Kokemuksia robotti-imurista koiraperheessä

Vau. Jos luulit, että koirien kanssa jaetun arjen täytyy olla ikuisia kompromisseja tai täyttä raadantaa, luulit väärin. On olemassa ratkaisuja, joiden avulla mielenterveyden rippeet on mahdollista säilyttää siitäkin huolimatta, että omaa silmää siisteydelle – ja rakkautta nelijalkaisia ystäviä kohtaan.

Materiaalivalinnoilla pääsee pitkälle. Muistan ikuisesti imurikauppiaan (kyllä, niitä kiertää vielä tänäkin päivänä) joka väen vängällä halusi tulla imuroimaan kotiini, jossa asui lisäkseni neljä koiraa. Täytyy myöntää, että vaikka pyyntö oli tungetteleva, ilahduin suuresti, kun kerrankin joku muu halusi imuroida kodissani.

Imurikauppias tuli sisään laitteensa ja kaikkien siihen kuuluvien lisäosien ja lisäosien lisäosien kanssa. (Ja minä mietin, missä ikinä voisin itse säilyttää tuollaista määrää siivoustarvikkeita pelkästään pölynimuria varten.)

Hän katsoi ympärilleen ja onnitteli materiaalivalinnoista. Nahkasohva ei ollut imenyt pinnoilleen näkyviä koirankarvoja, eikä olohuoneen lehmäntaljasta paljastunut sinnikkäälläkään imuroinnilla salakavalaa ja näkymätöntä moskaa.

Satuin tuolloin asumaan vuokralla melko uudessa kivitalossa, jonne toteutettu vaaleanharmaa, pistekuvioinen muovimatto oli myös materiaalivalintana oivallisesti koirakotiin soveltuva ratkaisu. Lisäksi pehmeäpintainen muovimatto oli tassujen alla mukava ja hiljainen.

Imurikauppias imuroi nurkkiin kerääntyneet pölypallot ja eteisen hiekkaa keränneen maton, kiitti ajastani ja poistui. En kuullut hänestä sen koommin.  

Elämä neljän koiran kanssa on myös elämää pölypallojen ja inhottavan irtohiekan kanssa (mutta sen ei tarvitse olla)

Nykyisin asun kodissa, jossa vaalealla, kiiltäväpintaisella mosaiikkiparketilla seikkailevia pölypalloja ja koirien tassuissaan sisälle kantamaa hienojakoista hiekkaa ei voi olla huomaamatta.

Kahden whippetin, seisojamixin ja mittelspitzin taloudessa imuria saa laulattaa vähintään kerran viikossa. Se tapahtuuu pakon edessä, jotta passiivis-aggressiivisen oloisina nurkissa lymyilevät pölypallot eivät saa yöaikaan murhanhimoisia ajatuksia.

Kahdella aikuisella ihmisellä ja neljällä koiralla on asunnossamme käytettävissään 67 m² tilat ja rehellisyyden nimissä en jaksaisi siivota yhtään enempää.

Jos imurointivälistä alkaa kulumaan enemmän kuin viikko, koti alkaa tuntumaan vastenmieliseltä. Paikalta, jossa aikaa ei ole enää ollenkaan mukava viettää.

Voiko robotti-imurin hankkia koiraperheeseen?

Olen miettinyt robotti-imurin hankintaa valehtelematta jo yli kymmenen vuoden ajan. Kymmenen vuotta sitten robotti-imurit tuntuivat vielä varsin harvinaisilta, enkä uskonut niiden tuovan merkittävää helpotusta arkeen pitkäkarvaisten koirien kanssa. Olin nimittäin varma, että robotti-imurista ei olisi apua, kun sen pyöriin kietoutuisi pitkiä koirankarvoja. Lopulta se tukkeutuisi kokonaan pystymättä lainkaan käsittelemään sellaista määrää koirankarvoja.

