laumaelo

Olen elänyt useamman koiran kanssa jaettua arkea vuodesta 2008 saakka. Tämän avainsanan takaa löydät kaikki artikkelit, joiden keskiössä tai sivuraiteena on laumaelo useamman koiran kanssa.

Arkiloma

/ Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / Jätä kommentti


Saavuimme irlanninsusikoira Ciran apuun talonvahtihommiin pari viikkoa sitten perjantaina. Olen aiemminkin kertonut seikkailuistamme Ciran luona – voit halutessasi lukea aiemmat postaukset täältä löytyvien linkkien takaa.

Se, että meille tarjoutui mahdollisuus saapua maaseudun rauhaan oli ajoituksena täydellinen. Huomasin vasta sohvan kulmassa koiriin hautautuneena, miten väsynyt olenkaan ollut.

Arkiloma oli juuri sitä, mitä kaipasinkin. Minulle arkiloma tarkoittaa sitä, että arki jatkuu normaalisti töissä käyden ja kotiaskareiden, kuten kaupassa käynnin, ruuanlaiton ja muun sellaisen lomassa, mutta erilaisin resurssein.

Tässä tapauksessa työmatkani muuntui lyhyemmäksi ja koirien remmit jäivät lenkille lähtiessä naulaan. Koirille runsaan arkiliikunnan järjestäminen on ollut vaivatonta ihanilla metsäreiteillä ja sänkipelloilla, joille pääsi kookkaalta aidatulta pihalta parilla askeleella.

Olen aiemminkin ylistänyt talon vieraanvaraista ja hapsukasta emäntää, irlanninsusikoira Ciraa. Sen rauhallinen hyväntuulisuus tarttuu minuun aina hetkessä. Cira on koira, jonka mielestä hiljaa hyvä tulee, paitsi vaatimusten suhteen. Nälän tai pissahädän yllättäessä se ei epäröi ulvoa ja innoittaa muitakin koiria yhtymään sen vaativaan konserttiin. Viimeistään silloin on parasta toimia.

Ciran tyyni olemus yhdistettynä luonnon rauhaan, sen kodin suurista ikkunoista avautuvaan järvimaisemaan ja asunnon korkeaan kattokorkeuteen rauhoittaa mieleni joka kerta. Ikkunoista avautuva järvimaisema ja luonto on vahvasti läsnä kodin hengessä, eikä sitä ole yritettykään häivyttää verhoilla tai kaihtimilla, joita siis ei ole.

Koska luonto on vahvasti läsnä paitsi ikkunoista avautuvien maisemien myötä, myös ulkoilureiteillä, on ollut upeaa elää pariviikkoinen monimuotoisten sääolosuhteiden äärellä.

Ajanjakso maalla sisälsi paitsi kauneinta syksyä, pakkasaamuja, lumisateita, harmaita lokakuun myrskypäiviä ja viimeisenä vielä pakkasten jälkeen varsin keväiseltä tuntuva, miltei 10 asteen lämmin ja aurinkoinen sää.

Lisää kuvaterveisiä arkilomalta löytyy Instagramista nimimerkillä Purematta Paras. Seuraavat lauman ulkopuolisten koirien hoitojaksot on jo sovittuna, joten ota tili seurantaan, jos karvakuonojen seikkailut kiinnostavat.

24

Kun yksi on poissa

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 4 kommenttia

Olen kirjoittanut koiran menetyksestä ja sen vaikutuksesta lauman dynamiikkaan viimeksi kolme vuotta sitten skotlanninterrieri Remun kuoltua.

Silloinkaan aihe ei ollut uusi, vaikka se joka kerta onkin erilainen. Kun ensimmäisen kerran marraskuussa 2009 tulin kotiini ilman lauman vanhinta koiraa, mustaa x-rotu Nikiä, tuolloin puolitoista vuotias Into ja seitsemänvuotias Romppu -cockerspanieli kävivät toistensa kimppuun samalla hetkellä, kun laskin tyhjän remmin kädestäni ja aloin ottamaan kenkiä jalastani.

Ensimmäinen laumani syksyllä 2008: taustalla x-rotu Niki, cockerspanieli Romppu ja etualalla alle puolivuotias Into.

