niitä näitä

Paha ihminen

/ Jenna / Yleinen / 1 kommentti

WP_20140913_012 (2)

Jokainen koiranomistaja on varmasti joskus miettinyt, minkälaista elo ilman koiraa voisi olla. Kenties melko tyhjää, mutta myös omalta osaltaan helppoa ja huoletonta.

Toisinaan salaa kadehdin koirattomien ihmisten elämää. Olen haaveillut siitä, että pakkaisin aamulla töihin lähtiessäni salikassin mukaani ja sujahtaisin sitten työpäivän päätteeksi treenaamaan. Ja siitä, että voisin pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen lyyhistyä ihanan leivoksen ääreen kahvilaan tai ystävän luokse, tai jäädä keskustasta töistä päästyäni shoppailemaan.

Todellisuudessa kiiruhdan töiden jälkeen nopeinta reittiä kotiin. Minulla on yhtenä iltana viikossa sellainen harrastus, jonne koirat eivät ole tervetulleita, ja tottakai poden aina huonoa omatuntoa jo valmiiksi kahdeksan tuntia keskenään olleiden koirien puolesta.

Kulunut viikko on ollut ihan hirveä ja poiki myös tämän kirjoituksen. Olen tehnyt pitkiä ja rankkoja päiviä töissä, puhumattakaan keposta, joka sekin on työskennellyt kellon ympäri jopa pidempiä päiviä kuin minä. Koirat ovat olleet poikkeuksellisen paljon keskenään kotona, ja kun kotiin on viimein rantautunut ryytynyt raskaan työn raataja, koirat ovat päässeet 20 minuutin hihnalenkille. Se ei ole oikein.

Olen pyrkinyt tekemään ajoittain kiireisestä arjestamme koirille niin mukavaa, kuin se vain on mahdollista. Ne ovat töiden jälkeen päässeet autossa mukaani sellaisille reissuille, joilla niitä voi pitää mukana. Uskon, että autossa vaihtuvien maisemien katseleminen on kivempaa, kuin aina samalla eteisen matolla retkottaminen. Vaikka aamulenkit ovat olleet lyhyitä, koirat ovat saaneet viettää ne juosten vapaina pellolla. Koirat ovat tehneet pieniä temppuja aina silloin tällöin – Into on hakenut eteiskäytävän päähän unohtuneita sormikkaita tai nostanut minulle sukkia lattialta.

Vaikka omatunto soimaakin siitä, miten vähän olen viimeisen viikon aikana ehtinyt tekemään koirieni kanssa yhtikäs mitään, olen silti hyvin yllättynyt niiden kyvystä mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ne tuntuvat aina olevan tyytyväisiä – tai ehkä oikea termi on: tyytyneitä kohtaloonsa. Minä tiedän, ettei käytännössä koko päivän neljän seinän sisällä oleskellut koira, joka on päässyt vain nopeille pikkulenkeille, voi olla tyytyväinen, mutta ilmapiiri – nyt puuttuvia tyytyväisiä huokauksia lukuunottamatta – ei ole kovin erilainen kuin niinä hetkinä, kun koirat ovat ulkoilleet ja olleet liikkeellä käytännössä koko illan tai jopa päivän.

Toki se taannoin kukkaruukustaan pompannut, olohuoneen lattialta löytynyt anopinkieli kertonee jotain, mutta se ei ole pahin mahdollinen skenaario siitä, mitä olen kuullut tapahtuneen yksin kotona tylsistyneen koiran kanssa – mistä puheen ollen mainittakoon, että työkaverini koira kakkasi kaukosäätimen päälle sen jälkeen, kun työkaverini oli ryhtynyt tekemään töitä jossain muualla, kun vuosia käytössä olleessa kotitoimistossa.

En oikein tiedä, mitä haluan tällä kirjoituksella ilmaista. Luulen, että koirani vaikuttavat siksi niin tyytyväisiltä, että ne osaavat elää hetkessä ja nauttia kaikista mahdollisista tilanteista. Ehkäpä ne nyt vain latailevat akkujaan, koska tietävät, että pian taas mennään.