Koetun ongelmallisuuden vuoksi ajatus unohtui vuosiksi. Pahin pöly- ja irtohiekkaongelmakin katosi, kun pörröisemmät koirakaverit vaihtuvat ajansaatossa toisenlaisiin. Pohjavillattomiin, lyhytkarvaisiin ja pitkäjalkaisiin, turkeiltaan hyvin vaivattomiin otuksiin. Sellaisiin, jotka eivät lyhyen turkkinsa ja korkean maavaransa ansiosta kantaneet ulkoa moskaa sisälle kotiin, eivätkä merkittävästi tiputelleet edes omia karvojaan.

Kun kevään myötä nurkkiimme pesiytyi neljäskin koirakaveri, melko matalalla maavaralla varustettu pörröinen mittelspitz, huomasin haaveilevani robotti-imurista uudelleen. Vaikka koiran turkinhoito oli esimerkillisen hyvin hallinnassa, irtokarvaa, pölyä ja roskaa oli taas alkanut kerääntymään ympäri asuntoa häiritsevän paljon.

Olen käynyt paljon hyviä keskusteluja Instagramissa ja niinpä tiedustelin siellä tälläkin kertaa, sattuisiko kenellekään olemaan kokemuksia robotti-imurista koiraperheessä. Erityisesti minua kiinnosti tietää, sopiiko robotti-imuri pitkäkarvaisen koiran kanssa jaettuun arkeen.

Kommenttivyöry yllätti minut täydellisesti. Moni koiranomistaja kertoi, ettei voisi enää kuvitella elämää ilman robotti-imuria. Kommentti, jossa kerrottiin, että mikään muu robotti-imurin hankinnassa ei harmita, kuin se, ettei sitä tajuttu tehdä aikaisemmin, oli ehkä kaikkein hätkähdyttävin.

Yleinen linja tuntui olevan, että ”me ei enää pärjättäisi ilman,” vaikka joukkoon mahtui myös pieni osa huonojakin kokemuksia (siitä, kuinka karvakasat vain siirtyivät eteenpäin robotti-imurin edellä ja siitä, kuinka imuri oli ahneuksissaan imaissut sisäänsä jopa koiran hännän).

Positiivisen kommenttivyöryn myötä sinetöin mielikuvani laitteen hyödyllisyydestä ja jäimme odottamaan sopivaa tilaisuutta robotti-imurin hankintaan.   

Robotti-imuri koiraperheessä

Lokakuun alussa koimme onnellisen perhetapahtuman, kun alennusmyyntien myötä meidänkin kotiimme kotiutettiin pitkään suunniteltu ja odotettu robotti-imuri.

Sen ensimmäinen käynnistys oli spektaakkelimainen tapahtuma, johon suurin osa koirista ei juurikaan reagoinut. Sumu, joka jo lähtökohtaisesti pelkää myös perinteistä imuria, kulki häirityn oloisena ympäri asuntoa robotti-imuria pakoillen, mutta muuten laitteen vastaanotto oli alusta alkaen varsin rauhaisa. Ehdin epäilemään sitäkin, sillä esimerkiksi Olmi saalistaa mielellään jopa kihvelin harjapäätä. Rauhallisesti ja harkiten etenevä robotti-imuri ei kuitenkaan ole herätellyt suuren saalistajan vaistoja.

Meille kotiutunut Roborock S6 -pölynimurirobotti omaa hiljaisen käyntiäänen ja 480 ml rikkasäiliön, jonka tyhjennän jokaisen imurointikerran jälkeen.

Kokemukseni on osoittanut, että neljän koiran perheessä näin syysaikaan päivittäin imuria käytettäessä rikkasäiliö täyttyy tai on vähintäänkin puolillaan jokaisen imurointikerran jälkeen, mikä kertoo konkreettisesti tehdystä työstä ja nurkista hävitetystä moskasta.

