Talvi tuli käymään

13122014_7395_960px

Otin kertaheitolla opikseni ja tein uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna pari kolme viikkoa normaalia aiemmin. Ei enää pitkiä työpäiviä. Ei valvottuja öitä, jumittavia aamuja ja muita ylibuukkauksen mukanaan tuomia ilmiöitä.

Minä ansaitsen parempaa, ja niin ansaitsevat koiranikin. Toden totta ansaitsevat! Tein tiistaina viimeisen pitkän työpäivän ja kuten kerroinkin, ystäväni kävi hakemassa koiria kävelylle, jottei niiden päivästä tule sietämättömän pitkää.

Ja kun viimein pääsin töistä, lähdimme vielä porukalla kiertämään valaistun pururadan metsään – saimme seuraksemme ystäväni whippettinsä kera ja toisen sheltin kanssa.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, Elna otti irtioton arjestaan. Se lähti päivälomalle Sisu -sheltin ja Furi -belgin kaveriksi ilahduttamaan Riikkaa, joka vietti vapaapäivänsä varsin koiramaisissa merkeissä.

Koirat olivat päässeet pitkälle metsälenkille ja neitikoiramme oli kuulemani mukaan käyttäytynyt oikein sievästi koko vierailunsa ajan.

Loppuviikon tein täysin inhimillisiä työpäiviä. Koirat saivat iltahetkensä koossa olevan laumansa kera sekä pitkiä iltakävelyitä jokaisena iltana.

Kuin sinettinä sopimukselleni ostin eilen kukkamultaa ja kasviravinnetta, ja istutin vesilaseissa odottaneet, ruukuistaan irroitetut anopinkielet takaisin ruukkuihinsa. Ne oli alunperinkin tarkoitus repiä mullistaan, sillä anopinkielet ovat viihtyneet uudessa asunnossamme niin hyvin, että jokaisessa ruukussa on ollut tunkua uusien versojen takia.

Olin kyllä itse suunnitellut istutushommia kevään varalle, mutta viherpeukaloksi ryhtynyt Elna ei malttanut odottaa niin pitkään. Ehkä tämä meni jopa paremmin näin päin – koitin kesällä varovasti erottaa yhdessä rehottavia anopinkieliä toisistaan, mutta ne olivat juuristaan niin tiukasti solmussa, että en uskaltautunut viemään operaatiota loppuun. Elna olikin loppuviimein meistä se, jolla oli riittävästi päättäväisyyttä ja otteiden määrätietoisuutta anopinkielien toisistaan erottamiseksi.

13122014_7476_960px
Kun lauantai koitti, sain vastoin kaikkia odotuksiani ja kalenterimerkintöjäni tietooni, että minulle sattuikin vapaa viikonloppu! Eikä se ollut suinkaan ainoa yllätys – lauantai-aamu valkeni valoisana ja lumisena!

Pitkän, mutta virkeän vapaapäivän aamuhetken jälkeen otin koirani ja kamerani, ja lähdin Riikan sekä Sisun ja Furin kanssa lenkille. Tarkoituksena oli lähteä tutustumaan valoisaan ja lumiseen metsään, mutta päädyimmekin vain kiertämään peltoja koirien riekkuessa keskenään hangessa. Voi että, miten lumi kyllä kuuluu talveen.

Hieman aggressiivis-sävytteisestä kuvamateriaalista huolimatta koirilla tuntui olevan oikein hauskaa. Elna ja Into olivat ihan superinnoissaan lumesta, eivätkä ne meinanneet pysyä nahoissaan joutuessaan kulkemaan kotipihasta pellon reunaan saakka ilman lumienkelikoirien tekemistä, lumeen puhaltamista tai muitakaan hepulin esiasteisiin laskettavia käyttäytymismallejaan. Kun hihnat irroitettiin pellon reunalla, oli ilo irti. Iloisia, villiintyneitä koiria kaikkialla!

Jostain syystä lauman urospuoliset olivat todella kiinnostuneita neitikoirasta, mikä sai Elnan esittelemään kaunista hymyään melkein joka kuvassa.

13122014_7359_960px
Into ja Elna ovat aina ottaneet kaiken ilon irti pakkastalvista, mutta ainakaan tänä vuonna Remu ei liity niiden iloitteluun. Remu on lumen tulon myötä ryhtynyt palelemaan niin paljon, että sen hampaat kalisevat vielä pitkään ulkoa tulon jälkeenkin ja koko koira tärisee kauttaaltaan. Olen pukenut sille Rompulta perityn jussipaidan ja tarjonnut sille yhä parempia makuualustoja ja patterilla lämmitettyjä pyyhkeitä lämmikkeiksi. Koska olen itsekin tosi kova palelemaan, tiedän, miten inhottavaa on, kun varpaat ja nenänpää ovat niin syväjäässä, että hampaatkin lyövät yhteen!