Tammikuu 2009. Alle vuoden ikäinen Into, kuusi vuotias Romppu ja seitsemänvuotias Niki.

Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen nahistelu, vaan todellinen välienselvittely, jonka seurauksena Romppu vietti loppuillan sohvan alla muristen. Nuori ja uhmakas Into sen sijaan istui olohuoneen lattialla itseensä tyytyväisenä.

Sittemmin taloon asteli Elna. Se oli laumaamme toivottu lisä, joka piristi meitä kaikkia koko olemuksellaan. Pieni ja topakka pentu sai Rompun ja Inton liittoutumaan entistä paremmin takaisin yhteen niiden molempien väistellessä pienen piraijan naskalihampaita.

Romppu, Into ja Elna 2010.

Elna oli pieni, mutta määrätietoinen paketti täynnä tulta ja tappuraa. Ensimmäiset vuodet sen kanssa olivat haastavia ja koettelevia, mutta ne myös nivoivat meidät yhteen ja jälkeenpäin on helppo huomata, miten paljon vuodet sen kaltaisen koiran kanssa kehittivät minua koiranomistajana.

Elna otti alusta alkaen paikkansa lauman kiistattomana prinsessana – ja sittemmin arvostettuna kuningattarena ja kodinhengettärenä, jota kohtaan kenellekään ei ollut pahaa sanottavaa. Uroslaumassa sillä oli järkkymätön kivijalkarooli ja lemmikkinä se oli myöhemmin kuin varjoni tai oikea käteni, sillä sen apu myöhempien koiranpentujen kasvatuksessa oli täysin verratonta. Siitä saan kiittää myös Remua, skotlanninterrieriä menneisyydestämme.

Elna, Romppu ja Into vuonna 2010.

Vuonna 2011, Elnan ollessa puolitoistavuotias ja Inton ollessa kolme, laumaamme liittyi vanhempi skotlanninterrieri Remu. Vakaalla elämänkokemuksella siunattu terrieri oli tuolloin noin kahdeksanvuotias ja vaikka minulla oli runsaasti ennakkoluuloja temperamenttisia terriereitä kohtaan, se otti luontevasti paikkansa laumasta siitäkin huolimatta, että siihen kuului myös vuoden terrieriä vanhempi cockerspanieli Romppu.

Useita vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, että vakaa ja rauhallinen Remu opetti Intolle ja Elnalle melkein kaiken, mitä ne tiesivät koirana olemisesta ja pentujen sekä nuorien koirien kasvattamisesta. Samalla määrätietoisella kärsivällisyydellä, jolla Remu vuosia sitten kohtasi nuoren kukkoilevan noutajan ja vajaa pari vuotiaan Elnan, ovat sittemmin Into ja Elna kohdanneet laumaan myöhemmin liittyneet whippetpojat.

Into ja Elna eivät olleet ainoita, jotka imivät Remun oppeja nöyrinä. Remu nimittäin opetti myös minulle, että kunnioitettu ja arvostettu johtaja ei räyhää tai öykkäröi, vaan jättää ala-arvoisen käyttäytymisen kokonaan huomioimatta ja ottaa oman tilansa fyysisen voiman sijasta henkisellä kapasiteetillä.

Remun reseptillä on tehty kunnon koirakansalaisia vuodesta 2011 saakka ja siitä minä olen sille kiitollinen aina. Vaikka vuodet ovat vierineet, eikä meillä ole enää arjessamme Remun rauhaa ja arvokkuutta henkivää olemusta tai Elnan vankkumatonta määrätietoisuutta, toivon, että whippetpojat Olmi ja Alpi ovat oppineet perimätietona jotain, jota ne voivat ehkä hamassa tulevaisuudessa periyttää taas edelleen.

Elna 2010

Vaikka Elnasta ei koskaan kehittynyt sellaista miellyttämisenhaluista palveluskoiraa mitä minä siitä pitkään uumoilin, se ylitti kirkkaasti kaikki odotukseni. Se oli itsenäinen, herkkä ja jollain tasolla jopa äärimmäisen alkukantainen eläin, joka eli pitelemättä vaistojensa varassa. Sen kommunikaatiotaidot toisten koirien kanssa olivat viimeistä vuotta lukuun ottamatta vertaansa vailla ja vaikka sen hollanninpaimenkoiramainen terävyys loi arkeen myös haasteita, se oli silti sanalla sanoen upea koira.

