Sisältäpäin lämmittävä vaikutus

31/10/202009/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / 1 kommentti

YHTEISTYÖ: Best-In Suomi

Matka viikonloppulomalle hevostilalle kävi sankan sumun läpi. Taakse jäänyt työpäivä ja myöhäinen ilta ehti koettelemaan jaksamista ja mielenlaatua, kunnes autosta ulos noustessa tarhojen suunnalta kuului hevosen lempeä hörähdys. Sen myötä väsymys oli tiessään.

Olin ikävoinut ruunaa ja oli ilmeistä, että se ja tamma tunnistivat minut heti, kun nousin autosta huudellen, että täällä ollaan. Meidän ystävyytemme ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, sillä ihan ensimmäisen lomitusjakson aikana hevosten tarjoama vastaanotto oli jopa vihamielinen.

Tuntui siltä, kuin temperamenttinen ruuna olisi kuvitellut, että olen käynnistänyt vallankaappauksen. Siltä se eittämättä ehkä vaikuttikin, sillä sen emäntä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja yhtäkkiä minä olin ilmestynyt kuvioihin. Ruuna mulkoili minua epäluuloisena, rynnisteli miltei varpaideni yli ja luimisteli ärtyneen oloisena.

Edes porkkanat ja kuivatut leivät eivät muuttaneet sen mieltä, sillä nekin se haki kuin paheksuvasti tuhisten (mutta haki kuitenkin). Lopulta sen emäntä tuli takaisin kotiin ja kaikki oli taas hyvin.

Seuraavalla kerralla tavatessamme ruuna tuntui jo oivaltaneen, ettei kyseessä olekaan vallankaappaus, vaan vilpitön ruuanjakotoimitus emännän poissaollessa. Sen oivalluksen myötä me ystävystyimme.

Sain oppia tuntemaan ruunan, joka ei ollutkaan pahansisuinen kiukkupussi, vaan äärettömän herkkä ja tarkkasilmäinen herrasmies.

Tuntuu siltä, että ruunalla on aina pilkettä silmäkulmassaan, mutta sen huumorintajusta huolimatta pidän yhtä lailla tallin muista hevosista, kahdesta tammasta.

Arkiloma

Vaikka hevosten kanssa asustaminen on paperille kirjattuna työlään oloista, se on peltojen keskellä täydellistä vastapainoa sille elämälle, jota omassa arjessani elelen.

Nautin suunnattomasti vuorovaikutuksesta myös suurempien nelijalkaisten kanssa ja kaikenlainen ulkona puuhastelu tuntuu hyvältä. Säännöllinen irtaantuminen omasta arjesta, oli se sitten lomalla tai ”lomalla” irtaannuttaa hyvin omista rutiineista ja luo mielekästä perspektiiviä.

Olen käyttänyt ”arkiloma” -termiä aiemminkin. Parin vuoden takaisen artikkelini silloisesta arkilomasta voit lukea esimerkiksi tämän linkin takaa. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulle on siunaantunut lukuisia ns. lomituskeikkoja, jolloin autan ihmisiä heidän lemmikkiensä kanssa samalla tavalla, kun tänäkin viikonloppuna – kyseessä sattuu tällä kertaa olemaan vain muiden koirien sijasta hevoset. Jos haluat lukea lisää siitä, miten ja miksi teen lomituskeikkoja, olen valaissut taustoja tässä artikkelissa.

Päivät hevosten parissa alkavat varhain, mutta ovat sen arvoisia. Kiireetön lauantaiaamu tyytyväistä rouskutusta kuunnellen yhdessä hevosten kanssa tuntuu arvokkaammalta, kuin vastaava aamuhetki hiljaisessa tuvassa lämpimän kahvikupin kera. Yhtä lailla kuin kahvilla, hevosillakin on sisältäpäin lämmittävä vaikutus – se vain on huomattavasti suurempi, kuin kupillisella kahvia.

Reissuelämää koirien kanssa

Whippetit ovat vaivattomia reissukavereita, sillä niiden mielestä on saman tekevää missä ne maantieteellisesti sijaitsevat. Se, mikä niille merkitsee, perustuu niiden mukavuudenhaluun, joten ollakseen tyytyväisiä ne kaipaavat lämpöä ja pehmikkeitä.

Onkin melko koomista, että tällekin reissulle lähdettäessä leijonan osan auton rajallisesta tilasta vei kestokassi, joka piti sisällään whippettien oman makuupussin, karva-alustan ja Vilu -lämpöalustan. Näin ollen koirien ei tule yöaikaan vaelleltua vieraassakaan paikassa, vaan ne rauhoittuvat alustoilleen nukkumaan heti, kun yhteinen puuha loppuu. Myös aikuisena kodinvaihtajana tullut Sumu on oppinut saman toimintamallin whippettien vanavedessä.

