Koiramillisyys

Kertoessani Instagramissa saamastani inhimillisestä vastaanotosta jäin miettimään vastaavaa termiä, jonka keskiössä olisi koiramillisyys.

Koiramillisyys on termi, joka jollain tavalla koskettaa jokaista koiran omistavaa henkilöä. Se minimoi itsessään kaikenlaisia koiran ongelmakäyttäytymisen piirteitä — siksi se on erityisen tärkeää ja siksi haluan kirjoittaa siitä. 

Jos olet joskus tavannut oikein tasapainoisen, rauhallisen ja luotettavan oloisen koiran, voit olla varma, että juuri se yksilö on viettänyt oikein koiramillisiä koiran päiviä — ja on nimenomaan tullut kohdatuksi koirana!

Koiramillisyys ei ole mikään oikea termi, mutta toivoisin, että sille löytyisi tulevaisuudessa synonyymi. 

Koiramillisyys ei ole täysin sama, kuin koiralähtöisyys, joten siksi käytän tässä yhteydessä hieman hassulta kuulostavaa, keksimääni termiä. Koiramillisyys ei siis ole täydellinen synonyymi koiralähtöisyydelle, vaikka molemmat selkeästi ovat samaa sukua.

Miksi minä en sitten tässä yhteydessä puhu inhimillisyydestä? Koen, että inhimillisyydestä puhuminen koirayhteydessä on tietyllä tapaa ongelmallista. 

Koirat eivät itse ole inhimillisiä eläimiä. Koirien hyvinvoinnin edellytys ei myöskään löydy inhimillisistä lähtökohdista: siitä, että inhimillistäisimme niitä tai kohtelisimme niitä varsinaisesti inhimillisesti.  

Tai ehdottomasti kyllä, jos inhimillisyydellä viitataan vain ja ainoastaan kykyyn reflektoida ja toimia empaattisesti muita elollisia, kuten juuri koiria, kohtaan. Suosittelen sellaista ehdottomasti aina! 

Mutta samaan aikaan en malta olla ottamatta esille, kuinka puolestaan koiramillinen toiminta voi varmistaa sen, että koiriemme tarpeita ymmärretään ja vaalitaan niistä lähtökohdista, jotka nimenomaan koiralla, koiraeläimenä, on. 

Inhimillisistä lähtökohdista

Hyvänä esimerkkinä moni koira nauttii enemmän kylmistä mutakylvyistä ojan pohjalla, kuin päiväkausien rauhaisasta, tunnelmallisesta hyggeilystä kotona. 

Sillekin on aikansa ja paikkansa. Mutta koiramillisestä näkökulmasta tunnelmallisessa hyggeilyssä voisikin olla täydellisen pysähtymisen sijasta kyse mehukkaan luun järsimisestä kaikessa rauhassa tai kotiportaalla tuulen haistelemisesta ja pihan vartioimisesta — jos se vaan on rotutyypille ominaista.

Ylipainosta kärsivät koirat ovat varmasti omistajiensa ruualla rakastamia. Kysymys kuuluukin, onko nappisilmille keittiössä ojennettavat kinkkuvoileivät todella se keino, jossa koiran hemmottelu tapahtuu koiramillisistä lähtökohdista käsin? 

Voisiko olla, että koiralle olisi kuitenkin koiramillisempää keittiössä herkuttelun sijasta samoilla niityillä ja popsia sieltä tarkkaavaisella nenätyöskentelyllä ansaittuja peuran papanoita?

Oletko jo hahmottanut, mitä ajan takaa? Toivon, että tekstissäni ero “inhimillisen,” “inhimillistävän” ja “koiramillisen” suhteen on selkeä. 

Meille ihmisille on tavattoman inhimillistä rakastaa koiriamme huomionosoituksin ja tyylikkäine kaulapantoineen ja esimerkikiksi lyhytkarvaiselle koiralle hankitun näyttävän hupparin avulla. 

Sellainen luo mielihyvää ennen kaikkea meille itsellemme, mutta pahimmassa tapauksessa koiramillinen näkökulma voi olla kaikesta siitä kaukana.

