Taivaassa maalla – tunnelmia viikonlopulta

Tämä paikka tekee minut onnelliseksi. Saavuimme koirien kanssa perjantaina kummityttöni avuksi talonvahdeiksi paikkaan, jonne johtavaa tietä ei ollut aurattu ja jonne katulamppujen jono ei yllä.

Kummityttöni on irlanninsusikoira Cira ja olenkin kertonut hänestä aiemmin tässä ja tässä artikkelissa. Hän asuu upeassa kodissa maalla järven rannalla, paikassa, jossa sielu todella lepää.

Olen ilahtunut siitä, miten meidät on otettu vastaan tänne. Vaikka maailmankaikkeus tarjosi koko viikonlopun ajan pelkkää räntäistä vesisadetta, olemme ottaneet tilanteesta kaiken irti.

Pääasiassa olemme levänneet ja nauttineet hiljaisuudesta ja toistemme läsnäolosta seinien sisäpuolella, mutta olemme myös tehneet pitkiä virkistäviä lenkkejä ja samoilleet sänkipelloilla. Tällä kokoonpanolla on ihan sama, viettääkö räntäsateessa 15 minuuttia vai pari tuntia – lopputuloksena on aina yhtä märät koirat.

Joku voisi kuvitella, että viisi koiraa samassa tilassa aiheuttaisi paljon vilskettä, mutta tunnelma täällä on ollut enemmänkin unettava. Hiljaisuus ja siihen pian yhtyvä rauhallinen koiran tuhina on tuntunut saavan paitsi minun, myös koirieni ajantajun katoamaan. Täällä me vain olemme. Ja nautimme. En edes tiennyt, että maailmassa on tällainen, kaunis ja kiireetön paikka.

Cira on niin avoin ja mutkaton koira, että vaikka olemme täällä vain vieraina, tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä sen kanssa aina. Minulla ei ole ikinä ollut vieraassa paikassa näin kotoisa olo.

Vaikka Cira onkin rauhallinen ja jopa jäyhä, siltä ei puutu huumorintajua ja persoonaa. Olenkin täällä ollessani nauranut niin paljon, että välillä yksin hihitellessäni tunnen oloni hölmöksi.

Mutta olen minä säikähtänytkin. Päästin lauantai-aamuna kaikki koirat etuovesta pikaiselle aamupissalle ulos. Se oli ensimmäinen asia jonka tein ruokittuani koirat, sillä halusin sen jälkeen juoda aamukahvini ja syödä aamiaiseni, ja vasta rauhassa heräiltyäni lähteä yhdessä pellolle tutkimaan jälkiä.

Hetken päästä palasin ovelle kutsumaan koiria takaisin sisälle, ja ensimmäisenä oviaukosta livahtivatkin jo palelevat whippetpojat Olmi ja Alpi, sitten vastahakoisesti ulkoa sisälle asteleva sekarotuinen Elna. Mutta Intoa ja Ciraa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vilkuilin, huutelin ja viheltelin, mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kurkkasin vielä sisällekin, mutta arvatenkaan irlanninsusikoiran kokoinen eläin ei liitele nenän alta kovinkaan huomaamattomasti.

Palasin takaisin etuovelle ja pian kutsuhuutooni noteerattiin: Into pölmähti kulman takaa silmiään pyöritellen. Ennen kuin ehdin kiinnittämään sen olemukseen enempää huomiota, kuulin jostain karmaisevan parahduksen: sellaisen koiran ulvahduksen, jota en osannut yhdistää äkkiseltään mihinkään tunnetilaan: kipuun, kauhuun tai aggressioon.

Säikähdin ääntä niin, että sydämeni pomppasi kurkkuun. Oliko Cira satuttanut itsensä, tippunut kaivoon tai tekikö se nyt kuolemaansa – olimmehan sen omistajien kanssa puhuneet siitäkin, että sillä alkoi olla jo aika paljon ikää rotuisekseen.

Jostain kuulunut ulvahdus sai pian jatkokseen surkeaa, samasta paikasta kantautuvaa ulinaa, ja koska koiraa ei edelleenkään näkynyt vaativankaan kutsuhuudon seurauksena, olin jo lähdössä pihan poikki pelkät pikkuhousut, t-paita ja villasukat päälläni selvittämään, mistä oikein on kysymys. Ulina kuulosti jo niin anelevalta ja sydäntä särkevältä, että olin varma, että koiralle on sattunut jotain vakavaa ja se vetelee viimeisiään jossain pihan perimmäisessä nurkassa.