Siinä tiivistyykin yksi robotti-imurin parhaista puolista. Siinä, missä itse vaivautuisin imuroimaan noin viikon välillä pölyn ja hiekan jo häiritessä, robotti-imuri tekee työn matalalla kynnyksellä jo ennen, kuin sotku edes sattuu sieluun.

Ne vähemmän harmilliset kotityöt

Robotti-imurin rikkasäiliö on helppo irrottaa ja tyhjentää jokaisen imurointikerran jälkeen (tai uutta imurointikertaa edeltäen). Robotti-imuri ei käytä pölypusseja, vaan säiliön sisältö kipataan roskikseen, minkä jälkeen säiliö asetetaan helposti takaisin paikoilleen. Kyseessä on helppo ja vaivaton toimenpide, johon ei suurella todennäköisyydellä tarvita insinööriä tai tietoteknillistä koulutusta. Kotityönä robotti-imurin rikkasäiliön tyhjentäminen voittaa mennen tullen esimerkiksi pölypussin vaihtamisen perinteiseen pölynimuriin.

Rikkasäiliön lisäksi robon tekniikkaan kuuluu HEPA-suodatin, joka pitää poistoilman puhtaana. Aion huolehtia robotti-imurini sisuskalujen kunnossapidosta hamaan tulevaisuuteen, sillä ainakaan toistaiseksi robotti-imuri ei tuota asuntoon sellaista tunkkaista hajua, mikä jää helposti ilmaan vuosia vanhasta, kaikkensa antaneesta pölynimurista, jonka huoltoa on laiminlyöty jo useiden vuosien ajan.

Hallitsemme robotti-imuriamme helppokäyttöisen mobiilisovelluksen kautta. Parin ensimmäisen käyttökerran aikana robotti-imuri piirsi itselleen kartan, joka löytyy sovelluksesta ja jonka perusteella voimme määrätä robotti-imurin imuroimaan esimerkiksi vain tietyn huoneen tai alueen (tai vastaavasti jättämään jotkut alueet kokonaan siivoamatta). Itsenäistä puurtajaa voi halutessaan ohjata myös manuaalisesti, mikäli sattuu esimerkiksi blogiin kuvia ottaessaan tyhjentämään HEPA-suodattimen matolle.

Jep, robo imuroi matotkin. Se loikkii reunojen yli ketterästi ja on valmis ylittämään kaikki esteet, kunhan niiden maksimikorkeus on 2 cm. Tämä kannattaa ottaa huomioon, jos kodissasi on korkeita kynnyksiä.

Kuten voidaankin jo arvella, rappusia varten robotti-imurissa ei ole pomppuominaisuutta, eikä se myöskään sylje sisuksistaan seittejä, joiden avulla se voisi vaivatta edetä seinäpinta-aloja Spidermanin lailla. Asunnot, joissa on paljon rappuja tai erikorkeuksissa sijaitsevia huoneita lienevätkin minkä tahansa robotti-imurin Akilleen kantapää.

Todettakoon kuitenkin, että niitä esteitä, joita robotti-imuri ei voi ylittää, se mielellään kiertää. Tällaisiksi esteiksi lukeutuu esimerkiksi koirien peti, keittiön paikkojaan vaihtelevat tuolit ja koirilta lattialle jääneet lelut ja puruluut.

Kokemuksia robotti-imurin käytöstä – levittääkö robotti-imuri kakkaa?

Vaikka robotti-imuri onkin aivan verraton siivousapulainen, sitä hankkiessa on hyvä tiedostaa, ettei se esimerkiksi järjestele koirien tai lasten leluja lattialta tai vie lattialle jääneitä sukkia pyykkikoriin. Niiden poimiminen ennen imuraatiota on kuitenkin pieni vaiva. Samalla, kun itse järjestelee paikkoja, on robotti-imuri jo lattiapintojen kimpussa, mikä säästää ainakin omassa arjessani aivan mielettömästi aikaa ja energiaa.