Näin loka-marraskuun vaihteessa pakkasin mukaan myös vinttikoirien harmaat välikerrastot. Kutsun niitä tonttupuvuiksi. Termi on vakiintunut sanastooni whippetillisestä tuttavapiiristäni. Kun sisätilojen lämpötila on lomituskohteessa hiukan alhaisempi kuin kotioloissa, tonttupuvut pitävät whippetit tyytyväisinä ja koirat voivat levätä rentoina ilman, että niiden täytyy kietoutua tiukaksi keräksi itseään lämmitellen. Joku voisi kuvitella, että liioittelen, mutta kyse ei ole sellaisesta. Whippetit nauttivat lämmöstä suunnattomasti, mikä saattaa hyvin juontaa juurensa niiden pohjavillattomaan karvanlaatuun.

Koirien reissueväät

Alkuviikosta tilatut koiranruokasäkit eivät ehtineet ilmaantumaan kotioven taakse ennen lähtöämme, joten koirien ruokinta pyhäpäivää vasten oli aiheuttaa päänvaivaa. Koirien ruoka oli loppu, sillä olin vilpittömästi uskonut suosimani verkkokaupan aiemminkin ripeätahtisiin toimitusaikoihin.

Onneksi matkan varrelle sattuneesta marketista löytyi kotimaisia Best-In tuoreruokia. Se, että myös lähimarketeista löytyy laadukkaita ja kotimaisia koiranruokia pelastaa helposti montakin kiperän oloista tilannetta.
Valitsimme koirien koon perusteella mittelspitzille ja whippeteille tämän syksyn uutuustuotteet, eli Best-In Kanatattaripötköt, kun taas kookkaammalle Sumulle valikoitui Best-In Lohimureke. Meillä on ollut aiemminkin vain hyviä kokemuksia Best-In -tuotteista, joten en epäröinyt valintaani.

Best-In tuotteet ovat siitä ihania, etteivät ne sisällä lainkaan säilöntäaineita tai vehnää ja esimerkiksi Kanatattaripötkön lihapitoisuus on 70 %. ⠀
⠀
Lihan lisäksi tuotteen ainesosiin kuuluu (luontaisesti gluteeniton) tattarijauho, pellavarouhe, puolukka, vitamiini- ja kivennäisaineseos sekä nokkonen. Ei yhtään hullumpi kombo — voisin maistella tällaista ruokaa mieluusti itsekin! ⠀
⠀
Tuotteessa käytetty broilerin liha ja maksa ovat nekin kotimaisia, joten koirien viikonloppueväät taisivat tällä kertaa olla paljon laadukkaampia kuin meidän ihmisten (me valitsimme samasta marketista mukaamme kaikkea aivan yhtä helppoa ja nopeaa, mutta vähemmän monipuolista ja vähemmän terveellisempää).

Koirille niiden alkuperäisen ruokalähetyksen myöhästyminen taisikin siis olla vain onnekas sattuma.

Sateinen viikonloppu hevosten parissa

26/05/201909/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / Jätä kommentti

Katselen keittiön ikkunasta hevostarhan takana avautuvaa vehreää peltomaisemaa, joka lopulta rajautuu horisontissa siintävään metsään. Ilma on ollut sateinen ja pilvinen perjantaista saakka, huomenna maanantaina on kotiinpaluun aika. Olemme jälleen lomitushommissa: tänä viikonloppuna hoidan hevosia.

Vesipisarat tippuvat sateen riepottelemasta pihapensaasta samalla, kun yksinäinen harakka lennähtää hevostarhan yltä. Vaikka sää on sateinen ja harmaa, tunnelma peltokaistaleiden välissä tönöttävässä puutalossa on lämmin ja lempeä. Olmi ja Sumu nauttivat sohvalla sunnuntain tunnelmasta. Alpi ei ole paikalla, koska Sumun juoksut jatkuvat edelleen.

Saan aika-ajoin tiedusteluja siitä, mitä nämä lomitushommat oikein ovat. Teenkö niitä työkseni, minkälaisella koulutuksella ja missä ja miten markkinoin itseäni.

Vaikka tuntuu siltä, että yhä useampi blogiartikkeli on kirjoitettu milloin minkäkinlaisen seurueen keskeltä, en kuitenkaan tee lomitushommia työkseni. Päivätyöni on siisti toimistotyö, mutta olen suostunut lukuisia kertoja ystävieni ja tuttavieni pyyntöihin, kun lomamatkan koittaessa on tarvittu joku, joka hieman katselisi asunnon ja eläinten perään.

En muista mistä kaikki sai alkunsa. Se liittyi varmasti irlanninsusikoira Ciraan, joka aika ajoin kävi meillä hoidossa – kunnes muutin pieneen asuntoon, jonne lempeä jättiläinen ei enää tarpeen tullen mahtunutkaan hoitoon. Sain kutsun Ciran kotiin – jonne myös koirani ovat aina olleet tervetulleita – ja kirjoitettuani siitä blogiin erilaisia pyyntöjä on tullut säännöllisesti.

Yleensä lomitan minulle tuttuja kohteita. Sellaisia, joiden eläimet tunnen ja joiden kanssa pystyn toimimaan luontevasti. Joskus olen ottanut myös minulle entuudestaan vieraita kohteita (kuten Papukaijatalon lumossa), mutta sellaisia harkitsen aina hyvin, hyvin tarkkaan.