Kutsuin ja kannustin vielä kerran, mutta koiraa ei kuulunut – ainoastaan sen surkea ulvominen. Se oli todennäköisesti sellaisessa tilassa, ettei se päässyt omin avuin liikkumaan.

Koska olohuoneessa ja keittiössä on kuitenkin suuret ja avarat ikkunat, juoksin eteisestä keittiön ikkunaan katsomaan, tarvitseeko minun ottaa mukaani jotain kättä pidempää. Nappasin eteisestä kainalooni toppahousut ja valmistauduin henkisesti suuren koiran evakuointiin, ensiavun antamiseen, villisikojen ahdistelemaksi päätyneen koiran pelastamiseen sekä koiraa potkaisseen hirvieläimen sadatteluun.

Ulkoa kantautuva ulina oli jo vaihtunut hätääntyneestä ja anelevasta huudosta jopa vaikeroivaksi ja toivonsa menettäneeksi ujeltamiseksi, kun lopulta pääsin keittiön ikkunan ääreen ja näin, mikä koiralla oli hätänä.

Koira seisoi surkean näköisenä takapihalla, lasitetun ulkoterassin oven takana. Paniikki ja kiireen tuntu tipahtivat harteiltani samalla hetkellä kun ymmärsin, mistä oikein oli kysymys. Ciralla ei ollut mitään muuta hätää kuin se, että se oli jo kotvan halunnut takaisin sisälle, mutta minä olin väärällä ovella talon etupuolella. Cira oli koko ajan seissyt talon takapihalla takaoven takana ja huutanut, koska kukaan ei tullut päästämään sitä sisään takaovesta.

Se ei ollut satuttanut itseään, villisiat eivät olleet ahdistelleet sitä eikä mikään hirvieläin ollut potkaissut sitä kohtalokkaasti. Se oli vain halunnut sisälle takaoven kautta.

En voinut muuta kuin nauraa. Päästin takaoven lasiterassin ulkopuolella kärsineen koiran takaisin sisälle ja möyhin minua puskevan jättiläisen turkkia kiitokseksi siitä, että se oli tullut takaisin ehjänä ja elävänä.

Cira itse ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä palvelussa oli kestänyt niin pitkään ja miksi minä olin niin huojentunut löydettyäni sen takaoven lasiterassin takaa.

Noin muuten sykkeeni on pysynyt yhtä tasaisena, kun ympäri nurkkia nukkuvien koirienkin. Olemme jokaisena aamuna heräilleet uuteen päivään verkkaisesti venytellen, vaikka Ciralla onkin aina ennen ollut tapana vaatia aamuruokansa tiukasti kello kuudelta joka aamu.

Se on tehnyt sitä vuosia, mutta nyt Elna toi sen taloon uuden käytännön. Pystyn vain kuvittelemaan Ciran surkean huokauksen, kun se on ymmärtänyt, että olemme vallanneet sen kodin, emmekä noudata edes sitä yhtä ainoaa sääntöä, jonka se on luonut.

Elnan toimet yllättivät minutkin. Oli nimittäin lauantaiaamu, kun Cira heräsi tuttuun tapaansa kello kuusi. Se liikehti levottomasti ympäri asuntoa ja makuuhuonetta saamatta minkäänlaista reaktiota sen hienovaraiseen aamiaistoiveeseen, joten lopulta se tuli viereeni ja koputti suurella tassullaan olkapäätäni minun vielä maatessani peiton alla.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui oli odottamatonta. Elna singahti jostain minun ja Ciran väliin, väläytti Ciralle koko hammasrivistönsä ja tehosti elettään syvällä murahduksella.

Cira katsoi Elnaa hölmistyneenä. Se olisi vain halunnut herättää minut saadakseen ruokaa. Elna asettui väliimme sängyn reunaan makuulle ja tuijotti Ciraa tiivisti silmiin kuin vahvistaen, että lepäävään emäntään ei saa koskea. Cira oli eleestä aivan yhtä yllättynyt, kuin minäkin. Elna tuijotti Ciraa herkeämättä, eikä pörröiselle jättiläiselle jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin peruuttaa takaisin paikoilleen ja rojahtaa lepäämään.

Olin tottakai herännyt kaikkeen siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Olin niin yllättynyt tilanteesta, että en enää malttanut jatkaa uniani vaan lähdin valmistelemaan koirien aamupalaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cira sai aamiaisensa vain hieman totuttua myöhemmin, mutta enää seuraavana aamuna se ei yrittänyt herättää minua, vaan me kaikki nukuimme yhtäjaksoisesti melkein yhdeksään saakka.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sänkipellolle. 9-vuotias Into rakastaa käyskennellä, tutkia ja ihmetellä kaikessa rauhassa, joten ajattelin, että myös seniori-ikää lähestyvä irlanninsusikoira nauttisi samanmoisesta omaehtoisesta ulkoilusta.

