koiran eleet ja viestintä

Maalaisrotta kaupungissa

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 3 kommenttia

Viikonloppuina, jotka olen saanut viettää koirieni kanssa kotioloissa, olen alkanut kyseenalaistamaan raidallisen rottani itsenäisyyttä, jota viimeisimpien havaintojeni mukaan ei ole. Lenkkeillessämme Elna vilkuilee Intoon, se suhtautuu kaikkeen Intolta oppimiensa käyttäytymismallien mukaan ja koirien jaloitellessa irti se etenee Inton tahtiin ilman minkäänlaisia omia haluja tai tarpeita. Se on kuin pieni sitkeä iilimadon ja takiaisen risteytys, mikä ei varmastikkaan ole hyväksi koiralle itselleen saatika Intolle, jonka tässä tapauksessa koen olevan perskärpäsen uhri.

Tuumasta toimeen ja kadonnutta itsenäisyyttä etsimään! Lauantaina Elnalla oli päiväohjelmassaan harvinaista herkkua (koiran omien sanojen mukaan ”harvinaista järkkyä”) kun maalaisrotta pääsi tutustumaan kaupungin sykkeeseen ja mikä parasta (eli hirveintä): ilman isoveljiä!

Innoissaan autoon hypänneen Elnan olemus muuttui sitä epävarmemmaksi, mitä lähemmäksi saavuimme rautatieaseman alikulkutunnelia. Aluksi reissu oli tuntunut senkin mielestä ihan hyvältä idealta, mutta siinä vaiheessa, kun velipojat tai kukaan koirakavereistakaan ei odottanut rautatieaseman parkkipaikalla, alkoi pieni kippurahäntä laskemaan aina vaan alemmas – jääden lopulta paikalleen takakoipien väliin. Kun kuljimme yhdessä rautatieaseman kulkutunneliin kuulin hihnan toisesta päästä epävarmaa mutinaa ja ininää. Normaalisti tyhjäpäisenä ympäriinsä tohjottavan Elnan ilme vakavoitui ja sen olemus muuttui ryhdikkäämmäksi – sen suurin tuki ja turva ei nyt ollut paikalla ja yhtäkkiä sen oli luotettava itseensä ja (mikä inhottavinta:) minuun.

Kaikuva alikulkutunneli kaikkine hajuineen, valoineen ja pintoineen sai Elnan aivan hämmennyksiin. Toisinaan sen korvat olivat täysin päänmyötäisesti alhaalla ja toisinaan ne sojottivat uteliaina eteenpäin. Kaikki oli sen mielestä jännittävää ja se tutki jopa alikulkutunnelin seiniä nousten niitä vasten. Jopa tavallinen ohi surahtava pyöräilijä sai koiran säpsähtämään.
Vaikka toisinaan äänet ja pinnat tuntuivat järkyttävän pienen koiran mieltä, se suhtautui kaikkeen suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Näytti siltä, että se imi itseensä kaiken mahdollisen tiedon kaikilla mahdollisilla aisteillaan. Alla olevissa kuvissa Elna haistelee alikulkutunnelin ilmaa. 🙂