Se asetti nuorelle Olmille ja myöhemmin laumaan liittyneelle Alpille selkeät rajat ja säännöt ja poimi nopeasti arjesta ne nyanssit, jotka olivat minulle tärkeitä ja vahvisti niitä kanssani. Hyvänä arkisena esimerkkinä tästä on keväällä Instagramiin laittamani video, jossa Alpin harmiton nujuaminen hoitokoiran kanssa alkaa vaihtumaan painiksi, mutta juuri ennen sitä Elna muistuttaa kotimme rauhaa vaalivista säännöistä matalalla murinallaan ja Alpi poistuu paikalta Elnan huomautusta kyseenalaistamatta.

Se oli verraton apu kasvatuksessa. Siinä, missä Elnan arvomaailmaan kuului paitsi selkeät rajat, siihen kuului myös rakkaus. Se oli Olmille ja Alpille lempeä isosisko, joka rajojen asettamisen ja huolenpidon ohella myös leikki nuorempiensa kanssa.

Elna ja Alpi -pentunen Alpin kotiintulopäivänä helmikuussa 2017.

Into ja Elna auttoivat minua kasvattamaan Olmista ja Alpista ne koirat, jotka ne ovat tänä päivänä, mutta miehille tyypillisesti Into on alusta alkaen antanut suurimman kasvatusvastuun minulle ja Elnalle.

On ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka Into suorastaan vetäytyy kasvatusvastuusta eikä mielellään kommentoi nuorempien hölmöilyjä, se on kuitenkin hahmo, jota kukaan ei kyseenalaista sitten, kun sillä on sanottavaa. Kun Into ilmestyy paikalle, asia on loppuun käsitelty. Tietynlainen vilkaisu riittää, ja whippetit poistuvat paikalta. Tämä on jotain sellaista, joka on varmasti osittain iän mukanaan tuomaa arvokkuutta, mutta osaltaan myös sitä, mitä Remu meille opetti.

Elnan kuolema ravisteli lauman dynamiikkaa jälleen aivan uudella tavalla. Siinä missä Nikin kuoltua kodistani tuli silmän räpäyksessä taistelutanner ja Remun kuoltua orvoiksi jääneet Into ja Elna kieltäytyivät koskemasta ruokakuppiensa sisältöön, kotiintulo ilman Elnaa oli jotain aivan muuta.

Olin valmistautunut suremaan yhdessä poikieni kanssa, kun saavuin kesäiltana kotiin ilman omaa varjoani Elnaa. Olin murtunut ja toivoin, että heräisin pian tästä kamalasta painajaisesta, mutta siihen saakka saisin surra ja koota ajatuksiani rauhassa.

Mutta kun avasin eteisen oven vastassani olikin kaksi hullua whippettiä, jotka nopean tervehdyksen jälkeen yllyttivät toisensa ennen näkemättömään tanssiin ja sisällä ajettavaan romuralliin, joka alkoi heti eteisestä ja päättyi sohvan selkänojan, rullattujen mattojen ja hidasteena olleen imurin kautta jonnekin keittiön ja olohuoneen välimaastoon. Ne olivat suorastaan hysteerisiä. Aivan, kuin siitä vertauskuvasta, jossa hiiret tanssivat pöydällä kissan ollessa poissa.

Eikä minulla ollut mitään sanottavaa. Katsoin poikien touhua epäuskoisena ja tiesin, ettei auktoriteettini nyt riittäisi sanomaan pojille, että tällainen peli ei vetele. Jos Elna olisi ollut siinä, se ei olisi antanut koko hulluuden tapahtua: ei kotona sisällä, eikä hänen läsnäollessaan. Yksi määrätietoinen murahdus olisi saanut pojat käyttäytymään kuten sisällä kuuluukin, mutta Elna ei nyt ollut täällä. Sen ruumis oli jäänyt kylmiön lattialle ja minä olin riekaleina.