Kiersimme ensin kärrypolun päässä olevan peltoalueen myötäpäivään. Sitten lähdin kävelemään pellon halki ja kiertämään sitä vastapäivään. Olmi, Alpi ja Elna iloittelivat ympärilläni saaden välillä jopa Ciran hulluttelemaan kanssaan kuin suuri ja innokas vasikka. Into pysytteli etäämmällä: se etsi jälkiä, tutki ojanpohjia ja mittaili risukkoja.

Koska olin juuri saamassa upottavalla pellolla kävelystä hyvää hikeä pintaan ja tuntui, että räntäsadekin olisi laantumassa, lähdin vielä kärrypolun päätyyn päästyäni kiertämään peltoa vielä kerran toiseen suuntaan. Huusin koirillekin, että ”yksi kierros vielä!” ja Into, Elna, Olmi ja Alpi lähtivät mukaani riemuiten.

Mutta Cira ei. Se katsoi minua kauempaa kuin otsaansa rypistäen, vilkaisi sitten taakseen – kotiaan kohti siis – ja lähti juoksemaan sinne kuin tuulispää. Se todella tiesi, mitä halusi, eikä vilkaissut meitä kohti taakseen kertaakaan pakomatkansa aikana.

Ymmärsin heti mistä on kysymys. Vain Cira voisi lähteä kesken lenkin kotiinsa muilta kyselemättä. Naureskellen keräsin ryhmäni ja lähdimme Ciran jäljissä takaisin tukikohtaan. Naureskelin, kun huomasin ryhmäni ilahtuneet ilmeet ja ymmärsin olevani innokkaampi lenkkeilijä kuin useimmat meistä, eikä mennyt kauaakaan, kun jo palasimme takaisin pihapiiriin, jossa Cira jo odottelikin.

Vaikka tuntuukin, että menetin viikonlopun aikana ajantajuni, viikonloppu on nyt eittämättä ohi. Olo on kuitenkin voimaantunut, rauhallinen ja onnellinen, sillä viikonloppu todella tarjosi parastaan.

Myös koirat vaikuttavat onnellisilta. Ne tuntuivat nauttivan irtiotosta vähintään yhtä paljon, kuin emäntänsäkin, vaikka tuntuukin hassulta, että emme tainneet tehdä muuta, kuin levätä ja kiertää verkkaisia lenkkejä.

Nyt on hyvä. Tällainen loma tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Mikä parasta, seuraava talonvahtivuoro on jo sovittuna, joten lisää kiireetöntä aikaa ja hyvää mieltä on taas luvassa.

 

19

Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

66

Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

img_6355

Olen viime aikoina miettinyt paljon arkea kolmen koiran kanssa, sekä ylipäätään koirien lukumäärää sekä rotuvalintoja – jotka muuten äkkiä saattavat vaikuttaa koirien lukumäärään.

Lisäksi olen saanut blogiini kommentteja, joiden kirjoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten meillä menee. Miten kolme niin erityyppistä koiraa tulevat juttuun ja mitä touhuan koirieni kanssa arkisin; minkälaista liikuntaa tarjoan koirilleni ja mitä koirani syövät.

Kaikkein mielenkiintoisin ja näppejäni polttelevin aihe on kuitenkin elo laumassa, eli se, miten koirani tulevat juttuun keskenään. Aion kertoa tulevaisuudessa tarkemmin koirieni ruokailutottumuksista, liikunnasta ja kunkin koiran kuulumisista, mutta en malta olla aloittamatta laumaelosta.

Laumaeloa

Laumamme on tällä hetkellä sukupuolijakaumaltaan hyvin haasteeton, sillä taloudessa on yksi leikkaamaton uros (Into, kahdeksan vuotta), yksi leikattu narttu (Elna, seitsemän vuotta) ja yksi leikattu, nuori uros (Olmi, pian 2 vuotta). Koiria ei ole lähdetty leikkelemään suinkaan laumaelon vuoksi, vaan nuorimmaisten koirien sterilointi ja kastrointi ovat puhdasta sattumaa.

Elnan kohdalla koiran sterilointiin johti käytännön syyt: urosvaltainen lauma (tuolloin Inton lisäksi laumaan kuului leikkaamaton cockerspanieli Romppu sekä leikkaamaton skotlanninterrieri Remu) ja minun lähtöni armeijaan.

