Päivä, jona terrieri katosi jäljettömiin

24/07/201408/09/2021 / Jenna / Yleinen / 4 kommenttia

Kaunis kesäinen helluntaisunnuntai ja kokonaan buukkaamaton vapaapäivä ilman hoppua. Jes!

Olimme edellisenä iltana juhlistaneet kaveriporukalla ystäväni syntymäpäiviä vanhempieni mökillä. Seuraava päivä oli pyhitetty paikkojen siistimiselle sen jälkeen, kun yöksi jäänyt synttärisankari kumppaneineen oli käynyt aamusaunassa ja -paljussa.

Oma autoni oli jäänyt juhlapaikalle edellisenä iltana sen jälkeen, kun skumppa ja salmarishotit olivatkin yllättäen alkaneet maistumaan, joten karautin sunnuntaina paikalle naapurustossa asuvan synttärisankarin autolla.

Kepo lähti kuskiksi ja minä pakkasin autoon mökillä odottavan ystäväni kotoa hänen neljä koiraansa. Takatilaan mahtui vielä yksi pieni Elna ja apukuskin jalkatilaan yksi pieni Into (siksi, koska takatilassa oli kaksi juoksuista narttua).

Hukkatilaa ei suinkaan säästelty, vaan minun syliini apparin paikalle pääsi vielä skotlanninterrieri Remu. Olimme melkoinen näky sen jälkeen, kun kaksipaikkaiseen farmariautoon oli viimein saatu sovitettua yhteensä 7 koiraa ja kaksi ihmistä.

Matka sujui poikkeavasta koiramäärästä huolimatta hyvin. Perille mökille päästyämme koko seitsemän koiran porukka porhalsi tyytyväisenä pihamaalla sillä välin, kun me pakkailimme juhlapaikalta autoon roskapusseja, pullopusseja ja kotiin pestäväksi vietäviä laudeliinoja ja astioita.

hyvin alkanut päivä saa karmaisevan käänteen

Kun paikka oltiin saatu siivottua, lähdimme käymään villiintyneellä niittyalueella koirien kanssa. Sinne johti vanha umpeen kasvanut tie mökin pihasta.

Kepo ilmoitti jäävänsä mökkiin hankalissa maastoissa huonosti ja vaivalloisesti kulkevan Remun kanssa, kun me muut lähdimme rämpimään kumisaappaat jalassamme umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä. Parinkymmenen minuutin peltorinksa tuntui sopivan oikein hyvin laiskan ja aurinkoisen sunnuntain teemaan.

Vaikka lenkki ei ollut pitkä, takaisin mökin pihaan saapui lopulta tyytyväistä porukkaa. Koirat olivat juosseet itsensä uuvuksiin auringonpaisteessa pitkän kasvillisuuden seassa ja heti palattuamme usutimme koko lauman huuhtomaan kuraiset olemuksensa mökin pihassa olevaan rantaan. Edellisenä iltana lähes taukoamatta jatkunut rankkasade oli tehnyt tehtävänsä, ja maa niin niityllä kuin mökin pihamaallakin oli upottavan pehmeää ja mutaista.

Samalla kun katselin koirien vesileikkejä ihmettelin, ettei mökillä odottanut Remu tullut ollenkaan vastaanottamaan karvaista komiteaa tai edes seuraamaan niiden puuhia sivusta. Kun huomasin kepon mökin terassilla kysyin, missä Remu oikein oli. Tupakka suussaan hän vastasi, että eikös se teidän mukaan lähtenyt, kun ei sitä täälläkään ole näkynyt.

Noup.

Pieni ja kömpelö, matalajalkainen ja jo asvaltilla vaivalloisesti etenevä koiravanhus ei todellakaan ollut lähtenyt meidän mukaamme ylittämään vaikeakulkuista pellolle johtavaa tietä, eikä etenkään pomppimaan niitylle, jossa pienimmät tuskin näkivät metriäkään eteensä.

