Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Yöjunalla Ouluun

Kello ylittää puolen yön ja minä heitän harteilleni repun. Saan sikeässä unessa nukkuneen Sumun hereille ja pujotan sen kaulaan pannan juuri ennen, kun astumme koleaan syysyöhön aikaan, jolloin koko muu pitäjä tuntuu olevan syvimmässä unessaan.

Niin meidänkin on tarkoitus pian olla: syvässä unessa junassa, joka kiitää öisiä kiskoja kohti Oulua. Minä ja mustanpuhuva nelijalkainen matkaseuralaiseni heräämme aamun valjetessa Oulusta. Sieltä suuntaamme Iso-Syötteelle, niin kauas, etten ole koskaan ollut niin pohjoisessa. Minua jännittää.

Vain hetki ennen, kun saavumme rautatieasemalle, huomaan, että matkalipussani on virhe. Siinä pitäisi lukea makuuvaunu, mutta siinä lukeekin istumapaikka. Tyypillistä. 

Selvitämme asiaa konduktöörin kanssa, mutta lippu ei muuksi muutu. Niinpä minä ja Sumu asetumme istumapaikalle lemmikkivaunuun. Nopeasti selviää, että nukkuminen lähijunan käytäväpaikalla osoittautuu mahdottomaksi.

Kirkkaan kelmeä valaistus, alati jatkuvat kuulutukset sekä kivikova ja kapea-alainen istuin ovat vain alkusoittoa unettomalle yölle, kun samaan vaunuun hyppää kaksi pistävän hajuista laitapuolen kulkijaa. He mekkaloivat niin, että koirakin kääntää suuret silmänsä anoen heitä, sitten minua kohti. Silitän koiran päätä ja pahoittelen, etten oikein voi tehdä mitään.

Uneton yö

Aivan kuten minäkin, nelijalkainen matkatoverini painuu aika-ajoin uneen, mutta säpsähtää hereille joka kerta, kun uusi kuulutus tärähtää ilmoille sekä aina, kun laitapuolen kulkijat ottavat yhteen ja käynnistävät kuuluvan sanaharkan. Yritän rentoutua ja nukahtaa, mutta laitapuolen kulkijat nahistelevat ja kolisevat kohti niin, ettei silmiään varmaan kannata ummistaa.

Kello hivuttautuu hitaasti yli neljän, kuin antaen odottaa itseään ihan tarkoituksella. Junan ikkunoista näkyy pelkkää mustaa, vaikka ääni kaiuttimessa kertoo, että todellisuudessa ympärillämme on kyliä toisensa perään.

Laitatien kulkijoiden pistävä haju jää hetkeksi toiseksi, kun vaunun ilmatilaa alkaa valtaamaan tupakanhaju. Minuutit kuluvat hitaasti ja niitä laskiessa voin todeta, että jos voin joskus sanoa olleeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella, se hetki on nyt.

Ouluun on vielä matkaa

Meidän pitäisi olla perillä Oulussa kellon lyödessä 08:06, mutta samalla kellonlyömällä juna kiitää täydellä tohinalla sumuisten peltojen läpi. Alan epäroimään, olenko hukannut tilaisuuteni. Olenko nukkunut onneni ohi, menikö Oulu jo? Vai olemmeko me ollenkaan oikeassa junassa? Pitikö minun vaihtaa?

Katsomme Sumun kanssa toisiamme, eikä kumpikaan meistä tunnu tietävän enempää kuin toinen. Me olemme vain matkustajia junassa, joka vie meitä kohti tuntematonta. Sumu ei heilauta edes hännän päätään: tästä on huumori kaukana. 

Tajuan katsoa sijaintimme kännykästäni. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut, mutta Ouluun on vielä matkaa.

Ensikertaa junassa kanssani matkustanut Sumu on suoriutunut hienosti. Kun juna ensimmäistä kertaa nytkähti liikkeelle, se oli selkeästi hämmentynyt, mutta rauhoittui ymmärrettyään, että kilometrit seuraavat toisiaan välittämättä siitä, miten me niihin suhtautuisimme.  