Onneksi tällä viikolla saadaan todennäköisesti Remun näyte labraan, niin päästään lähemmäksi sitä totuutta, mikä on vaivannut Remua jo pitkään. Näytteen analysoinnin myötä siis selviää, suljetaanko cushing kokonaan pois vaihtoehdoista, vai onko sen olemassa oloa syytä epäillä yhä vahvemmin. Kaiken lukemani ja näkemäni perusteella olen itse tullut siihen tulokseen, että koiramme on sairastunut cushingiin, joten odotan tuloksia suurella mielenkiinnolla – ja sikäli innolla, että saisimme pian oikeaa hoitoa koiramme olon helpottamiseksi.

Nyt ulkona on jo aste plussaa, joten lumelle voi pikku hiljaa heittää hyvästit. Remun oloa tämä ehkä parantaa, mutta me muut jäämme odottamaan lumilenkkejä ja -leikkejä kaihoisasti. Talvi, tulethan taas pian takaisin, viimeistään jouluksi?

6

Harmaan marraskuun raitaisa piristys

Joskus koiraperheen ihmisjäsenet pyörittelevät silmiään koiriensa tempauksille, mutta viime aikoina meillä koirat ovat pyöritelleet silmiään minun tempauksilleni.

Meidän keskiviikkoilta näytti nimittäin tältä:

26112014_7275_800px

Kyseessä on sama tyyppi, joka taannoin innosti meidät takaisin treenikentälle. Sama tyyppi, joka oli syyskuussa meillä hoidossa vajaan viikon ja sama tyyppi, joka sillä samaisella syyskuun viikolla kulki mukanani joka päivä töissä.

Ja erään kerran, kun töissä ollessani jätin tämän saman tyypin työhuoneeseeni suuren ja mehevän puruluun kanssa palaverin ajaksi, se ei tyytynytkään kohtaloonsa, vaan aloitti surkean valituksen kesken asiakaspalaverin. Aluksi, kun surkea vikinä ja vonkuminen alkoi, kukaan ei huomannut mitään ja palaveri jatkui normaalisti. Sitten, kurja valitus ei suinkaan loppunut, vaan yltyi ja koveni entisestään, jolloin minä ja työkaverini vilkaisimme ensin toisiamme ja sitten asiakasta. Asiakas kuunteli seinän toiselta puolen kantautuvaa surkeaa möykkää hämillään, ja ennen kuin hän ehti kommentoimaan mitään kysäisin mietteliäänä työkaveriltani: ”mitähän tuolla seinän takana eläinlääkärissä taas tapahtuu?”

Kun asiakaspalaveri oltiin saatu päätökseen selvisi, että asiakkaana ollut mieshenkilö oli itsekin hyvin koirarakas, ja että hänen kotoaan löytyi myöskin nelijalkainen perheenjäsen. Tästä tiedosta huolimatta pysyin kannassani, eikä asiakas saanut koskaan tietää, että vaikka toimitilojeni päätypuolessa todella sijaitsi eläinlääkäriasema, kurja huuto ei suinkaan kantautunut sieltä, vaan seinän takaa työhuoneestani.

26112014_7272_800px

Keskiviikkoiltana koiramaiselta itkulta ja porulta kuitenkin säästyttiin. Nappasimme Inton ja Elnan kanssa lähes naapurissamme asuvan pikku whippetin mukaamme lenkille tienvarresta samalla, kun tämän omistaja hipsi kotipuoleensa valmistautumaan työpäivän jälkeiseen iltaan konsertissa.

Päästyämme kotiin pikkuwhippet tutki jo syyskuussa tutuksi tulleen kotimme reippain ottein ja tepsutteli sitten tyytyväisenä sohvalla tarkkaillen nurkkiinsa vetäytyneitä vanhempia koiria.

Elnan ilmeestä saattoi päätellä, ettei pikkuinen ollut kaikkein odotetuin yllätys, sillä vasta puolitoista viikkoa aiemmin meillä oli yöpynyt toinenkin hoitokoira. Remu sen sijaan ryhdisti olemuksensa koko illan ajaksi ja seurasi uteliaana nuorukaisen liikkeitä. Samanlaisen ryhtiliikkeen Remu teki myös viimekertaisen hoitokoiramme suhteen, joten on kiva huomata, että uudet naamat piristävät paitsi meitä ihmisjäseniä, myös edes osaa perheemme karvaisemmista jäsenistä.