Koko koiraa ei näkynyt mökin pihamaalla. Se ei lukuisista kutsuhuudoista huolimatta tassutellut paikalle kauniisti pyydettyäni, eikä jyrkkään sävyyn komennettuani. Ei, vaikka minä huusin sitä, ei, vaikka kepo huusi sitä, eikä silloinkaan, kun ystäväni ja tämän kumppani huusivat sitä. Remu oli kadonnut.

Kun koira katoaa, hengitys salpaantuu ja kauhuskenaariot valtaavat mielen

Olen omistanut koiria 13 vuoden ajan, enkä ole ikinä onnistunut kadottamaan yhtäkään koiraa. Minulla on ollut hoitokoiria, olen ollut mukana kaikenlaisissa koulutustilanteissa ja olen pitänyt koiriani irti uusissa, vieraammissakin maastoissa, mutta en ole koskaan kadottanut koiraa. Tilanne tuntui absurdilta. Voiko koiran oikeasti kadottaa?

Jos kadonnut koira olisi ollut pitkäjalkainen ja vikkelä Elna, tai sisukas ja voimakasluonteinen Into, en olisi ollut alkuunkaan niin huolissani, kuin olin nyt.

Olin huolissani siksi, että Remu oli vanha (ja vanhat koirat toisinaan katoavat kuolemaan) ja siksi, että Remu oli paitsi huonokuntoinen, myös hyvin lyhyt raajainen.

Sen kömpelö ruumiinrakenne on tuottanut sille ongelmia jo kotona askelmaa ylittäessä, puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia sellainen ruumiinrakenne aiheuttaisi yksin metsässä.

Jos sellaisen ruuminrakenteen omaava koira putoaisi mökkitonttia reunustavaan jyrkkään mutaojaan tai veteen, olisi kyse vain muutamista sekunneista. Vanha ja huonokuntoinen koira ei ikinä kampeaisi itseään ylös rannalle pystysuoraa ja jyrkkää seinämää vasten veden varassa – ei, vaikka tapahtuisi ihme.

Mitä enemmän tilannetta ja vaihtoehtoja ajattelin, sen huolestuneemmaksi tulin. Suuttumus omille teilleen lähtenyttä koiraa kohtaan vaihtui huoleksi, suruksi ja epätoivoksi.

Etsinnät alkavat viipymättä

Etsimme mökistä: saunan lauteiden alta, sohvan alta, keittiöstä, yläkerrasta ja jopa ulkoparvelta. Mökin pihamaalta: autojen alta, ryteiköistä, puuvajan ympäriltä ja puuvajasta. Ystäväni lähti takaisin niityn kulmalle ja minä juoksin mökin portille katsomaan, olisiko koira lähtenyt helppokulkuista maastoa kohti autotietä.

Vaan koiraa ei löytynyt. Se oli kadonnut jälkiä jättämättä. Katsoin joen reunukset ja vesialueet peläten pahinta. Toisaalta virtaus oli niin kova, että mikäli koira olisi tippunut, mitään ei olisi enää tehtävissä. Se olisi hukkunut ja virtaus olisi vienyt sen ruumiin mennessään.

Teimme nopean toimintasuunnitelman. Emme lähtisi, ennen kuin koira olisi löytynyt. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki sen tiesivät: elävänä tai kuolleena.

Kepo otti auton ja lähti tutkimaan mökille johtavaa hiekkatietä molempiin suuntiin – niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ystäväni lähtisi vielä kertaalleen kävelemään umpeen kasvanutta pellolle johtavaa tietä niitylle ja sitten niittyä eteenpäin – niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ja ystäväni kumppani lähtisi vaikeakulkuiseen metsään, ja kulkisi siellä niin kauan, kunnes koira löytyisi – jotta kaikki vaihtoehdot saataisiin varmasti käytyä läpi.