Perillä Oulussa

Uuden päivän lempeä valo on ehtinyt täyttämään vaunun, kun juna lopulta pysähtyy Oulussa, vain noin 30 minuuttia aiottua myöhemmin. Hyppäämme kiitollisena ulos vaunusta, vaikka minusta tuntuukin siltä, että laitatien kulkijoiden ja tupakan haju on lyöttäytynyt seurakseni. Vaatteisiini pinttynyt hajumaailma varmasti kruunaa valvoneet olemuksemme. 

En ehdi ottamaan montaakaan askelta laiturilla, kun puhelimeeni saapuu viesti. “Onko siellä lunta? Ensilumi on kuulemma jo laskeutunut!” 

Katson ympärilleni. Maa on sula, minkä lisäksi näen ympärilläni vain junan, kiskoja, rakennustyömaan ja parakkeja. Silmien takana painaa väsymys ja hämmennys epätodellisen oloisesta yöstä. Olen juuri vastaamassa viestiin, kun tajuan, että meidän on jo liikuttava ja voisin vastata viestiin joskus myöhemminkin. 

Tuotekuvaukset Kaakkurin Musti ja Mirri -myymälässä

Aamupalan jälkeen suuntaamme vuokra-autolla Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Musti ja Mirri -myymälään. Sumu pääsee sovittelemaan varusteita samaan aikaan, kun minä yritän peitellä takahuoneessa yön jälkiä meikillä – siinä välttäen onnistuen. 

On mielenkiintoista päästä osaksi mainoskuvauksia, joiden satoa nähdään syyskauden ajan valtakunnallisen ketjuliikkeen markkinointimateriaaleissa. Voin jo nyt sanoa, että jos syksyn aikana näet netissä tai kuvastoissa Sumua muistuttavan koiran, se mitä todennäköisimmin on kuin onkin meidän Sumu.

Sumu tekee kuvauksissa parhaansa juuri omalla, sumumaisella tyylillään ja opettaa tavoilleen uskollisena koko kuvausryhmälle kärsivällisyyttä ja lempeyttä. En tiedä, mitä muut näkevät kameran edessä, mutta minä näen pitkän matkan kulkeneen sankarihahmon. 

Hyvät retkeilyvarusteet pitävät koirankin lämpimänä

Koiran päälle kuvauksiin ja tuleviin koitoksiimme valikoituu Feel Active Oslo fleecepaita, joka on uunituoreita uutuustuotteita. Kyseessä on pehmeä ja lämmin tekninen fleece, joka siirtää kosteutta ulospäin ja myös kuivuu nopeasti. Tuote sopii käyttöön sellaisenaan, mutta erityisen hyvin näen sen oivallisena lisälämmön tuojana esimerkiksi sadetakin alla. Se on kevyt ja ohukainen pusero, joka myös pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan.

Kuvauksissa Sumun päällä käy myös Feel Active Kiruna sadetakki. Sadetakissa on hyödynnetty uutta Feel Tech -teknologiaa, jossa kankaaseen on laminoitu veden- ja tuulenpitävä, mutta myös hengittävä kalvo. Se luo hyviä mahdollisuuksia kaikenlaisiin sääilmiöihin, eikä rapise tai tunnu koiran päällä jäykältä.

Lisäksi Sumu saa käyttöönsä hyvin istuvat Feel Active Reflective heijastinvaljaat sekä oranssin Feel Active Rope köysitaluttimen mielyttävällä, neopreeni kädensijalla.

Ja matka jatkuu 

Lähtiessämme Oulusta kohti Pudasjärveä ja siellä sijaitsevaa, Suomen eteläisintä tunturia Iso-Syötettä huomaan, kuinka kaupungin laitamilla moottoritien varteen on jäänyt vielä kevyt peitto ensilunta. Se on todellakin satanut edellisenä yönä! Videoin lumipeitettä voitonriemuisena ja lähetän pätkän vastauksena aiemmin saapuneeseen viestiin.

Pudasjärvellä sijaitsevalle Syötteelle ajaa Oulusta noin parin tunnin ajan. Maisema vaihtuu kuin varkain kaupungin laitamilta metsämaisemiin, laakeaan suomaisemaan ja silloin tällöin ikkunoista vilahtaviin kauniisiin vesistöihin. 

