa sijaintimme kännykästäni. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut, mutta Ouluun on vielä matkaa.

Ensikertaa junassa kanssani matkustanut Sumu on suoriutunut hienosti. Kun juna ensimmäistä kertaa nytkähti liikkeelle, se oli selkeästi hämmentynyt, mutta rauhoittui ymmärrettyään, että kilometrit seuraavat toisiaan välittämättä siitä, miten me niihin suhtautuisimme.  

Perillä Oulussa

Uuden päivän lempeä valo on ehtinyt täyttämään vaunun, kun juna lopulta pysähtyy Oulussa, vain noin 30 minuuttia aiottua myöhemmin. Hyppäämme kiitollisena ulos vaunusta, vaikka minusta tuntuukin siltä, että laitatien kulkijoiden ja tupakan haju on lyöttäytynyt seurakseni. Vaatteisiini pinttynyt hajumaailma varmasti kruunaa valvoneet olemuksemme. 

En ehdi ottamaan montaakaan askelta laiturilla, kun puhelimeeni saapuu viesti. “Onko siellä lunta? Ensilumi on kuulemma jo laskeutunut!” 

Katson ympärilleni. Maa on sula, minkä lisäksi näen ympärilläni vain junan, kiskoja, rakennustyömaan ja parakkeja. Silmien takana painaa väsymys ja hämmennys epätodellisen oloisesta yöstä. Olen juuri vastaamassa viestiin, kun tajuan, että meidän on jo liikuttava ja voisin vastata viestiin joskus myöhemminkin. 

Tuotekuvaukset Kaakkurin Musti ja Mirri -myymälässä

Aamupalan jälkeen suuntaamme vuokra-autolla Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Musti ja Mirri -myymälään. Sumu pääsee sovittelemaan varusteita samaan aikaan, kun minä yritän peitellä takahuoneessa yön jälkiä meikillä – siinä välttäen onnistuen. 

On mielenkiintoista päästä osaksi mainoskuvauksia, joiden satoa nähdään syyskauden ajan valtakunnallisen ketjuliikkeen markkinointimateriaaleissa. Voin jo nyt sanoa, että jos syksyn aikana näet netissä tai kuvastoissa Sumua muistuttavan koiran, se mitä todennäköisimmin on kuin onkin meidän Sumu.

Sumu tekee kuvauksissa parhaansa juuri omalla, sumumaisella tyylillään ja opettaa tavoilleen uskollisena koko kuvausryhmälle kärsivällisyyttä ja lempeyttä. En tiedä, mitä muut näkevät kameran edessä, mutta minä näen pitkän matkan kulkeneen sankarihahmon. 

Hyvät retkeilyvarusteet pitävät koirankin lämpimänä

Koiran päälle kuvauksiin ja tuleviin koitoksiimme valikoituu Feel Active Oslo fleecepaita, joka on uunituoreita uutuustuotteita. Kyseessä on pehmeä ja lämmin tekninen fleece, joka siirtää kosteutta ulospäin ja myös kuivuu nopeasti. Tuote sopii käyttöön sellaisenaan, mutta erityisen hyvin näen sen oivallisena lisälämmön tuojana esimerkiksi sadetakin alla. Se on kevyt ja ohukainen pusero, joka myös pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan.

Kuvauksissa Sumun päällä käy myös Feel Active Kiruna sadetakki. Sadetakissa on hyödynnetty uutta Feel Tech -teknologiaa, jossa kankaaseen on laminoitu veden- ja tuulenpitävä, mutta myös hengittävä kalvo. Se luo hyviä mahdollisuuksia kaikenlaisiin sääilmiöihin, eikä rapise tai tunnu koiran päällä jäykältä.

Lisäksi Sumu saa käyttöönsä hyvin istuvat Feel Active Reflective heijastinvaljaat sekä oranssin Feel Active Rope köysitaluttimen mielyttävällä, neopreeni kädensijalla.

Ja matka jatkuu 

Lähtiessämme Oulusta kohti Pudasjärveä ja siellä sijaitsevaa, Suomen eteläisintä tunturia Iso-Syötettä huomaan, kuinka kaupungin laitamilla moottoritien varteen on jäänyt vielä kevyt peitto ensilunta. Se on todellakin satanut edellisenä yönä! Videoin lumipeitettä voitonriemuisena ja lähetän pätkän vastauksena aiemmin saapuneeseen viestiin.