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua koiraa?

Pysähdy hetkeksi miettimään, miten kohtaat koirasi vaikkapa pitkän työpäivän jälkeen. Olette varmasti molemmat innoissanne jälleennäkemisestä! 

Kokeile taltioida jälleennäkemisenne vaikkapa hidastetulle videolle ja pyri tarkkailemaan siitä signaaleja, joita koirasi kohtaamisessa osoittaa. Ole tarkkana, sillä nämä signaalit ovat ohi silmän räpäyksessä! Koirat viestivät paljon hienovaraisemmin ja nopeammin, kuin me jopa kömpelöiltä koirien rinnalla tuntuvat, hölösuiset ihmiset.

Koiran haukottelu voi kieliä letkeästi lepäillystä päivästä, mutta se on myös hyvin tyypillinen rauhoittava signaali. Rauhoittava signaali on ele, jolla koira pyrkii rauhoittelemaan yhä kiihtyvää tilannetta tai olotilaa.

Jos tapanasi on jälleennäkemisen aikana möyhiä koiraa tai taputella innoissasi sen kylkiä tarkkaile, lipaiseeko koira nenänpäätään tai nuolaiseeko se huuliaan. Nekin ovat merkki rauhoittelusta. Siitä, että vähempikin voisi riittää — tai ainakaan tunnelman ei pidä tästä enää kiihtyä. 

Aikuiset koirat ovat hyvin rauhanomaisia tyyppejä, jotka keskustelevat paljon, kunhan vain sallimme sen niille ja näemme sen. Kun alamme tiedostamaan tätä osaa lemmikeistämme, pystymme itsekin jatkamaan keskustelua ja käymään jopa pitkiä vuoropuheluita koiramillisestä näkökulmasta.

Jos innostut möyhimään koiraasi kotiin tullessasi ja pääset taltioimaan tilanteen videolle tarkkaile, näkyykö koiran silmien valkuaiset tilanteen edetessä. 

Tästä käytetään englanninkielistä nimitystä “whale eye” jonka hakukoneeseen kirjoittamalla saa kattavan kuvakollaasin siitä, miltä tämä näyttää. Samalla termillä löydät myös hyvää aineistoa siitä, mitä “whale eye” tarkoittaa ja miten se kannattaa tulkita erilaisissa tilanteissa. 

En haluaisi torpata koko kotiintuloseremoniaanne, mutta mainitsen vielä, että läähätys kielii kiihdyttävissä tilanteissa useimmiten enemmän stressistä ja ”kuumista paikoista” kun varsinaisesti ympäristössä vallitsevasta lämpötilasta. 

Rauhaa ja rakkautta

Jos koirilla olisi motto, otaksuisin sen menevän jotakuinkin näin: rauhaa ja rakkautta! 

Aikuiset koirat ovat pääpiirteittäin rauhaan pyrkiviä eläimiä. Kun niiden koiramilliset tarpeet on tyydytetty ja niiden viestejä nähdään ja pyritään tulkitsemaan itsekin suhteellisen matalasta vireestä käsin, on helppoa nauttia tuon mutkattoman kumppanin läsnäolosta.

Vastoin yleistä luuloa, koirat eivät tappele huvin vuoksi tai ilman syytä, vaan kaikki niiden reaktiot perustuvat haluun saavuttaa rauha. Rauha mahdollistaa koiraeläimelle käytännössä hengissä pysymisen. Se on karkeasti ottaen edellytys kaikelle toiminnalle, kuten levolle, joka mahdollistaa aktiivisuuden, joka mahdollistaa ruuan hankinnan, joka mahdollistaa henkiin jäämisen ja siten mahdollisen suvun jatkamisen.

Ikävä kyllä joskus ainoa keino rauhan saavuttamisen voi olla toisen koiran eliminointi etenkin, jos tukalia tilanteita on jatkunut liian pitkään. Tällaisissa tapauksissa voi hyvin olla myös kyse siitä, että esimerkiksi koiran omat ihmiset ovat antaneet sille toisiin koiriin tai ympäristöön nähden tiedostamattaan ristiriitaisia signaaleja, jotka johtavat pahimmillaan ikävään välikohtaukseen.

