Kiltti koira voi olla kiltti vielä omien rajojensakin yli

”Onneksi se on niin kiltti” eläinlääkäriaseman hoitaja tuumasi. Sumua oltiin tutkittu, kopeloitu ja paineltu vatsasta. Eläinlääkäri oli tunnustellut koiran peräsuolen tilaa sisäpuolelta käsin minkä lisäksi koiran suuta oli tarkasteltu ja hampaita koputeltu. Tutkimukset eivät suinkaan olleet ohi sen jälkeen, kun koiraa oli röntgenpöydällä väännelty erilaisiin asentoihin. Vielä senkin jälkeen koirasta oli otettu verikokeet ja näytepalakin.

Kilttinä koirana Sumu osallistui tutkimuksiin vienosti häntäänsä heilutellen, omaan kohtaloonsa tyytyen. Se ei pyrkinyt pakoon tai osoittanut mieltään, kunhan oli ja otti sen kaiken vastaan, mitä siltä koskaan tulimmekaan pyytäneeksi. Niin kiltti se on, itselleen tyypillisesti.

Ymmärrän hoitajan hyvää tarkoittavan lauseen ja olen siitä samaa mieltä itsekin. Elämä on helppoa, kun sattuu omistamaan kiltin koiran. Monipuolisten tutkimusten jälkeen voi oikeutetusti huokaista, että onneksi se on niin kiltti. 

Vaan sanat painautuivat ajatuksiini, jäivät sinne vaeltamaan kuin vanha Windowsin näytönsäästäjä. Se, jossa logo hiljalleen lipuu näytön reunasta toiseen, mutta ei koskaan lakkaa olemasta vaan kimpoutuu uudesta reunakosketuksesta jälleen matkalleen. Se toimi samalla tavalla, kun rauhaton ajatukseni koiran kiltteydestä.

“Onneksi se on niin kiltti” täytti tilaa ajatuksistani varmaan osaltaan myös siksi, että olen itsekin päätynyt kiltteyteni takia kokemaan omia rajojani ylittävää kohtelua. Olen sietänyt rajojani rikkovaa toimintaa siksi, että olen niin kiltti, eikä vastapuoli ole joutunut vastuuseen omasta toiminnastaan. Kohtelu on saattanut jatkua luvattoman pitkään ja minä olen oman elämäni Sumuna vain heilutellut häntääni ja toivonut piinan joskus päättyvän. Koiralle pakon edessä tehtävät terveydelliset tutkimukset eivät tietenkään täydellisesti vertaudu oman elämänsä ihmisovimaton kokemuksiin, mutta jotain samaa niissä on.

En tässä artikkelissa ota kantaa siihen, miten yhteiskunnassamme koemme ”kiltin koiran.” Tarkoittaako kiltti koira lemmikkiä, joka sallii poikkeuksetta myös omien rajojensa ylityksen, eikä ole koskaan valmis puolustamaan itseään?

Kertyvä tunnekuorma rakentaa tiukkoja umpisolmuja

Vaikka koiran ilme ei juurikaan muuttunut tutkimusten edetessä, se ei tarkoita, että kokemus olisi ollut sille yhdentekevä tai merkityksetön. Se, miten koira kokemuksiin suhtautuu ja niistä palautuu riippuu pitkälti koiran ominaisuuksista ja kokemuksista.

On varmasti lukematon määrä reippaita, kovuuteen taipuvia koiria, jotka jättävät vaikeat paikat taakseen itseään kertaalleen, pontevasti ravistellen.

Koiran henkisen hyvinvoinnin kannalta koiran tunteminen korostuu yhtälailla, oli kyseessä sitten äärimmäisen pehmeä ja salliva, tai kova ja jyrkkä koirakaveri.

Vaikka pakollisiin tutkimuksiin ei voi määräänsä enempää vaikuttaa (vaan ne täytyy vaan tehdä), niin siihen, miten eläimen olotilaa lähdetään kokemuksen jälkeen purkamaan on mahdollista ja suositeltavaakin vaikuttaa.