Olmi puolestaan kastroitiin lokakuussa 2016 terveydellisistä syistä, sillä sen piilossa ollut kives sijaitsi vatsassa, mikä olisi voinut myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Tästä operaatiosta en olekaan ehtinyt vielä kirjoittamaan, joten jos on jotain, mitä haluat asian tiimoilta kysyä, kysy kommenttikentässä.

Joka tapauksessa ongelmia silloin, kun lauma koostui kolmesta leikkaamattomasta uroksesta ja leikatusta nartusta, tai nyt, kun laumaan kuuluu leikkaamaton uros, leikattu narttu ja leikattu uros, ei ole ollut.

* * * * *

Laumaeloa urosten kesken

Se, että olen elänyt arkeani jo vajaan kymmenen vuoden ajan koiralauman kanssa, on tehnyt minusta vahvan laumateorian kannattajan. Olen vuosien varrella käynyt jos jonkinlaisilla luennoilla ja koulutuksissa, ja tiedän, että mainitsemalla asiasta täällä saatan herättää paljon kysymyksiä.

Laumateoriaan tukeutuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita koirien pelottelua, fyysistä alistamista tai vanhoihin häkkisusiteorioihin luottamista, mihin sillä ikävä kyllä on kurja kaiku. On todellinen sääli, että koirankoulutus on vuodesta toiseen yhtä mustavalkoista, eikä harmaan sävyjä haluta nähdä, ja niinpä siihen sisältyy vain kaksi ryhmää:

  1. Ne, jotka pääsevät taivaaseen, ja jotka naksuttelevat, sheippaavat, kannustavat ja nakittavat koiriaan alati arjessa, sekä
  2.  ne, jotka joutuvat helvettiin, ja käyttäytyvät koiriaan kohtaan väkivaltaisesti tai vähintäänkin hallitsevat koiriaan puhtaasti pelolla.

Oikeastihan asia ei ole näin mustavalkoinen, kuten ei elämä yleensäkään. Valkoisen ja mustan välissä on kaikki harmaan sävyt, puhumattakaan kirkkaista sateenkaaren väreistä!

Minun mielestäni tärkeimpiä arvoja koirankoulutuksessa ja -kasvatuksessa on nakittamisen tai väkivallan sijasta puhdas johdonmukaisuus, molemmin puolinen luottamus ja yhteistyö. Mikään edellä mainituista ei tule ilmaiseksi, eikä etenkään väkivaltaisesti koiraa tai koiria kohdeltaessa.

Laumaeloa

Laumateoria perustuu väkivallan sijasta koiran sisään rakennettuun laumaviettiin, jonka päämääränä on hyväksynnän saavuttaminen ja yhdessäoleminen, mikä koiran alkuperää ajatellessa on mahdollistanut koiran hengissä säilymisen ja mahdollisen suvun jatkamisen.

Hyvä esimerkki laumavietin voimasta on metsässä eteen sattuva pupu, joka laukaisee saalistustilanteen. Sillä silmänräpäyksellä varmasti tiedät, tuleeko koira kutsusta luokse (laumavietti, hyväksynnän saavuttaminen) vai ohjaako sitä vielä vahvempi saalistusvietti (pupu).

Laumavietin perusedellytys on se, että koira arvostaa omaa ihmistään. Jo pelkästään tämä pois sulkee väkivallan käytön ja koiran pelottelun kokonaan, sillä väkivaltainen tai pelottava johtaja ei ole arvostettu johtaja.

Mikä sitten saa koiran arvostamaan ja luottamaan omaan ihmiseensä? Oman näkökulmani puolesta arvostukseen ja luottamukseen ajaa turvallinen ja johdonmukainen elinympäristö, jonka takaaminen on ihmisen, koiranomistajan tehtävä. Se on tehtävä, joka ei rajoitu neljän seinän sisälle tai treenikentälle, vaan jatkuu kaikkialla kaiken aikaa. Se on mielestäni koiranomistajan tärkein tehtävä, samalla tavalla, kun äidin tärkein tehtävä on taata omalle lapselleen turvallinen ja johdonmukainen ympäristö kasvaa.

Turvallinen ympäristö

Luettuani kymmenisen vuotta sitten Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja Jann Fennellin Kuuntelen Koiraani, olen todella alkanut testaamaan molempien kirjojen oppeja arjessa ja ohjannut Intoa jo pennusta saakka toimimaan laumavietillä. Into oli kokeeni onnistunut tuotos, jonka seurauksena sama kasvatusmetodi on pätenyt myös seuraavien koirien kohdalla.