Jäimme tarkkailemaan alikulkutunnelin tapahtumia sen päädystä löytyneelle penkille. Ohikulkijat ihastelivat korvat höröllä ympärilleen tuijottavaa Elnaa kysellen sen rotua tai kommentoiden sen ulkonäköä, oli kuulemma kiva hauva, kiltti koira ja ihan sakaalin näköinen. (Tähän haluaisin pientä tarkennusta: löysin nimittäin googlen kautta kultasakaalin, vaippasakaalin, juovasakaalin ja simieninsakaalin eikä Elna pilkkua viilatakseni näytä yhdeltäkään näistä…)
Kaikkein jännittävin asia koko alikulkutunnelissa oli kuitenkin viiksekäs kaupungin työntekijä, jolla oli toisessa kädessään lapio ja toisessa kädessään harja. Se alkoi lähestymään meitä (tai koiraa lainatakseni ”Elnaa”) hitaasti tunnelin toisesta päästä harjaten samalla kivetettyä maata. Ja kun se viimein saapui penkille, jolla minä ja Elna istuimme, se alkoi kommentoimaan koiran ulkonäköä ja kyselemään sen rotua. Tästä juttu jatkui edelleen kiinanharjakoiriin, koirien johtajuusjärjestelmään, tiibetinspanieleiden nielukasvaimiin ja lopulta tottakai: siihen, kuinka sekarotuiset koirat ovat rotukoiria terveempiä ja elävät pidempään. (Hohhoijaa.)
Koko pitkän jaarittelumme aikana Elna ei uskaltautunut viiksekkään miehen luokse, ei siitäkään huolimatta, että mies jätti kivetystä vasten kolisevan (ja täten Elnaa pelottavan) lapion ja harjan sivuun ja kyykistyi penkillä seisovan Elnan eteen tarjoten tälle varovaisesti kättään. Elna nuuskaisi kättä vikkelästi ja perääntyi heti vinkuen epävarmasti ja hakien turvaa minusta.
Edes siinä vaiheessa, kun mies täysin keskittyi siivoukseensa ja oli täten täysin välinpitämätön koiraa kohtaan, Elna ei uskaltautunut (tai vaan yksinkertaisesti halunnut mennä) tätä lähelle. Toisaalta enpä pistä pahakseni: hankkiessani Ensimmäisen (puoli)Paimenkoirani olin erittäin tyytyväinen tämänkin paimenen kykyyn olla olematta jatkuvasti vieraiden(kin) ihmisten iholla. Toisin sanoen arvostan koirassa tiettyä pidättyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä vieraita ihmisiä kohtaan siitäkin huolimatta, että usein ne vieraat ihmiset (kuten tässäkin tapauksessa) eivät millään malttaisi tyytyä pelkkään katseluun, vaan koiraa on mieluusti päästävä myös koskemaan, erityisesti, jos sillä on erikoisen värinen panssari.

Yhtä kaikki, tovin jaarittelumme jälkeen kaupungin työntekijä tyytyi toivottamaan meille hyvät päivänjatkot ilman, että oli päässyt todistamaan Elnan turkin laatua omin käsin. Minä olin tilanteeseen harvinaisen tyytyväinen, sillä jostain syystä yleensä kaikki tapaamani ihmiset (olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia) ovat tyytyväisiä koiran tapaamisen vasta sitten, kun koira on saatu villittyä nollasta sataan ja se poukkoilee ympäriinsä kuin superpallo. (Osaako joku kertoa, miksi useimmat ihmiset haluavat saada koiran tällaiseen tilaan, oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon lemmikki?)

Kun Pelottava Viiksimies oli mennyt, jäimme alikulkutunneliin kuuntelemaan jyrinää, jonka yläpuolellamme kulkeva juna aiheutti. Elna vilkaisi minuun hetken murto-osan ajan ja oli sitä mieltä, että nyt tuli maailmanloppu. Itse taisin tässä vaiheessa keskittyä kameran asetuksien tutkimiseen ja niinpä maalaisrottakin tajusi, ettei kyse taida olla sen suuremmasta hädästä. Kun olin saanut vastailla vielä muutamiin ohikulkijoiden kommentteihin, lähdimme kiertelemään laitureille, joilla Elna pääsi näkemään sekä saapuvia että lähteviä junia, kuin myös kaikenlaisia ihmisiä. Suhteellisen uusina kokemuksina likalle tulivat myös kiviportaat ja hissimatkailu, joten turhaksi reissuksi tämä ei todellakaan jäänyt.