Miten voin toimia koiraani kohtaan koiramillisesti?

Vaikka törmäät koiramillisyyteen tämän artikkelin myötä ehkä ensimmäistä kertaa, kyse ei ole mistään utopiasta tai rakettitieteestä. Et tarvitse kuudetta aistia tai keijupölyä, vaan riittää, että pysähdyt hetkeksi.

On muutamia asioita, joiden avulla voit myös omassa arjessasi koirasi kanssa vahvistaa koiramillisiä toimintatapoja. Siten voit saada koirasi rentoutumaan seurassasi ja valmistautumaan pitkiinkin vuoropuheluihin kanssasi. 

Tulet huomaamaan, että koira ei ole mikään yksinkertainen, ohjelmoitujen temppujen varassa roikkuva robotti. Päinvastoin kyseessä on persoonallinen ja moniulotteinen ystävä, johon on mahdollista muodostaa tervehenkinen ja vuorovaikutteinen suhde. 

1. Näe koira koirana

Tämä on helpommin sanottu, kuin tehty. Useimmiten hyvää tarkoittavat eleemme ja keinomme lähtevät meistä itsestämme käsin, emmekä kaikessa inhimillisyydessämme useinkaan päädy koiramillisiin ratkaisuihin. On suorastaan keskityttävä siihen, minkälainen eläin koira on eläimenä tai mitä se voisi kaivata. 

Jos aikeissasi on toteuttaa koirasi kanssa hauska nettivideo, jossa rummutat koirasi tassuilla musiikin tahdissa, älä tee sitä. Se näyttää ehkä hauskalta joidenkin ihmisten mielestä, mutta sitä se ei ole. Koira ei ymmärrä logiikkaa, osaa nauraa tempaukselle tai pakota muita koiria vastaavaan temppuun. 

Jos haluat kuvata tällaisia hassun hauskoja hassutteluvideoita nettiin, hanki pehmolelu. Se on joka tapauksessa ylläpitokustannuksiltaankin varsin vaivaton — ja mikä parasta, sopii jokaiselle! Saatan kuulostaa turhankin tiukkapipoiselta, mutta…

2. Kunnioita koiraasi.

Kun alat hahmottamaan koirasi tapaa keskustella ja kunnioitat sitä ja koiran omaa tahtoa eläimenä, voit aluksi joutua kiperänkin paikan eteen. 

Esimerkiksi seuraavan kerran, kun lähestyt paikoillaan tyytyväisenä lekottelevaa koiraa, aikeinasi möyhiä sen herttaista olemusta, saatatkin huomata, että juuri, kun olet kumartumassa koirasi puoleen, se lipaisee huuliaan ja väläyttää silmiensä valkuaisia. Se on merkki sinulle – voit jättää koirasi rauhaan. Voitte nauttia yhteisestä hetkestä yhdessä myös ilman lähikontaktia.

Jos haluat tarjota koirallesi hellyyttä, voit hyvin tehdä siihen viittaavan eleen esimerkiksi hieman kauempana koirastasi. Voit eleesi myötä katsoa, tarttuuko koira siihen tulemalla luoksesi. Jos näin tapahtuu, voit rauhallisesti helliä koiraasi paikoista, joiden kosketuksesta se nauttii.

3. Piirrä omat rajasi

Kun kunnioitat koiraa ja tarvittaessa sen omaa tilaa, voit pikku hiljaa alkaa vaatimaan myös koiralta kunnioitusta itseäsi kohtaan. Nykytutkimusten valossa koira nähdään hierarkisena eläimenä (Katriina Tiira: Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus, 2019) minkä puolesta puhuu jopa lemmikkikoirien käyttäytyminen laumassa.

