Minä suojelen sinua kaikelta

Olen onnellinen siitä, etten ole ikinä joutunut tilanteeseen, jossa lenkin aikana puskista olisi ihan yöstä syöksynyt vieras ja aggressiivinen irtokoira. Irtokoiria on kyllä tullut vastaan – muutamiakin viimeisen 10 vuoden aikana, mutta olen jostain ihmeen syystä selvinnyt aina kiperistäkin tilanteista laumani kera ilman pahempia traumoja.

Oli kyse sitten hyvästä lykystä tai mistä tahansa muusta, olen kiitollinen siitä, etten ole ikinä joutunut todistamaan tilannetta, jossa rakas perheenjäsen silputaan kuoliaaksi silmien edessä.

Kerran lenkillä meidän seurueeseen liittyi collie, joka vaikutti jo ensivilkaisulta täysin vaarattomalta. Vaarattomaksi se sitten osoittautuikin. Se seuraili meitä jalkakäytävää pitkin saaden vastaantulevat pyöräilijät kiukuttelemaan minulle, että pidä se koirasi kiinni äläkä anna sen juoksennella vapaana. He eivät tahtoneet uskoa, että vaikka minulla olikin kaksi koiraa mukanani hihnoissa, se kolmas ei enää ollutkaan meikäläisiä. Hauska tapaus. Hetken  vastaantulijoita kiusattuaan koira palasi kiireen vilkkaan siihen pihaan, josta oli meidän matkaan alunperin lähtenytkin.

Aina pihoista tulevat koirat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet yhtä hyväntahtoisilta. Kerran eräältä pihalta luoksemme pyyhälsi sekarotuinen uroskoira. Vierasta koiraa sen enempää tuntematta voin sanoa, että meillä oli sikäli onnea matkassa, että koira ei päässyt lähestymään meitä missään vaiheessa kohtisuoraa edestä päin (emmekä me sitä), vaan se bongasi minut ja kaksi uroskoiraani vasta sitten, kun olimme jo ohittamassa sen kotitonttia. Olimme siis jo kulkemassa poispäin, emmekä tulleet aiheuttaneeksi vastapelurille tilannetta, jonka se olisi voinut kokea uhkaavaksi tai provosoivaksi. Muistan toistaneeni pari kertaa peräämme kirivälle urokselle ”ei tule” -tyylistä mantraa ilman sen ihmeempää välikohtausta – syystä tai toisesta pollea uros kääntyi takaisin kotipihaansa ”karkoitettuaan” meidät pois.

Mutta täpäriäkin tilanteita on ollut, oikein kaksin kappalein. Toinen niistä tapahtui silloin, kun seurueessamme oli yhteensä kaksi ihmistä ja kuusi koiraa – jotka olivat kaikki vapaana – samoin kuin yllättäen rannalta meitä vastaan juossut suurikokoinen uroskoirakin.

Heti kun tajusimme, että vieras koira lähestyy meitä selkäkarvat pystyssä muristen, kokosimme koiramme lähettyvillemme ja pidimme ne tiukasti käskyn alla samalla, kun karkoitimme vierasta koiraa vihaisen älämölön ja panta- ja hihnapommituksen voimin. Minulla oli mukanani tuolloin Into, Elna ja Romppu ja kaikki sujuikin hyvin niin kauan, kunnes Romppu päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä – kuten se usein vain päättää – ja hoitaa tilanteen Rompun tyylillä.

Vieras koira oli jo perääntymässä hyökkäyksemme johdosta, kunnes se huomasi, että pieni cockerspanieli on valmiina selvittämään face-to-face kuka on rannan kingi. Ei ollut paljoakaan tehtävissä, kun pieni päättäväinen spanieli marssi uhmakkaan näköisenä ison mustan uroksen luokse – ja minä tein kaikkeni, ettei nuoremmat koirat lähtisi Rompun innoittamana uhitteluun mukaan.