Kauhistelut siitä, että olemme hankkineet kotiimme koirien ripulikakan levittäjän, on helppo sivuttaa. Meillä robotti-imuri ei koskaan aloita töitään itsekseen, vaan hallitsemme sen työaikoja sovelluksen avulla. Se siivoaakin lähinnä silloin, kun olemme kotona tai juuri silloin, kun teemme koirien kanssa lähtöä lenkille. Tällöin robotti-imuri saa puuhastella nurkissa poissa ollessamme itsekseen, eikä sitä edelleen kaihtavalle Sumulle aiheudu ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Vaikka me haluamme manuaalisesti hallita robotti-imurin työaikoja, sen voi halutessaan ajastaa aloittamaan siivouksen aina tiettyyn kellonlyömään.

Kun robotti-imuri on hoitanut hommansa, se hakeutuu takaisin omaan lataustelakkaansa. Me olemme sijoittaneet robotti-imurin lataustelakan vanhan liinavaatekaapin alle olohuoneeseen, mistä robotti-imuri on koska tahansa valmis rynnistämään kohti uusia haasteita. Sillä niin se vaan on, ettei elämän koirien kanssa tarvitse olla elämää lattiat vallanneiden koirankarvojen, pölypallojen ja inhottavan irtohiekan kanssa.

283

Odotuksista, unelmista, oletuksista ja elämästä

Olen kirjoittanut aiemminkin koira-aiheisiin nähden hieman sivupoluilla risteilevistä ajatuksistani. Identiteetti hukassa -niminen artikkeli vuodelta 2018 oli yksi näistä, varmaankin miltei henkilökohtaisimpia kirjoituksiani koirablogini syövereissä. Riittävän lähellä silti: koirat ja identiteetti koiranomistajana ovat näytelleet elämässäni aina vahvaa roolia.

Jostain syystä minulla on ollut aina vahva tarve määritellä itseni, identiteettini. Kuka minä olen, mitä minä haluan ja kuinka minä etenen sitä kohti. Se liittyy ehkä jollain tavoin ihmisyyteen, ennen kaikkea kenties kunnianhimoon ja haluun edetä elämässä. Kuinka minä näen itseni, kuinka muut näkevät minut ja siihen, onko tuo kuva sitä, mitä minä haluan edustaa.

Aikani aihetta pyöriteltyäni ymmärsin, että tarpeeni määritellä itseäni on turha. Voin vain elää tunteen johdattamana, ilman ennalta määrättyjä raameja – ja katsoa mihin se johtaa.

Vaihtoehto C: Muu, mikä

Viimeisimpinä vuosina, juuri ennen kuin täytin 30 vuotta, tunsin, että ikäisiini nuoriin naisiin – miksei miehiinkin – kohdistui valtavasti odotuksia ja oletuksia.

Tuntui siltä, että oli tärkeää edustaa (A.) perheenäitityyppiä tai (B.) villiä sinkkuelämää elävää bilehilettä. Ahdistuin siitä, ettei välimuotoa tuntunut olevan: tunsin itseni ulkopuoliseksi omasta ikäkaudestani.

Jos vastauksena oli kaikesta huolimatta vaihtoehto C: Muu, mikä: hullu koiranainen, ei sekään tuntunut omalta. Kisoista saavutetut tittelit loistivat poissaolollaan. Taskussa ei ollut papereita sen koommin eläintenhoidon ammattitutkinnosta, kuin Kennelliiton kasvattajakurssiltakaan. Edes haavemaailmassani ei siintänyt unelma omakotitalosta suurella aidatulla tontilla, jossa koiraperheen elämä voisi olla eittämättä auvoisaa.

Niin, mikä tekee koiraihmisestä koiraihmisen, jos ei sen kaikki klassiset tunnuspiirteet. Tila-auto ja tunnuksenomaisesti aidattu omakotitalon tontti (tai tarhat), joiden ulkoasusta ei voisi erehtyä siitä, kuka vartioi täällä.

