konfliktit Archives | Purematta Paras

”Onneksi se on niin kiltti” eläinlääkäriaseman hoitaja tuumasi. Sumua oltiin tutkittu, kopeloitu ja paineltu vatsasta. Eläinlääkäri oli tunnustellut koiran peräsuolen tilaa sisäpuolelta käsin minkä lisäksi koiran suuta oli tarkasteltu ja hampaita koputeltu. Tutkimukset eivät suinkaan olleet ohi sen jälkeen, kun koiraa oli röntgenpöydällä väännelty erilaisiin asentoihin. Vielä senkin jälkeen koirasta oli otettu verikokeet ja näytepalakin.

Kilttinä koirana Sumu osallistui tutkimuksiin vienosti häntäänsä heilutellen, omaan kohtaloonsa tyytyen. Se ei pyrkinyt pakoon tai osoittanut mieltään, kunhan oli ja otti sen kaiken vastaan, mitä siltä koskaan tulimmekaan pyytäneeksi. Niin kiltti se on, itselleen tyypillisesti.

Ymmärrän hoitajan hyvää tarkoittavan lauseen ja olen siitä samaa mieltä itsekin. Elämä on helppoa, kun sattuu omistamaan kiltin koiran. Monipuolisten tutkimusten jälkeen voi oikeutetusti huokaista, että onneksi se on niin kiltti.

Vaan sanat painautuivat ajatuksiini, jäivät sinne vaeltamaan kuin vanha Windowsin näytönsäästäjä. Se, jossa logo hiljalleen lipuu näytön reunasta toiseen, mutta ei koskaan lakkaa olemasta vaan kimpoutuu uudesta reunakosketuksesta jälleen matkalleen. Se toimi samalla tavalla, kun rauhaton ajatukseni koiran kiltteydestä.

“Onneksi se on niin kiltti” täytti tilaa ajatuksistani varmaan osaltaan myös siksi, että olen itsekin päätynyt kiltteyteni takia kokemaan omia rajojani ylittävää kohtelua. Olen sietänyt rajojani rikkovaa toimintaa siksi, että olen niin kiltti, eikä vastapuoli ole joutunut vastuuseen omasta toiminnastaan. Kohtelu on saattanut jatkua luvattoman pitkään ja minä olen oman elämäni Sumuna vain heilutellut häntääni ja toivonut piinan joskus päättyvän. Koiralle pakon edessä tehtävät terveydelliset tutkimukset eivät tietenkään täydellisesti vertaudu oman elämänsä ihmisovimaton kokemuksiin, mutta jotain samaa niissä on.

En tässä artikkelissa ota kantaa siihen, miten yhteiskunnassamme koemme ”kiltin koiran.” Tarkoittaako kiltti koira lemmikkiä, joka sallii poikkeuksetta myös omien rajojensa ylityksen, eikä ole koskaan valmis puolustamaan itseään?

Kertyvä tunnekuorma rakentaa tiukkoja umpisolmuja

Vaikka koiran ilme ei juurikaan muuttunut tutkimusten edetessä, se ei tarkoita, että kokemus olisi ollut sille yhdentekevä tai merkityksetön. Se, miten koira kokemuksiin suhtautuu ja niistä palautuu riippuu pitkälti koiran ominaisuuksista ja kokemuksista.

On varmasti lukematon määrä reippaita, kovuuteen taipuvia koiria, jotka jättävät vaikeat paikat taakseen itseään kertaalleen, pontevasti ravistellen.

Koiran henkisen hyvinvoinnin kannalta koiran tunteminen korostuu yhtälailla, oli kyseessä sitten äärimmäisen pehmeä ja salliva, tai kova ja jyrkkä koirakaveri.

Vaikka pakollisiin tutkimuksiin ei voi määräänsä enempää vaikuttaa (vaan ne täytyy vaan tehdä), niin siihen, miten eläimen olotilaa lähdetään kokemuksen jälkeen purkamaan on mahdollista ja suositeltavaakin vaikuttaa.