Sydämeni hakkasi, kun Romppu lähestyi jähmettyneenä seisovaa vierasta ja kookasta urosta. Uroksen omistaja huuteli koiraansa vihaiseen sävyyn kauempana rannalla ja minä muistan hokeneeni vaativasti sanoja ”ei” ja ”mennään.” Yritimme muun lauman kanssa sujahtaa takaisin metsään siinä toivossa, että Romppu muuttaisi vielä mielensä ja lähtisi meidän mukaamme, mutta ei, spanieli oli tehnyt päätöksensä ja seisoi sekin nyt liikahtamatta ja uhmakkaana aivan suuren mustan koiran edessä.

Ne tuijottivat toisiaan herkeämättä silmästä silmään hännänpäätkään värähtämättä, ja tilanne näytti jo todella epätoivoiselta. Minä hetkenä hyvänsä saattoi räjähtää. Koirien keskinäinen tuijotus oli juuri sellaista piinaavaa tuijotusta, mikä enteilee veristä yhteenottoa. Hiljaisuudesta tuli äkkiä niin painostava, etten uskaltanut puuttua siihen, sillä se olisi todennäköisemmin vain laukaissut pahaa enteilevän tilanteen.

Muistan ajatelleeni, etten ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Romppu nyt raadeltaisiin. Mietin, mitä reittiä pääsisimme nopeiten autoille ja eläinlääkärille ja mietin, kuinka yhdellä iskulla niin iso koira saattoi tehdä cockerspanielista kissanruokaa.

Piinaavien sekunttien jälkeen vieras uros kuitenkin kääntyi ja lähti takaisin omistajansa luokse. Koirat eivät ottaneet yhteen. Luojan kiitos! Kun vieras koira oli lähtenyt matkoihinsa Romppu palasi alkuperäisen lenkkikokoonpanonsa sekaan polleana. Jos se olisi osannut puhua, se olisi varmaan tokaissut jotain ”meitsi hoitaa” -tapaista.

Minä en kuitenkaan tuntenut suunnatonta ylpeyttä koiran tekosista niin kuin se itse tuntui tuntevan. Olin sille todella vihainen niin tyhmästä päätöksestä, mutta samalla niin kiitollinen siitä, että se oli kunnossa.

Toinen läheltä piti -tilanne tapahtui saman järven rannalla niemen toisessa päädyssä. Olin uittamassa pentuikäistä Intoa venerannassa, ja koska koira uiskenteli jo paljon syvemmällä kuin minne itse raaskin kylmässä vedessä kahlata, se oli minulla irti. Jonkin matkan päässä kodalla oli nuoria aikuisia tai teinejä viettämässä humalaisen oloista kesäiltaa makkaranpaiston merkeissä, kun yllättäen porukan keskeltä käsitykseni mukaan karkasi – jälleen kerran – musta ja suurikokoinen sekarotuinen uroskoira.

Kaikki tapaamani irtokoirat eivät suinkaan täytä samoja tuntomerkkejä: tämä yksilö oli näiden tuntomerkkien lisäksi myös huomattavan ylipainoinen! Tämäkin luontokappale lähestyi meitä häntä pystyssä ja sen verran kiireesti, että arvasin heti, ettei sillä ole hyvät mielessä.

Sen sijaan, että mieleeni olisi pälkähtänyt napata pikkupentu syliini ja yrittää nostaa sitä (tuloksetta) ison sekarotuisen saavuttamattomiin, lähdinkin oitis irtokoiraa vastaan.

Jäimme vastakkain seisomaan. Minä seisoin leveästi sen tiellä ja annoin eleilläni ja äänelläni ymmärtää, että tästä olisi matka vain tulosuuntaan – tätä lähemmäksi minun pentuani tällä koiralla ei olisi asiaa.