Lomituskohteet maalla ovat minulle kuin kaupunkilaisten havittelemat aktiivilomat kesämökillä. Pientä puuhastelua ympäristössä, jossa saa nauttia omasta rauhasta luonnon helmassa. Toteuttaa tuttuja rutiineja, mutta ilman arkisia kaavoja.

Hyvän sään osuessa kohdalle akut lataantuvat maalla aivan eri tavalla kuin kaupungissa, mutta eipä tunnu hullummalta sateisemmatkaan päivät, kun koko luonto ja ympäristö tuntuu lataavan akkujaan rauhoittavassa sateessa, täydellisessä levossa.

Elnan aivoitukset

28/10/2014 / Jenna / Yleinen / 1 kommentti

18092014_1512

Jostain syystä maanantai on tarttunut minuun kuin purkka hiuksiin, eikä siitä tunnu pääsevän millään eroon – vaikka nyt on jo tiistai-ilta! Surkeat sattumukset seuraavat minua toinen toistensa perään, eikä harmeille tunnu näkyvän loppua. Elämäni alkaa saamaan jo koomisia piirteitä, eivätkä koiratkaan ole viime aikoina suoneet kovin lämpimiä vastaanottoja jälleen pitkiksi venyneiden työpäivien jälkeen.

Kun tulin tänään töistä kotiin, olohuoneen lattialla odotti ruukustaan irroitettu anopinkieli. Hämmentävää. Meidän koirat ovat kilttejä, eivätkä ikinä tee mitään pahaa. Hämmentävää tässä on se, että kanit, jotka sen sijaan tekevät paljon pahaa, viettävät päivänsä lukittuina kaltereiden taakse ja skotlanninterrieri Remu, joka sekään ei aina ole kaikista pulmusista puhtain, ei suinkaan ylety repimään anopinkieliä ruukuistaan.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: yksi punertavan oranssi, verrattain laiska luppakorva ja yksi kirjavan raidallinen, erittäin toimelias ja aikaansaavaa neitikoira.

Molemmat ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, mutta minulla on epäilykseni. Minua epäilyttää myös eräs toinen asia: Elnan mielenterveys. Ajelin taannoin Lempäälästä kotia kohti, kun keponi soitti minulle järkyttyneenä. Hän kertoi, että oli juuri saapunut töistä kotiin ihmetellen heti eteisessä, miksi vastassa oli kolmen koiran sijasta vain kaksi: Remu ja Into. Tättähääräksi tituleerattu ikiliikkuja Elna oli puuttunut tervetuliaiskomiteasta kokonaan, mikä ei nyt tietenkään ole ihan normaalia.

Kepo oli riisunut kenkänsä ja huhuillut puuttuvaa koiraa, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan eteiskäytävän päässä olevasta peilikaapista oli kuulunut liikehdintää, ja kun kepo avasi raollaan olevan peilikaapin oven, oli vastassa täysin odottamaton näky.

Elna seisoi peilikaapin syvimmässä ja pimeimmässä nurkassa onnettoman näköisenä pystymättä liikkumaan. Se oli kietoutunut kaulastaan henkarista roikkuvien lasketteluhousujen henkseleihin niin tiukasti, että se vaivoin pystyi hengittämään.

Se oli ilahtunut nähdessään kepon, mutta ei päässyt itse pinteenstä – täyteen talvi-, kesä-, kevät- ja syksytakkeja ahdettu peilikaappi piti henkarista roikkuvat lasketteluhousuni niin jämptisti paikoillaan, että niihin takertunut koira ei voinut liikkua enää mihinkään suuntaan.

Kun keponi oli ryhtynyt pelastushommiin, hän sanoi, että lasketteluhousujen henkselit olivat niin tiukasti koiran kaulan ympärillä, että se vastasi hiuksiin tiukasti sidottua ponihäntää – jos koira olisi joutunut olemaan kaapissa vielä paljonkin pidempään, se olisi saattanut vaikka kuristua kuoliaaksi!

Tiedostan tarinan vakavan ja surullisen puolen, mutta onhan se nyt ennen kaikkea koominen. Olisi ollut hirveää (ja täysin mahdollista) löytää koira kuristuneena vaatekaapista, mutta toisaalta lasketteluhousujen henkseleihin hirttäytyminen on Elnan näköinen tapa jättää maallinen vaellus – niin karmeaa, kuin se ajatuksena onkin. Elnalla on aina ollut vähän omintakeinen tyyli hoitaa asioita ja tehdä juttuja.

Sitä, miksi Elna on sujahtanut raollaan olleen täyteen ahdetun takkikaapin perimmäiseen nurkkaan, tarina ei kerro. Sen tarina kertoo, että koira vältteli koko illan kaapin läheisyyttä – niin ahdistavaksi sen olo oli käynyt, että sillä meni monta tuntia palautua henkseleiden hyökkäykseltä.

Minä tarkastin vielä kotiin päästyäni takkikaapin annin – mikään takeista ei ollut niellyt taskuihinsa vanhoja koulutusnameja, jotka olisivat vienolla tuoksullaan voineet houkutella koiran tunkeutumaan takkien ja ulkoiluvaatteiden sekaan.

18092014_1503 0