Jos eläin kerta toisensa jälkeen pakotetaan haastavaan tai epämiellyttävään kokemukseen ilman, että jopa kehotasolle kertyvää tunnetaakkaa lähdetään purkamaan, voi lopputuloksena hyvinkin olla passiivisuuteen sammunut tai toisena ääripäänä aggressiivisesti läikähtelevä lemmikki. Ei ole esimerkiksi poikkeuksellista, että kiltti koira puree, kun kamelin selkä katkeaa.

Siksi kehoon kerääntyvä stressi, kuormitus ja paineet on hyvä tiedostaa ennen, kuin koiran käyttäytymiseen alkaa muodostumaan umpisolmuja. Pahimmassa tapauksessa niitä on työlästä, vaan ei useinkaan mahdotonta, lähteä purkamaan jälkeenpäin.

Joskus hoidamme pelkkää oiretta ymmärtämättä kokonaisuutta

Opin asian käytännön puolen armeijassa saadessani sotakoiraosastolla palvellessani työparikseni upean saksanpaimenkoirauroksen. Sillä oli ns. irroitusongelma, eikä sen kohteeseen iskeytyneet leuat hellittäneet otettaan oli kyseessä sitten patukkaan tai hihaan naulattu puruote. Kävipä se kerran kiinni myös omaan pohkeeseeni, kun päädyimme yhdessä kiihkeään ja sekavaan tilanteeseen, jossa resurssit onnistumiselle olivat mitättömät.

Lukuisat “oman alansa ammattilaiset” olivat jo pitkään pyrkineet kitkemään koiran irroitusongelmaa moninaisin keinoin, epäeettisiäkään keinoja kaihtamatta. Koiran osakseen saama kohtelu ja henkinen kuorma ei suinkaan edesauttanut umpisolmun avautumista. Koiraan kohdistettu paine, epäoikeudenmukaisuus ja epäloogisuus olivat ainoastaan tehneet umpisolmusta yhä vaikeaselkoisemman ja tiukemman.

Voisin kertoa koirasta ja siihen liittyvistä nyansseista ummet ja lammet, mutta tiivistän oppini yksinkertaiseen sananparteen. Se liittyy koirien luontaisiin käyttäytymistarpeisiin: liike on lääke. Ennen kaikkea liikkeellä ja riittävän palautumisen kautta rakennetulla henkisellä tasapainolla (hyvinvoinnilla) nelijalkaisen työparini maanisen oloiseen toimintatapaan saatiin muutos.

Meillä ihmisillä on lyhytnäköisyydessämme toisinaan taipumus hoitaa pelkkää oiretta ilman kokonaisuutta. Sellainen ei luo pidemmän mittakaavan ratkaisua, vaikka voikin luoda mahdollisuuksia silloin tällöin tapahtuville näennäisille onnistumisille. Tällainen toimintatapa on verrattavissa mätivän haavan paikkaamiseen laastarilla: ongelma on hetkeksi poissa silmistä, mutta laastarin pinnan alla tapahtuu. On vain ajan kysymys, milloin ongelman laajuus tulee ilmi.

Palautuminen on ensisijaisen tärkeää paitsi tilanteiden purkamisen kannalta, myös mahdollisia ongelmia ennaltaehkäistäessä. (Olisinpa ymmärtänyt tämän itsekin jo ennen kuin sittemmin ajoin itseni loppuun työelämässä.)

Umpisolmun keskiöstä voi paljastua tukahtunut tunnemaasto

Passiivisuuteen taittuvan, näennäisesti kiltin koiran ulkokuoren alla voi todellisuudessa piillä tukahtunut tunnemaasto, jota ei ole koskaan päästetty ulos.

