Tavoitteena mykistää treenikaveri

18102014_7162

Jos lajia harrastaessa koirakon tavoitteena on tehdä yhteistuumin saumaton suoritus, on suositeltavaa, ettei toinen suorittavista osapuolista vingu, piippaa tai kilju suorituksen aikana. Ei autosta tullessaan, eikä myöskään paikalla makuussa seuraavaa käskyä odottaessaan. Ei edes sillä tavalla hiljaisesti, melkein äänettömästi.

Into on nyt kuusi vuotias koiran köriläs, eikä sillä vieläkään ole mitään mainittavia tuloksia. Lopetin niistä stressaamisen jo muutama vuosi sitten, kun ymmärsin, ettei kaikista koirista ole treenikenttien kunkuiksi välttämättä koko elinikänään. Niinpä kaikessa hiljaisuudessa vetäydyin treenikentiltä kotiin ja luovuin ajatuksesta BH-tittelillä siunatusta koirasta.

Ongelmana on koiran äänenkäyttö. Jatkuva piippaaminen on ollut mahdoton ongelma, jolle ei ole löytynyt ratkaisua. Sellainen vuori, jota ei voi kiivetä eikä kiertää, joten olen suosiolla vaihtanut vaan kokonaan suuntaa.

Minulla ei ole harmainta hajuakaan siitä, milloin viimeksi olen lähtenyt treenaamaan Inton kanssa tokoa. Ei pienintäkään muistikuvaa, koska olen keskittynyt tekemään koiraa muistuttavan karhuherrani kanssa kaikkea sellaista, mistä se nauttii ja missä se on hyvä. Into on esimerkiksi vaeltanut metsässä, polskinut järvessä ja syönyt hyvin.

Vaan torstaina pakkasin koiran autoon ja ajoin tutulle Kirstulan Koirakentälle tarkoituksenani järjestää treenikaverieni kanssa yhdelle maailman suloisimmalle pikkuwhippetille häiriötreenit erästä soveltuvuuskoetta ajatellen. Kävin matkalla Valintatalossa hakemassa taskuuni paketin lihapullia, vaikka vähän ounastelin, että tälläkin kertaa treenit seuraisivat kaavaa:

1. Auton luukku auki, koira vinkuu.
2. Auton luukku kiinni, ole siellä sitten.
3. Muiden treenien seuraamista ja treenikavereiden piikittelyä.
4. Kohtien 1-3 toistoa, kunnes varpaita alkaa paleltamaan ja ajat takaisin kotiin.

Niinhän se on, ettei pessimisti pety! Avasin luukun ja sen takana istui suht’ rauhallisen ja vakuuttavan oloinen koira, jonka otin mielihyvin kentälle tekemään vähän töitä. Ja hei, se koirahan teki hommia. Kivalla moottorilla, keskittyneesti ja hiljaa, eli juuri niin kuin koiran kuuluu hommia tehdäkin. Puuhastelimme kentällä puolen minuutin verran, jonka jälkeen vein koiran tyytyväisenä autoon.

Olen aina kovin malttamaton ja mieli teki nytkin jatkaa. Kun se meni niin helkutin hyvin, ettei olisi malttanut vielä lopettaa. Mutta kärsivällisyys palkitaan, eikö totta? Hetken tauon jälkeen otettiin Intolle vielä rytmikkään haukun ilmaisu ikäänkuin loppupalkkana ja kirsikkana kakun päälle, ja sekin meni niin helkutin hyvin.

Ajattelin tehdä tänäiltana saman kuin eilenkin, eri paikassa tosin. No eihän se ihan onnistunut. Avasin auton takaluukun noin 11 kertaa paiskaten sen sitten taas kiinni, hetken päästä kokeillen uudelleen. Otin koiran noin 9 kertaa autosta ulos ja kävelin sen kanssa aina 2-8 askelta kohti treenikenttää, kunnes jouduin kääntymään kannoillani ja viemään piippaavaan koiran takaisin autoon.

Kun koira on tietyllä tavalla rauhaton, sitä on hankala palauttaa takaisin normaalitilaan. En oikein tiedä miten se tehdään, kun koiraa tuntuu kiihdyttävän kaikki: treenikamat ja lihapullan haju, kaikki, mikä viestii siitä, että jotain on tapahtumassa. Sen tiedän, että en aio treenata vinkuvan ja piippailevan koiran kanssa, joka ei keskity kunnolla.