Kokemus oli hätkähdyttävä, koska whippettien reaktio tuntui täysin tilannetajuttomalta. Tuntui absurdilta, että ihmisen parhaaksi ystäväksi tituleeratut eläimet sivuuttivat turvoksiin itketyt silmäni, räkäisen olemukseni ja sen kaiken tuskan, jota kannoin.

Mietin, oliko Elnalla ollut niin paha olo, että Olmi ja Alpi olivat helpottuneita siitä, että sen ahdistus oli viimein poissa? Vai kokeilivatko ne vain heti rajojaan tilaisuuden tullen, kun näkivät, ettei kukaan kuitenkaan pystyisi vaikuttamaan niihin juuri nyt.

Olen järkyttynyt omien lemmikkieni reaktiosta vastaavalla tavalla viimeksi silloin, kun Remu oli vanha ja kuolemansairas. Vaikka sillä oli loppuun saakka sen tavaramerkiksi muodostunut luja tahdonvoima, sen olemus alkoi päivä päivältä käymään heikommaksi ja heiveröisemmäksi.

Erään kerran lenkillä Into pissasi mukaan tulleen terrierin päälle tyytyväinen ilme kasvoillaan jatkaen räjähdysmäisestä huomautuksestani huolimatta matkaansa häntä korkealla liehuen. Minusta tilanne oli pöyristyttävä, koska hienon elämäntyön tehnyttä vanhaa koiraa tuli kunnioittaa, mutta Into ei nähnyt tilannetta samalla tavalla. Se sai minut ajattelemaan villiä luontoa, jossa heikoimpia ei jäädä surkuttelemaan, vaan jossa ne väistämättä kokevat kohtalonsa ja tulevat jos ei tapetuksi, joka tapauksessa kuolemaan.

Whippetit liehakoivat ympäri asuntoa, eikä edes Intolla ollut mitään sanottavaa. Se kävi eteisessä toteamassa tilanteen ja painui sitten takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Tuntui pahalta, ettei kukaan koirista tuntunut etsivän Elnaa tai aistivan suruani.

Vasta seuraavan päivän kääntyessä iltaan Olmi alkoi tarkkailemaan kasvojani ja lohdutonta olemustani. Havahduin monesti siihen, että se tuijotti minua tehdessäni kotitöitä tai selatessani puhelinta. Se katseli ja tarkkaili minua varovaisen uteliaasti korvat höröllään kuin etsien merkkejä siitä, miten tällaista tilannetta tulisi tulkita.

Tuntui, että pojat alkoivat vasta päivien kuluessa ymmärtämään, että Elna ei ollut lääkärissä tai hoidossa, vaan lopullisesti poissa. Se ei konkretisoitunut mitenkään teatraalisesti. Ei syntynyt rähinää, eivätkä pojat odottaneet ennen ruokailunsa aloittamista, että Elnankin kuppi täytettäisiin. Ne kyllä paastosivat aikansa, mutta oletin sen liittyvän enemmänkin helteeseen ja vaihtuneeseen koiranruokamerkkiin.

Arki ja elämä jatkui, mutta ainakin minulle vielä pitkään ilman värejä. Elnan poissaolo tuntui siltä, kuin kodissani ei enää olisi ollut seiniä ja kolmen koiran kanssa lenkkeily tuntui turhalta (!!!), koska Elna oli laumasta ainoa, jota kiinnosti luonnossa liikkuminen samalla tavalla kuin minuakin. Into olisi voinut viettää tuntikaupalla aikaa yhden mielenkiintoisen hajuvanan äärellä miltein liikkumatta ja whippetit halusivat vain juosta rinkiä mahdollisimman lujaa, joten metsään lähteminen ei tuntunut järkevältä ja kun viimein lähdin tuntui, että tukehdun niihin muistoihin, joita Elnan kanssa olimme vuosien ajan rakentaneet havupuiden tuoksuun ja puiden lomasta tirkistelevien auringonsäteiden valoon.

Olisin todella halunnut pitää Elnan kanssamme vielä vuosia ja uskon, että sillä olisi ollut vielä paljon annettavaa meille kaikille. Vaikka minulla on vielä paljon käsiteltävää surussani ja erityisesi siinä, miten kaikki loppui, koen myös vahvaa kiitollisuutta siitä, että kohtasin matkani varrella niin hienon eläimen.