Näin voi käydä, jos energia on ikään kuin kääntynyt sisään päin sen seurauksena, että tunneilmaisua on rajoitettu tai tukahdutettu samalla, kun tunnekuormaa on ehkä entisestään lisätty.

Nona Peuransola puhuu ilmiöstä podcastissaan Ihmisluontoilta. Jaksossa “Kuinka tukea sammunutta hevosta” hän kuvailee tällaisessa tilassa olevia eläimiä painekattiloiksi, jotka lopulta räjähtävät tai vaihtoehtoisesti sulkeutuvat entistä syvemmälle omaan umpisolmuunsa tunnekuormansa alle.

Ihmisluontoilta löytyy Spotifysta ja suosittelen sen moniulotteisia jaksoja myös muille koiraihmisille, vaikka Nonan puheissa viliseekin esimerkit nimenomaan hevosmaailmasta.

Vaikka hevosta saaliseläimenä ei voi määräänsä enempää verrata koiraan, Nona puhuu monista tärkeistä ja monitasoisista teemoista, joita on hyvä tiedostaa myös koirien kanssa toimiessa.

Ennen kaikkea Nona puhuu tunneyhteydestä ja työskentelystä äärimmäisten herkkien eläinten kanssa. Eläimet peilaavat oman tunnetilamme meille takaisin, ja juuri siksi podcastjaksot ovat arvokasta kuunneltavaa myös meille koiranomistajille. Etsivä löytää jaksoista lukuisia hyviä oivalluksia paitsi yhteistyöhön eläimen kanssa, myös yhteistyöhön oman inhimillisyytensä kanssa.

Koiran stressin purku tapahtuu yksilöllisin keinoin

Vapaana elävät koirat voivat purkaa tunnetaakkojaan luonnolisesti, mutta pienessä kaupunkiyksiössä asuvalta koiralta vastaava käytös ei välttämättä onnistukaan aina tarpeen vaatiessa.

Tukahtunut olo voi johtaa paitsi käytöshäiriöinä koettuun toimintaan, myös fyysisiin ongelmiin. Siksikin on syytä kiinnittää huomiota eläimen palautumiseen kuormittavista tilanteista.

Kerroin taannoisessa artikkelissani (Koiramillisyys 11/2021) koiratuttavastani, joka purki kuormittavista tilanteista nousseita tunnetilojaan puremalla nahkapalloa. Se upotti palloon hampaansa hitaasti, kuin nautiskellen ja hellitti pikku hiljaa otettaan vain purrakseen uudelleen. Kun koira sitten lopulta sai nahkapallon kanssa suoritettavan tradition päätökseensä, se oli silmin nähden helpottunut.

Sumulla ei ole vastaavaa taipumusta purra puolikovaa pintaa syvällä otteella, mutta sille tyypillisiä keinoja stressin purkamiseen on esimerkiksi kokonaisvaltainen kehon käyttö (juokseminen, poukkoilu, kaivaminen) sekä puruluiden nakertelu suurella antaumuksella.

Onpa Sumu nakerrellut kotimme kallisarvoista sohvaakin. Se tapahtui ääniaran koiran yksin ollessa, kun ulkoa kantautui kova pamaus ilman, että koiralla on ollut juurikaan mahdollisuuksia tunnekuohujensa käsittelyyn muilla keinoin.

Oleellista koiran palautumisen tukemisessa on omasta kontrolloinnin tarpeesta luopuminen. Palautuminen on jotain, mitä ei voi pakottaa tai tehdä kello kaulassa. Ihminen ei voi myöskään päättää koiran puolesta, mikä koiralle on palauttavaa.

Oleellista on myös se, että olosuhteet tukevat eläimen palautumista ja sen osalta myös se, mitä itse heijastamme eläimeen. Vaikka sallisimme koiralle hyvätkin olosuhteet höyryjen päästelyyn, voi hyvät aikeemme vesittyä, jos oma sykkeemme hipoo tähtitieteellisiä lukemia, olemme ylivirittyneitä ja täynnä olemuksestamme heijastuvaa stressiä tai kiukkua. Kun haluat tarjota koirallesi palauttavaa aikaa, muista itsekin hengittää syvään ja puhaltaa ilmaa keuhkoistasi.