Jos eläin kerta toisensa jälkeen pakotetaan haastavaan tai epämiellyttävään kokemukseen ilman, että jopa kehotasolle kertyvää tunnetaakkaa lähdetään purkamaan, voi lopputuloksena hyvinkin olla passiivisuuteen sammunut tai toisena ääripäänä aggressiivisesti läikähtelevä lemmikki. Ei ole esimerkiksi poikkeuksellista, että kiltti koira puree, kun kamelin selkä katkeaa.

Siksi kehoon kerääntyvä stressi, kuormitus ja paineet on hyvä tiedostaa ennen, kuin koiran käyttäytymiseen alkaa muodostumaan umpisolmuja. Pahimmassa tapauksessa niitä on työlästä, vaan ei useinkaan mahdotonta, lähteä purkamaan jälkeenpäin.

Joskus hoidamme pelkkää oiretta ymmärtämättä kokonaisuutta

Opin asian käytännön puolen armeijassa saadessani sotakoiraosastolla palvellessani työparikseni upean saksanpaimenkoirauroksen. Sillä oli ns. irroitusongelma, eikä sen kohteeseen iskeytyneet leuat hellittäneet otettaan oli kyseessä sitten patukkaan tai hihaan naulattu puruote. Kävipä se kerran kiinni myös omaan pohkeeseeni, kun päädyimme yhdessä kiihkeään ja sekavaan tilanteeseen, jossa resurssit onnistumiselle olivat mitättömät.

Lukuisat “oman alansa ammattilaiset” olivat jo pitkään pyrkineet kitkemään koiran irroitusongelmaa moninaisin keinoin, epäeettisiäkään keinoja kaihtamatta. Koiran osakseen saama kohtelu ja henkinen kuorma ei suinkaan edesauttanut umpisolmun avautumista. Koiraan kohdistettu paine, epäoikeudenmukaisuus ja epäloogisuus olivat ainoastaan tehneet umpisolmusta yhä vaikeaselkoisemman ja tiukemman. 

Voisin kertoa koirasta ja siihen liittyvistä nyansseista ummet ja lammet, mutta tiivistän oppini yksinkertaiseen sananparteen. Se liittyy koirien luontaisiin käyttäytymistarpeisiin: liike on lääke. Ennen kaikkea liikkeellä ja riittävän palautumisen kautta rakennetulla henkisellä tasapainolla (hyvinvoinnilla) nelijalkaisen työparini maanisen oloiseen toimintatapaan saatiin muutos. 

Meillä ihmisillä on lyhytnäköisyydessämme toisinaan taipumus hoitaa pelkkää oiretta ilman kokonaisuutta. Sellainen ei luo pidemmän mittakaavan ratkaisua, vaikka voikin luoda mahdollisuuksia silloin tällöin tapahtuville näennäisille onnistumisille. Tällainen toimintatapa on verrattavissa mätivän haavan paikkaamiseen laastarilla: ongelma on hetkeksi poissa silmistä, mutta laastarin pinnan alla tapahtuu. On vain ajan kysymys, milloin ongelman laajuus tulee ilmi.

Palautuminen on ensisijaisen tärkeää paitsi tilanteiden purkamisen kannalta, myös mahdollisia ongelmia ennaltaehkäistäessä. (Olisinpa ymmärtänyt tämän itsekin jo ennen kuin sittemmin ajoin itseni loppuun työelämässä.)

Umpisolmun keskiöstä voi paljastua tukahtunut tunnemaasto

Passiivisuuteen taittuvan, näennäisesti kiltin koiran ulkokuoren alla voi todellisuudessa piillä tukahtunut tunnemaasto, jota ei ole koskaan päästetty ulos. 

Näin voi käydä, jos energia on ikään kuin kääntynyt sisään päin sen seurauksena, että tunneilmaisua on rajoitettu tai tukahdutettu samalla, kun tunnekuormaa on ehkä entisestään lisätty. 