Pudasjärvellä sijaitsevalle Syötteelle ajaa Oulusta noin parin tunnin ajan. Maisema vaihtuu kuin varkain kaupungin laitamilta metsämaisemiin, laakeaan suomaisemaan ja silloin tällöin ikkunoista vilahtaviin kauniisiin vesistöihin. 

En ole koskaan nähnyt vapaana vaeltavia poroja, mutta ei kulu aikaakaan, kun huomaan niitä tien varrella. Sumu ei havahdu niihin ollenkaan, sillä se ottaa vuokra-auton peräkontissa takaisin edellisyöltä jääneitä kauneusuniaan. Kirkas syysaurinko paistaa kuin sytyttääkseen ympärille pian avautuvaa ruskaa yhä vahvempaan loistoonsa. Näen senkin nyt ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Alan ymmärtämään, mistä ihmiset puhuvat.

Lopulta saavumme Hulhavanahoon vuokramökillemme, joka on oikein viihtyisä ja sisältää kaiken tarpeellisen. Tiputan sinne vain suuremman reissukassini, mutta nappaan olalleni sitä paljon pienemmän repun. Olen valmis uppoutumaan Sumun kanssa Syötteen kansallispuiston maisemiin!

Syötteen kansallispuisto – Vattukurun luontopolku

Syötteen kansallispuistoa tutkimalla voisi helposti viettää päivä- tai viikkokausia. Paikan päällä on peräti 122 kilometriä merkittyjä retkeilyreittejä, joissa on valinnanvaraa niin päiväretkille, kuin pidemmillekin vaelluksille.

Haaveilen palaavani paikalle uudelleen vielä jonain päivänä, sillä lukuisat reitit kutsuvat uteliaita seikkailijoitaan. Lisäksi Syötteen kansallispuistossa voisi hyvin kuvitella etenevänsä paitsi jalan, myös kanootilla, polkupyörällä, suksilla tai lumikengillä, joten paikalle voi hyvin saapua myös muulloin, kuin ruskan aikaan. Alueella on myös yhteistyöyrityksiä, joista erilaisten varusteiden vuokraaminen onnistuu vaivatta.     

Koska seikkailuamme edeltävä yö oli, mitä oli, reitiksemme valikoituu Vattukurun luontopolku, joka on 2,1 kilometrin mittainen keskivaativa reitti. Vaikka luontopolku vaikuttaa näennäisesti lyhyeltä, sen varrella on monen tyyppistä luontoa ja sitä ihailemalla reitillä vierähtää helposti useita nopeasti kuluvia hetkiä. Juuri tällaisia paikkoja tutkii mielellään rauhaisasti elämys, ei niinkään taitetut kilometrit edellä.

Metsän asukit

Naavaiset kuusikot kätkevät uumeniinsa keskikesän aikana kokonaisia liito-oravaperheitä, mutta näin syyskuussa poikaset ovat jo lähteneet pesästään ja etsivät omaa elinpiiriään kauimmaisten kuusikoiden uumenista.

Liito-oravat jäävätkin meiltä kokonaan huomaamatta, mutta se ei haittaa, kun otetaan huomioon, minkälainen näky meitä myöhemmin illalla odottaa. Päätämme jatkaa autolla Vattukurun luontopolulta Kellarilammen luontopolun ääreen, kunnes matkamme katkeaa henkeäsalpaavaan näkyyn.

Kookas uroshirvi seisoo hievahtamatta ajotien korkeuksiin kaartuvan ylämäen huipulla. Majesteetillinen näky korostuu, kun hirvi antaa meidän tarkkailla itseään hievahtamatta. Se ei pidä kiirettä vielä silloinkaan, kun lopulta arvolleen sopivasti astelee tien yli pitkine raajoineen. Se katoaa metsän siimeksiin yhtä nopeasti, kuin sieltä ilmaantuikin.

Mitä kaikkea metsään kätkeytyykään. Olen mykistynyt.  

Kellarilammen luontopolku

Matkamme jatkuu vielä Kellarilammen luontopolulle Syötteen virkistysmetsän alueelle Pytkynharjuun. Kävelyreittiä somistavat poron papanat ovat kuin merkki siitä, ketkä myös käyttävät kaunista ulkoilualuetta virkistyäkseen, vaikka poroja me emme jalan tapaakaan.

Kellarilammen luontopolku on vain noin 500 metriä suuntaansa, mutta sen päädystä löytyy näyttävä ja tyylikäs laavu, jonka tulistelupaikkojen äärellä vierähtää hyvän ruuan parissa pidempikin tovi.