Minun onnekseni en ole joutunut kasvattamaan koiriani yksin, vaan minulla on ollut tukena koirieni kasvatuksessa joukko tasapainoisia ja luotettavia koiria ja heidän omistajiaan, jotka ovat tukeneet ja opastaneet minua vuosien saatossa.

Laumavietillä työskentely tuo eteen valtavan skaalan mahdollisuuksia, sillä koiran arvostaessa sosiaalista palkkaa, sen silmissä ei enää kiilu pelkästään lihapullien kuvat ja se tekee töitä ihmiselle, eikä ihmisen taskussa oleville herkuille. (Toim. huom. Toki Inton silmissä kiiluu aina lihapullien kuvat, oli kasvatusmetodi mikä tahansa.)

Sen lisäksi, että laumavietin avulla voi rakentaa mutkattomasti toimivan arjen, siihen tukeutuen voi myös opettaa temppuja. Ja nimenomaan temppuja. Mielestäni on mielenkiintoista, miten jotkut koiranomistajat opettavat koiransa toimimaan arjessa erilaisten temppujen varassa, kun todellisuudessa arjessa pitäisi puhua kasvatuksesta ja yhteistyöstä sen sijaan, että alleviivattaisiin herkkuja ja koiran palkitsemista (=temppuja).

Olen opettanut esimerkiksi Olmin sivulletulon, seuraamisen ja paikallaolon laumavietin avulla, mutta aion ensi keväänä parempien ulkoilusäiden koittaessa tuoda liikkeisiin näyttävyyttä ja voimaa saalisvietin avulla (lelu) ja ruokapalkalla. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka minä lasken tempuiksi.

Sen sijaan lenkillä käyttäytymisen, vapaana siististi lähietäisyydellä kulkemisen tai minkään arjen perustaidon ei mielestäni koskaan pitäisi perustua temppuun vaan yhteistyöhön ja koiran peruskasvatukseen.

Voisin kertoa kuvitteellisen ja vertauskuvallisen, sekä täysin kärjistetyn esimerkin siitä, kuinka ihmislapsi piirtää tussilla uuden omistusasunnon vasta tapetoituun seinään. Kuinka moni tällaisessa tilanteessa lähestyy lasta iloisesti hymyillen ja sanoo, että saat tikkarin, jos suostut lopettamaan piirtämisen nyt heti? (Älä pahastu, en minä oikeasti verrannut koiran kasvatusta lapsen kasvatukseen.)

Koska hyvä laumanjohtaja on luotettava ja johdonmukainen, sekä ennen kaikkea reilu, olen aina tarvittaessa puuttunut koirieni epäreiluun käyttäytymiseen, jossa esimerkiksi nuorimmaista on höykytetty turhasta.

Mielenkiintoista koko asiassa on koiranlukutaidon ja ymmärryksen kehittyessä huomata, että nuorimmaista harvoin höykytetään turhasta! Siksi asetelma onkin kääntynyt päälaelleen, ja toisinaan, kun vanhimmalla koiralla on ollut tarvetta puuttua nuorimmaisen käyttäytymiseen, olen itse tehostanut vanhemman koiran viestiä, jolloin nuorimmainen koira on joutunut sopeutumaan tilanteeseen uudella tavalla, päästäkseen taas nauttimaan lauman suosiosta.

Hyvässä ja toimivassa laumassa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, niin keskinäisesti koirien välillä, kuin myös sen ihmis- ja koirajäsenten välillä. Kun koirien kanssa työskennellään johdonmukaisesti, ne tuntevat olonsa turvalliseksi ja turvalliseksi olonsa tuntiessaan ne käyttäytyvät johdonmukaisesti, jolloin niihin on helppo luottaa. Hyvä synnyttää lisää hyvää, ja oravanpyörä on valmis.

(Vastaavasti huonot kokemukset synnyttävät epäluottamusta, joka taas synnyttää lisää huonoja kokemuksia, ja noh, sellainenkin oravanpyörä on hyvin nopeasti valmis.)

Vastauksena kysymykseen siitä, miten koirani tulevat keskenään toimeen, voin vastata: loistavasti. Kaikilla on hyvä olla, ja tasapainoinen kasvatus yhdistettynä tasapainoisiin koirakontakteihin on vienyt meidät tilanteeseen, jossa jopa leikkaamaton uroskoirani tulee toimeen kaikkien koirien kanssa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jutun juju lienee siinä, että koska todella haluan tehdä työni laumanjohtajana hyvin, valitsen koirilleni vain sellaista seuraa, joiden kanssa voin taata omien koirieni turvallisuuden. Sillä hyvä ruokkii lisää hyvää.

24