Vaan lukuisten epäonnistumisien jälkeen energiamme kohtasivat oikealla tavalla ja koira käveli kanssani hiljaa suorituspaikalle. Treenikaverit huutelivat heti vinkkejä; nyt vaan pysyt itse eleettömänä ja rauhallisena, se kuumuu heti kaikista äkkiliikkeistä ja säpinästä.

Ja niin minä ja Into tehtiin onnistunut treeni. Minä pyrin kävelemään kuin Dressmanin mainoksessa ja keskittymään hengittämiseen. Syviin rauhallisiin hengen vetoihin ja määrätietoiseen käskytykseen. Koira teki töitä saumattomasti. Vastoin luulojani, sen into ei lopahtanut, vaan se seurasi suurella mielenkiinnolla mitä aion tehdä seuraavaksi ja kuunteli käskyjä. Narupallo ja patukka polttelivat treenitakin taskussa, mutta palkkasin tällä kertaa vain lihapullilla. Hienoa poika, rauhallisesti nyt, poika. 

Ihan mieletön fiilis. Tuntuu, että jokin lukko on nyt avautunut – vaikka pelkään, että seuraavat treenit taas romuttaa kaiken. Nyt täytyy vaan pitää yksi ajatus päässä ja ostaa sellainen typerä sisustustaulu: keep calm.

Kiitos Sara ja Pia!

6

Hilpeät perkeleet

Koko alkuvuosi ja kevät on ollut sellaista pyöritystä, ettei ole ihme, että blogi on taas jäänyt unholaan. Jos blogin unohtuminen olisi suurin murheeni, olo olisi varmasti kevyempi. Katsotaan, saadaanko tuulten suunta muuttumaan – jos saadaan, minulla voi olla pian paljonkin kerrottavaa!
Koirat ovat kaikeksi onneksi pysyneet hyvinvoivina, ja siitä saamme osaksi kiittää näitä Remun taikapapuja, jotka erehdyttävästi muistuttavat Ässämixejä. Maksamme näistä itsemme kipeiksi, mutta se on sen arvoista, sillä muutos Remun terveyden- ja virkeydentilassa on ihan silminnähtävä ja mieletön. Ihan mahtavaa siis!

Pääsiäisen pyhinä meillä oli hoidossa astetta suurempi Remu. Siis sellainen hieno ja uljas suursnautseri, joka heitti talviturkkinsa lenkkireitin varrelta löytyneeseen lutakkoon ja joutui sen jälkeen tyytymään typerään hihnalenkkiin.

Lenkkeilystä puheen ollen – sitä on tehty! Kahden, kolmen, neljän, viiden tai seitsemän koiran porukassa. Kauniit ilmat ja valoisat illat ovat kannustaneet tunnin, puolentoista tunnin ja parin tunnin metsä- ja peltoretkille, ja ovatpa koirat (ja osa kaksijalkaisistakin) jo pulahtaneet uimaankin. Hrrr, sanon minä, ja kääriydyn rannalla entistä tiukemmin fleecehupparini kätköihin!

Muuten arki rullaa – no, ei ehkä tasaisesti soljuen, mutta vauhdilla eteenpäin. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää ympäripyöreisiin työpäiviin ja koirien vaatimaan liikuntaan ja aktiviteetteihin. Onneksi viime sunnuntaina onnistuin varastamaan aikaa, minkä ansiosta löysin itseni ja noutajani parin vuoden tauon jälkeen hakutreeneistä raunioradalta. Tätä lisää!

2

Laatuaikaa

Olen viettänyt laatuaikaa. Aloitin lopettamalla työt kolmeksi päiväksi ja lähtemällä Helsinkiin yhdessä kepon kanssa. Pelkäsin, että jään koukkuun koirattomaan cityelämään, mutta jo toisena päivänä hotellihuoneessa aloin miettimään, miksei koirillani ole puhelimia joihin soitella, tai edes laittaa tekstiviestiä. Viimeisenä hotelliaamuna meinasin seota, kun Elna ei ollut säestämässä nauruani seinään paukkuvilla hännän lyönneillään.
Sittemmin olen satunnaisina viikonloppuina nauttinut kyydistä moottoripyörän selässä – se on laatuaikaa. Hetket, jolloin ei tarvitse olla töissä, ovat harvinaista herkkua nyt, kun olen koko kevään ja kesän tehnyt töitä seitsemänä päivänä viikossa. Tämän myötä koirat ovat joutuneet tyytymään suhteellisen ankeaan peruselämään, eikä kameraakaan ole tullut ulkoilutettua.