Olen myös pohtinut suruani ja lukenut lohduttavia kommentteja ja yhteydenottoja tapahtuneen puolesta. On vaikea edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikesta saamastani myötätunnosta.

Koirattoman ihmisen voi olla vaikea ymmärtää kokemaani surua, ja olen itsekin hämmentynyt siitä, miten kanssani kodin jakanut eläin riuhtaisi mennessään maton jalkojeni alta niin voimakkaasti. Se on osaltaan jopa hämmentävää, miten murtunut olen koiran kuoleman takia.

Uskon kuitenkin, että koirat, siinä missä ihmissuhteetkin ja elämä yleensäkin, perustuvat yhteen lainalaisuuteen. Se selittää lamauttavan luopumisen tuskan.

Nimittäin, mitä enemmän annat, sitä enemmän myös saat.

35

Mitä kuuluu koiraperheeseen

/ Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / Jätä kommentti

Into ja minä odotimme toukokuuta innolla. Ja niin odotti muukin lauma: muutimme huhti-toukokuun vaihteessa aivan uusiin maisemiin. Kotiin, joka on hieman edellistä isompi ja kotiin, joka sijaitsee pienen metsäalueen kupeessa, aivan uusien ja erilaisten lenkkimaastojen äärellä.

Huhtikuun loppu meni hujauksessa. Heti Lontoosta palattuani tavanomaisen lennokas arki sai minusta otteen ja juuri ennen varsinaista muuttoa suuri musta belgipoika liittyi hoidokkina lauman jatkoksi.

Koira oli sama, jonka luona vietimme viikon talvella. En muuton vuoksi voinut tällä kertaa lähteä sinne, missä meille olisi ollut tilaa, vaan jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan nuoren uroksen meille. Se huolestutti minua etukäteen. Kolme nuorta urosta ja yhteensä viisi koiraa pienessä asunnossa muuttorumban keskellä. Sijainnissa, jota reunustavat lenkkimaastot ovat pääsääntöisesti vilkkaasti liikennöidyt.

Ei mikään kovinkaan herkullinen kombo, mutta jostain syystä kaikki sujui paremmin kuin osasin odottaa. Lenkkeilin taajamassa viiden koiran kanssa ja sisällä koirat lepäsivät sulassa sovussa toistensa lähettyvillä. Tosin tätä harrasti lähinnä nuoriso, sillä Into majaili tavalliseen tapaansa keittiön pöydän alla ja Elna jossain, missä sen vahtiviettiä oli optimaalisinta toteuttaa.

Maaliskuun lopulla kerroin Olmin murheellisista varpaista, jotka turposivat yhden viikonlopun aikana kuin ammattileipurin kohokkaat. En koskaan palannut kertomaan, miten varpaiden kanssa kävi, koska seuraavaksi huomasin jo pakkaavani matkalaukkuja ja sitten löysinkin itseni Lontoosta.

Olmin kontrollikäynti Helsinkiin oli aivan oma lukunsa. Vihjasin jo Olmin varpaita koskevassa postauksessa surkeasta tunnelmasta, joka piinasi korvieni väliä, mutta se, miten surkeaksi tilanne lopulta eskaloitui, oli täysin omaa luokkaansa.

Tein Olmin kanssa toimistopäivää työpaikallani Riihimäellä ja suunnittelin jo lähtöä eteenpäin – siis Helsinkiin Mevetissä suoritettavalle kontrollikäynnille – kun kotini seinänaapuri otti yhteyttä.

Hän halusi varmistaa, olenko kotonani tekemässä remonttia. Koko päivän asunnostani oli kuulunut remontin ääniä, mutta autoani ei näkynyt parkkipaikalla.

En usko, että kukaan muu kuin ihmiset, jotka asuvat itsekseen vuokra-asunnossa neljän koiran kanssa, voivat ymmärtää sitä tunnetta, minkä äärelle ihminen pysähtyy kuullessaan tuollaisen lauseen. Ja ollessaan aivan liian kaukana kotoa siihen nähden, että siellä pitäisi jo olla – tai olisi ilmeisesti pitänyt olla jo aamusta alkaen.

