Elämä on arvaamatonta. Se tuo eteen yllätyksiä niin hyvässä kuin pahassa.

Aloitetun cushing -lääkityksen myötä Remun vointi koheni huomattavasti ja ehdimme iloitsemaan eloisan ystävämme uudistuneesta olemuksesta. Touhukas pikku terrieri oli kuin eri koira, johon oli ilo tutustua.

Tammikuun kolmas päivä pohdin blogissani, että jos Remun tilanne on jo parin viikon lääkityksen jälkeen näin hyvä, kuinka hyvä se voi olla muutaman kuukauden kuluttua.

Sitten kului kymmenen päivää ja Remua ei enää ollut.

*   *   *

Kaikki tuntui olevan hyvin loppuun saakka. Kiristyneen pakkasen myötä Remu oli alkanut taas palelemaan ja piti villapaitaa myös sisätiloissa. Ajattelin, että se on ihan normaalia koiralta, jolla on ennen ollut paksu ja tiheä turkki, mutta jonka selässä on nyt vain muutama hassu haiven. En kiinnittänyt asiaan huomiota.

Olin yskinyt koko maanantain ja tiistain välisen yön ja yritin nukkua sohvalla istuma-asennossa. Aamulla ilmoitin työpaikalle, että käytän liukuvaa työaikaani tänään tulemalla töihin vasta keskipäivällä, että ehdin nukkumaan aamulla muutaman tunnin univelkoja.

Lojuin vielä sohvalla, kun huomasimme, että kaikki ei ole hyvin. Remu hengitti epänormaalisti ja kun kokeilin sen rintaa huomasin, että sen sydän lyö tuhatta ja sataa, vaikka koira vaikutti olevan jopa jonkinlaisessa horroksessa.

Se nökötti paikoillaan, eikä juurikaan reagoinut puheeseen. Se oli liian väsynyt nousemaan ylös, ja kun tarjosimme sille aamulääkkeen kuivanappuloiden kera, se söi vaivoin vain kasan päällimmäisenä olevan pillerin ja jätti nappulat syömättä.

Kyyneleet kohosivat silmiimme. Eläinlääkäri ei vastannut puhelimeen. Käärimme koiran vilttiin ja ajoimme lähimmälle eläinklinikalle, joka oli sama klinikka jossa Remua oli aina hoidettukin. Remun oma lääkäri oli lomalla, mutta paikalla oli tuttua henkilökuntaa, joka tunsi Remun tarinan ja otti meidät heti sisään.

Koko koira oli lohduton näky. Eläinlääkäri tarkasteli koiran ikeniä, jotka paljastivat, että koiran tila on huono ja mittasi koiran lämmön. Remulla oli huomattavasti kuumetta.

Tiesimme sen, minkä tajusimme jo kotona, kun murtunein äänin yritimme saada Remuun sitä tuttua vipinää, josta ei yllättäen ollut jälkeäkään. Oli aika hyvästellä ystävä.

*   *   *

Remu oli sillä tavalla erikoinen persoona, että vaikka se oli arjessa varsin huomaamaton kaveri, ei sitä kuitenkaan voinut olla huomaamatta.

Siinä missä Elnan bravuuri on kovaa juokseminen, tasajalkaloikat ja koko hammasrivistöllä hymyileminen, Remun bravuuri oli sen pettämättömät hermot ja etenkin vanhuuden ja sairastelun myötä lisääntynyt lojuminen.

Remulla oli asunnossamme muutama suosikkipaikka, joissa se erityisesti tykkäsi lojua ja siitä onkin jäänyt pienet tummat jäljet seiniin sen parhaimpiin lojumiskohtiin.

Yksin kotona ollessaan Remu lojui eteisessä hihnalaatikon vieressä tai peilin alla.

Aamupalan aikaan se lojui kiusallisesti aina sen kaapin oven edessä, josta tarkoituksenani oli ottaa teetä, vitamiineja ja puurohiutaleita ja öisin se lojui minun puolellani sänkyä lattialla, mistä usein valitin kepolle koiran vahvan ominaishajun ja usein toistuvien ilmavaivojen takia.

Se toteutti lojumistaan niin nerokkaasti, että toisinaan sitä ei edes huomannut ja toisinaan se oli vain jatkuvasti tiellä tai muuten vaan häiriöksi.

Mutta nyt kun se ei enää loju, huomaan, miten paljosta jäämme paitsi. Esimerkiksi blogiin kirjoittaminen ilman jalkojen juuressa lojuvaa koiraa on harvinaisen yksinäistä. Nyt, kun en voi työntää varpaitani lämpimän koiran vatsan alle huomaan myös, miten kylmä täällä on ilman Remua.

Muutama ilta sitten menin palellen nukkumaan, varpaat ihan jäässä. Jostain syvältä alitajunnasta pongahti refleksin omaisesti ajatus siitä, että jos Rompun nyt kutsuisi sänkyyn, se kietoutuisi jalkoihini nukkumaan ja lämmittäisi siinä aamuun asti.