Yhdessä hujauksessa saimme rautatieasemalla kulutetuksi tunnin, jonka jälkeen oli aika palata taas arkisiin touhuihin, eli (nais)varusmiehenä pyykkien kuivaamiseen ja uuden koneellisen latomiseen sekä tietysti syömiseen, mikä on kaikkein oleellisinta lomatekemistä nukkumisen lisäksi. 😉

Vaan vähään on pienet sakaalit (siis mitkä?!) tyytyväisiä, tai tässä tapauksessa sanottakoon järkyttyneitä. Kotiin päästyään raidallinen, sakaalia ehkä etäisesti muistuttava Elna kaatui kyljelleen ja nukkui eteisen lattialla monta tuntia heti sen jälkeen, kun oli saanut kerrottua kokemuksistaan veljilleen. Siinä se sakaalin loppuilta kuluikin, naaman ilmeistä päätellen se mietti edelleenkin Viiksekästä Miestä, junia ja kaikkia niitä ääniä, hajuja ja pintoja. Se mietti niitä niin kovasti unissaan, että sain aivan rauhassa katsoa YouTubesta videoita menneiden vuosien suojelukokeista, joissa koirat louskuttavat räkä lentäen ja meidän päässämme stereot raikuen. Ei herännyt pikku sakaali tähän, vaikka normaalisti olisi koirien ääniä kuullessaan säntäillyt vatsan pohjastaan muristen ikkunalta ikkunalle…

1

Jotain jännittävää

/ Jenna / Yleinen / 3 kommenttia

Sen jälkeen, kun sain yllättäen huomata, että Elna alkaa käyttäytymään kuin aikuinen, järkevä koira, eikä sillä ole enää tarvetta pentumaiseen kujeiluun, olen saanut tehdä myös muitakin jännittäviä havaintoja: myöskään toiset koirat eivät kohtele sitä enää kuten pentua. En kuvitellut tämän päivän koskaan koittavan, mutta kyllä: Into ei enää anna Elnan hyppiä silmilleen, vaan komentaa tätä kovaäänisesti muristen aina tarpeen vaatiessa!

Into on aina ennenkin pitänyt puolensa suojellessaan aarteita kuten puruluitaan, mutta se ei ole aiemmin kotioloissa sanonut mitään ovelalle raitapaidalle, joka ei alkuunkaan ole ollut kiinnostunut sen etutassujen välissä olevasta puruluusta, ei suinkaan, vaan joka on aivan sattumalta peruuttanut ja parkkeerannut takapuolensa Inton syliin ja luonnollisestikin -suoraan puruluun päälle. Tällaisissa tilanteissa Into on kyllä murissut, mutta nielaissut sitten kiukkunsa, kun leikkisä tyttökoira onkin kellahtanut kyljelleen puoliksi Inton syliin ja pistänyt koko homman leikiksi nuijimalla Intoa valtavan pitkillä koivillaan kuin mitään puruluuta ei koskaan olisikaan ollut.

Yllätyksekseni Into ei enää viime aikoina ole katsonut Elnan koiruuksia läpi tassujensa, vaan se on komentanut tyttöä napakasti ja mikä hulluinta -saanut sen jopa tottelemaan. Yleensä toisilta koirilta (ja ihmisiltä…) saatu negatiivinen palaute on saanut Elnan pistämään koko homman leikiksi, mutta Inton uusi tyyli on niin napakka ja uskottava, ettei Elnalla ole mitään sanottavaa. Se vain tottelee nöyrästi ja lopettaa, mitä ikinä se onkaan ollut tekemässä.

