suuret mysteerit

Lähiöunelmia

/ Jenna / Yleinen / 16 kommenttia

Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä. 

Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira – kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.
Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti – ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.
Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.
Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni ”Mauno, Mauno, Mauno!” joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: ”Mauno, Mauno…” 
En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:
”Onkos nämä tyttöjä vai poikia?”
Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta. 
Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin. 

Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan – joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan – mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.
Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään. 
Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!
Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut  tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.

Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön. 
Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä. 
Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa. 
(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)
Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin. 
Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:
A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse
B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä
C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla
Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri – terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan – siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla. 
Niinhän se ottikin – käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin – cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.
Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.
Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.

Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa – taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.
Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa – toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan – juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan. 
On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen – silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)
Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy – useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin. 
Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin – ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.

Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.

Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille. 

1

Syystuulia

/ Jenna / Yleinen / 6 kommenttia

Meille kuuluu hyvää. Ajan kulku on jotain todella käsittämätöntä – vastahan oli kevät, ja nyt jo huokaillaan menneen kesän perään. Seuraavaksi valmistaudutaan talveen ja kaivellaan taas niitä lumikenkiä ja suksia esille. Tosin minä en missään vaiheessa ehtinyt huomaamaan talven katoamista, joten sukset odottaa vieläkin hiihtolenkkiään ulko-oven vieressä. Jep. Monot olen sentään ottanut jaloista pois jo kuukausia sitten, vaikka hidas hämäläinen olenkin.

Nyt on siis syksy. Iltalenkit täällä valaisemattomilla teillä eivät ole pelkästään hämäriä, vaan ihan pilkkopimeitä ja sysimustia. Pidän koirieni remmeistä tiukasti kiinni ja oletan, että koirat johdattavat minua hiekkatien suuntaisesti eteenpäin – sillä illan tullen täällä ei näe edes omaa nenäänsä. Mietin, kulkeekohan näin pimeällä muita, vai törmäämmekö lopulta yllättäen vastaantulijaan.

Syksy on tuonut mukanaan muutakin, kuin pilkkopimeät illat. Vaikka alun kuva saattakin olla harhaanjohtava, kiukkuiset ja vähemmän kiukkuiset hoitolapset ovat palanneet sinne mistä tulivatkin – vakituista lauman lisäystä eivät siis syystuuletkaan ole tuoneet, mutta jotain muuta jännittävää kuitenkin.

Kaikkien (jopa minun) yllätykseksi meidän maalaisrotista tulee kuun vaihteen jälkeen kaupunkilaishiiriä. Uutinen on yl-lät-tävä etenkin minulle, visusti ihmisiä karttavalle, maalaismökissään huvikumpuelämää viettävälle hullulle koiranaiselle, joka on ollut varsin tyytyväinen eloonsa mökin rähjässään, jonne ei ihan aina pakkasilla kantaudu juoksevaa vettä, ja jossa vetää vähän joka nurkasta, mutta jossa vietetään silti – ah – niin rattoisaa elämää. Koirien kanssa tässä on ollut mutkatonta ja muutenkin mukavaa elellä, ja olemmekin viihtyneet nykyisessä paikassamme hyvin jopa yli 4 vuotta.

Seuraavan haasteen koordinaatteina ovat lähiö ja rivitalo. Otan kuitenkin haasteen suurella mielenkiinnolla vastaan, vaikka koirien osalta löysäily päättyykin kuin seinään. Koirilla on edessään radikaali kurin palautus, ja minä opettelen suoristamaan otsani pitkän työpäivän jälkeen, jotta tulevat naapurit rohkenevat tervehtimään minua pihapiirissä. Tosin, en ole vielä aivan varma haluaako kukaan tervehtiä sen perheen edustajaa, joka tuo rivitaloasuntoonsa kerta heitolla kolme typerää maalaiskoiraa, mutta aion ottaa asiasta selvää ja raportoida siitä sitten tännekkin.