Klassiset stereotypiat suuntaviivoina

Voiko koiraihminen olla koiraihminen, jos sisustuksen tärkeimpänä osana eivät koreile ruusukkeet ja pokaalit? Jos kodin ihannetuoksuna ei ole jo ovelta tunnistettava Eau De Koira, eikä elämää siivitäkään koirien kanssa sovitut pakolliset menot? Onko mitään muuta keinoa olla koiraihminen, kuin elää ja hengittää koiria? Onko enemmän tai vähemmän oikeaa tapaa omistaa lemmikkejä, jos puhutaan nyt kuitenkin kaikista lain ja liittojen yleisesti hyväksymistä tavoista?

En halua, että minua ymmärretään väärin. Nautin tietenkin elostani koirieni kanssa, enkä usko, että yksikään tapa on huonompi tai parempi, kuin toinen. Kyse on kipuilustani oman minä -kuvani kanssa: minkälainen koiranomistaja minä olen, minkälainen koiranomistaja minä haluan olla?

Uskon, että jokaisen ihmisen on joskus syytä pysähtyä miettimään omia, henkilökohtaisia arvojaan. Elämästä tulee siten paljon helpompaa. Kun tietää, mitä itse edustaa, ei tule verranneeksi itseään muihin, mikä varmasti on yksi someaikakauden kuluttavimmista ilmiöistä.

Dogs are not our whole life, but they make our lives whole

Koirien hyvinvointi on minulle ehdottoman tärkeää ja haluan, että koirillani on käytössään parhaat mahdolliset resurssit, jotka tekevät niistä onnellisia. Olen koiriin orientoitunut ja henkisellä tasolla lemmikkieläimilleni valtavan omistautunut henkilö, mutta siinä ei ole kaikki.

Koirat ovat niin kiehtovia eläimiä, että niihin syventyessä voi helposti kadottaa koko muun elämän. Novascotiannoutaja Inton ja hollanninpaimenkoiramix Elnan kuoleman myötä tuntui siltä, kuin olisin paiskautunut rantakiveen valtavan hyökyaallon kourissa. Kokemus oli kipeä, mutta kun tokenin, ymmärsin, että tasapainon vuoksi tarvitsen elämääni paljon muutakin, kuin koirat.

Se ei vähennä rakkauttani koiriin: jos mahdollista, se syventää sitä. Tiedättehän sanonnan, koirat eivät ole koko elämä, mutta ne tekevät elämästä kokonaisen.

Maalaisunelmia

Minä ja lähipiirini kuvittelimme pitkään, että minun paikkani on maalla eläinten keskellä. Se tuntui yhtä selkeältä ajatukselta kuin se, että kalat kuuluvat veteen ja linnut puihin ja taivaisiin.

Kuten olen aiemminkin kertonut, minulla oli teinityttönä kotonani pieni eläintarha. Kissoja, koiria, kaneja, marsuja, kesyhiiriä, hamstereita ja vastuutehtäviä eläinsuojeluyhdistyksen kodittomien eläinten osalta.

Lisäksi olen päässyt lomittamaan erilaisia koira- ja hevosperheitä ja seurannut vuosien ajan ihmisiä, jotka elävät unelmaani eläinten keskellä maalla. Ajatus on äkkiseltään varsin ihastuttava, mutta elämäntapa sitova, kuluttava ja kallis. Vuodet eläinten kanssa ovat kuorineet kohdallani tästä unelmasta sen höttöiset hattarareunukset, enkä osaa nähdä ajatusta enää kovinkaan maalaisromanttisena.

Elämä maalla sopii varmasti tietyn tyyppisille ihmisille, mutta joudun karsimaan itseni tästäkin porukasta pois. Ajatus on hätkähdyttävä, sillä eläimet ovat aina olleet merkittävässä roolissa elämässäni.