En ole koskaan nähnyt vapaana vaeltavia poroja, mutta ei kulu aikaakaan, kun huomaan niitä tien varrella. Sumu ei havahdu niihin ollenkaan, sillä se ottaa vuokra-auton peräkontissa takaisin edellisyöltä jääneitä kauneusuniaan. Kirkas syysaurinko paistaa kuin sytyttääkseen ympärille pian avautuvaa ruskaa yhä vahvempaan loistoonsa. Näen senkin nyt ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Alan ymmärtämään, mistä ihmiset puhuvat.

Lopulta saavumme Hulhavanahoon vuokramökillemme, joka on oikein viihtyisä ja sisältää kaiken tarpeellisen. Tiputan sinne vain suuremman reissukassini, mutta nappaan olalleni sitä paljon pienemmän repun. Olen valmis uppoutumaan Sumun kanssa Syötteen kansallispuiston maisemiin!

Syötteen kansallispuisto – Vattukurun luontopolku

Syötteen kansallispuistoa tutkimalla voisi helposti viettää päivä- tai viikkokausia. Paikan päällä on peräti 122 kilometriä merkittyjä retkeilyreittejä, joissa on valinnanvaraa niin päiväretkille, kuin pidemmillekin vaelluksille.

Haaveilen palaavani paikalle uudelleen vielä jonain päivänä, sillä lukuisat reitit kutsuvat uteliaita seikkailijoitaan. Lisäksi Syötteen kansallispuistossa voisi hyvin kuvitella etenevänsä paitsi jalan, myös kanootilla, polkupyörällä, suksilla tai lumikengillä, joten paikalle voi hyvin saapua myös muulloin, kuin ruskan aikaan. Alueella on myös yhteistyöyrityksiä, joista erilaisten varusteiden vuokraaminen onnistuu vaivatta.     

Koska seikkailuamme edeltävä yö oli, mitä oli, reitiksemme valikoituu Vattukurun luontopolku, joka on 2,1 kilometrin mittainen keskivaativa reitti. Vaikka luontopolku vaikuttaa näennäisesti lyhyeltä, sen varrella on monen tyyppistä luontoa ja sitä ihailemalla reitillä vierähtää helposti useita nopeasti kuluvia hetkiä. Juuri tällaisia paikkoja tutkii mielellään rauhaisasti elämys, ei niinkään taitetut kilometrit edellä.

Metsän asukit

Naavaiset kuusikot kätkevät uumeniinsa keskikesän aikana kokonaisia liito-oravaperheitä, mutta näin syyskuussa poikaset ovat jo lähteneet pesästään ja etsivät omaa elinpiiriään kauimmaisten kuusikoiden uumenista.

Liito-oravat jäävätkin meiltä kokonaan huomaamatta, mutta se ei haittaa, kun otetaan huomioon, minkälainen näky meitä myöhemmin illalla odottaa. Päätämme jatkaa autolla Vattukurun luontopolulta Kellarilammen luontopolun ääreen, kunnes matkamme katkeaa henkeäsalpaavaan näkyyn.

Kookas uroshirvi seisoo hievahtamatta ajotien korkeuksiin kaartuvan ylämäen huipulla. Majesteetillinen näky korostuu, kun hirvi antaa meidän tarkkailla itseään hievahtamatta. Se ei pidä kiirettä vielä silloinkaan, kun lopulta arvolleen sopivasti astelee tien yli pitkine raajoineen. Se katoaa metsän siimeksiin yhtä nopeasti, kuin sieltä ilmaantuikin.

Mitä kaikkea metsään kätkeytyykään. Olen mykistynyt.  

Kellarilammen luontopolku

Matkamme jatkuu vielä Kellarilammen luontopolulle Syötteen virkistysmetsän alueelle Pytkynharjuun. Kävelyreittiä somistavat poron papanat ovat kuin merkki siitä, ketkä myös käyttävät kaunista ulkoilualuetta virkistyäkseen, vaikka poroja me emme jalan tapaakaan.

Kellarilammen luontopolku on vain noin 500 metriä suuntaansa, mutta sen päädystä löytyy näyttävä ja tyylikäs laavu, jonka tulistelupaikkojen äärellä vierähtää hyvän ruuan parissa pidempikin tovi.