Odotan muuttoa innolla. Tiedän, että koirat ovat sopeutuvaisia eläimiä ja luotan omiin nelijalkaisiini. Olen silti hiukan epäileväinen tulevan naapuruston suhteen, joten olen pyöritellyt muuttopäivään kohdistuvaa ajatusta mielessäni. Ennakkoluulojeni mukaan se, että omistamme kolme koiraa, aiheuttaa naapurustossa kauhistusta sekä selittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia. Meinasin, että voisin ottaa omien koirieni lisäksi kaikki meillä hoidossa olleet koirat mukaan uudelle asunnolle ensimmäisinä päivinä niin, että naapurit todella pyörittelisivät silmiään ja haukkoisivat henkeään seinän toisella puolella (ei siitä karvan määrästä, vaan siitä järkytyksen määrästä). Sitten ryhtyisinkin palauttamaan hoitolaisia, ja naapurit saisivat ilokseen huomata, että meillä on vain kolme koiraa. Sen jälkeen meidät varmaan otettaisiin avosylin vastaan uuteen pihapiiriin, eikä kukaan olisi enää kauhuissaan, sillä loppujen lopuksi kolme on kuitenkin paljon vähemmän kuin viisi, kuusi tai seitsemän koiraa – eikä meidän perhe olisi loppujen lopuksi ollenkaan niin hullunkurinen, kun kaikki aluksi luulivat.

1

Minä suojelen sinua kaikelta

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat / Jätä kommentti

Olen onnellinen siitä, etten ole ikinä joutunut tilanteeseen, jossa lenkin aikana puskista olisi ihan yöstä syöksynyt vieras ja aggressiivinen irtokoira. Irtokoiria on kyllä tullut vastaan – muutamiakin viimeisen 10 vuoden aikana, mutta olen jostain ihmeen syystä selvinnyt aina kiperistäkin tilanteista laumani kera ilman pahempia traumoja.

Oli kyse sitten hyvästä lykystä tai mistä tahansa muusta, olen kiitollinen siitä, etten ole ikinä joutunut todistamaan tilannetta, jossa rakas perheenjäsen silputaan kuoliaaksi silmien edessä.

Kerran lenkillä meidän seurueeseen liittyi collie, joka vaikutti jo ensivilkaisulta täysin vaarattomalta. Vaarattomaksi se sitten osoittautuikin. Se seuraili meitä jalkakäytävää pitkin saaden vastaantulevat pyöräilijät kiukuttelemaan minulle, että pidä se koirasi kiinni äläkä anna sen juoksennella vapaana. He eivät tahtoneet uskoa, että vaikka minulla olikin kaksi koiraa mukanani hihnoissa, se kolmas ei enää ollutkaan meikäläisiä. Hauska tapaus. Hetken  vastaantulijoita kiusattuaan koira palasi kiireen vilkkaan siihen pihaan, josta oli meidän matkaan alunperin lähtenytkin.

Aina pihoista tulevat koirat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet yhtä hyväntahtoisilta. Kerran eräältä pihalta luoksemme pyyhälsi sekarotuinen uroskoira. Vierasta koiraa sen enempää tuntematta voin sanoa, että meillä oli sikäli onnea matkassa, että koira ei päässyt lähestymään meitä missään vaiheessa kohtisuoraa edestä päin (emmekä me sitä), vaan se bongasi minut ja kaksi uroskoiraani vasta sitten, kun olimme jo ohittamassa sen kotitonttia. Olimme siis jo kulkemassa poispäin, emmekä tulleet aiheuttaneeksi vastapelurille tilannetta, jonka se olisi voinut kokea uhkaavaksi tai provosoivaksi. Muistan toistaneeni pari kertaa peräämme kirivälle urokselle ”ei tule” -tyylistä mantraa ilman sen ihmeempää välikohtausta – syystä tai toisesta pollea uros kääntyi takaisin kotipihaansa ”karkoitettuaan” meidät pois.

Mutta täpäriäkin tilanteita on ollut, oikein kaksin kappalein. Toinen niistä tapahtui silloin, kun seurueessamme oli yhteensä kaksi ihmistä ja kuusi koiraa – jotka olivat kaikki vapaana – samoin kuin yllättäen rannalta meitä vastaan juossut suurikokoinen uroskoirakin.

Heti kun tajusimme, että vieras koira lähestyy meitä selkäkarvat pystyssä muristen, kokosimme koiramme lähettyvillemme ja pidimme ne tiukasti käskyn alla samalla, kun karkoitimme vierasta koiraa vihaisen älämölön ja panta- ja hihnapommituksen voimin. Minulla oli mukanani tuolloin Into, Elna ja Romppu ja kaikki sujuikin hyvin niin kauan, kunnes Romppu päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä – kuten se usein vain päättää – ja hoitaa tilanteen Rompun tyylillä.