Omien rajojen piirtäminen tai vaaliminen ei tarkoita väkivaltaa tai eläimen uhkaavaa kohtelua tai pelottelua. Se on samanlaista lempeää, mutta määrätietoista viestintää, jolla emo määrittelee rajansa pennuilleen ja tarjoaa näin ollen koiranpennun ensimmäiset oppitunnit sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Voit harjoitella omien rajojesi piirtämistä ja vaalimista esimerkiksi luontaisessa ruokailutilanteessa. Koirat harvoin ojentavat omasta saalistaan ruokaa muille, sillä ruokailu on niille hengissä säilymisen edellytys. Ruuan jakamisen sijasta ne saattavat kehoittaa liian lähelle pyrkivää lajitoveria tai jopa ihmistä pysyttelemään loitolla. Olet oikeutettu toimimaan ihan samoin.

4. Tarjoa koirantöitä, älä hölmön hommia

Yksi lähihistoriani koiratuttavuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos tämä koira olisi ollut ihminen, hän olisi todennäköisesti luonut uraansa arvostettuna rikostutkijana tai muussa ammatissa, jossa vaaditaan ensiluokkaista kykyä tutkia ja päätellä. Kyseessä oli niin tarmokas tapaus, että jos tämä koira todella olisi ollut ihminen, se olisi varmaankin kaiken vapaa-aikansa täyttänyt sudokuja ja ristikoita ja kenties lepuuttanut aivojaan metsässä kanttarelleja etsien. 

Kyseessä oli äärimmäisellä ongelmanratkaisukyvyllä ja työmoottorilla varustettu lemmikki, joka oli keksinyt päiviensä kuluksi kaikenlaisia hölmön hommia. Se kulki kodissaan levottomana, avasi toisinaan ulko-oven ja viihdytti sitten itseään vaihteeksi ulkosalla. Autoilu oli sen suuri intohimo, mutta sitä se ei ollut kenellekään muulle sen kanssa, sillä koira piti autoillessaan niin hirveää mekkalaa, minkä lisäksi se nappaili ikään kuin ikkunoiden läpi kitaansa ohikulkijoita ja autoilijoita. Se oli mestari viihdyttämään itseään, minkä lisäksi se oli huomattavan ylivireinen ja stressaantunut. Se viihdytti itseään jopa silloin, kun sen ulkoiluttaja olisi halunnut jäädä juttelemaan muiden ulkoilijoiden kanssa kesken lenkin — silloin se näytti hurjan puolensa ja kertoi, että on tullut tänne lenkkeilemään, eikä tönöttämään.

Koiralla oli valtava tarve tehdä ja toteuttaa, eikä se ole mitenkään harvinaista tai poikkeavaa. Etenkin työkoirat tuppaavat olemaan sellaisia. Aloimme ohjaamaan koiran tarmokkuutta muihin asioihin. Sille tarjottiin mahdollisuus jäljestää sen oma ruoka. Silloin, kun sellaiselle ei ollut aikaa, se söi ruokansa aktivointipallosta tai sellaisesta aktivointikupista, missä oli syviä uurteita.

Vallitseva tunnetila on usein tarttuvaa laatua

Koska koira oli kaiken aikaa ylivireisen oloinen, sille opetettiin rauhoittumisen taitoja – eli hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään. Sen palautumista haastavien tilanteiden jälkeen tuettiin keinoilla, jotka auttoivat sitä palautumaan. Koiralle ei enää heitelty palloa, sillä palloleikit kiihdyttivät sitä entisestään. Sen sijaan nahkapalloa käytettiin koiran tunnetilan purkamiseen silloin, kun se ei löytänyt parempaa keinoa rauhoittua. Silloin se puri hampaansa palloon ja vaipui ikään kuin transsiin, josta se sitten palautui lopulta huomattavasti rennompana. 

Ylivireiselle, kiihkeälle tai kiihtyneelle koiralle parasta liikuntaa on keppien tai pallon heittelyn sijasta pitkäkestoinen ja tasainen rasitus, kuten pyöräilylenkit (pehmeällä maastolla, koiran tasaisella ravilla), vesijuoksu tai pitkät rauhalliset lenkit metsässä.

Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Kiinnitä huomiota myös omaan mielentilaasi – pompitko paikasta toiseen kuin superpallo tai oletko kireä kuin viulun kieli? Tule itsekin alas ylivireisestä suorittamisesta ja hengitä niin, että vatsasi kohoaa ja laskee.

Jos haluat tarjota koirallesi hölmön hommien sijasta koiramillisiä koirantöitä, lähde metsään, jäljestä koirasi kanssa, anna sen uida rapakoissa ja käyttää kaikkia aistejaan: tuntea, nähdä, haistaa, maistaa. Se se vasta on koiran elämää!

5. Ole läsnä

Mikään ei opeta koirista paremmin, kuin koirat itse. Sinulta se edellyttää läsnäoloa ja sitä, että alat tietoisesti tarkkailemaan koiraasi.

Jokainen koira on erilainen. Koiran persoonaan vaikuttaa paitsi sen rotutyyppi, myös sen sukupuoli ja aiemmat kokemukset. Opettele näkemään koirasi loogisena eläimenä ja miettimään, mistä sen reaktiot kumpuavat. Mikä voisi olla hyvä vastareaktio, jotta vuoropuhelu saa alkunsa? 

Voit kehittää tietotaitoasi etsimällä mielenkiintoisia kursseja tai lukemalla informatiivisia kirjoja. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi edellä mainittua Katriina Tiiran kirjoittamaa Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus -nimistä teosta. Se voi tuntua aluksi pitkäveteiseltä teokselta, sillä se alkaa jo koirien alkuperästä ja siihen liittyvistä vaiheista. Sen läpi kahlaaminen kuitenkin kannattaa. Jotta voimme ymmärtää koiria tässä hetkessä kokonaisvaltaisesti, meidän on myös ymmärrettävä koiriemme historia ja vaiheet.

20

6 kommenttia artikkeliin ”Koiramillisyys

  1. Moikka.
    En tiedä liittyykö kysymykseni juuri tähän blogitekstiin, mutta laumaasi seuranneena olen miettinyt asiaa usein.
    Itselläni tuli 20 -vuotiaana selvä visio oman asunnon ostamisesta sekä oman koiraystävän ottamisesta. Oman kuplan rakentamisesta, kahden tyypin tiimielämästä. Ja sen sain, sitä kesti lähes 14 vuotta.
    Koin aina olleeni ”koiraihminen”, en ikinä kuulunut mihinkään porukkaan enkä tosissani harrastanut mitään, mutta koirista olin aina kiinnostunut ja luin lapsena rotuesittelyjä johonkin omaan varastooni.
    Kun oman koirani sitten reilu parikymppisenä otin, tuntui etten tiennyt mitään, olin epävarma, epäkypsä ja tein paljon virheitä.
    Onneksi tiimiläiseni oli loppuun asti hyväpäinen, tervejärkinen ja anteeksiantava kaveri, sain mokailla ja kehittyä, löydettiin oma tapamme olla loistavia. Oli tilanteita mitä en ikinä saanut toimimaan kuin kirjoissa, mutta meillä oli omat juttumme, se oli tärkeämpää kuin täydellisyyden tavoittelu.
    Olen vasta jälkeenpäin, yksin jäätyäni ymmärtänyt, miten paljon tein ns. vahingossa oikein. Esim. Annoin koiralleni rodunomaista touhua (suuri terrieri, tykkäsi toisinaan esim repiä vanhoja pyyhkeitä ja niin teimme), rakasti istua laiturilla ja katsella mahdollisia sorsia (välillä niitä näkyi, välillä riitti muisto että viimeksi niitä oli), käytiin lukematon määrä seikkailuja uusissa metsissä, mutta paljon me olimme vaan ja hengailtiin. Tyypillisesti erillään, samassa taloudessa, toistemme saatavilla mutta silti omien touhujen parissa. (Jo pentua valittaessa kasvattaja vinkkasi itselleni pennun, kuka tuli muiden kanssa toimeen mutta leikki eniten itsekseen.)
    Välillä, kun mietin mahdollisuutta palata koira-arkeen uuden toverin myötä, tulee väistämättä ahdistava tunne siitä, etten toista kertaa onnistu. Ja nyt kun kokemusta yhdestä omasta koirasta jo on, otan painetta siitä, että pitäisihän tässä tietää miten koira kasvatetaan. Ensimmäisen kanssa kaikki vaan loksahti, en tehnyt suurta osaa asioista oppikirjojen perusteella, toimin intuition varassa. Luonteemme osuivat yhteen ja tajusin missä mennään, mitä milloinkin tarvittiin ja koirani tuntui luottavan tekemiseeni.
    Lisäksi koirani oli terve, en jännittänyt kaikkia mahdollisia sairauksia tai tapaturmia mitä koiralle voi 13,5 vuoden aikana käydä. Nyt pelkään niitä kaikkia jo etukäteen, vaikken edes ole lähimainkaan valmis ottamaan uutta koiraa.
    Kysymykseni siis liittyykin tuohon yhden koiran kanssa elämiseen. Onko se tietoinen valinta itseltäsi, ettet ole vaan kaksin koirasi kanssa, vaan siinä on myös muuta laumaa opettamassa uutta tulokasta? Aina useampi koira taloudessa, ei vaan yhtä.
    (Enkä siis laske puolisoa tuohon mukaan, siksi puhun kahdestaan olosta. Olin itse parissakin eri suhteessa koirani elämän aikana, ja silti koin että minä ja koirani olimme Se Juttu, ja puolisoni sai olla siinä armollisesti kolmantena.)