Puhelimessa koitti varmasti pitkä hiljainen hetki, kun yritin prosessoida sen, mitä naapuri oli juuri kertonut.

Onneksi naapurillani oli asuntoni vara-avain. Olin antanut sen, koska toisinaan työpäiväni saattoivat venyä ja koirien pihapissattajalle saattoi olla tarvetta. Sovimme, että hän menisi katsomaan mistä oli kyse. Minä jäin odottamaan, mitä asunnostani paljastuisi.

Aloin saman tien tekemään lähtöä työpaikaltani ja ennen kuin ehdin ovesta ulos, naapuri soitti uudelleen. Hän kertoi, että koirat olivat tulleet eteisessä iloisesti vastaan, mutta lattioilla ja seinillä oli veriroiskeita. Kaksi muutamaa päivää aiemmin saamaani syntymäpäiväkukkakimppua oli revitty maljoistaan ja silputtu, mutta ne eivät voineet olla syynä sille, että veritahroja oli kaikkialla.

Loppujen lopuksi naapuri paikansi, miten veritahrat olivat voineet syntyä. Olohuoneen ikkunan pielet oli pureskeltu pieniä muovi- ja metalliosia myöten ja Elna käyttäytyi häiritsevän omituisesti: läähätti ja hyöri, mutta kävi naapurin istuttua lattialle tätä hyvin lähelle, ikään kuin turvaan, ja rauhoittui siihen sitten syvään uneen.

Koirat olivat siis päällisin puolin kunnossa – verta tihutti ainoastaan Elnan suusta.

Olin jo miltei puolimatkassa takaisin kotiin – siis aivan päinvastaiseen suuntaan, missä Olmin tassukontrolli oli – kun lopetimme puhelun. Päässä suhisi ja itketti. Vaikka tottakai kukkien tuho ja kodin turmio sekä sen aiheuttamat kustannukset harmittivat, kaikista eniten harmitti Elna.

Tunsin oloni riittämättömäksi. Ymmärsin, ettei ole mitään väliä, paljonko välitän ja rakastan, kuinka tärkeänä sitä ja sen hyvinvointia pidän ja kuinka paljon maallista mammonaa olen valmis laittamaan siihen, että kaikki olisi taas hyvin. Sen ei ole väliä, koska sellaiset asiat eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Jos asiat ovat huonosti, ne ovat huonosti.

Riittämättömyyden tunne kumpusi myös siitä, etten ymmärtänyt koiran mielenliikkeitä. En, vaikka kuinka halusin. Me emme puhuneet samaa kieltä, vaikka olin opiskellut vuosia, tarkkaillut ja katsellut koirien touhuja objektiivisesti ja tehnyt paljon havaintoja. Luulin tietäväni jotain, mutta aina, kun luulee tietävänsä jotain huomaakin, ettei oikeastaan tiedä mitään.

Kerroin ajatuksistani myös Instagramissa ja sain valtavan paljon kommentteja. Kiitos niistä. Kommentteja tuli niin paljon sekä kuvan yhteyteen, että yksityisviestein ja Facebookissa, että en ole vielä ehtinyt vastaamaan kaikkiin, mutta tulen kyllä vastaamaan.

Kello oli jo liikaa, kun pääsin kotiin. Kiitin naapuria, joka oli siivonnut pahimman sotkun ja lohduttanut Elnaa (kelatkaa mikä tyyppi! <3) ja lastasin kaikki koirat autooni mukaan Helsinkiin. Olmin tassukontrolli oli jo aivan juuri ja minä olin ihan väärällä puolella Etelä-Suomea.

Matkalla tiputin Alpin hoitoon. Vihani kohdistui siihen, koska olin jo aiemmin pitänyt sitä syypäänä laumamme alati horjuvaan tasapainoon. Olin koko kevään miettinyt, olinko tehnyt virheen ottaessani sen luokseni. Se oli pääpiirteittäin ominaisuuksiltaan hieno koira ja sen hermorakenne oli ihailtavan hyvä, mutta laumakoirana se ei loistanut taidoillaan.