Minä jäin mökin pihamaan liepeille siltä varalta, että koira ilmestyisi sinne tai löytäisin siitä vihjeitä. Mökkimme pihamaalla on nähty paitsi mäyriä, myös ilves ja susi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua.

Jokainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä epätietoisuuden kourissa. Kun kepo oli ajanut mökin pihasta pois, otin seinustaa vasten nojaavan haravan. Aloin haromaan mökin pihaa reunustavia mutaojia, lutakkoja ja vesialueita peläten pahinta.

Ystäväni jäivät hetkeksi katsomaan touhua henkeään pidätellen, mutta mitään ei löytynyt – ei ainakaan etupihan lutakoista. Sitten kukin lähti omiin suuntiinsa.

Samalla kun ystäväni katosivat maastoon, minä menin toiselle puolelle mökkiä haravoimaan vesialueita ja tutkimaan reunuksia, jos vaikka löytäisin jälkiä takaisin maalle pyrkineestä, veden varaan tippuneesta koirasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä jälkien selvittelyä edesauttanut se, että kuusi muuta koiraa olivat hetkeä aiemmin vetäneet vinhaa ralliaan ympäri mökin pihamaata.

Kuulin kaukaisuudesta kepon äänen samalla, kun auton moottorin ääni lakkasi. Onko Remu löytynyt tieltä?! Soitin hänelle toiveikkaana, mutta hän oli vain pysähtynyt jättämään yhteystietojaan mökkinaapureille siltä varalta, että joku sattumoisin törmäisi pieneen mustaan koiraan. Ei havaintoja.

Tilanne vaikutti täysin toivottomalta. Tällaisessa virtaavan veden ympäröimässä maastossa pieni huonokuntoinen koira voisi olla hävinnyt mihin tahansa. Koiramme -lehdestä luetut jutut ilveksen tai suden suihin päätyneistä pikkukoirista eivät ollenkaan helpottaneet mielikuvitukseni laukkaamista. Olin juuri aikeissa hakea soutuveneen lukkoon avaimia, jotta pääsisin etsimään ehkä virtauksen mukana lähistöltä kadonnutta koiraamme (tai sen kangistunutta ruumista), kunnes puhelimeni soi. Järkyttyneeltä kuulostava ystäväni soitti.

”Remu on löytynyt…”

Piinaavat sekunnit ja tunteiden vuoristorata

Ystäväni äänensävy oli jotain sellaista, ettei siitä voinut päätellä mitään muuta, kuin järkytyksen. Samalla kun toivonkipinä pirskahti sisälläni tunsin, kuinka sisuskaluni painuivat kasaan ja sydämeni lopetti lyömisensä – tunsin pitkän viillon rinnassani. Lauseen jälkeinen hiljaisuus tuntui taas yhdeltä loputtoman pitkältä hetkeltä.

– Elävänä vai kuolleena, kysyin varovasti olematta varma siitä, olinko valmis kuulemaan vastauksen. En ollenkaan tiennyt, mitä odottaa, joten lähdin harppomaan kohti niitylle johtavaa tietä.

”Elävänä.”

Loputon helpotus. En ole ikinä käynyt niin lyhyessä ajassa sellaista tunneskaalaa läpi, kuin sinä päivänä jouduin käymään. Paikalle kiirehtiessäni soitin ilouutisen kepolle. Saman uutisen oli kuullut jo metsästäkin etsinyt partio.

Mistä se löytyi? Koko etsintöjen ajan ympärillämme vapaana oli häärinyt yhteensä kuusi koiraa. Ystäväni oli edennyt umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä ja huomannut, että Into oli aikeissa sotkea itsensä tietä reunustavaan mutaojaan aivan, kuten alunperin niitylle lenkkeillessämmekin.

Tällä kertaa Into ei reagoinutkaan käskyihin eikä kutsuihin tulla pois. Kun ystäväni oli mennyt katsomaan mikä koiraa oikein pidättelee, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei aluksi ollut edes huomannut mitään poikkeavaa, kunnes oli katsonut mustaan mutaojaan tarkemmin. Vetisen ja liejuisen mudan pinnassa pilkotti juuri ja juuri näkyvissä Remun pää – pikemminkin silmät ja nenänpää.