    Lisäksi mietin tuleeko muillekin kaikesta tiedosta ja koiran tulkitsemisesta jonkinlainen paine? Ehkä pelko siitä ettei osaa tai tekee jotain väärin.
    Vaikka tottakai haluaisin olla mahdollisen uudenkin ystäväni kanssa koiramillinen, oman ajatukseni mukaan olin sitä aiemminkin. Koirani oli minulle tärkeämpi kuin olin itse itselleni, mutta tiesin ettei rakkautta näytetä antamalla grillimakkaraa, on myös luotava rajoja olemiseen ja tekemiseen.

    Tuntuu että teidän laumalta olisi paljonkin kysyttävää ja välillä isot kelat pyörii, sitten muistan ettemme me oikeasti tunne vaikka päivittäin käyn someasi kurkkimassa ja usein mielessäni hihkun että ’hyvin sanottu, olen ihan samaa mieltä!’.
    x)

    -Terhi

    • Heippa ja kiitos kivasta kommentista! Minun julkaisuihini saa aina jättää kommenttia ja kysymyksiä tai viritellä keskustelua niin täällä blogissa, kuin myös Instagramin ja Facebookin puolella, sitä ei kannata epäröidä!

      Älä ole huolissasi – jokainen koira on kuin uusi polku tuntemattomaan määränpäähän. Vaikka minulla on ollut lukuisia erilaisia koirayksilöitä hoteissani, silti uuden koiran ottaminen tuntuu ajatuksena siltä, että kuinkahan tässä käy – mikähän tämä tyyppi oikein on! Et voi koskaan tietää mitä saat: täytyy vähän kuin hypätä laiturilta ja katsoa, yltääkö jalat pohjaan vai oppiiko uimaan!

      Yleensä sitä kuitenkin oppii uimaan. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan – suurella kärsivällisyydellä, lempeydellä ja ehkä vähän jopa nöyryydellä. Ihminen ei ole koskaan valmis, eikä mikään ole koskaan täydellistä. Silti hyvällä asenteella ja tiedonjanolla pääsee jo pitkälle ja mielestäni se, että olet pohtinut näitä asioita ja jättänyt tämän viestin kertoo hyvästä asenteesta ja juuri sellaisesta tervehenkisestä epävarmuudesta, josta kajastuu, että asia on sinulle tärkeä. Ja se on tärkeintä! Moni ottaa koiran ajattelematta sen pidemmälle (tai ymmärtämättä, minkälainen eläin se todellisuudessa onkaan) ja usein se on kaikkein pahin virhe.