Laavun etupuolella avautuu tunnelmallinen Kellarilampi, kun taas jylhä ja näyttävä Pytkynharju kohoaa laavun takana. Reitti on vaativuudeltaan helppo, ja sopii myös esimerkiksi pyörätuolilla taitettavaksi. Lisähaastetta kaipaavat voivat kivuta Pytkynharjun huipulle.

Aurinko alkaa armotta painumaan mailleen ja niinpä mekin päätämme taipua luonnon rytmiin: painumme hyvän ruuan jälkeen takaisin majapaikkaamme Hulhavanahoon, jossa sänkyyn upottuamme nukumme aamuun saakka kertaakaan heräämättä. 

Aamupäivä Iso-Syötteen huipulla

Rauhallisen aamupalan ja hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkuu Iso-Syötteen huipulle. Taitan menomatkaa vuokra-autossa, jonka ikkunoista avautuva maisema on jo sellaisenaan henkeä salpaava. Iso-Syötteen huipulla on parkkipaikka ravintoloineen ja aluetta reunustavine vuokramökkeineen, mutta kun niiden lomasta pujottelee syrjempään, päätyy upeiden näköalojen ja loistavien ulkoilumaastojen keskelle.

Näkymä viimeistelee reissun kuin kirsikka kakun päällä ja tekee valvotusta junamatkasta kaiken sen arvoista. Kävelemme vain noin kilometrin mittaisen huippupolun, mutta saamme reittiimme kulutettua reilun tunnin ihaillessamme sen toinen toistaan upeampia näkymiä. Mikä parasta, hyvin nukutun yön jälkeen jalka nousee kepeästi jopa rajusti nousevaa maastoa ja ajatus kulkee kirkkaana huolimatta siitä, minkälaisissa korkeuksissa reittiämme kuljemme. Olo tuntuu onnekkaalta.

Kotimatka

Matka Pudasjärveltä takaisin Ouluun käy melko haikean tunnelman siivittämänä. Kotini on paikka, johon palaan aina mielelläni, mutta juuri nyt tuntuu, kuin lukemattomat reitit ja kirkkaana loistava ruska kutsuisivat minua jäämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. 

Mietin, miksen varannut meille optiota jäädä. Varmaan juuri siksi, että tämä paikka vie mennessään, eikä täältä tulisi lähdettyä, jos se riippuisi vapaasta tahdosta vailla velvoitteita.

Saavumme rautatieasemalle riittävän ajoissa ja pujahdamme junaan, jonka on määrä lähteä iltakuuden haminoissa ja saavuttaa kotikuntani jo ennen puolta yötä. 

Kotimatka sujuu rauhaisasti ja jaamme siistin ja miellyttävän lemmikkivaunun yhdessä villakoirallisen rouvan kanssa. Hän ihailee käytäväpaikan tuolta puolen mustan puhuvaa seuralaistani ja haluaa tietää Sumusta kaiken. 

Ja minähän kerron. Kerron Sumusta ja niistä aika ajoin hengästyttävistäkin kilometreistä, joita olemme yhdessä kulkeneet. Ja hän kuuntelee, kuuntelee kysyäkseen lisää. Kertoessani minuutit juoksevat, vaihtuvat tunneiksi kuin varkain samalla, kun mailleen painuvan päivän valo hiipuu lopulta jo lemmikkivaunustakin. Se värjää ohi vilisevän maiseman hiljalleen mustallaan. Mustalla, jossa kuulutusten perusteella sijaitsevat erilaiset kaupungit ja kylät, pysähdyspaikat ja etapit. Ja matka jatkuu. 

Ruskaretki Iso-Syötteellä

Ruskaretki Iso-Syötteelle oli ikimuistoinen. Musti ja Mirri taltioi meidät ja Suomen kauneimman ruskan tähän videoon, joka kutsuu myös sinut kanssamme mukaan syksyn värejä täynnä olevaan seikkailuun. Tervetuloa meidän mukaamme Iso-Syötteelle!

21

Oppia ikä kaikki

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Rahabalanssi

En olisi uskonut sanovani tätä — etenkään vielä nyt — mutta uupumuksen läpikäynti on ollut yksi opettavaisimmista ajanjaksoista elämässäni.

En väitä, että tilanne olisi ohi, tai välttämättä pitkälle tulevaisuuteen stabiili.

Siitä kai kaikessa onkin kyse: oppia tasapainoilemaan elämän aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

Päivä, joka saapuikin

Pohjan mustuudessa ajattelin, ettei tätä päivää koskaan tulisi. Pinnan alle ei näkynyt valoa, syvyyksissä oli pelkkä pimeys. Kokemus ravisteli koko perusolemusta.