Intuition ja kohtalon johdattamana

Asiat konkretisoituivat kevään myötä, kun aloin etsimään itselleni asuntoa parempien ulkoilumaastojen ääreltä. Tarkoituksenani oli asettautua uudelleen vuokralle. Se on käytännönläheinen ratkaisu ihmiselle, jolla ei ole esimerkiksi lasten tai työpaikan vuoksi velvoitetta asettua tietylle paikkakunnalle pysyvästi.

Tutkin vuokra-asuntojen tarjontaa, kävin asuntonäytöissä ja ohimennen puhuin unelmistani ääneen; siitä, kuinka pitkään olin ihaillut erästä rivitaloyhtiötä tutun pellon kulmassa monipuolisten ulkoilumaastojen äärellä.

Sain kuulla, että nimenomaisessa rivitaloyhtiössä oli kaksi tyhjää asuntoa: yksi, joka oli myynnissä, sekä yksi, joka etsi uutta vuokralaista tiloihinsa. Tilanne tuntui absurdilta, sillä elämä oli tuntunut yhtä vastoinkäymisten suolta jo parin vuoden ajan Elnan ensioireista alkaen. Pelkkää alamäkeä koirallisesti, taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti. Isoja taloudellisia tappioita, hankaluuksia toisensa perään. Ja yhtäkkiä pilkahdus siitä, ettei unelmointia ja unelmistaan ääneen puhumista pitäisi koskaan lopettaa.

Pistin heti töpinäksi. Sovin vuokra-asunnolle näytön ja kirjoitin kirjeen myynnissä olevan asunnon omistajalle. Jälkimmäinen oli se, jota pääsin ensiksi katsomaan.

Voiko asuntoon rakastua?

Siinä minä sitten seisoin pienen rivitalokodin eteiskäytävällä. Mietin, koska viimeksi olen näin vahvasti tuntenut saapuvani kotiin. Katsoin kaikkia asunnon yksityiskohtia, kuvittelin meidät sinne.

Olohuoneen ikkunoista ei näkynyt Sumun tulevaa kiitorataa. Suurista ikkunoista avautui pieni, hieman kärsinyt, mutta edelleen sievä puutarha, joka oli vuosien ajan odottanut omaa ihmistään.

Asunnon etupiha ei vaikuttanut koirien paratiisilta yhtään sen enempää. Se vaikutti enemmänkin viihtyisältä tilalta vastaanottaa vieraat, juoda maitoa kahvin kanssa ja ihailla loppukesästä etupihan istutusten kukintoja.

Silti – vaikka tätä paikkaa ei voinut ihailla koirien näkökulmasta – se tuntui enemmän vatsan pohjassa, kuin mikään pitkään aikaan. Voiko asuntoon rakastua? Voiko koiraihminen rakastua asuntoon, joka ei ole omakotitalo? Ajatus tuntui järkyttävältä ja epäloogiselta.

Toisen saman taloyhtiön asunnon näyttö oli sovittu samalle päivälle, hetkeä myöhemmälle. Astuessani vuokrakohteeseen sisälle henkeni oli jo valmiiksi salpautunut, olemukseni täynnä intoa ja odotuksia.

Mutta paikan päällä ei odottanutkaan se tunne, joka huokui vahvana edellisessä kohteessa. Huomasin ajattelevani, että jos joskus päädyn helvettiin, se on varmasti tällainen. Paikka unelma-asuntoni vieressä, pohjapiirrokseltaan miltei samanlainen, mutta yksityiskohdiltaan luotaan työntävä ja vastenmielinen.

Sen kokemuksen jälkeen pyörin sängyssäni monia öitä. En ollut suunnitellut asunnon ostoa, mutta mitäpä, jos edessäni oli rahaa vastaan mahdollisuus Muuttaa Kotiin?