1

Suuri hurja

Varhain lauantaiaamuna hipsin Elnan kanssa autolle. Siinä on tunnelmaa, kun starttaa autoa aamuhämärässä koko muun kaupungin (ja kepon) vielä nukkuessa. Tämä oli yksi niistä aamuista, kun ennen muita herääminen tuntui etuoikeudelta.

Ajelimme pitkin metsä- ja peltoteitä päätyen lopulta maalaistalon pihaan, jossa muhkeaturkkinen lapinkoira otti meidät vastaan auton ympäri tohkeissaan jolkotellen. Se seurasi autoani innoissaan vielä seuraavaankin pihaan, johon parkkeerasin autoni. Hyppäsin autosta, tervehdin pörröturkkia ja kävin avaamassa kummitytölleni oven.

Ovesta astui ulos suuri irlanninsusikoira.

16112014_7255_800px

Se, Elna ja naapurista poikennut lapinkoira juoksivat tanner tömisten ympäri pihaa, ja hullunkurisen piharallin jälkeen aloin pelaamaan koiratetristä: kuinka saada yksi sekarotuinen ja yksi irlanninsusikoira mahtumaan pikkuruiseen kaksi paikkaiseen Ford Fiestaan.

Yllätyksekseni ongelma kääntyi pian päälaelleen, kun uudeksi ongelmaksi muodostui kuinka erotella lapinkoira pois autoon kuuluvista koirista. Lapparia minun ei nimittäin ollut tarkoitus ottaa mukaani, ja lopulta koirasta päästiinkin hienovaraisesti eroon – vaikka tuntuikin pahalta kaasuttaa paikalta lapinkoiran jäädessä yksin pihaan.

Meidän viikonloppu näytti paitsi harmaalta, myös suloiselta ja omalaatuiselta. Kummityttöni on ollut meillä ennenkin yökylässä, ja kaikki sujui taas hyvin siitäkin huolimatta, että lenkeillä kanssani kulki yli 100 kiloa koiraa. Tuollaisen lauman kanssa lenkkeily voisi äkkiseltään hirvittää, mutta tämänkertainen kokoonpano oli kaikin puolin niin luotettava, ettei minun (tai kenenkään muunkaan) täytynyt todellakaan olla huolissaan.

16112014_7244_800px

Vaan kaikki eivät tienneet sitä. On hauskaa, miten normaalisti juoksijat ja pyöräilijät ohittavat meidät niin läheltä, että minua ihan hirvittää miten kukaan uskaltaa ohittaa vieraita koiria niin läheltä. Koirista kun ei koskaan tiedä – hyvin käyttäytyvä koirakin voi haukata säikähtäessään tai lumoutuessaan viettiensä varaan.

Vaan nyt, kun lenkkikokoonpanoon kuului myös vaatimaton hoitokoiramme (joka on rotunsa edustajaksi kuulemma suhteellisen pieni), ohi juoskevat aamuvirkut kiersivät meidät jopa autotien kautta poiketen – eikä kukaan halunnut ohittaa meitä alle kahden metrin etäisyydeltä.

Eikä yksikään pikkukoiran ulkoiluttaja ollut viikonlopun aikana halukas tekemään lähempää tuttavuutta. Ilta-aikaan kaljojensa kanssa liikkeellä olleet miehet eivät innostuneet kyselemään, voisinko myydä yhden koiristani tai haluaisinko lenkkiapua.

Siinä, missä minä näin lempeän jättiläisen, herkän kaunosielun ja oman painoni verran puhdasta kultaa, muut tuntuivat näkevän vain pelottavan jättiläisen. Minä pidän siitä, että minulle ja koirilleni annetaan hiukan tilaa ja pelivaraa, mutta pistää silti miettimään, miten koiria tuomitaan ulkonäkönsä perusteella, ja minkälaisia signaaleja vieraat ihmiset kustakin koirasta saavat.

Muistan ikuisesti, kuinka edellisessä kodissamme asuessamme naapurin autokorjaaja sanoi, että Remu ja Toto, meidän skotlanninterrierit, näyttävät niin pelottavilta juostessaan suoraa kohti.

Siis ne nilkan korkuiset mustat mopit, töpöttäessään niillä viiden sentin tappijaloillaan. Jopa yksijalkainen kana juoksee nopeampaa (ja näyttää pelottavammalta), kuin kaksi vanhaa ja takkuista skotlanninterrieriä.

Kukin tyylillään. Minkälaisia reaktioita tai ennakkoluuloja sinun lenkkitoverisi on kanssaihmisissä herättänyt?

3