Tämä ei ole hulluinta, mitä laumamme sisällä tällä hetkellä tapahtuu. Elna ei enää elä omassa pentumaisessa maailmassaan, ja sen huomaa paitsi siitä, kuinka se on eritavalla läsnä, myös siitä, ettei senkään omasta mielestä ihan kaikki olekaan enää niin hauskaa. Aiemmin Elna on selvinnyt pentumaisella olemuksellaan kaikenlaisista tilanteista ja jopa silloin, kun Into on noussut sen selkään ylivertaisuuttaan puhkuen ja johtajuuttaan todistellen, Elna on vain luikahtanut sen alta pois ja pistänyt leikiksi. Vaan ne ajat ovat nyt ohi, oi kyllä! Tätä nykyä selkään yrittävä tolleri saa äkäistä palautetta neitikoiralta, joka ei enää todellakaan siedä sitä, että joku itsestään liikaa luuleva sirkuskarhu yrittää sen selkään. Elna murahtaa napakasti puolustuksekseen, ja homma on sillä loppuun käsitelty.
Tämä kaikki on minulle uutta ja yllättävää – en aiemmin ollut kuullut Elnan murisevan toisille koirille ja yhtäkkiä se tekeekin sitä uskottavasti ja arvokkuudestaan kiinni pitäen. Elna ja arvokkuus samassa lauseessa, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Koirien keskinäisiä välejä on tällä hetkellä hyvin jännittävää seurata. Muistan, kuinka Elna oli juuri ylittänyt luovutusiän, kun toin sen Inton treeneihin raunioradalle ja laskin sen irti hihnastaan: silloin se lähti määrätietoisesti tutkimaan paikkaa taakseen katsomatta, lopulta kadoten näköpiiristäni. Eikä se muuten tullut takaisin, vaikka kuinka hoputin sitä palaamaan. Silloin tajusin, että tästä pennusta on tulossa erittäin määrätietoinen ja itsenäinen koira, joka tulee varmasti vielä pistämään pojat kuriin ja nousemaan laumamme johtokoiraksi.
Elnan pitkään jatkunut pentumaisuus ja varsinainen aivottomuus saivat minut uskomaan, että pentuikäisestä Elnasta huokunut johtajatyyppisyys ei enää ikinä näkyisi koirassa myöhemmällä iällä, mutta ei, siellä se taitaa tosiaan olla, fiksu ja älykäs johtajanarttu, joka pikkuhiljaa ottaa itselleen valtaa. En tietenkään edelleenkään voi sanoa mitään takuuvarmasti, mutta minusta näyttää vahvasti siltä, että jotain suurta on tapahtumassa.

Tältä näyttää hyppy tuntemattomaan! 

Nyt kun koirien keskinäiset välit ovat alkaneet kehittymään uuteen jännittävään suuntaan, myös omassa elämässäni puhaltaa uusia tuulia, jotka kirjaimellisesti viheltävät pelin poikki koirien osalta – mikä on ihan äärettömän kurjaa nyt, kun meneillään on mitä on. Minun on kuitenkin tartuttava tilaisuuteen – nyt tai ei koskaan, vaikka nimenomaan koirien takia minun tekisi mieli vielä perääntyä. Sain perjantaina postissa pitkään odottamani palvelukseenastumismääräyksen puolustusvoimilta ja täten aloitan palvelukseni Panssariprikaatissa Parolannummella tulevana heinäkuuna kahden kuukauden kuluttua.
Koirien kannalta tämä merkitsee paljon: niille on nyt hakusessa kullekin oma hoitopaikka määrittelemättömäksi ajaksi noin 6 – 12 kuukaudeksi ja omalta osaltani saan pistää pillit pussiin treenitavoitteiden osalta. Me ei käydä tänä vuonna kokeissa, eikä suoriteta BH:ta eikä varmaankaan edes luonnetestiä Inton kanssa. Hoitopaikat ovat kuitenkin hakusessa ihan läheltä, jotta iltavapailla ja lomilla pystyn puuhastelemaan koirieni kanssa niin paljon, kuin vain jaksan. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan niin kuin ounastelen, myös armeijan jälkeen on luvassa lisää jännittäviä uutisia, mutta niistä kerron sitten lähempänä lisää.

Ponttooni (aka Into) heinäkuussa 2008.
Eihän se ero nykyiseen Intoon nyt niin huomattava ole?

PS. Rakas sirkuskarhuni Into saavutti tänään 3 vuoden iän! Innokkaat onnittelut koko sisaruskaartille, eli Intolle, Rumballe, Milalle, Manulle, Leonille ja Tikrulle!

0