Ehkä halusin kirjoittaa jonkinlaisen huomionosoituksen sille, miten hienoja ja mukautuvaisia eläimiä koirat ovat. Ne ovat vuosi vuodelta saaneet kestää meiltä ihmisiltä yhä enemmän ja enemmän, kuten tässä Aamulehden jutussa kerrotaan, mutta silti ne ovat edelleen sitä, mitä ne ovat olleet jo vuosikymmeniä. Koiria, ihmisen parhaita ystäviä.

Jokainen koiranomistaja on varmasti joskus miettinyt, minkälaista elo ilman koiraa voisi olla. Ehkä helppoa ja huoletonta – mutta siinä vaiheessa, kun pitkän päivän jälkeen kotiin raahustaa ryytynyt raskaan työn raataja ja saa osakseen aurinkoisen vastaanoton, sohvalle syliinsä koiran, jolla on ollut valtava ikävä (vaikkei se koira koskaan aiemmin olekaan mikään sylikoira ollut) ja jalkoihinsa kaksi lämmittävää turrikkaa, jotka vain haluavat olla siinä, koiranomistaja voi olla varma siitä, että on tehnyt oikean päätöksen. Sitä tyytyväistä tuhinaa, kun lauma taas on yhdessä koossa, ei voita mikään.

5

Elnan aivoitukset

/ Jenna / Yleinen / 1 kommentti

18092014_1512

Jostain syystä maanantai on tarttunut minuun kuin purkka hiuksiin, eikä siitä tunnu pääsevän millään eroon – vaikka nyt on jo tiistai-ilta! Surkeat sattumukset seuraavat minua toinen toistensa perään, eikä harmeille tunnu näkyvän loppua. Elämäni alkaa saamaan jo koomisia piirteitä, eivätkä koiratkaan ole viime aikoina suoneet kovin lämpimiä vastaanottoja jälleen pitkiksi venyneiden työpäivien jälkeen.

Kun tulin tänään töistä kotiin, olohuoneen lattialla odotti ruukustaan irroitettu anopinkieli. Hämmentävää. Meidän koirat ovat kilttejä, eivätkä ikinä tee mitään pahaa. Hämmentävää tässä on se, että kanit, jotka sen sijaan tekevät paljon pahaa, viettävät päivänsä lukittuina kaltereiden taakse ja skotlanninterrieri Remu, joka sekään ei aina ole kaikista pulmusista puhtain, ei suinkaan ylety repimään anopinkieliä ruukuistaan.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: yksi punertavan oranssi, verrattain laiska luppakorva ja yksi kirjavan raidallinen, erittäin toimelias ja aikaansaavaa neitikoira.

Molemmat ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, mutta minulla on epäilykseni. Minua epäilyttää myös eräs toinen asia: Elnan mielenterveys. Ajelin taannoin Lempäälästä kotia kohti, kun keponi soitti minulle järkyttyneenä. Hän kertoi, että oli juuri saapunut töistä kotiin ihmetellen heti eteisessä, miksi vastassa oli kolmen koiran sijasta vain kaksi: Remu ja Into. Tättähääräksi tituleerattu ikiliikkuja Elna oli puuttunut tervetuliaiskomiteasta kokonaan, mikä ei nyt tietenkään ole ihan normaalia.

Kepo oli riisunut kenkänsä ja huhuillut puuttuvaa koiraa, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan eteiskäytävän päässä olevasta peilikaapista oli kuulunut liikehdintää, ja kun kepo avasi raollaan olevan peilikaapin oven, oli vastassa täysin odottamaton näky.

Elna seisoi peilikaapin syvimmässä ja pimeimmässä nurkassa onnettoman näköisenä pystymättä liikkumaan. Se oli kietoutunut kaulastaan henkarista roikkuvien lasketteluhousujen henkseleihin niin tiukasti, että se vaivoin pystyi hengittämään.

Se oli ilahtunut nähdessään kepon, mutta ei päässyt itse pinteenstä – täyteen talvi-, kesä-, kevät- ja syksytakkeja ahdettu peilikaappi piti henkarista roikkuvat lasketteluhousuni niin jämptisti paikoillaan, että niihin takertunut koira ei voinut liikkua enää mihinkään suuntaan.