Samalla tavalla, kun emme voi koiran puolesta päättää mikä sille on palauttavaa, emme voi myöskään päättää, mikä sille on kuormittavaa. Koirat eroavat tältäkin osin myös toisistaan.

Mikä kokonaisuutta palvelee juuri nyt?

Kun palasimme Sumun kanssa kotiin eläinlääkäriasemalla tehdyistä kokonaisvaltaisista ja melko epämukavista tutkimuksista, se rynnisti suorinta tietä turvapaikkaansa sohvan kulmaan. Se oli valmis hautautumaan whippettien pehmeään ja lämpimään syleilyyn, enkä moiti sitä.

Vaikka ajatus sohvan kulmassa hengähtämisestä ei tuntunut minustakaan hassummalta ajatukselta, olin kuitenkin jo eläinlääkäriasemalla koiran reaktioita huomioidessani pistänyt liikkeelle ajatuksen siitä, miten voisin tukea koiran palautumista toimenpiteiden jälkeen.

Päätin kannustaa Sumun yhdessä koko muun lauman kanssa mukaani ulkoilemaan. Koin tärkeäksi tarjota Sumulle mahdollisuuden hankkiutua eroon stressistä koirille luonnollisin keinoin: ravistelemalla, jaloittelemalla, nuuskuttelemalla ja poukkoilemalla. Samalla halusin itsekin asettua kuuntelemaan koiraani ja sitä, mitä se minulle pitkän päivän jälkeen kertoisi. Kenties voisin oppia jälleen jotain kainosieluisesta seuralaisestani.

Herkkyys on vahvuus

Nykypäivänä vallitsevassa suorituskeskeisessä ja kovassa kulttuurissa meidän ihmisten on usein vaikea olla läsnä itsellemme, kun ilmoilla on aikatauluja, paineita, stressiä, kuormitusta ja monenlaisia elämän haasteita, kompromisseja ja kipukohtia.

Vierivä kivi ei sammaloidu, tavataan sanoa, mutta vierivä kivi ei myöskään pysähdy, havainnoi, kuule tai näe: opi tai ymmärrä.

Jos emme pysty olemaan läsnä itsellemme, on mahdotonta olla läsnä eläimellekään. Eläimillä on uskomaton kyky paitsi reagoida tunnetiloihimme, myös heijastaa omia oikuttelujamme takaisin meihin itseemme.

Tällaisissa tilanteissa vastuunotto nimenomaan omasta, inhimillisestä toiminnastamme kannattaa – meidän on hyväksyttävä, että olemme vastuussa paitsi omasta elämänpolustamme, myös lemmikkimme hyvinvoinnista. Kun ryhdymme ensin tietoisiksi omista mekanismeistamme ja inhimillisyydestämme, myös yhteys eläimiin voi kasvaa ja vahvistua. Kun vuorovaikutuksessa koiran kanssa ei olekaan kyse oletuksista tai eläimen itsepintaisesta ohjaamisesta, avautuu väylä kommunikaatiolle ja aidolle, antoisalle vuorovaikutukselle.

Rakentamalla yhteyden ensin omaan itseemme, voimme vaalia herkkyyttä myös pitkälle kantavissa vuorovaikutustilanteissa eläimen kanssa. Ja jos jotain olen Sumulta ja Nona Peuransolan Ihmisluontoillasta oppinut niin sen, ettei herkkyys ole heikkoutta, vaan supervoima, jota voimme hyödyntää.

Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.

Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.

Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.

Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.

Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?

Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan.

Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.

En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.

Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.

Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.

Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.

Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.

Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.

Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.

Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.

Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.

Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.

Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.

Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.