Omanlaisensa elämä

Voisiko koirakatraan emäntä edes haaveilla muusta, kuin omakotitalosta, eikö sellainen olisi hölmöä? Miksi niitä koiria piti olla niin paljon, jos vaihtoehtona ei edes pitänyt metsän keskellä sijaitsevan torpan rajaamista? Kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Olenko hullu?

Olenko ollenkaan oikeanlainen? Miksi minä en haaveile lapsikatraasta, miksi en bilettänyt ollessani sinkku? Pitäisikö isolla pihalla varustetun omakotitalon olla jokaisen koiramuijan unelma, kuoppineen, koirankakkoineen ja pihalle raijattuine, sateen riepomine leluineen?

Kirjoitin kuvatekstiin Instagramiin siitä, onko ok elää omanlaistaan elämää. Sellaista, jonka käsikirjoitus ei etene tuttuja uria. Onko ok elää sellaista elämää, joka saa oman sydämen läikkymään ilosta. Onko ok sivuuttaa asiat, jotka eivät itseä kiinnosta ja onko ok starttailla moottoria, vaikka on jo kertaalleen ajanut sata lasissa mäntyä päin.

Elämän ainutlaatuisuus ja sen hyväksyminen

Onneksi kirjoitin. Sain paljon hyviä vastauksia ja käsityksen siitä, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Kokemus siitä on usein tärkeä. Varmaan siksi olen innostunut avaamaan ajatuksiani useamminkin netissä. Ruutujen toiselta puolelta löytyy aina joku, joka voi samaistua, vaikka omassa lähipiirissä itsensä kokee kummajaisena.

Keskustelu Instagramissa osoitti, että teki elämässään minkälaisia valintoja tahansa, löytyi joukosta aina epäilijöitä. Jos ei ulkopuolelta, sellainen löytyi itsestä. Ne, jotka elivät unelmiensa siivittämänä lasten keskellä, olivat tulleet vanhemmiksi liian varhain – tai liian myöhään. Ne, joilla ei ollut lapsia miettivät, pitäisikö olla. Ja ne, jotka elivät ruuhkavuosiaan lasten keskellä ihailivat uraorientoituneita ikätovereitaan tai haaveilivat samanlaisista matkoista, kuin mihin naapurit kykenivät. Pitäisikö minunkin opiskella uusi ammatti? Pitäisikö matkustella? Ostaa vene? Lasketella, joogata, crossfitata?

Luin kommentteja ja ymmärsin, että loppujen lopuksi meidän kaikkien polut nykyhetkeen ovat varsin omanlaisiaan – siitäkin huolimatta, miltä ne nopealla silmäyksellä näyttävätkään. Meidän ei kannata verrata itseämme muihin, vaan keskittyä oman sisimpämme äärelle: sen, minkälaisen elämän minä haluan. Mikä minulle on tärkeää.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ei ole. Kaikenlaiset raamit ja lokerot ovat vain turhaa kuvitelmaa, eikä oletuksia kannata tehdä. Meidän jokaisen polut nykyhetkeen ovat kaikki omanlaisiaan välittämättä siitä, miten normaalilta tai epänormaalilta niiden taittaminen on ulkopuolisista näyttänyt.

Ja siksi juuri minä, kuten varmasti juuri sinäkin, olemme juuri nyt oikeassa paikassa, oikeiden asioiden äärellä. Ja niinpä minä lähetin tarjouksen rivitaloasunnon ostamisesta; ajatella, kolmen koiran omistajana.

Ps. Blogiani voi seurata myös blogipalvelu Bloglovinin kautta.

38

Eroon vinttikoirista

Lintukoiran tultua taloon varhain keväällä huomasin, että kaikkialla lojuvat vinttikoirat eivät enää luoneet ympärilleen tunnetta kodista. Tunsin vain epämääräisen turhauman siitä, että liika on liikaa.