Vieras koira oli jo perääntymässä hyökkäyksemme johdosta, kunnes se huomasi, että pieni cockerspanieli on valmiina selvittämään face-to-face kuka on rannan kingi. Ei ollut paljoakaan tehtävissä, kun pieni päättäväinen spanieli marssi uhmakkaan näköisenä ison mustan uroksen luokse – ja minä tein kaikkeni, ettei nuoremmat koirat lähtisi Rompun innoittamana uhitteluun mukaan.

Sydämeni hakkasi, kun Romppu lähestyi jähmettyneenä seisovaa vierasta ja kookasta urosta. Uroksen omistaja huuteli koiraansa vihaiseen sävyyn kauempana rannalla ja minä muistan hokeneeni vaativasti sanoja ”ei” ja ”mennään.” Yritimme muun lauman kanssa sujahtaa takaisin metsään siinä toivossa, että Romppu muuttaisi vielä mielensä ja lähtisi meidän mukaamme, mutta ei, spanieli oli tehnyt päätöksensä ja seisoi sekin nyt liikahtamatta ja uhmakkaana aivan suuren mustan koiran edessä.

Ne tuijottivat toisiaan herkeämättä silmästä silmään hännänpäätkään värähtämättä, ja tilanne näytti jo todella epätoivoiselta. Minä hetkenä hyvänsä saattoi räjähtää. Koirien keskinäinen tuijotus oli juuri sellaista piinaavaa tuijotusta, mikä enteilee veristä yhteenottoa. Hiljaisuudesta tuli äkkiä niin painostava, etten uskaltanut puuttua siihen, sillä se olisi todennäköisemmin vain laukaissut pahaa enteilevän tilanteen.

Muistan ajatelleeni, etten ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Romppu nyt raadeltaisiin. Mietin, mitä reittiä pääsisimme nopeiten autoille ja eläinlääkärille ja mietin, kuinka yhdellä iskulla niin iso koira saattoi tehdä cockerspanielista kissanruokaa.

Piinaavien sekunttien jälkeen vieras uros kuitenkin kääntyi ja lähti takaisin omistajansa luokse. Koirat eivät ottaneet yhteen. Luojan kiitos! Kun vieras koira oli lähtenyt matkoihinsa Romppu palasi alkuperäisen lenkkikokoonpanonsa sekaan polleana. Jos se olisi osannut puhua, se olisi varmaan tokaissut jotain ”meitsi hoitaa” -tapaista.

Minä en kuitenkaan tuntenut suunnatonta ylpeyttä koiran tekosista niin kuin se itse tuntui tuntevan. Olin sille todella vihainen niin tyhmästä päätöksestä, mutta samalla niin kiitollinen siitä, että se oli kunnossa.

Toinen läheltä piti -tilanne tapahtui saman järven rannalla niemen toisessa päädyssä. Olin uittamassa pentuikäistä Intoa venerannassa, ja koska koira uiskenteli jo paljon syvemmällä kuin minne itse raaskin kylmässä vedessä kahlata, se oli minulla irti. Jonkin matkan päässä kodalla oli nuoria aikuisia tai teinejä viettämässä humalaisen oloista kesäiltaa makkaranpaiston merkeissä, kun yllättäen porukan keskeltä käsitykseni mukaan karkasi – jälleen kerran – musta ja suurikokoinen sekarotuinen uroskoira.

Kaikki tapaamani irtokoirat eivät suinkaan täytä samoja tuntomerkkejä: tämä yksilö oli näiden tuntomerkkien lisäksi myös huomattavan ylipainoinen! Tämäkin luontokappale lähestyi meitä häntä pystyssä ja sen verran kiireesti, että arvasin heti, ettei sillä ole hyvät mielessä.

Sen sijaan, että mieleeni olisi pälkähtänyt napata pikkupentu syliini ja yrittää nostaa sitä (tuloksetta) ison sekarotuisen saavuttamattomiin, lähdinkin oitis irtokoiraa vastaan.

Jäimme vastakkain seisomaan. Minä seisoin leveästi sen tiellä ja annoin eleilläni ja äänelläni ymmärtää, että tästä olisi matka vain tulosuuntaan – tätä lähemmäksi minun pentuani tällä koiralla ei olisi asiaa.

Koira tuijotti minua oransseilla silmillään (kuin sanoakseen ”väistä”) ja minä tuijotin paikoillani selkä suorana seisten takaisin. Molemmat seisoimme ja tuijotimme hiljaa ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt – ja siinä vaiheessa tajusin, että edessäni häntä pystyssä seisovan koiran ylähuuli vapisee siihen malliin etuhampaita vilautellen, että minullehan voi käydä kalpaten. Tämä vaihtoehto ei ollut käynytkään mielessäni asettuaessani poikkiteloin koiran tielle, sillä olin ajatellut sen vain harmistuvan estostani ja kääntyvän takaisin oman porukkansa kesteille – ei suinkaan jäävän haastamaan minua!

Juuri kun tilanne alkoi muuttumaan tuijottelusta piinavaksi hiljaisuudeksi irtokoiran omistaja nappasi isoa lihavaa pannasta ja raahasi edelleen meitä kohti yrittävän koiransa pannasta takaisin omiin seuroihinsa. Minä olin aika yllättynyt siitä, mihin tilanne oli mennyt ja siitä, että pieni noutajavauvani oli kiltisti pysynyt rannan tuntumassa eikä tullut katsomaan ”mamman uutta leikkikaveria.”

Huh. Kaikkea sitä. Viimeisin irtokoiratapaus tapahtui hiljattain iltalenkillä, kun yön hämärissä eräältä pikkutieltä meitä kohti alkoi lähestymään kovaa mekkalaa pitäviä pikkukoiria – jotain tiibetinspanielin tyylisiä otuksia. Minulla oli mukanani Remu, Into ja Elna ja heti kun tajusin, että pikkukoirat tosiaan juoksevat meitä kohti pysähtymättä nakkasin omat koirat taakseni ja improvisoin sellaiset vihasanaryöpyt erittäin kiukkuiseen tahtiin, että sekä pikkukoirat, että niiden perässä hiippaileva omistaja pysähtyivät kaikki järkyttyneinä niille sijoilleen. Olin oikein tyytyväinen siitä, että tarkemmalta tutustumiselta säästyttiin ja tuntui siltä, kuin olisin saanut Elnaltakin jotain lisäpisteitä siitä, ettei sen aina tarvitsekkaan hoitaa yksin kaikkia tilanteita (niin kuin se kuvittelee juuri sellaisissa tilanteissa, joissa se karkottaa esimerkiksi telkkarista sisälle pyrkivän leijonan tai ikkunan takana istuvan fasaanin).

Ja mistä tämä metrien pituinen avautuminen? Taannoin Dog Sports -sivustolta bongaamani artikkelin ”Näin voit puolustautua aggressiiviselta irtokoiralta lain silmin” innoittamana. Minun piti oikeastaan kirjoittaa tästä aiheesta blogipostaus jo kesällä kun kyseinen artikkeli keräsi suurta suosiota facebookissa, mutta intouduin vasta nyt.

Halusin vain sanoa, että en onneksi ole joutunut kohtaamaan pelottavaa irtokoiratilannetta (osaksi ehkä sen takia, että tiedän useiden hämmennyksissä olevien irtokoirien karttelevan kiroilevia ja vihaisia ihmisiä koirineen) ja haluaisin joskus nähdä sattumalta kuvatun videon, jossa ”aggressiivinen irtokoira” ja tavallinen koiranulkoiluttaja kohtaavat.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko oikeasti olemassa paljon koiria, jotka vain silmittömän raivon vallassa tulevat päälle ilman, että kukaan ehtii reagoida, vai lieneekö syytä myös omistajan ja uhrin elekielessä tai reaktionopeudessa ja olisiko jotain voitu kenties tehdä toisin ”aggressiivisen irtokoiran” hyökkäyksen estämiseksi.

No, turhapa tätä on enempää spekuloida, etenkään kun on ilmiselvää, että meillä on ollut perkeleesti onnea matkassa ja huonolla säkällä olisin nyt ainakin yhtä spanielia köyhempi.

Ja hei – tää pistää kyllä ajattelemaan. Koirien kanssa lenkille ei tosiaankaan kannata lähteä kuulokkeet päässä musiikkia fiilistellen – koska ihan tosissaan silloin sitä vähiten kuulee, jos metsästä rytiseekin vaikka joku villiintynyt elefanttilauma päälle!

1