Koira oli humpsahtanut mutaojaan ollessaan puolimatkassa niitylle. Koska sadetta oli kestänyt jo useita päiviä, mutaoja oli täyttynyt vedestä tehden mudasta entistäkin löysempää ja upottavampaa. Ojaan tipahtaneella pikkukoiralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä vetisestä ja jyrkästä mutaojasta omin avuin pois.

Tiputtuaan syvään ja upottavaan ojaan, sen ainoaksi vaihtoehdoksi oli koitunut pidätellä päätään mutaojan pinnalla – ja jotta se pystyi vaivoin hengittämään, se seisoi mutaojan pohjalla takatassuillaan, eikä siitä silloinkaan näkynyt kuin vaivoin erotettava naama ja juuri ja juuri pinnalla olevat korvat. Ystäväni kertoi, että oli nostanut koiran ojasta korvien vieressä olevan nahan varassa, sillä mitään muuta tarttumapintaa koirassa ei enää ollut näkyvillä.

Kun ehdin paikalle, odotti kuivalla maalla uupuneen ja kaikkensa antaneen oloinen, väsynyt ja kauttaaltaan mudan peitossa oleva pieni ja likainen, mutta niin rakas, terrieri. Kiittelin ystävääni, mutta hän antoi kaiken löytämisestä saamansa kunnian Intolle, joka Remun oli paikantanut.

Jännitys ei suinkaan päättynyt siihen hetkeen, sillä kuivalle maalle nostettu terrieri seisoi paikallaan niin eleettömästi ja hiljaa, ettei siitä voinut päätellä, oliko pahin takana vai edessä päin. Oliko koettelemus ollut nyt maan pinnalla vapisevalle vanhukselle liikaa?

Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni, kun pienen kannustuksen jälkeen terrieri käveli omin, joskin uupunein jaloin perässämme mökin pihaan, jossa haisevaa karvakerää odotti vesiletkupesu. Remu oli luonteelleen tyypillisesti hyvin vaisu ja mitään sanomaton, ja naureskelimmekin, miten se vain saattoi odottaa kuolemaansa ojassa tyynen rauhallisesti, vaikka oli uponnut jo leukaansa saakka mutaan – eikä enää pystynyt liikkumaan. Se ei ollut pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, vaikka oli varmasti jo alunperin kuullut ensimmäisenkin kutsuhuutomme.

Onneksi löysimme sen ajoissa. Jos se olisi todella uponnut mutaojaan, olisimme tuskin koskaan saaneet tietää, kuinka koirallemme oli käynyt.

Olin itse hyvin järkyttynyt koko kotimatkan, mutta myös loputtoman kiitollinen siitä, että tarinalla oli onnellinen loppu. Tuumimme, että katoamistempun tehnyt Remu ei saisi ollenkaan iltaruokaansa, vaan se lahjoitettaisiin sankarikoira Intolle, ja, että pahalta haiseva, kurainen skottivanhus pidettäisiin koko loppuillan wc-pöntössä, missä huuhtoisimme sitä vessanpönttöä vetämällä aina vähän väliä, kunnes pahimmat moskat sen turkista olisivat irronneet.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakastettu perheenjäsen sai sekä iltaruokansa, että asiallisen shampoopesun lämpimän suihkuveden alla. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Kummityttö

23/02/201431/10/2017 / Jenna / Yleinen / 5 kommenttia

Perjantai-iltana kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa yökylään. En tiedä teistä muista, mutta minun kummitytölläni on karkea turkki, lempeä kuono ja sielukas katse.

Yhdistin vajaa puolitoista vuotta sitten erään kotia etsivän koiran ja erään tutun pariskunnan, joka oli pitkään haaveillut irlanninsusikoiran hankkimisesta. Kuten hyvissä tarinoissa aina, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja niinpä tutun pariskunnan perhe kasvoi kertaheitolla – ja aika paljonkin, oikeastaan. Ja samassa rytinässä minusta tuli kummitäti.