      Otin ensimmäistä kertaa kolmannen koiran vuonna 2008 kun halusin aktiivisen ja vetreän harrastuskaverin silloisten cockerspanieleideni rinnalle, ne olivat tuolloin 7 ja 6 vuotiaita. Siitä saakka minulla on ollut käsissäni lauma ja nautin suunnattomasti siitä, että kotona on elämää, saan samoilla luonnossa isomman porukan ympäröimänä ja ennen kaikkea tarkkailla arjessa koirien keskinäistä vuorovaikutusta ja jopa osallistua siihen aktiivisena toimijana.

      Meitä ihmisiä on erilaisia ja uskon monenkin samaistuvan paineeseen, jota tulee paksuista koirakirjoista, sosiaalisesta mediasta ja mistä milloinkin. Minä olen jakanut arkeni ja elämäni koirien kanssa kuitenkin jo yli 20 vuotta, joten asioihin on kokemuksen myötä tullut tietynlainen rutiini – en tunne painetta, mutta ahmin edelleen innokkaana uusinta tutkimustietoa ennen kaikkea koirista eläiminä, ja teen parhaani.

      Kerroit viestissäsi, että ensimmäisen koiran jälkeen “pitäisi jo tietää, miten koira kasvatetaan.” Älä huoli – kaikki koirat ovat erilaisia! Kun Sumu tuli minulle, minulla ei ollut selkeää reittiä tai kirkasta ajatusta siitä, miten niin omanlaisensa koiran kanssa voisi olla. Olin tottunut hyvin erilaisiin koiriin, Sumu oli jopa aiempien koirieni suuri vastakohta. Niin vain minäkin sitten hyppäsin laiturilta ja katso miten kävi: opin uimaan ja vesi on lämmintä! Elämämme ei ole täydellistä, mutta haluan uskoa, että lisäkseni myös koirat ovat tyytyväisiä.

      • Niinhän se taatusti on, uusi koira on aina uuden matkan alku, uusine epävarmuuksineen ja tutustumisineen. Niin kauan kuin tämä asia on itselleni vaikea, sen sijaan että olisin utelias ja jännityksestä huolimatta innokas, tiedän ettei ole vielä oikea aika ottaa koiraa.
        En tiedä tuleeko se vaihe vuoden päästä tai tuleeko laisinkaan, että olisin uudelle koiralle avoin. Sen tiedän että metsälenkit tuntui yhdessä seikkailulta, mutta ilman koiraa vaan eksymiseltä.
        Mutta haluan esim. käydä jossain vaiheessa selventämässä tuntemuksiani aiemman koirani kasvattajan luona, toteamassa miltä saman rotuisen pentuhemmon näkeminen tuntuu. (Koirani oli siinä mielessä harvinaisempi rodultaan, että niitä harvemmin vastaan tulee, ja myös siis siksikin hyvin spesiaali rakkaudenkohde.)

        Halusin myös kysyä, onko elämässäsi ollut keskustelua The Koiran jälkeisestä elämästä ja sitä seuraavan koiran ottamisesta? Tuntuu että on itse vielä täysin jumissa siellä muistoissa, sitä mitä itsellä jo oli, sen sijaan että näkisin mitä uuden kaverin kanssa voisi saada.
        Koin kasvaneeni aikuiseksi koirani kanssa, rakensin toverini tuella omannäköiseni elämän ja sain voimaa siitä että tuli mitä tuli, ydintiimi on jo kasassa. Vähän kuin olisi supervoima. Se oli taatusti elämässäni The Koira.
        Tiedän että myös ikä ja elämänvaihe vaikuttaa todella paljon siihen että koirastani tuli niin tärkeä.
        Nyt elämäntilanne on aivan eri. Olen ensinnäkin parisuhteessa.
        Onko tietoa miten koira kasvatetaan toisen ihmisen kanssa ilman, että olen koko ajan neuvomassa tai ohjaamassa olemista ihan hulluna koiranaisena? Mieheni kyllä pitää koirista todella paljon mutta kokemusta on vähän.
        Oli eri asia olla alusta lähtien kaksin koirani kanssa, ainakin sain pilata sen omalla uniikilla tavallani 😀 No ei kai. Mutta ehkä ymmärrät mitä tarkoitan.