Nona Peuransola puhuu ilmiöstä podcastissaan Ihmisluontoilta. Jaksossa “Kuinka tukea sammunutta hevosta” hän kuvailee tällaisessa tilassa olevia eläimiä painekattiloiksi, jotka lopulta räjähtävät tai vaihtoehtoisesti sulkeutuvat entistä syvemmälle omaan umpisolmuunsa tunnekuormansa alle. 

Ihmisluontoilta löytyy Spotifysta ja suosittelen sen moniulotteisia jaksoja myös muille koiraihmisille, vaikka Nonan puheissa viliseekin esimerkit nimenomaan hevosmaailmasta. 

Vaikka hevosta saaliseläimenä ei voi määräänsä enempää verrata koiraan, Nona puhuu monista tärkeistä ja monitasoisista teemoista, joita on hyvä tiedostaa myös koirien kanssa toimiessa.

Ennen kaikkea Nona puhuu tunneyhteydestä ja työskentelystä äärimmäisten herkkien eläinten kanssa. Eläimet peilaavat oman tunnetilamme meille takaisin, ja juuri siksi podcastjaksot ovat arvokasta kuunneltavaa myös meille koiranomistajille. Etsivä löytää jaksoista lukuisia hyviä oivalluksia paitsi yhteistyöhön eläimen kanssa, myös yhteistyöhön oman inhimillisyytensä kanssa. 

Koiran stressin purku tapahtuu yksilöllisin keinoin

Vapaana elävät koirat voivat purkaa tunnetaakkojaan luonnolisesti, mutta pienessä kaupunkiyksiössä asuvalta koiralta vastaava käytös ei välttämättä onnistukaan aina tarpeen vaatiessa.

Tukahtunut olo voi johtaa paitsi käytöshäiriöinä koettuun toimintaan, myös fyysisiin ongelmiin. Siksikin on syytä kiinnittää huomiota eläimen palautumiseen kuormittavista tilanteista. 

Kerroin taannoisessa artikkelissani (Koiramillisyys 11/2021) koiratuttavastani, joka purki kuormittavista tilanteista nousseita tunnetilojaan puremalla nahkapalloa. Se upotti palloon hampaansa hitaasti, kuin nautiskellen ja hellitti pikku hiljaa otettaan vain purrakseen uudelleen. Kun koira sitten lopulta sai nahkapallon kanssa suoritettavan tradition päätökseensä, se oli silmin nähden helpottunut.

Sumulla ei ole vastaavaa taipumusta purra puolikovaa pintaa syvällä otteella, mutta sille tyypillisiä keinoja stressin purkamiseen on esimerkiksi kokonaisvaltainen kehon käyttö (juokseminen, poukkoilu, kaivaminen) sekä puruluiden nakertelu suurella antaumuksella. 

Onpa Sumu nakerrellut kotimme kallisarvoista sohvaakin. Se tapahtui ääniaran koiran yksin ollessa, kun ulkoa kantautui kova pamaus ilman, että koiralla on ollut juurikaan mahdollisuuksia tunnekuohujensa käsittelyyn muilla keinoin.

Oleellista koiran palautumisen tukemisessa on omasta kontrolloinnin tarpeesta luopuminen. Palautuminen on jotain, mitä ei voi pakottaa tai tehdä kello kaulassa. Ihminen ei voi myöskään päättää koiran puolesta, mikä koiralle on palauttavaa. 

Oleellista on myös se, että olosuhteet tukevat eläimen palautumista ja sen osalta myös se, mitä itse heijastamme eläimeen. Vaikka sallisimme koiralle hyvätkin olosuhteet höyryjen päästelyyn, voi hyvät aikeemme vesittyä, jos oma sykkeemme hipoo tähtitieteellisiä lukemia, olemme ylivirittyneitä ja täynnä olemuksestamme heijastuvaa stressiä tai kiukkua. Kun haluat tarjota koirallesi palauttavaa aikaa, muista itsekin hengittää syvään ja puhaltaa ilmaa keuhkoistasi.