Laavun etupuolella avautuu tunnelmallinen Kellarilampi, kun taas jylhä ja näyttävä Pytkynharju kohoaa laavun takana. Reitti on vaativuudeltaan helppo, ja sopii myös esimerkiksi pyörätuolilla taitettavaksi. Lisähaastetta kaipaavat voivat kivuta Pytkynharjun huipulle.

Aurinko alkaa armotta painumaan mailleen ja niinpä mekin päätämme taipua luonnon rytmiin: painumme hyvän ruuan jälkeen takaisin majapaikkaamme Hulhavanahoon, jossa sänkyyn upottuamme nukumme aamuun saakka kertaakaan heräämättä. 

Aamupäivä Iso-Syötteen huipulla

Rauhallisen aamupalan ja hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkuu Iso-Syötteen huipulle. Taitan menomatkaa vuokra-autossa, jonka ikkunoista avautuva maisema on jo sellaisenaan henkeä salpaava. Iso-Syötteen huipulla on parkkipaikka ravintoloineen ja aluetta reunustavine vuokramökkeineen, mutta kun niiden lomasta pujottelee syrjempään, päätyy upeiden näköalojen ja loistavien ulkoilumaastojen keskelle.

Näkymä viimeistelee reissun kuin kirsikka kakun päällä ja tekee valvotusta junamatkasta kaiken sen arvoista. Kävelemme vain noin kilometrin mittaisen huippupolun, mutta saamme reittiimme kulutettua reilun tunnin ihaillessamme sen toinen toistaan upeampia näkymiä. Mikä parasta, hyvin nukutun yön jälkeen jalka nousee kepeästi jopa rajusti nousevaa maastoa ja ajatus kulkee kirkkaana huolimatta siitä, minkälaisissa korkeuksissa reittiämme kuljemme. Olo tuntuu onnekkaalta.

Kotimatka

Matka Pudasjärveltä takaisin Ouluun käy melko haikean tunnelman siivittämänä. Kotini on paikka, johon palaan aina mielelläni, mutta juuri nyt tuntuu, kuin lukemattomat reitit ja kirkkaana loistava ruska kutsuisivat minua jäämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. 

Mietin, miksen varannut meille optiota jäädä. Varmaan juuri siksi, että tämä paikka vie mennessään, eikä täältä tulisi lähdettyä, jos se riippuisi vapaasta tahdosta vailla velvoitteita.

Saavumme rautatieasemalle riittävän ajoissa ja pujahdamme junaan, jonka on määrä lähteä iltakuuden haminoissa ja saavuttaa kotikuntani jo ennen puolta yötä. 

Kotimatka sujuu rauhaisasti ja jaamme siistin ja miellyttävän lemmikkivaunun yhdessä villakoirallisen rouvan kanssa. Hän ihailee käytäväpaikan tuolta puolen mustan puhuvaa seuralaistani ja haluaa tietää Sumusta kaiken. 

Ja minähän kerron. Kerron Sumusta ja niistä aika ajoin hengästyttävistäkin kilometreistä, joita olemme yhdessä kulkeneet. Ja hän kuuntelee, kuuntelee kysyäkseen lisää. Kertoessani minuutit juoksevat, vaihtuvat tunneiksi kuin varkain samalla, kun mailleen painuvan päivän valo hiipuu lopulta jo lemmikkivaunustakin. Se värjää ohi vilisevän maiseman hiljalleen mustallaan. Mustalla, jossa kuulutusten perusteella sijaitsevat erilaiset kaupungit ja kylät, pysähdyspaikat ja etapit. Ja matka jatkuu. 

Ruskaretki Iso-Syötteellä

Ruskaretki Iso-Syötteelle oli ikimuistoinen. Musti ja Mirri taltioi meidät ja Suomen kauneimman ruskan tähän videoon, joka kutsuu myös sinut kanssamme mukaan syksyn värejä täynnä olevaan seikkailuun. Tervetuloa meidän mukaamme Iso-Syötteelle!

8

Yksi kommentti artikkeliin ”Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

Vastaa