Vaikka koirat vaikuttavat tyytyväisiltä näinkin, olen potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei niiden elämä ole ollut niin aktiivista, kuin se voisi olla tai on joskus ollut. Kaikenlainen treenaaminen on hiljalleen hiipunut viikko-ohjelmasta, eivätkä lenkeillä kertyvät kilometritkään päätä huimaa. Koirakavereita ollaan kuitenkin nähty, koirat ovat päässeet uimaan ja Elna on jahdannut rusakkoja – koirien perustarpeet on siis kaiken aikaa ehditty täyttämään. 

Viime lauantaina koirat saivat kuitenkin vielä hieman enemmän. Viimein! Into osallistui Hämeenlinnan KR-näyttelyyn, joka otettiin puhtaasti yhdessä vietetyn ajan kannalta. Saimme ystävältäni lainaksi näyttelyteltan, jonka minä ja serkkuni ehdimme koota juuri ennen kuin sade, joka pätkittäin kesti koko päivän, ehti alkamaan. Pidimme majaa yhdessä äitini, serkkuni ja tämän koiran ja perheen kanssa ja meillä oli hauskaa. Olin tyytyväinen myös Inton kehäkäyttäytymiseen ja arvosteluun, joten reissu oli kaikenkaikkiaan onnistunut.
”Hyvin urosmainen kokonaisuus. Hyvä kuono-osa, pyöreyttä kallossa, turhan vaaleat silmät, hyvät korvat. Hyvä kaula, tilava runko, pitkä lanneosa. Ylälinja saisi olla vahvempi. Hyvä luusto. Hyvä karva ja väri. Liikkuu kapeasti takaa. Luonne ok.”
EH – Erittäin hyvä. Arvostelu oli intomainen ja se tuli Rune Fagerströmin suusta. Allekirjoitan kaiken muun, paitsi ”turhan vaaleat silmät”. Jos mahdollista, sen lauseen tilalle voisi kirjoittaa: maailman suloisimmat silmät.

Jos minä olisin saanut kirjoittaa, Inton arvostelu olisi kuulunut näin:

”Hyvin pörheä kokonaisuus. Muffinsinokka kastematonenällä, luostarimunkin pää, maailman suloisimmat silmät, sian korvat. Paksu leijonan kaula, näyttää läskiltä, mutta ei ole. Kestävät luut. Karhun talja ja kiva väri. Liikkuu kuin pässi. Luonteeltaan paras mahdollinen.”

Sen jälkeen, kun minä ja tilava koirani olimme viettäneet tunteja näyttelyalueella yhdessä Miinan kanssa, oli aika tulla kotiin, hoitaa päivän työt pois aikatauluista ja ottaa loppuilta rennosti. Into jäi kotiin miettimään päivän tapahtumia ja uneksimaan Miinasta sillä välin, kun minä ja Elna lähdettiin mökille viettämään täydellistä tyttöjen iltaa. Omalta osaltani täydellinen ilta koostui miellyttävästä mökkisaunasta, kylpytynnyristä ja herkuista, kun taas Elna otti kaiken ilon irti jäljestämällä villisikoja, hepuloimalla pihalla ja riekkumalla löytämänsä täydellisen koivunoksan kanssa. Sivummalla sen puuhia seurasi vanhempieni seurakoirasekoitus Milli, jonka mielestä mielettömät juoksupyrähdykset ympäri pihaa tai kepukalla huitominen eivät olleet lainkaan niin hauskoja juttuja, kuin Elnan itsensä mielestä. Kaiken sen koheltamisen keskellä meidän uimaton koira Elna tipahti pari kertaa järveenkin, mutta sellaiset pikkuseikat ei onneksi meidän neitikoiraa hetkauttaneet. Se villiintyi kastumisesta vain entisestään.

Illan hämärtyessä ja hyttysten vallatessa pihan siirryimme sisätiloihin. Elna makasi mökin lattialla kuin raato, mikä on harvinaista, sillä yleensä sillä on tapana vahtia kaiken aikaa pihalta kuuluvia rapsahduksia ja ilmoittaa epäilyksistään murahdellen. Tällä kertaa sen pää nousi ainoastaan, kun se kuuli sanan ”makkaraa.” Siinä vaiheessa sen koko olemus valpastui, ja se alkoi jälleen seuraamaan mitä sen ympärillä tapahtuukaan. Olen maailman huonoin makkaransyöjä, joten Elna sai leijonan osan grillimakkarastani. Tuntui kelpaavan.

0