Rantaan uituani (vaikka en edes tiennyt, että myös pienen pienet jalkojen liikkeet vievät pintaa kohti) huomasin, että vaikka minä yhä hytisin veden hyytävästä kylmyydestä, ylläni paistoi aurinko – ja minulle oli kaikesta huolimatta (tai juuri siksi) pehmeä lämmin huopa, johon pystyin kääriytymään. Keräämään voimia.

Suuri osa uupumuksen mukanaan tuomista fyysisistä oireista katosi päivien vaihtuessa viikkoihin. Omalla painollaan, pikkuhiljaa. Huomaamatta.

Se taisi olla joulu-tammikuun tietämillä, kun kehoni viimeksi puutui tai henkeäni olisi ahdistanut niin paljon, että kehoni kävisi elämän ja kuoleman taistelua kysymättä tajunnaltani, täytyykö meidän.

Ajatukseni saattaa kuitenkin edelleen takellella, sanatkin hukkuvat, enkä enää läheskään aina osaa kirjoittaa oikein. Korvissa saakka hakkaava sydämen syke on vielä silloin tällöin riesanani. Saatan herätä siihen jopa keskellä yötä.

Se kertoo, että olen ylittänyt rajani tai asettanut itseni tilanteeseen, jossa minun on hankala olla. Sanotaan, että kaikki hienot asiat tapahtuvat oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta silti suosikkilainaukseni on Svend Brinkmannin näppäimistöltä:

”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille, miten perusteellisesti voit palaa loppuun.”

Mitä sitten

Kun tekevä ja aikaansaava ihminen istutetaan sairaslomalle ajanjaksossa, jossa toisten ihmisten näkeminen tai esimerkiksi elokuvissa käynti ei ole suotavaa, vaihtoehtoja ei juurikaan jää.

En muista sairaslomastani paljoakaan – en tiedä, miten kulutin päiväni. En seikkaillut ympäri Suomea, vaan oleskelin luonnon rauhassa tai kotona. Silitin lakanoita ja pyyhkeitä, järjestelin kaappeja. Siivosimme ulkovaraston ja lopulta koko kodin niin, että nykyisin tiedän, missä jokainen tavara sijaitsee – ja minne jokainen tavara kuuluu (lukuun ottamatta sitä parempaa otsalamppua, joka on edelleen hukassa).

Ne tavarat, jotka eivät löytäneet paikkaansa tai käyttötarkoitustaan juuri tästä elämästä, lahjoitettiin eteenpäin. Näihin tavaroihin lukeutuu myös koirien ylimääräiset varusteet, pokaalit ja ruusukkeet — palaan tähän vielä myöhemmin.

Asioiden järjestäminen kotona – ja turhien asioiden hävittäminen – on ollut uskomattoman puhdistava prosessi. Sitä mukaan kun olen jäsennellyt kotini ja kaappieni sisältöä, myös ajatukseni ovat jäsentyneet. Hitaasti, vähitellen.

Nykyisin vaalin elämässäni tilaa, jossa kotiin ei pääse syntymään kaameaa sekasotkua. Se, että tavaraa on vähemmän ja kaikelle on paikkansa, tuntuu antavan kaipaamaani tilaa myös ajatukselle.

Eteenpäin

Vaikka asioiden järjestely saattaa kuulostaa tekemiseen koukussa olevan ihmisen sijaistoiminnolta, sille uhrattu ajatus ja tekemisen tempo paljastavat, että kyse oli enemmänkin terapiatyöstä. Tarpeellisesta sellaisesta.

Luin tusinan vanhoja, sittemmin paperinkeräykseen päätyneitä kirjeitä ja selasin läpi itse koostettuja puhelinluetteloita, joissa oli lapsuudenystävieni kotipuhelinnumeroita.

Kävin kaikenlaista roskaa läpi välillä nauraen, välillä itkien. Vuosiin on mahtunut hirvittävän paljon. Myös sellaista, joka vaan on jäänyt roikkumaan ja olemaan jollain tasolla läsnä, ja josta on ollut vaikea irrottaa. Mutta kun työn tekee ennen kaikkea itsensä kanssa, se vie eteenpäin.