Samalla tavalla, kun emme voi koiran puolesta päättää mikä sille on palauttavaa, emme voi myöskään päättää, mikä sille on kuormittavaa. Koirat eroavat tältäkin osin myös toisistaan. 

Mikä kokonaisuutta palvelee juuri nyt?

Kun palasimme Sumun kanssa kotiin eläinlääkäriasemalla tehdyistä kokonaisvaltaisista ja melko epämukavista tutkimuksista, se rynnisti suorinta tietä turvapaikkaansa sohvan kulmaan. Se oli valmis hautautumaan whippettien pehmeään ja lämpimään syleilyyn, enkä moiti sitä.

Vaikka ajatus sohvan kulmassa hengähtämisestä ei tuntunut minustakaan hassummalta ajatukselta, olin kuitenkin jo eläinlääkäriasemalla koiran reaktioita huomioidessani pistänyt liikkeelle ajatuksen siitä, miten voisin tukea koiran palautumista toimenpiteiden jälkeen.

Päätin kannustaa Sumun yhdessä koko muun lauman kanssa mukaani ulkoilemaan. Koin tärkeäksi tarjota Sumulle mahdollisuuden hankkiutua eroon stressistä koirille luonnollisin keinoin: ravistelemalla, jaloittelemalla, nuuskuttelemalla ja poukkoilemalla. Samalla halusin itsekin asettua kuuntelemaan koiraani ja sitä, mitä se minulle pitkän päivän jälkeen kertoisi. Kenties voisin oppia jälleen jotain kainosieluisesta seuralaisestani. 

Herkkyys on vahvuus

Nykypäivänä vallitsevassa suorituskeskeisessä ja kovassa kulttuurissa meidän ihmisten on usein vaikea olla läsnä itsellemme, kun ilmoilla on aikatauluja, paineita, stressiä, kuormitusta ja monenlaisia elämän haasteita, kompromisseja ja kipukohtia. 

Vierivä kivi ei sammaloidu, tavataan sanoa, mutta vierivä kivi ei myöskään pysähdy, havainnoi, kuule tai näe: opi tai ymmärrä.

Jos emme pysty olemaan läsnä itsellemme, on mahdotonta olla läsnä eläimellekään. Eläimillä on uskomaton kyky paitsi reagoida tunnetiloihimme, myös heijastaa omia oikuttelujamme takaisin meihin itseemme. 

Tällaisissa tilanteissa vastuunotto nimenomaan omasta, inhimillisestä toiminnastamme kannattaa – meidän on hyväksyttävä, että olemme vastuussa paitsi omasta elämänpolustamme, myös lemmikkimme hyvinvoinnista. Kun ryhdymme ensin tietoisiksi omista mekanismeistamme ja inhimillisyydestämme, myös yhteys eläimiin voi kasvaa ja vahvistua. Kun vuorovaikutuksessa koiran kanssa ei olekaan kyse oletuksista tai eläimen itsepintaisesta ohjaamisesta, avautuu väylä kommunikaatiolle ja aidolle, antoisalle vuorovaikutukselle. 

Rakentamalla yhteyden ensin omaan itseemme, voimme vaalia herkkyyttä myös pitkälle kantavissa vuorovaikutustilanteissa eläimen kanssa. Ja jos jotain olen Sumulta ja Nona Peuransolan Ihmisluontoillasta oppinut niin sen, ettei herkkyys ole heikkoutta, vaan supervoima, jota voimme hyödyntää.

19

5 kommenttia artikkeliin ”Kiltti koira voi olla kiltti vielä omien rajojensakin yli

  1. Mahtava teksti! Väitän, että aika moni ”hyvin kiltti” koira on itse asiassa vähän solmussa – eivät toki kaikki. Haikalanen on hyvä esimerkki. Se sietää kaiken, aina, värähtämättä. Se on ommeltu kasaan lukemattomia kertoja luiden vilkkuessa, eikä se ole sanonut sanaakaan edes sen isoja vammoja tutkittaessa, painesiteitä auki pyöritellessä tai kun se välilevynsä luiskahduksen jälkeen oli kanssani lenkillä.

