Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.
Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.
Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.
Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.
Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?
Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan.
Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.
En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.
Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.
Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.
Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.
Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.
Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.
Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.
Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.
Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.
Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.
Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.
Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.
34