En koskaan ajatellut, että päätyisin joskus tuntemaan niin. Koirat olivat olleet sydämeni asia, ykkösprioriteettini jo pikkutytöstä saakka. Siitä huolimatta tiedostan sen, kuinka vuodet sittemmin ovat saaneet minut karsimaan elämästäni turhan ja keskittymään kokemuksiin niiden laatu edellä. Kertoohan jo vanha sanontakin sen, että laatu korvaa määrän.

Pyörittelin ajatusta mielessäni pitkään ja tein henkistä surutyötä muutamien päivien ajan. Sitten päätin tarttua härkää sarvista – tämä helpottaisi pian, luopuminen kirpaisisi vain hetken.

Voisin aina palata vinttikoiriin muistoissani, elävinä mielikuvina blogin ja kaikkien ottamieni kuvien kautta. Minua hirvitti, mutta otin konkreettisen askeleen päätökseni tueksi: vinttikoirat saisivat nyt lähteä. Uskoin, että niille löytyisi hyvät kodit Facebookin kautta. Sieltä tavoittaisin juuri sellaisia rodulle vihkiytyneitä ihmisiä, joille koiristani olisi iloa vielä pitkään.

Tuumasta toimeen

Myynti-ilmoitusten tekeminen vei yllättävän paljon aikaa. Halusin, että koirat näyttävät kuvissa edustavilta. Korona-aika korosti sitä, että kauppojen täytyisi syntyä ilman fyysistä kohtaamista, kuvien ja tekstin luoman mielikuvan perusteella.

Ja kuinka ollakaan, minä onnistuin. Koirat tekivät kauppansa nopeasti, vaikka yhdenkään pohjassa ei ollut leimaa tai vuosilukua.

Yhteensä kuusi vinttikoirapatsasta tai -koriste-esinettä jatkoivat matkaansa heti seuraavalla viikolla. Kaikki löysivät hyvät, luotettavat kodit. Luotettavuudesta kertoi se, että osan postitin jo ennen, kuin rahat edes näkyivät tililläni (älkää kuitenkaan tehkö perässä).

Kotini hyllyillä ja tasoilla ei enää koreile toinen toistaan sievempiä vinttikoiria. Mutta tämän artikkelin myötä ulkoistin juuri myydyn kokoelmani blogiini hauskaksi muistoksi.

Kuinka raaskin

Kuten kerroin, laatu korvaa määrän. Keväällä pyöreitä täyttäessäni kotiini tuotiin kirjaimellisesti koiran kokoinen koira – jonkinlainen lintukoira, seisoja – joka näyttävällä olemuksellaan hallitsee nyt käytössä olevaa tilaa.

Vaikka uuden koirapatsaan olemus ei ole ihan yhtä arvokas, kuin kymmeniä vuosia vanhojen vinttikoirapatsaiden, se pääsee parempiin oikeuksiinsa kotimme yksinvaltiaana.

Se hallitsee kokonsa ansiosta tilaa niin vahvasti, etten ole vielä löytänyt sille sisustuksestani täydellistä paikkaa, mutta se löytyy vielä.

Ja rehellisyyden nimissä, täytyy myöntää, että tukeva ja kookas koristekoira ottaa Sumun alati viuhuvan hännän paremmin vastaan, kuin posliinikoirat. Olen nimittäin kauhulla odottanut niiden traagisia tuomiopäiviä ja tunnen suurta helpotusta siitä, ettei niitä kaikesta huolimatta nähty kotonani.

Täydellisesti yksinvaltiaan tittelistä ei kuitenkaan voida puhua, vaikka vinttikoirat löysivätkin nopeasti uudet kodit.

Tilassa jäyhänä jököttävä harmaa koirapatsas jakaa kuitenkin edelleen tilan oikeiden koirien kanssa. Yhden seisojan, sekä sellaisten vinttikoirien kanssa, joista en ihan heti ole luopumassa, vaikka ne tuntuvatkin lojuvan miltei kaikkialla.

74