    Se sietää kaiken jopa siihen pisteeseen, että on seisonut aloillaan, kun vieras koira yritti purra sitä. Sen kiltteys on jo niin apatiaan ja sulkeutumiseen altistavaa, että olin uskomattoman iloinen, kun se Sotaperunan tullessa komensi pentua. Liian usein vuosien ajan olen itse joutunut pelastelemaan sitä pentujen naskaleilta, koska se ei IKINÄ sano mitään. Ja mitä paremmin se voi, sitä pidempi on sen pinna.

    Osittain tästä syystä otin Haikalasen makuuhuoneeseeni nukkumaan öiksi Kenraalimajurin menehdyttyä. Alkuhämmennyksen jälkeen se on silminnähden rentoutunut saadessaan vallata itsekkäästi kaksi petiä, pörrömaton ja kökö sängyn, joutumatta luovuttamaan niitä afgaaneille.

    Liiallinen kiltteys ja pehmeys ei ole minulle kasvattajana eikä omistajana toivottu ominaisuus. Vaikka Haikalanen onkin kaikella rakkaudella sanottuna ”maailman kiltein koira”, sen herkkyys altistaa sen kyllä ihan liiaksi juurikin tälle tukahdutetuista tunteista kertyvälle stressille, jota se onneksi nuorempana usein juoksi, loikki ja saalisti pois aina siihen mahdollisuuden saadessaan.

    • Hyvää pohdintaa ja tulkintaa jälleen! Tässä tulee myös hyvin ilmi se, kuinka ihminen voi omilla toimillaan tukea koiraa tai vaikuttaa laumadynamiisiin seikkoihin esimerkiksi juuri suosimalla lauman jäsentä tiedostaen (tai tiedostamatta).

      Mielenkiintoista, että Sotaperunan saapuminen sai Haikalasen ryhtymään toimiin – olisi ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa ja nähdä, kuinka se sai tervehenkisen palautteen suustaan ja miten Sotaperuna palautteeseen ja sen antajaan suhtautui!

      Toisinaan kärkkäitäkin palautteita ryöpsähtää jopa Sumun suusta, kun sillä on oikein autuas hetki puruluunsa kanssa ja joku viekkaista whippeteistä tulee sen apajille. Tätä tapahtuu kuitenkin Sumun ikään ja ainoan nartun etulyöntiasemaan nähden verrattain vähän, joten olen tyytyväinen jokaisesta kerrasta, kun sillä on selkeä mielipide ja se tohtii sanoa sanottavansa.

      • Uskon, että Haikalanen oli yksinkertaisesti tarpeeksi ”vanha ja raihnainen” Sotaperunan saapuessa, jotta se viimein sai hiukan pidetyksi puoliaan. Sotaperuna oli jo luovutusikäisenä niin iso ja elehti niin dominoivasti, että Haikalanen ei varmaankaan kokenut oloaan sen kanssa aluksi ihan hirveän turvalliseksi (se oli Sotaperunan saapuessa juuri alkanut saada ensimmäisiä selkäoireitaan, joita en kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa osannut yhdistää välilevyongelmiin). Myöhemmin se palasi kyllä kiltiksi itsekseen ja siitä syystä Sotaperuna alkoikin komentaa sitä heti Ruhtinattaren jälkeen. Tällöinkään se ei saanut sanotuksi mitään takaisin. Toki puutuin tähän itse ja eristin Sotaperunan muista kaikkien tyytyväisenä pitämiseksi, mutta kiltti Haikalanen olisi varmasti ottanut vaan tyynesti turpiinsa, jollei ihminen olisi astunut väliin.

Vastaa