Tuo lempeä jättiläinen on ihan mainio. Tasaisempaa ja mutkattomampaa kaveria saa hakea. Olenkin ihan pulassa, kun yritän nyt selittää kepolle, miksi meille ei tule seuraavaksi irlanninsusikoiraa. Hän on nimittäin aivan myyty.

Kummityttöni yökyläily sujui hyvin, vaikka se saapuikin meille tunnin etuajassa – juuri silloin, kun olin ennen vieraan tuloa lähdössä liikuttamaan Intolta ja Elnalta pahimmat höyryt pois läheiselle pellolle ystäväni, ja hänen espanjanvesikoiransa, portugalinvesikoiransa, suursnautserinsa ja sekarotuisen pentunsa kanssa.

Mietin hetken, uskallanko lähteä koko työpäivän ajan energiaansa padonneiden koirieni ja niille entuudestaan tuntemattoman, pienen ponin kokoisen koiran kanssa tuosta noin vain remmilenkille, joka hyvin nopeasti tultaisiin yhdistämään vielä neljän muun koiran voimin suureksi laumalenkiksi – mutta jos pieni meksikolainen mies pystyy rullaluistelemaan 20 ongelmakoiran kanssa, niin kyllä minäkin saan aisoihini pari paviaania ja irlanninsusikoiran. Eikä ongelmia todella tullutkaan.

Onneksi pääsimme nopeasti koukkaamaan liukkaalta ja jäiseltä kävelytieltä pellon puolelle. Minulla oli mukanani kummitytön lisäksi vain Into ja Elna, sillä etanan vauhtia perässä haluttomana raahautuva Remu olisi todennäköisesti ollut piste i:n päälle, se kuuluisa ”liikaa liikkuvia osia.”

Lenkkeilimme seitsemän koiran kokoonpanolla tunnin (laumamme oli niin sekalainen, että ihmiset varmaan luulivat, että meillä oli mukanamme kaikki naapuruston koirat), jonka jälkeen meillä; minulla, Intolla, Elnalla ja kummitytölläni oli vielä toiset lenkkitreffit. Illan ensimmäinen laumalenkki oli nimenomaan tarkoitettu Inton ja Elnan höyryjen päästelyyn, mutta aikataulujen vaihduttua myös kummityttö päätyi isomman porukan laumalenkille. Ja siitä sitten jatkettiin sujuvasti vielä toiselle tunnin pyrähdykselle ystäväni ja hänen shetlanninlammaskoiransa sekä hoidossa olevan novascotiannoutajansa kanssa. Melkoisia kokoonpanoja siis – todellinen sääli, että talvi-ilta oli jo niin pimeä, ettei ollut toivoakaan onnistuneiden kuvien saamiseksi kummastakaan illan hullunkurisesta lenkkikokoonpanosta. Ehkäpä saadaan sama porukka kasaan uudelleen kesällä, kenties. Kepo ainakin sanoi, että tämä supersuloinen kummityttö on koska tahansa tervetullut uudelleen!

Lähiöunelmia

25/10/201308/09/2021 / Jenna / Yleinen / 16 kommenttia

Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä.

Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira – kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.

Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti – ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.

Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.

Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni ”Mauno, Mauno, Mauno!” joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: ”Mauno, Mauno…”

En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:

”Onkos nämä tyttöjä vai poikia?”

Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta.

Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin.

Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan – joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan – mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.

Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään.

Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!

Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.

Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön.

Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä.

Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa.

(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)

Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin.

Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:

A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse

B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä

C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla

Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri – terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan – siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla.

Niinhän se ottikin – käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin – cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.

Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.

Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.

Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa – taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.

Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa – toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan – juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan.

On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen – silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)

Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy – useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin.

Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin – ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.

Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.

Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille.