Kaunis kesäinen helluntaisunnuntai ja kokonaan buukkaamaton vapaapäivä ilman hoppua. Jes!

Olimme edellisenä iltana juhlistaneet kaveriporukalla ystäväni syntymäpäiviä vanhempieni mökillä. Seuraava päivä oli pyhitetty paikkojen siistimiselle sen jälkeen, kun yöksi jäänyt synttärisankari kumppaneineen oli käynyt aamusaunassa ja -paljussa.

Oma autoni oli jäänyt juhlapaikalle edellisenä iltana sen jälkeen, kun skumppa ja salmarishotit olivatkin yllättäen alkaneet maistumaan, joten karautin sunnuntaina paikalle naapurustossa asuvan synttärisankarin autolla.

Kepo lähti kuskiksi ja minä pakkasin autoon mökillä odottavan ystäväni kotoa hänen neljä koiraansa. Takatilaan mahtui vielä yksi pieni Elna ja apukuskin jalkatilaan yksi pieni Into (siksi, koska takatilassa oli kaksi juoksuista narttua).

Hukkatilaa ei suinkaan säästelty, vaan minun syliini apparin paikalle pääsi vielä skotlanninterrieri Remu. Olimme melkoinen näky sen jälkeen, kun kaksipaikkaiseen farmariautoon oli viimein saatu sovitettua yhteensä 7 koiraa ja kaksi ihmistä.

Matka sujui poikkeavasta koiramäärästä huolimatta hyvin. Perille mökille päästyämme koko seitsemän koiran porukka porhalsi tyytyväisenä pihamaalla sillä välin, kun me pakkailimme juhlapaikalta autoon roskapusseja, pullopusseja ja kotiin pestäväksi vietäviä laudeliinoja ja astioita.

hyvin alkanut päivä saa karmaisevan käänteen

Kun paikka oltiin saatu siivottua, lähdimme käymään villiintyneellä niittyalueella koirien kanssa. Sinne johti vanha umpeen kasvanut tie mökin pihasta.

Kepo ilmoitti jäävänsä mökkiin hankalissa maastoissa huonosti ja vaivalloisesti kulkevan Remun kanssa, kun me muut lähdimme rämpimään kumisaappaat jalassamme umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä. Parinkymmenen minuutin peltorinksa tuntui sopivan oikein hyvin laiskan ja aurinkoisen sunnuntain teemaan.

Vaikka lenkki ei ollut pitkä, takaisin mökin pihaan saapui lopulta tyytyväistä porukkaa. Koirat olivat juosseet itsensä uuvuksiin auringonpaisteessa pitkän kasvillisuuden seassa ja heti palattuamme usutimme koko lauman huuhtomaan kuraiset olemuksensa mökin pihassa olevaan rantaan. Edellisenä iltana lähes taukoamatta jatkunut rankkasade oli tehnyt tehtävänsä, ja maa niin niityllä kuin mökin pihamaallakin oli upottavan pehmeää ja mutaista.

Samalla kun katselin koirien vesileikkejä ihmettelin, ettei mökillä odottanut Remu tullut ollenkaan vastaanottamaan karvaista komiteaa tai edes seuraamaan niiden puuhia sivusta. Kun huomasin kepon mökin terassilla kysyin, missä Remu oikein oli. Tupakka suussaan hän vastasi, että eikös se teidän mukaan lähtenyt, kun ei sitä täälläkään ole näkynyt.

Noup.

Pieni ja kömpelö, matalajalkainen ja jo asvaltilla vaivalloisesti etenevä koiravanhus ei todellakaan ollut lähtenyt meidän mukaamme ylittämään vaikeakulkuista pellolle johtavaa tietä, eikä etenkään pomppimaan niitylle, jossa pienimmät tuskin näkivät metriäkään eteensä.

Koko koiraa ei näkynyt mökin pihamaalla. Se ei lukuisista kutsuhuudoista huolimatta tassutellut paikalle kauniisti pyydettyäni, eikä jyrkkään sävyyn komennettuani. Ei, vaikka minä huusin sitä, ei, vaikka kepo huusi sitä, eikä silloinkaan, kun ystäväni ja tämän kumppani huusivat sitä. Remu oli kadonnut.

Kun koira katoaa, hengitys salpaantuu ja kauhuskenaariot valtaavat mielen

Olen omistanut koiria 13 vuoden ajan, enkä ole ikinä onnistunut kadottamaan yhtäkään koiraa. Minulla on ollut hoitokoiria, olen ollut mukana kaikenlaisissa koulutustilanteissa ja olen pitänyt koiriani irti uusissa, vieraammissakin maastoissa, mutta en ole koskaan kadottanut koiraa. Tilanne tuntui absurdilta. Voiko koiran oikeasti kadottaa?

Jos kadonnut koira olisi ollut pitkäjalkainen ja vikkelä Elna, tai sisukas ja voimakasluonteinen Into, en olisi ollut alkuunkaan niin huolissani, kuin olin nyt.