Hallitsemattomat sotkut

Kun tavarat ja sen myötä ajatukset olivat löytäneet paikkansa, aloin näkemään ympärilläni myös muita hallitsemattomia sotkuja. Päätin, että en enää halua elää yhdessä hallitsemattomien sotkujen kanssa. Epämääräinen komero vanhoine kirjeineen, papereineen ja tavaroineen on konkreettinen ja fyysinen esimerkki hallitsemattomasta sotkusta, mutta tietynlainen elämäntyyli ruokkii hallitsemattomien sotkujen syntymistä muuallekin, kuin vain asuinneliöihin.

Ne voivat löytyä ruokalautaseltamme, tai kuten minun tapauksessani: pinoista avaamattomia laskuja, talouteen liittyvistä epävarmuuden tunteista ja joka kertaisesta kauhusta avata puhelimen verkkopankkisovellus.

En yritä kertoa, että sairaslomani aikana minusta olisi kuoriutunut kontrollifriikki. Päinvastoin uteliaisuuteni heräsi ja minussa nousi halu oppia ymmärtämään minua, valintojani ja valintojeni seurauksia. Aloitin vuodenvaihteen tietämillä rahaterapeutiksi tituleeratun talousvalmentaja Jenna Mattilan valmennuksen ja se on ollut elämäni tärkein matka kohti taloudellista tasapainoa.

Tasapainoon -verkkovalmennus

Ennen valmennukseen ryhtymistä en ollut koskaan ajatellut, minkälaisia vaikutuksia lähtökohdillamme, kokemuksillamme ja persoonallamme on omiin, henkilökohtaisiin taloudenhallintakykyihimme. Kaimani Jenna onkin tehnyt verkkokurssillaan hyvää ja perinpohjaista työtä, sillä valmennus ei perustu pelkkiin lukuihin, vaan oman itsemme ymmärtämiseen ja vasta sitten konkreettiseen muutosprosessiin. Kenties hankalaltakin tuntuvat luvut ja budjetointi tulevat kurssimateriaaleissa vasta myöhemmin – minun onnekseni valmiiksi tehdyin ja suunnitelluin, helppokäyttöisin excel -tiedostojen siivittämänä.

Kuukausituloni on aiemmin koostunut markkinoinnin ja viestinnän tehtävistä ansaitulla 3 200 euron bruttopalkasta sekä epäsäännöllisistä sivutyön tuloista. Se kuulostaa äkkiseltään kivalta, mutta huonot autovalinnat ja tapaturma-alttiit koirat ovat pitäneet huolen siitä, ettei säästöjä ole päässyt syntymään. Perisyntini ei koskaan ole olleet take away -kahvit tai lähikaupan tulppaanikimput, vaan keittiön nurkkatasolle kasaantuva avaamattomien laskujen pino, joka kasvaa äkkiä paitsi korkoa, rokottaa tilin saldoa myös muistutusmaksuineen.

Rahabalanssi -yritystään luotsaavan Jenna Mattilan Tasapainoon -verkkovalmennus ei ole laihdutuskuuriin verrattavissa oleva pikadieetti tai kuiva rutistus kohti toivottoman epätodellisia rikkauksia, vaan pohjamutia möyhivä asennemuutokseen pyrkivä valmennus, joka tarjoaa ytimeen porautuvaa, inhimillistä pureskeltavaa. Juuri niistä aivan tavallisista lähtökohdista, ilman häpeilyä tai syyllistämistä. Uskon, että en ole todellakaan ainoa aikuinen, joka opettelee taloudenhallintaa vasta kypsemmällä iällä.

Siksi se, miten matalan kynnyksen valmennuksesta on kyse, tuntuukin tärkeältä. Valmennukseen ei kuulu monimutkaisia, mahtipontisia tai uuvuttavia säästö- ja sijoitussuunnitelmia, vaan konkreettisia työkaluja rahankäyttöön liittyvien ajatusten ja jopa syvempiin tunteisiin liittyvien toimintamallien ymmärtämistä, havainnointia ja uudelleen ohjelmointia. Se on yllättänyt minut täysin: en koskaan ajatellut, kuinka käsi kädessä kokemukset, tunteet ja raha liikkuvatkaan.

Kaiken kaikkiaan valmennuksen lähestymiskulma on lempeä. Miten voisitkaan osata taloudenhallintaa, jos et ole koskaan opetellut? Inhimillisesti rakennetut teoriaosuudet eivät syyllistä tai surkuttele, vaan tarjoavat ajattelut aihetta mielenkiintoa herätellen.