Kun Elna oli aiemmin keväällä tullut kaksi kertaa juuri nukutuksesta heränneenä kotiin, Alpi oli pyrkinyt härkkimään sitä koko illan. Se ei uskonut, kun minä kielsin sitä ja sen mielestä oli lähinnä hassua, kun lopulta Elnakin – kaiken sen nukutustahmeuden keskeltä – joutui myös kieltämään sitä. Otin sen illaksi hihnaan, jotta minun olisi helpompi ohjailla sen käytöstä, mutta hihnassakaan se ei saanut silmiään irti hassusti käyttäytyvästä Elnasta, joka oli vain hetkeä aiemmin herätetty nukutuksesta.

Kun sinä iltana olimme lähdössä iltalenkille, Alpi hyppäsi Elnan selkään kuin astuakseen tätä. Kahdeksanvuotiasta narttua, laumamme kiistatonta kuningatarta. Ennen kuin minä ehdin sanomaan mitään, Elna ärähti, jolloin Alpi nappasi sen niskanahasta kiinni ja ravisti.

Sen jälkeen Alpi sai minulta sellaista palautetta, että jopa Into ja Olmi pidättelivät hengitystään. Elna seisoi aloillaan yhä hieman pöllyissä. Alpin olemus ei sen sijaan muuttunut: se seisoi vielä palautteenannon jälkeenkin ryhdikkäänä ja katsoi minua sitten huvittuneena silmiin kuin sanoen: ”hei hermanni, joko mennään sinne lenkille?”

Sen kumartelemattomassa teinipoika-asenteessa on piirteitä, joita en voi sietää. Toisinaan ihailen sen järkkymätöntä olemusta, mutta arjessa ja laumassa se voi olla hyvinkin haasteellinen. En ole mikään suuri johtajuusteorian kannattaja, mutta koen, että on asioita, joita koiran on hyvä kunnioittaa. Samalla tavalla, kuin me ihmiset kunnioitamme kuumaa hellaa tai tien varressa nopeuksia mittaavaa poliisiautoa.

Uskon, että vanhemmiten Alpi puhkeaa kukkaan, mutta ensimmäisessä kolmessa vuodessa voi olla kestämistä. Minua ei ole helppo provosoida, mutta jos minun laumaani kohtaa uhka tai kiusanteko – tuli se sitten ulkopuolelta tai lauman sisältä – en epäile puuttua tilanteeseen. Minun Elnaani ei kosketa noin, ei etenkään silloin, kun se ei itse pysty puolustautumaan.

Oli kaikkien kannalta hyvä, että minulla oli paikka, minne pystyin Alpin tiputtamaan. Ennen kaikkea minä kaipasin lomaa koirasta, joka kaiken aikaa käänsi kaiken mahdollisen huomion itseensä.

Sen lisäksi, että mietin Helsinkiin ajaessani sitä, kuinka paljon me muut kärsimme tilanteesta Alpin kanssa, mietin myös sitä, kuinka paljon Alpi itse kärsi. Siitä, ettei se ollut jatkuvasti jakamattoman huomion keskipisteenä (mitä se tuntui niin kovasti tavoittelevan) ja siitä, että jouduin jatkuvasti puuttumaan sen toimiin.

Kevät Alpin kanssa tuntui siltä, että jouduin koko ajan pyytämään sitä lopettamaan sen, minkä se oli juuri keksinyt ja pyytämään sitä kiinnittämään huomionsa johonkin muuhun juttuun – mikä ei sen mielestä tietenkään ollut yhtään niin mahtavaa. Rennossa ja rauhallisessa mielentilassa lenkkeily tuntui olevan Alpille kirosana, sillä Alpi halusi vain mennä täysiä – siitäkin huolimatta, että ulkoilin sen kanssa myös kahdestaan ja yritin purkaa sen energiaa villeihin frisbee -leikkeihin ja jalkapallo-otteluihin.

Puin tunnin ajomatkalla puhelimessa myös Elnan tilannetta ensin ystäväni kanssa ja sitten sellaisen koiramiehen kanssa, joka oli palveluskoirapiireissä nimekäs ja jonka kanssa olin vaihtanut pari sanaa joskus vuosia sitten poliisikoiralaitoksella.

Hänenkin mielestään Elnan oireilu oli kummallista, mutta hän otti puhelun aikana esille ajatuksina mm. epilepsian sekä ääniarkuuden, mikä joillekin koirille ilmaantuu iän karttuessa kuin yöstä.