Heräsin yöllä säpsähtäen ja itkuisena. Ihan mieletön ikävä sitä koiraa. Jotenkin ymmärsin keskellä yötä (jälleen kerran sen), että me ei enää kohdata tässä elämässä. Että Romppu ei ole hoidossa, eikä Romppu enää tule takaisin meidän perheen luo.

Tekisin melkein mitä tahansa, että se ahne rontti kiipeäisi vielä kerran olohuoneen pöydälle ruokavarkaisiin. Tai ahtautuisi pienen soturin päättäväisyydellä kanihäkin luukusta sisään hakemaan porkkanoita. Työntäisi pienen ja pullean, maidolta tuoksuvan pilkullisen kuononsa aivan lähelleni, poskeeni kiinni kuin kuiskatakseen salaisuuden – ja sitten se kuitenkin vain röyhtäisisi ihan korvaani. Pieni possu.

Ikävöin sen olemusta. Kaikki oli täydellistä niin kauan, kun sillä oli riittävästi ruokaa ja pehmeää tai lämmintä peppunsa alla. Toisinaan kiivas ja vaativa, useimmiten vain oma, rauhallinen ja lehmän hermoinen itsensä. Luottokoira – paitsi jos ruokaa oli lähellä.

Kaipaan sitä nimenomaan sellaisena, kuin se oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kun yksikään ahmittu luu ei ollut tuhonnut sen sisäelimiä, eikä sillä ollut takanaan vaativia leikkauksia. Sen silmät olivat kirkkaat ja täynnä elämäniloa (tai hyvää ruokahalua). Sen askel oli reipas ja olemus aina iloinen ja touhukas.

Se, että koira on menehtynyt, ei tee siitä pyhimystä. Rakastan Intoa ja Elnaakin ihan mielettömästi. Myös Remua, mutta eritavalla.

Sain Rompun kun olin 12. Inton ostin 18-vuotiaana parin vuoden pähkäilyn seurauksena rahoilla, joiden eteen olin istunut Siwan kassalla, kirjannut ylös kaljavarkaiden autojen rekisterinumeroita ja myynyt poliiseille Eskimo -puikkoja samalla, kun he kirjasivat papereihinsa rikoisilmoituksia.

Elnasta piti tulla talonvahti ja ostin sen muutettuani omaan kotiin, pieneen vanhaan puutaloon. Se muutti meille nopeasti Nikin kuoleman jälkeen ja toi elämääni ihan hirveästi vipinää. Se oli nuorena sellainen kauhukakara, ettei mitään rajaa. Jossain vaiheessa energiani meinasi loppua sen kanssa ja mietin jopa siitä luopumista ihan tosissani. Vanhemmiten siitäkin on kuitenkin tullut täydellinen. Se on meidän perheen päivänsäde.

Jos se nyt lähtisi, jäisin kaipaamaan sen sheikkaavaa peppua. Sen tasajalkaloikkia, pitkiä sorkkia, erikoisen värisiä yksityiskohtia (takajaloissa), kylmiä korvien kärkiä, pitkää nokkaa ja viisaita ruskeita silmiä, sekä kaikkia sen uskomattomia tempauksia ja juttuja, joilla se meitä viihdyttää joka päivä.

Jos Into lähtisi, jäisin kaipaamaan sen muffinssinokkaa. Intolla on tosi leveä ja iso nenä, mikä näyttää ihan muffinssilta. Into muistuttaa luostarimunkkia, koska sen päälaella on lyhyttä karvaa ja reunoilla pörröiset tupot korvien juuressa.

Kutsumme sitä munkkitunkiksi, mikä on tavallaan lyhenne muffinsinokasta ja osaltaan vihjailee sen luostarimunkkityyliin. Munkkitunkkis.

Intolla on ihana paksu talja, erityisesti niskan ja kaulan alueella, mikä saa sen muistuttamaan leijonaa tai karhua. Se on oikea köriläs.

Puhumme kepon kanssa usein Inton taustasta Moskovan Sirkuksessa, jossa se esiintyi sirkuskarhuna ja koki kovia. Sitä pidettiin ketjuissa ja se joutui taiteilemaan trapetsilla ja tanssimaan yleisölle elättääkseen ilkeän tirehtöörin. Se erotettiin äitikarhusta liian varhain, ja…

No, oikeasti Inton lapsuudessa ei ole mitään moitittavaa. Mutta olemme silti ihan varmoja siitä, että se on nähnyt Viipurin kylmät kadut ja esiintynyt Moskovan mahtavimmassa sirkuksessa. Se on koira, jolla on ihanan muhkea olemus, maailman suloisin ilme ja kauniit silmät sekä pörröiset pussihousut ja pienet valkoiset nilkkasukat. Ja oikeasti se ei ole koira, vaan sirkuskarhu.

Mulla on käynyt ihan mieletön säkä ja mun koirat on maailman parhaimpia koiria. Rakastan Intoa ja rakastan Elnaa, mutta juuri nyt haluan ottaa Rompun syliini ja kuiskia sen korvaan salaisuuksia. Uuvuttavan kova ikävä.