…kevätpörriäinen on nyt bongattu työhuoneen tietämiltä. Tämä tarkoittanee sitä, että kesä on nyt tervetullut, joten tervetuloa kesä! Tule vain, ihan rohkeasti! Tänne näin!

Noin muuten kolmen kopla eli pummikarhut ovat elelleet luolastossaan melko rauhaisaa elämää: nautiskelleet pitkistä remmilenkeistä samalla, kun hihnojen toisessa päässä kipittävä henkilökohtainen kakan pussittaja miettii, että voiko pakkasta ja tuulta olla niin paljon, että naama lähtee irti. Toistaiseksi vastaus on ollut kieltävä. Ikävä kyllä tässä on sellainen juju, että Into ja Elna tuntuvat nautiskelevan keleistä sitä enemmän, mitä enemmän pakkasta on. Toisinaan mietin, mikä ihmeen rodun valintakriteeri sellainen ”joka sään turkki” oikein on… Sitäkin olisi joskus voinut miettiä pari minuuttia pidempään. Vaan tehty mikä tehty, yyh. No mutta niinhän se on, ettei ole olemassa huonoja säitä, vaan ainoastaan huonoja varusteita. Silläpä juuri toissajouluna vastaanotettu lämpökerrasto onkin tänätalvena ollut ihan ultimaattisen aktiivisessa käytössä. Myönnän olevani lisäksi sen verran hullu, että aion lumien sulaessa ostaa jostain huikeasta alennusmyynnistä itselleni hiihtimet ja koirille vetokimpsut ja valloittaa ensi talvena niitä hiihtolatuja. Eikä ne lumikengätkään olisi yhtään hullumpi idea… 

Oikeastaan Little Gigglesille olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Elna, jonka edellisenä päivänä olleet syntymäpäivät olivat työ- ja joulukiireiden nimissä unohtuneet täysin, päätti paikkailla omatoimisesti sattunutta vahinkoa ja meni etsimään emäntänsä käsilaukusta jotain, jonka omia synttärisankaruuden nimissä itselleen. Tämä kuuluu minulle, se varmaan ajatteli pujottaessaan pitkän nokkansa käsilaukkuuni ja tarttuessaan sinne unohtuneeseen My Little Ponyyn.

Kerron vielä sen verran, että keräilen noita 80-luvun suurisilmäisiä ponihahmoja ja niitä löytyykin kätköistäni jo peräti yli sadan kappaleen verran. Jokin niissä viehättää edelleen sitä pikkutyttöä minussa, joka sai kaupasta poneja alkuperäispakkauksissaan 90-luvulla lapsuudessaan. Muistan vieläkin pakkauksien graafisen ilmeen ja uuden ponin tuoksun. Poneja tulee ostettua vielä edelleenkin, mutta suurien markettien hyllyt ovat vaihtuneet kirpparipöytiin, joista silloin tällöin onnistun tekemään varsinaisia löytöjä.

Kuvassa poseeraava Little Giggles on yksi näistä löydöistä. Se oli unohtunut käsilaukkuuni onnekkaan kirpparikierroksen jälkeen ja sieltä se päätyi katkeran koiran hampaisiin, jonka syntymäpäiviä kukaan ei ollut muistanut. Ja se täytti sentään kolme vuotta.

Olen hirveän pahoillani Elna! Täytyy kyllä myöntää, etttä päivämäärät eivät muutenkaan kuulu vahvuuksiini. Ja puolustuksen vuoksi ajattelin, ettei koira sitä ymmärrä, juhlitaanko sen synttäreitä päivä, pari päivää tai pari viikkoa myöhemmin. Niinpä sivuutin koko homman ajattelemalla, että tulevana viikonlopuna voin heitellä sille lumikökköjä ulkona tavallista pidempään, ostaa ehkä maksalaatikkoa kruunaamaan koko päivän ja rapsutella sitä pitkän tovin ennen nukkumaanmenoa.

Siitäs sain. En kyllä oikein tiedä, kuka on tarinan paha jätkä. Ja kuka oli uhri. Minusta minä olin molempia. Joka tapauksessa poni saatiin pelastettua, se ei ollut edes naarmuuntunut, sillä Elna oli tyttömäiseen tapaan päätynyt vain kampaamaan sen hiuksia hampaillaan. Tällaisina hetkinä olen kiitollinen siitä, että omistan melko hentoisen narttukoiran, enkä mitään massiivista mörssäriurosta. Vaikka eilen katsoessani Koirakoulu ihmisille :ä tulinkin ajatelleeksi, olisikohan minusta mastiffi -tyyppisen koiran omistajaksi ja olisikohan sellaisen omistaminen kivaa.

Elnakin saatiin pelastettua. Heittelin sille eilen aika pitkään lumikökköjä ja lisäsin sen ruokaan jauhelihaa. Ehkä tulevana viikonloppuna syvennymme aiheeseen vieläkin paremmin.

Ja onnittelut tietenkin myös Eemasen sisaruksille. Olisi kyllä kiva tietää, missä nuo muut 16.12.2009 syntyneet hollanninpaimenkoirasekoitukset viilettävät tälläkin hetkellä.

Ei kyllä se vaan vielä pihisee, korvat liikkuu ja häntä heiluu! Huraa! Ensimmäisessä kuvassa esiintyvä pehmolelu ei ehkä ollut yhtä onnekas, mutta meidän Elna teki sen, ja selvisi yllättävästä katastrofista ehjin nahoin! Eikö näytäkin elinvoimaiselta koiralta?

Myös onnettomuudesta selvinnyt Elna saapui myöhemmin tapahtumapaikalle.
– Se oli hirveää, Elna toteaa yksitotisesti.