Kun keponi oli ryhtynyt pelastushommiin, hän sanoi, että lasketteluhousujen henkselit olivat niin tiukasti koiran kaulan ympärillä, että se vastasi hiuksiin tiukasti sidottua ponihäntää – jos koira olisi joutunut olemaan kaapissa vielä paljonkin pidempään, se olisi saattanut vaikka kuristua kuoliaaksi!

Tiedostan tarinan vakavan ja surullisen puolen, mutta onhan se nyt ennen kaikkea koominen. Olisi ollut hirveää (ja täysin mahdollista) löytää koira kuristuneena vaatekaapista, mutta toisaalta lasketteluhousujen henkseleihin hirttäytyminen on Elnan näköinen tapa jättää maallinen vaellus – niin karmeaa, kuin se ajatuksena onkin. Elnalla on aina ollut vähän omintakeinen tyyli hoitaa asioita ja tehdä juttuja.

Sitä, miksi Elna on sujahtanut raollaan olleen täyteen ahdetun takkikaapin perimmäiseen nurkkaan, tarina ei kerro. Sen tarina kertoo, että koira vältteli koko illan kaapin läheisyyttä – niin ahdistavaksi sen olo oli käynyt, että sillä meni monta tuntia palautua henkseleiden hyökkäykseltä.

Minä tarkastin vielä kotiin päästyäni takkikaapin annin – mikään takeista ei ollut niellyt taskuihinsa vanhoja koulutusnameja, jotka olisivat vienolla tuoksullaan voineet houkutella koiran tunkeutumaan takkien ja ulkoiluvaatteiden sekaan.

18092014_1503

0

Paras tapa viettää vapaa-aikaa

/ Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

14092014001
Vaikka mikään ei ole parempaa, kuin vaeltaa loputtomia sänkipeltoja suuren ja sekalaisen koiralauman ytimessä, täytyy kyllä myöntää, että oma viehätyksensä on myös ihan yksinkertaisessa parin koiran metsälenkissä.

Etenkin, kun ne kaksi koiraa ovat silmiä hipovan kevyesti ravaavia paimenia, jotka tutkivat ympäristöään uteliaina ja jolkottelevat ympäriinsä kuin villeinä vaeltavat dingot. (Meinasin kirjoittaa preeriakoirat, mutta onneksi tulin googlettaneeksi.)

Minulla oli hirveän hyvä suunnitelma minun ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa tehtävälle tämän iltaiselle metsälenkille, mutta suunnitelma ei ihan päässyt toteen huomatessani, että metsä olikin hiukan muuttunut sitten toukokuun. Osa tutuista poluista oli päässyt jo kasvamaan umpeen ja siten myös katoamaan mystisesti, eivätkä ne rujot ja lehdettömät puutkaan ihan samalta näyttäneet kuin silloin keväällä.

Puolimatkassa (ollessamme sellaisen pellon kulmalla, joka ihan varmasti ei ollut siinä viimeksi) kurkistimme sijaintiamme puhelimen karttasovelluksella ja lähdimme määrätietoisesti uuteen suuntaan. Tunnin metsässä rämpimisen jälkeen palasimme yllättäen sille samaiselle hiekkatielle, jolta olimme metsään lähtenytkin. Ei hullumpi lenkki, mutta ei se jolle olin alunperin lähtenyt.

PS. Tiedättekö ne mystiset peltokuviot, joista aina silloin tällöin uutisoidaan? Sellainen on ilmestynyt työpäiväni aikana meidän kotisohvallemme! Mitähän koirien karvoista muodostunut merkki yrittää kertoa, en tiedä, mutta luulen, että syyllinen on pyrkinyt jäljittelemään Remun ulkokuorta karvoista kootussa taideteoksessaan. On huomioon otettava seikka, että tällä hahmolla on raitainen olemus, mikä saattaa kieliä teoksen tekijästä, jolla voi myös olla raita tai kaksi.

viljakuviot

Kunhan vitsailin! Meidän koirilla ei ole lupaa nukkua sohvalla.

1