Olin huolissani siksi, että Remu oli vanha (ja vanhat koirat toisinaan katoavat kuolemaan) ja siksi, että Remu oli paitsi huonokuntoinen, myös hyvin lyhyt raajainen.

Sen kömpelö ruumiinrakenne on tuottanut sille ongelmia jo kotona askelmaa ylittäessä, puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia sellainen ruumiinrakenne aiheuttaisi yksin metsässä.

Jos sellaisen ruuminrakenteen omaava koira putoaisi mökkitonttia reunustavaan jyrkkään mutaojaan tai veteen, olisi kyse vain muutamista sekunneista. Vanha ja huonokuntoinen koira ei ikinä kampeaisi itseään ylös rannalle pystysuoraa ja jyrkkää seinämää vasten veden varassa – ei, vaikka tapahtuisi ihme.

Mitä enemmän tilannetta ja vaihtoehtoja ajattelin, sen huolestuneemmaksi tulin. Suuttumus omille teilleen lähtenyttä koiraa kohtaan vaihtui huoleksi, suruksi ja epätoivoksi.

Etsinnät alkavat viipymättä

Etsimme mökistä: saunan lauteiden alta, sohvan alta, keittiöstä, yläkerrasta ja jopa ulkoparvelta. Mökin pihamaalta: autojen alta, ryteiköistä, puuvajan ympäriltä ja puuvajasta. Ystäväni lähti takaisin niityn kulmalle ja minä juoksin mökin portille katsomaan, olisiko koira lähtenyt helppokulkuista maastoa kohti autotietä.

Vaan koiraa ei löytynyt. Se oli kadonnut jälkiä jättämättä. Katsoin joen reunukset ja vesialueet peläten pahinta. Toisaalta virtaus oli niin kova, että mikäli koira olisi tippunut, mitään ei olisi enää tehtävissä. Se olisi hukkunut ja virtaus olisi vienyt sen ruumiin mennessään.

Teimme nopean toimintasuunnitelman. Emme lähtisi, ennen kuin koira olisi löytynyt. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki sen tiesivät: elävänä tai kuolleena.

Kepo otti auton ja lähti tutkimaan mökille johtavaa hiekkatietä molempiin suuntiin – niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ystäväni lähtisi vielä kertaalleen kävelemään umpeen kasvanutta pellolle johtavaa tietä niitylle ja sitten niittyä eteenpäin – niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ja ystäväni kumppani lähtisi vaikeakulkuiseen metsään, ja kulkisi siellä niin kauan, kunnes koira löytyisi – jotta kaikki vaihtoehdot saataisiin varmasti käytyä läpi.

Minä jäin mökin pihamaan liepeille siltä varalta, että koira ilmestyisi sinne tai löytäisin siitä vihjeitä. Mökkimme pihamaalla on nähty paitsi mäyriä, myös ilves ja susi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua.

Jokainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä epätietoisuuden kourissa. Kun kepo oli ajanut mökin pihasta pois, otin seinustaa vasten nojaavan haravan. Aloin haromaan mökin pihaa reunustavia mutaojia, lutakkoja ja vesialueita peläten pahinta.

Ystäväni jäivät hetkeksi katsomaan touhua henkeään pidätellen, mutta mitään ei löytynyt – ei ainakaan etupihan lutakoista. Sitten kukin lähti omiin suuntiinsa.

Samalla kun ystäväni katosivat maastoon, minä menin toiselle puolelle mökkiä haravoimaan vesialueita ja tutkimaan reunuksia, jos vaikka löytäisin jälkiä takaisin maalle pyrkineestä, veden varaan tippuneesta koirasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä jälkien selvittelyä edesauttanut se, että kuusi muuta koiraa olivat hetkeä aiemmin vetäneet vinhaa ralliaan ympäri mökin pihamaata.

Kuulin kaukaisuudesta kepon äänen samalla, kun auton moottorin ääni lakkasi. Onko Remu löytynyt tieltä?! Soitin hänelle toiveikkaana, mutta hän oli vain pysähtynyt jättämään yhteystietojaan mökkinaapureille siltä varalta, että joku sattumoisin törmäisi pieneen mustaan koiraan. Ei havaintoja.

Tilanne vaikutti täysin toivottomalta. Tällaisessa virtaavan veden ympäröimässä maastossa pieni huonokuntoinen koira voisi olla hävinnyt mihin tahansa. Koiramme -lehdestä luetut jutut ilveksen tai suden suihin päätyneistä pikkukoirista eivät ollenkaan helpottaneet mielikuvitukseni laukkaamista. Olin juuri aikeissa hakea soutuveneen lukkoon avaimia, jotta pääsisin etsimään ehkä virtauksen mukana lähistöltä kadonnutta koiraamme (tai sen kangistunutta ruumista), kunnes puhelimeni soi. Järkyttyneeltä kuulostava ystäväni soitti.