Vakavarainen koiranomistaja

Työskenneltyäni kaimani kanssa valmennuksen ajan intensiivisesti, huomasin, että vaikka meillä on hyvin erilaista osaamista, meillä on silti myös hyvin paljon yhteistä. Yhteisistä ongelmanratkaisuhetkistämme lähtikin ajatus myös yhteisestä kehitysprojektista. Sen seurauksena lanseerasimme työkirjan koirien kulujen hahmottamiseen, listaamiseen ja ennakointiin. Jennan erinomaisten excel -taitojen seurauksena tulokseksi saatiin fiksu ja laadukas dokumentti, joka tekee jopa hätkähdyttäviä summauksia talouden suunnasta.

Jos satut kuulumaan siihen ihmisryhmään (johon minäkin pitkään kuuluin) jonka mielestä termi ”vakavarainen koiranomistaja” kuuluu samaan joukkoon kuin yksisarviset, pääsiäispupu ja joulupukki – tämä työkirja on sinua varten.

Vakavarainen koiranomistaja -työkirja nimittäin mahdollistaa kulurakenteiden hahmottamisen ja seurannan, sekä tulevien kustannusten ennakoinnin. Se auttaa sinua konkreettisten kuukausisäästösuunnitelmien avulla varautumaan tuleviin luustokuvauksiin, kisalisenssimaksuihin sekä muihin odotettavissa oleviin menoeriin.

Kyseessä on ainutlaatuisella tavalla toteutetut, älykkäät taulukot, jotka tekevät laskutoimitukset ja säästösuunnitelmat syöttämiesi lukemien perusteella puolestasi. Kokonaisuudessa yhdistyy ajatukseni perinteisimmistä koiramaailman kustannuksista (terveystarkastukset ja kisalisenssit mainittu!) sekä Jenna Mattilan ainutlaatuinen ammattitaito.

Viikonlopun erikoistarjous (13.3.-14.3.2021)

Kannustan sinua tälle matkalle kanssani. Jos minä pystyn kesyttämään nurkissa väijyneen talousmörön, myös sinä pystyt siihen. Talousmörön voi valjastaa hyötykäyttöön, jolloin se tarjoaa merkityksellisen elämän kokemuksen juuri siten, kun sinä henkilökohtaisesti merkityksellisen elämän koet. Kisamatkoineen, näyttelyreissuineen ja valintoineen ja vaihtoehtoineen sen väliltä ja ulkopuolelta.

Tämän viikonlopun ajan saat Tasapainoon -verkkovalmennuksen yhdessä Vakavarainen koiranomistaja -työkirjan kanssa yhteishintaan 49,90 euroa käyttämällä koodia PURPAR. Klikkaamalla tästä (linkki toimii parhaiten muulla kuin mobiililla) pääset tutustumaan tarjoukseen omalla sivullaan. Kyseessä on kombo, joka parhaimmassa tapauksessa muuttaa koko loppuelämäsi.

Uskon, että taloudenhallinnassa on kyse siitä samasta, kuin elämässä ylipäätään. Oppia tasapainoilemaan aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

LINKKI: Tasapainoon -verkkovalmennus & Vakavarainen koiranomistaja -työkirja

13

Stigma

Vuosi 2020 oli ihmeellinen. Näin ihmisiä välttelevän erakkosielun arkeen erikoisvuosi ei juurikaan tuonut muutoksia, mutta pysähdyin usein ruokaostoksiani tehdessäni ajatuksiini – jo arkiseksi käyneeseen näkyyn kasvomaskeista, pleksilevyistä ja käsidesipulloista.

En ole enää vuosiin käynyt koirieni kanssa ohjatuissa viikkotreeneissä, kisoissa tai muissa yleisötapahtumissa, joten uusien säädöksien myötä en tuntenut jääväni mistään paitsi. Monelle kivuliaanakin näyttäytynyt eristäytyminen muista, mahdollisti minulle etenevän kevään myötä vetäytymisen omaan kuplaani. Ehdin juuri ennen Uudenmaan sulkemista tutustumaan koirakkoon, jonka kanssa nykyisin jaamme saman asunnon ja arjen. Mies ja mittelspitz. Heidän kanssaan samassa kuplassa oli ja on mukavaa, turvallista olla.

Aivotyöläisen päivätyö onnistui yhtä lailla etänä, ensin vuokrakodin keittön pöydän ääreltä, sitten uuden kodin parvelle rakennetusta työtilasta käsin. Onnistui siis niin kauan, kunnes ei enää onnistunutkaan.