Keskustelimme pitkään siihen nähden, että emme entuudestaan tuntenut toisiamme. Sitten kiitin häntäkin avusta ja parkkeerasin autoni Mevetin parkkihalliin. Emme olleet vielä myöhässä, mikä oli suoranainen ihme iltapäivän tapahtumarikkauteen nähden.

Pahin turvotus Olmin tassusta oltiin saatu hillittyä antibioottikuurilla ennen kontrollikäyntiä ja nyt tassua oli helpompi tutkia. Eläinlääkäri päätyi kurkkaamaan kirurgisesti turvonneen kohdan sisälle ja tunteja myöhemmin hän kertoi, että tassussa sisällä oli orgaaniseen aineeseen viittaavia löydöksiä: eli mitä todennäköisesti ärhäkän reaktion ja tulehduksen oli aiheuttanut jokin tassun sisälle työntynyt tikku tai muu vastaava.

Olin tämän kuullessani suunnattoman helpottunut, sillä pelkäsin, että tassuihin aiemmin tehdyt keinotekoiset ligamentit olisivat aiheuttaneet ongelmia ja jouduttaisiin poistamaan mittavassa projektissa. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut: nyt meidän piti enää vain huuhtoa ja puhdistaa leikkauskohtaa hyvin ja pitää tassusankari levossa, niin koira palautuisi ennalleen ja edessä olisi ihan tavallinen kesä, jonka aikana voisimme nauttia liikunnasta, uimisesta ja aurinkoisista päivistä.

Ja niin Olmi parantui. Tassut voivat nyt hyvin ja Alpillekin kuuluu hyvää. Se palautui laumaamme oltuaan pari viikkoa poissa.

Sen loma muualla teki hyvää meille kaikille, ennen kaikkea omalle henkiselle jaksamiselleni. Se on nyt hieman rauhoittunut, mutta on se edelleenkin Alpi. Viime viikolla se kakkasi Inton päähän ja arki-iltaisin se kantaa suussaan tyhjiä ruokakuppeja, joiden kolistelu on sen mielipuuhaa. Sitten kun taas on ruokinta-aika, ruokakuppeja saa etsiä ympäri asuntoa. Toisinaan niitä löytyy sohvalta tai sängyltä, välillä kylpyhuoneesta.

Hyvästelin sen yhtenä perjantai-iltana rautatieasemalla, kun se lähti omien kavereidensa kanssa Tampereelle ja seuraavana sunnuntai-iltana se tuli samaan paikkaan takaisin. Se oli viikonlopun kisaamassa Siirin kanssa junior handler -kehissä ja reissunsa jälkeen se nukkui kolme päivää liikauttamatta eväänsäkkään. Reissusta toivuttuaan se on taas jatkanut omaa alpimaista eloaan.

Huomaan, että tällä hetkellä asenteeni sitä kohtaan on reilu ja avoin ja arki sen kanssa on taas ihan mukavaa. Alpi on vain niin suuri persoona, että se on välillä yksinkertaisesti liikaa, eikä tarvita montaakaan vastoinkäymistä yhdistettynä sen ilkikuriseen hymyyn, kun minä olen jo oman jaksamiseni äärirajoilla.

Onneksi se on sentään perinteisin mittarein helppo koira: se kulkee hihnassa pääpiirteittäin hyvin, ei huuda toisille koirille ja ulkoillessakin sen luoksetulo on varma (paitsi jos se innostuu juoksuttamaan malia). Se ei ymmärrä mitään rusakkojen päälle ja kotona sisällä se on läheisyyttä rakastava kainaloinen – aina, kun ei ole liian kiireinen touhutessaan jotain muuta. Kyllä siitä tulee vielä hieno ja upea koira, jonka vuoksi tulen vuodattamaan kyyneleitä. Onhan se sitä jo nyt. Se vain tarvitsee tilaa ja aikaa ja minun täytyy tulla pois sellaisesta maailmasta, jollaisessa olen koirieni kanssa tottunut olemaan.

Sellainenhan jokainen koira on. Omanlaisensa polku aivan uudenlaisiin maisemiin.

24