”Remu on löytynyt…”

Piinaavat sekunnit ja tunteiden vuoristorata

Ystäväni äänensävy oli jotain sellaista, ettei siitä voinut päätellä mitään muuta, kuin järkytyksen. Samalla kun toivonkipinä pirskahti sisälläni tunsin, kuinka sisuskaluni painuivat kasaan ja sydämeni lopetti lyömisensä – tunsin pitkän viillon rinnassani. Lauseen jälkeinen hiljaisuus tuntui taas yhdeltä loputtoman pitkältä hetkeltä.

– Elävänä vai kuolleena, kysyin varovasti olematta varma siitä, olinko valmis kuulemaan vastauksen. En ollenkaan tiennyt, mitä odottaa, joten lähdin harppomaan kohti niitylle johtavaa tietä.

”Elävänä.”

Loputon helpotus. En ole ikinä käynyt niin lyhyessä ajassa sellaista tunneskaalaa läpi, kuin sinä päivänä jouduin käymään. Paikalle kiirehtiessäni soitin ilouutisen kepolle. Saman uutisen oli kuullut jo metsästäkin etsinyt partio.

Mistä se löytyi? Koko etsintöjen ajan ympärillämme vapaana oli häärinyt yhteensä kuusi koiraa. Ystäväni oli edennyt umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä ja huomannut, että Into oli aikeissa sotkea itsensä tietä reunustavaan mutaojaan aivan, kuten alunperin niitylle lenkkeillessämmekin.

Tällä kertaa Into ei reagoinutkaan käskyihin eikä kutsuihin tulla pois. Kun ystäväni oli mennyt katsomaan mikä koiraa oikein pidättelee, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei aluksi ollut edes huomannut mitään poikkeavaa, kunnes oli katsonut mustaan mutaojaan tarkemmin. Vetisen ja liejuisen mudan pinnassa pilkotti juuri ja juuri näkyvissä Remun pää – pikemminkin silmät ja nenänpää.

Koira oli humpsahtanut mutaojaan ollessaan puolimatkassa niitylle. Koska sadetta oli kestänyt jo useita päiviä, mutaoja oli täyttynyt vedestä tehden mudasta entistäkin löysempää ja upottavampaa. Ojaan tipahtaneella pikkukoiralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä vetisestä ja jyrkästä mutaojasta omin avuin pois.

Tiputtuaan syvään ja upottavaan ojaan, sen ainoaksi vaihtoehdoksi oli koitunut pidätellä päätään mutaojan pinnalla – ja jotta se pystyi vaivoin hengittämään, se seisoi mutaojan pohjalla takatassuillaan, eikä siitä silloinkaan näkynyt kuin vaivoin erotettava naama ja juuri ja juuri pinnalla olevat korvat. Ystäväni kertoi, että oli nostanut koiran ojasta korvien vieressä olevan nahan varassa, sillä mitään muuta tarttumapintaa koirassa ei enää ollut näkyvillä.

Kun ehdin paikalle, odotti kuivalla maalla uupuneen ja kaikkensa antaneen oloinen, väsynyt ja kauttaaltaan mudan peitossa oleva pieni ja likainen, mutta niin rakas, terrieri. Kiittelin ystävääni, mutta hän antoi kaiken löytämisestä saamansa kunnian Intolle, joka Remun oli paikantanut.

Jännitys ei suinkaan päättynyt siihen hetkeen, sillä kuivalle maalle nostettu terrieri seisoi paikallaan niin eleettömästi ja hiljaa, ettei siitä voinut päätellä, oliko pahin takana vai edessä päin. Oliko koettelemus ollut nyt maan pinnalla vapisevalle vanhukselle liikaa?

Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni, kun pienen kannustuksen jälkeen terrieri käveli omin, joskin uupunein jaloin perässämme mökin pihaan, jossa haisevaa karvakerää odotti vesiletkupesu. Remu oli luonteelleen tyypillisesti hyvin vaisu ja mitään sanomaton, ja naureskelimmekin, miten se vain saattoi odottaa kuolemaansa ojassa tyynen rauhallisesti, vaikka oli uponnut jo leukaansa saakka mutaan – eikä enää pystynyt liikkumaan. Se ei ollut pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, vaikka oli varmasti jo alunperin kuullut ensimmäisenkin kutsuhuutomme.

Onneksi löysimme sen ajoissa. Jos se olisi todella uponnut mutaojaan, olisimme tuskin koskaan saaneet tietää, kuinka koirallemme oli käynyt.

Olin itse hyvin järkyttynyt koko kotimatkan, mutta myös loputtoman kiitollinen siitä, että tarinalla oli onnellinen loppu. Tuumimme, että katoamistempun tehnyt Remu ei saisi ollenkaan iltaruokaansa, vaan se lahjoitettaisiin sankarikoira Intolle, ja, että pahalta haiseva, kurainen skottivanhus pidettäisiin koko loppuillan wc-pöntössä, missä huuhtoisimme sitä vessanpönttöä vetämällä aina vähän väliä, kunnes pahimmat moskat sen turkista olisivat irronneet.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakastettu perheenjäsen sai sekä iltaruokansa, että asiallisen shampoopesun lämpimän suihkuveden alla. Loppu hyvin, kaikki hyvin!