        • Pystyn hyvin samaistumaan tunteeseesi: minulle edesmenneet Into ja Elna edustivat koiria, joiden kanssa kasvoin, opettelin elämää aikuisena ja koin elämäni suurimpia ylä- ja alamäkiä.

          Niiden menetyksen jälkeen kävin hyvin samankaltaista vuoropuhelua itseni kanssa. Halusin koiran, mutta samaan aikaan en.

          Sumu oli The Koirieni jälkeinen hankinta. Otin tarkoituksella aivan erilaisen koiran, kuin mitä novascotiannoutaja Into ja hollanninpaimenkoiramix Elna olivat, koska tunsin, että niiden saappaat ovat aivan liian suuret täytettäväksi ja pelkäsin, että vertaisin samantyyppistä koiraa liiaksi siihen, mitä minulla oli.

          Täytyy varmaan joskus kirjoittaa tästä aiheesta kokonainen artikkeli, kiitos ajatuksesta! Tämä on itsellenikin tietyiltä osin hankala aihe, joka vaatii vielä hieman mutustelua. Pyrin palaamaan tähän vielä!

          Parisuhteessa koiran tai koirien pitäminen tuntuu kokemukseni mukaan olevan usein tietyllä tapaa kompromisseja. Ymmärrän tosi hyvin, mitä ajat takaa, mutta en oikein osaa antaa vinkkejä.

          Me hankimme yhteenmuuton tietämillä ulkopuolista apua aikuisten koirien laumojen sulauttamiseen (minä ja kolme koiraa + mies ja yksi koira) ja se antoi kyllä hyvän sysäyksen yhteiselle taipaleelle vielä kun tiesin, että kyseessä on sellainen kouluttaja, joka katsoo asioita kanssani samasta perspektiivistä. Hän osasi ulkopuolisena antaa meille molemmille palautetta tavastamme olla koirien kanssa ja yhdessä ulkopuolisen kouluttajan kanssa sovimme myös muutamista yhteisistä pelisäännöistä, jotka selkeyttävät arkea paitsi meille, myös koirille. Kasvukivuitta tämäkään ei silti ole mennyt ja kompromisseja on täytynyt tehdä.

          Pyrin palaamaan näihin ajatuksiin vielä lisää jossain myöhemmässä blogiartikkelissa!

  2. Kiitos vastailusta!
    Vaikkei esim. uuden koiran ottaminen selvästikään ole itselleni nyt ajankohtaista, pyörittelen tätä(kin) asiaa päässäni todella paljon, joten oli helpottavaa saada edes se sieltä kehältä ulkoistettua. 🙂

    Siinä yksi asia mitä koiran kanssa arjen jakamisessa kaipaan, asioiden ja hetkien riisumista yksinkertaiseen hyvään. Itsekseni uupuneena introverttinä kaiken pyörittely, analysointi, itsensä torppaaminen ja kuormittaminen on suurimmaksi osaksi täysin turhaa mutta silti hallitsevaa.
    Koiran kanssa sitä saattoi pahimpien ajatuskelojen myllertäessä vaan stopata ja vaikka katsoa miten suunnaton ilo tulee herkkulaatikon avaamisesta tassulla, ja sieltä luvan kanssa luun varastamisesta. Ja vielä kun se piti toki ravistellen heitellä seinille tai maustehyllyyn, sitten vasta pysähtyä nautiskelemaan.
    Onneksi otin paljon videoita arkisista tilanteista koko yhteiseltä ajalta, pääsen hetkeksi sinne kuplaan takaisin.

    Ps. Tsemppiä käsien pesuun ja onnea uusille käsineille, noita herkkuhetkien jälkitilanteita koira-arjessa EI ole ikävä. 😀

    • Hahaa, kiitos paljon hyvästä loppukaneetista! Ja ihanaa, kun olet muistanut taltioida noita nyt niin arvokkaita muistoja. ❤ Lempeitä ja mukavia marraskuun hetkiä tärkeiden pohdintojen äärelle!

Vastaa