Koira tuijotti minua oransseilla silmillään (kuin sanoakseen ”väistä”) ja minä tuijotin paikoillani selkä suorana seisten takaisin. Molemmat seisoimme ja tuijotimme hiljaa ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt – ja siinä vaiheessa tajusin, että edessäni häntä pystyssä seisovan koiran ylähuuli vapisee siihen malliin etuhampaita vilautellen, että minullehan voi käydä kalpaten. Tämä vaihtoehto ei ollut käynytkään mielessäni asettuaessani poikkiteloin koiran tielle, sillä olin ajatellut sen vain harmistuvan estostani ja kääntyvän takaisin oman porukkansa kesteille – ei suinkaan jäävän haastamaan minua!

Juuri kun tilanne alkoi muuttumaan tuijottelusta piinavaksi hiljaisuudeksi irtokoiran omistaja nappasi isoa lihavaa pannasta ja raahasi edelleen meitä kohti yrittävän koiransa pannasta takaisin omiin seuroihinsa. Minä olin aika yllättynyt siitä, mihin tilanne oli mennyt ja siitä, että pieni noutajavauvani oli kiltisti pysynyt rannan tuntumassa eikä tullut katsomaan ”mamman uutta leikkikaveria.”

Huh. Kaikkea sitä. Viimeisin irtokoiratapaus tapahtui hiljattain iltalenkillä, kun yön hämärissä eräältä pikkutieltä meitä kohti alkoi lähestymään kovaa mekkalaa pitäviä pikkukoiria – jotain tiibetinspanielin tyylisiä otuksia. Minulla oli mukanani Remu, Into ja Elna ja heti kun tajusin, että pikkukoirat tosiaan juoksevat meitä kohti pysähtymättä nakkasin omat koirat taakseni ja improvisoin sellaiset vihasanaryöpyt erittäin kiukkuiseen tahtiin, että sekä pikkukoirat, että niiden perässä hiippaileva omistaja pysähtyivät kaikki järkyttyneinä niille sijoilleen. Olin oikein tyytyväinen siitä, että tarkemmalta tutustumiselta säästyttiin ja tuntui siltä, kuin olisin saanut Elnaltakin jotain lisäpisteitä siitä, ettei sen aina tarvitsekkaan hoitaa yksin kaikkia tilanteita (niin kuin se kuvittelee juuri sellaisissa tilanteissa, joissa se karkottaa esimerkiksi telkkarista sisälle pyrkivän leijonan tai ikkunan takana istuvan fasaanin).

Ja mistä tämä metrien pituinen avautuminen? Taannoin Dog Sports -sivustolta bongaamani artikkelin ”Näin voit puolustautua aggressiiviselta irtokoiralta lain silmin” innoittamana. Minun piti oikeastaan kirjoittaa tästä aiheesta blogipostaus jo kesällä kun kyseinen artikkeli keräsi suurta suosiota facebookissa, mutta intouduin vasta nyt.

Halusin vain sanoa, että en onneksi ole joutunut kohtaamaan pelottavaa irtokoiratilannetta (osaksi ehkä sen takia, että tiedän useiden hämmennyksissä olevien irtokoirien karttelevan kiroilevia ja vihaisia ihmisiä koirineen) ja haluaisin joskus nähdä sattumalta kuvatun videon, jossa ”aggressiivinen irtokoira” ja tavallinen koiranulkoiluttaja kohtaavat.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko oikeasti olemassa paljon koiria, jotka vain silmittömän raivon vallassa tulevat päälle ilman, että kukaan ehtii reagoida, vai lieneekö syytä myös omistajan ja uhrin elekielessä tai reaktionopeudessa ja olisiko jotain voitu kenties tehdä toisin ”aggressiivisen irtokoiran” hyökkäyksen estämiseksi.

No, turhapa tätä on enempää spekuloida, etenkään kun on ilmiselvää, että meillä on ollut perkeleesti onnea matkassa ja huonolla säkällä olisin nyt ainakin yhtä spanielia köyhempi.

Ja hei – tää pistää kyllä ajattelemaan. Koirien kanssa lenkille ei tosiaankaan kannata lähteä kuulokkeet päässä musiikkia fiilistellen – koska ihan tosissaan silloin sitä vähiten kuulee, jos metsästä rytiseekin vaikka joku villiintynyt elefanttilauma päälle!

0

Vastaa