Hidas, kömpelö, typerä

Olin jo pitkään kärsinyt omituisesta rintakivusta, joka salpasi hengitykseni jo kuukausia ennen korona-aikaa aina töihin ajellessani. Rintaa puristi ja viilsi niin paljon, etten ollut varma, olisiko auto pitänyt ajaa tien reunaan vai painaa kaasua siksi, että olisin määränpäässä nopeammin. Työkaverin leikkisän suosituksen johdosta RedBull vaihtui Batteryyn, joka sittemmin vaihtui vielä kahviin, kunnes lopulta jätin kofeiinituotteet kokonaan pois välttyäkseni myös työpaikalla minua vaivaavilta rintakivuilta, sydämen hakkaamiselta ja omituiselta käsien hikoilulta ja tärinältä.   

Keväällä 2020 kuvittelin, että usein työpäiviin liittyvistä fyysisistä oireista olisi etätyön avulla kokonaan mahdollista hankkiutua eroon. Sen sijaan oireet tulivatkin kotiini. Elettiin kesäaikaa, kun en eräänä aamuna muistanutkaan, kuinka paljon ruokaa kullekin koiralle annetaan. Se oli asia, jonka olin aikoinaan opettanut avopuolisolleni, siis päivittäin arjessamme toistuva toimenpide, ja asia, jonka hän sittemmin joutui itse opettamaan minulle uudelleen.

Se, mikä aiemmin oli tiivistynyt työmatkojen rintakivuiksi ja -viilloiksi, oli yhtäkkiä ja täysin odottamatta, pyytämättä, minun ja arkeni, minun ja elämäni välissä. Tunsin oloni hitaaksi ja kömpelöksi, typeräksi. Tavasin työsähköposteja kuin ymmärtämättä suomen kieltä ja kirjoitin itse keksimiäni termejä, koska vakiintuneet ilmaukset ja termistöt eivät enää kuuluneetkaan sanavarastooni. Se on pelottavaa, jos sattuu olemaan ihminen, jolle verbaalinen ilmaisu on aina ollut tärkeää.

Aluksi en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään. Sisäinen puheeni kertoi, että olen vain tyhmä, idiootti. Ei kukaan sellaiselle voisi mitään tehdä. Soimasin itseäni, kun en enää pystynyt, kun mieleni oli hidastunut rytmiin, jollaista en tuntenut omakseni.

Kun viimein on varaa romahtaa

Olimme loppuvuoden aikana matkalla tutkimaan Santun terveydentilaa lämpökuvantamisteknologialla, kun avopuolisoni ystävällisesti totesi, että taidamme saapua paikalle hieman myöhässä. Jostain syystä toteamus tuntui puukoniskulta rinnassani. En yhtäkkiä pystynyt hengittämään: aivan kuin keuhkoni olisi lyyhistyneet kasaan. Tuntui, kuin näkymättömät kädet olisivat kiertyneet kurkkuni ympärille ja vaikka kuinka yritin, henki ei kulkenut. Kohtaus yltyi ja eteni siitäkin huolimatta, että avopuolisoni käänsi auton keulan lopulta kotia kohti.

Jouduimme jättämään Santun tutkimukset sillä erää väliin, sen sijaan omat tutkimukseni käynnistyivät. Kävi ilmi, että hermostoni on sekaisin, kehoni ja mieleni ylikuormittunut, uupunut. Diagnoosiin kirjoitettiin uupumuksen lisäksi masennus.

Sitä kaikkea oli vaikea hyväksyä. Elin viimeinkin rauhallista ja tasapainoista arkea, mutta juuri siten keho onkin viisas: se luovuttaa kantamansa taakan vasta, kun on aivan pakko tai vasta, kun ympäristö on suotuisa, rauhallinen, lempeä. Kun viimein on varaa romahtaa.

Hidasta elämää

Niinpä minä hidastin, entisestään. Olin loppuvuoden aikana eripituisilla sairaslomilla töistä, palaten aina silloin tällöin kokeilemaan keskushermostoni resursseja. Kokeilut osoittautuivat huonoiksi. Oireet saivat yhä suuremman kirjon: milloin rentoutuessani raajani puutuivatkin, milloin en tuntenut jalkojani, milloin tunto katosi suusta tai huulista. Käsistä, kun yritin innoissani vuoden vaihteen tietämillä kantaa kotiini uutta sohvaa.

En ollut koskaan perusterveenä ihmisenä kohdannut rajallisuuttani siten. Niin rajusti. Oli monia asioita, joita olisin halunnut tehdä: monia projekteja, joissa olla mukana, mutta ilman, että minulla kuitenkaan oli niihin minkäänlaisia fyysisiä resursseja. Kehoni asetti rajansa, mieleni oli sumuinen, hidas, tahmea. Kömpelö.  

Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Se, etten voinut itse hallita kehoani tai saapua sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Jopa se, että metsälenkillä ulkoillessani enduropyörää ajanut nuori mies pysähtyi toivottamaan hyvää päivää, sai sydämeni hakkaamaan niin, että lopulta miltei lyyhistyin hankeen mustikanvarpujen keskelle. En tunnistanut itseäni, tuntui kuin olisin herännyt väärästä kehosta.

Kuin sieluni olisi vangittu epäkelpoon kehoon. Toisinaan realiteetit olivat niin masentavat, että mielikin oli uuvuksissa. Tuntui masentavalta olla yhtäkkiä mielenterveyskuntoutuja. Se oli rooli, jollaista en todellakaan ollut pyytänyt.

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan edelleen tabu. Olen pyrkinyt käsittämään omaa tilannettani etsimällä tietoa netistä ja pitkän, tahmean aikakauden jälkeen koen viimein voivani puhua tästä myös omien sisältöjeni parissa.

En usko, että työuupumukseksi ja masennuksesi diagnosoitu tila tulee määrittämään minua ihmisenä koko loppuelämäni ajan, mutta säännölliset tapaamiset psykoterapeutin kanssa voivat sen sijaan määrittää koko loppuelämäni suunnan. Olen kiitollinen siitä, että ajauduin vuosien jahkailun jälkeen lopulta hyvään, hoitavaan kontaktiin, jonka avulla voin pyrkiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteeni.

Koirat ja mielenterveys

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmaa ja ennakkoluuloja ja siksi koen, että juuri tällaisten asioiden esille nostaminen on erityisen tärkeää. Toivon, että tulevaisuudessa stigmaa on vähemmän. Ehkä kirjoituksillani voin vähintäänkin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia tai olleita, tai ehkä yksinkertaisesti minun on helpompi jatkaa tarinaani, kun tämäkin osa-alue on käyty läpi siten, että seuraavaksi muiden aiheiden parissa on luontevampaa jatkaa.

Viimeisimpien vuosien aikana myös koiraurheilun parissa koiranohjaajan tunteet ja tunnesäätely on nostettu vahvemmin esille. Se on hienoa, sillä kaksikkona eläessä, treenatessa ja kisatessa yksikään menestyvä koirakko ei voi keskittyä ainoastaan koiran eteenpäin viemiseen: jossain kohti myös koiranohjaajan ominaisuuksia, resursseja ja kehityksen paikkoja on osattava tarkkailla ja kehittää. Ei riitä, että tiimistä vain 50% on paras versio itsestään.

Koira aistii ihmisen tunnetilan niin arjessa kuin kisakentillä, eikä se ole mitään, mitä voisimme niin älykkäältä eläimeltä piilottaa. Tunteet, ajatukset ja toiminta ovat alati jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, eikä se ole samantekevää.

Totuus on se, että jakamalla elämämme koirien kanssa, jaamme elämämme koirien kanssa. Koirat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia eläimiä, että niille kommunikointi tapahtuisi ainoastaan silloin, kun itse niin valitsemme. Teimme valintamme todellisuudessa jo silloin, kun toimme tuon ainutlaatuisen nelijalkaisen kotiimme, seiniemme sisälle, osaksi omaa perhettämme.

Koirat lukevat meitä, toimintaamme ja tilanteita kaiken aikaa, halusimme tai emme. Ne eivät ole läsnä pelkästään silloin, kun avaamme jääkapin oven tai tuomme niiden nenän eteen herkkupalan. Ne ovat läsnä koko ajan, ja kaiken sen ajan ne pyrkivät toimimaan tavalla, jonka ne ympäristöään lukemalla kokevat olevan eduksi. Myös siksi rajanveto siitä, mitä voin kirjoittaa ”koirasomeen” – ja mitä jätän sen ulkopuolelle – tuntuu turhalta. Olen ottanut elämänkumppaneikseni koirat, ja tässä me nyt olemme. Kaikki samassa veneessä, lopulta kuitenkin samojen asioiden äärellä – halusinpa vetää koirani siihen mukaan, tai en.

Yhtä kaikki koen, että kaikesta huolimatta meillä on kaikki hyvin. Meillä on toisemme. Katto päämme päällä ja koko tulevaisuus – kunhan ensin pysähdymme hengittämään, kuuntelemaan kehojemme viestejä. Hyväksymään ja ymmärtämään ja tarvittaessa: ottamaan apua vastaan.

71