ulkoilu

Kohtaaminen pellolla

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti

Siinä me seisoimme hölmistyneinä, minä ja Olmi, Alpi ja Sumu. Santtu oli haluton kulkemaan juuri päänsä korkeudelle ulottuvalla pellon sängellä, joten se oli jättäytynyt etäämmälle. Varmaan kiroili kulkiessaan, meidän perässämme töpötellessään.

Olimme hölmistyneitä siksi, että aivan yllättäen pelto-ojan toisella puolen sinisessä ulkoilupuvussaan seisoi nainen. Hän tuntui seisovan yhtä hölmistyneenä kuin mekin oman laumansa kanssa, yhtä lailla koirat vapaina vierellään aivan, kuten minullakin (sitä jossain kauempana tulevaa mittelspitziä lukuun ottamatta). Välillämme oli varmaan kuusi metriä — ja oja.

Vain hetkeä aiemmin olin kuullut pusikosta vienon haukahduksen, mutta olettanut jonkun ulkoiluttavan pikkukoiraa remmissä suuremman vesiojan tuolla puolen. Nyt välissämme ei kuitenkaan ollutkaan suurta vesiojaa, vaan pieni syvä kuivaoja. Sen reunuksilla olevat mutajäljet paljastivat, että tästä on ennenkin liikuttu yli. Olin pomppinut siitä itsekin – kolmea yksittäistä peltopalstaa reunustivat ojat, kuin kehyksinä syksyn mukanaan tuomille sänkipelloille.

Naisen ympärillä olevat paimenkoirat seisoivat paikoillaan. Niiden hännät olivat rentoina selkälinjan alapuolella samoin kuin omien koirieni hännät. Siitäkin huolimatta, että laumat olivat suorassa näköyhteydessä toisiinsa. Vaikka tilanne pysähtyi sekunneiksi, eikä välimatkaa ollut juuri nimeksikään, tilanteessa ei ollut jännitteitä.

– Kyllä pitäisi aina luottaa koiraansa, nainen totesi hyväntuulisen oloisena. Hän viittasi haukahdukseen, jonka yksi hänen koirista oli päästänyt meidän edetessämme umpipusikon toisella puolella, samaan ojanylityspaikkaan päätyen.

– Näin on, totesin ja lähdin hetken tilannetta puntaroituani takaisin tulosuuntaamme.

– Mä käyn nappaamassa tuon pienen tuittupään tuolta mukaani. Ja me itse asiassa kierretäänkin tää täällä oleva pelto, niin te pääsette ojan yli jatkamaan matkaanne ja sen jälkeen mekin, lisäsin vielä mennessäni.

– Kiitos, nainen huikkasi ja loikkasi koirineen ojankuilun yli, samalle puolelle jolla me jo olimme.

Minä väistin tulosuuntaamme, palaten pellolle, jonka reunaa olimme vasta äskettäin kulkeneet. Hoputin mittelspitz Santtua pitämään kiirettä. Se empi, koska sänkipellolla eteneminen ei ollut siitä miellyttävää, eikä sen isäntäkään ollut paikalla (mitäpä sitä tuon eukon kintereillä kulkemaan). Kiersimme pellolla olevan metsäsaarekkeen ja palasimme sen jälkeen kohtaan, jossa hetki sitten törmäsimme naiseen koirineen.

Peltoalueet puistometsän keskellä eivät olleet suuren suuria, mutta sen verran kookkaita, että niitä saattoi hyvin sanoa peltoalueiksi. Vain viikko aiemmin olimme saaneet kaurapeltojen tilalle sänkipellot, joista minä ja lukuisat muut alueen koirakot nautimme valtavasti.

Jatkoimme kulkua peltoalueelle, jonne olimme alun perinkin olleet aikeissa suunnata. Nainen koirineen kulki saman pellon reunusta metsän puolella.

Ei aikaakaan, kun peltoa reunustavien metsäpensaiden seasta pellon toisesta päästä kurkisti pari uteliaita nappisilmiä sekä uteliaat korvat. Lopulta myös häntä, joka rentona roikkuen paljasti, ettei koiralla ollut aikeita rynnistää tekemään tarkempaa tuttavuutta. Koiran katse oli uteliaan levollinen, eikä lainkaan pistävän kiihkeä tuijotus, joka sellaisenaan olisi varmasti saanut tilanteen jännittymään ja laumani provosoitumaan.

Koko tilanne ei ollut lainkaan provosoiva tai jännittävä, vaikka kumpikin meistä tiedosti jakavansa pellot vieraan koirakon kanssa. Oma laumani – vastahakoista Santtua ja äkkiarvaattomia pupujahteja tekevää Olmia lukuun ottamatta – kulki edelleen vapaana, kuten naisenkin koirat.

Myöhemmin metsän reunassa meitä tarkkaili myös toinenkin paimenkoira: sekin vain levollisen uteliaana, pian maasta mielenkiintoisen hajun löytäen ja siihen uppoutuen.

Ja me jatkoimme kulkuamme. Aamulenkkimme käsitti kaikki kolme peltoaluetta, eikä meitä haitannut yhtään, että jaoimme ne toisen koirakon kanssa.

Uskon jokaisen koiranomistajan joskus saavuttaneen sellaisen tunteen koiransa kanssa luonnossa liikkuessaan, kun maailmassa ei ole muuta, kuin syvä rauha. Rento ja miellyttävä hyväntuulisuus. Ehkäpä yhteinen aamulenkki usvassa, rauhallinen koira kirkastuvan aamun hajuja tutkien. Ei kiirettä mihinkään, vain tämä hetki. Hetki, jossa lepää onnellinen rauha.

Minulla oli tuo tismalleen sama tunne, joka harvinaislaatuisesti kantoi vielä kohtaamisemme yli. Meillä molemmilla taisi olla se tismalleen sama tunne. Meistä koiranomistajista kumpusi rauhallinen, tyytyväinen ja konstailematon itsevarmuus samalla, kun koiramme ilmensivät täyttä luottamusta tilannetta ja omistajiensa arviointikykyä kohtaan.

Kumpikaan meistä ei säikähtänyt yllättävää kohtaamista, vaikka meillä molemmilla oli koirat vailla hihnoja. Ne olivat hallinnassa. Ei ollut tuskanhikeä, ei jalan polkemista, perkelettä tai epätoivoista koiranhoukuttelua namipalojen avustuksella. Kumpikaan meistä ei edes korottanut ääntään, vaan kommunikoimme koirien sijasta suoraan toisillemme. Kummankaan koirat eivät provosoituneet toisistaan — vaikka laumamme olivat täysin vieraita toisillensa, tuntemattomia, keskellä spontaania kohtaamista.

Aina kun puhun koiran ja ohjaajan mielenhallintataidoista, tällaiset tilanteet ovat niitä, joilla loputon nälkäni aihetta kohtaan tyydyttyy. Aina kun puhun liikennevaloista koiran tunnetiloja kuvaillen, tällaiset ovat niitä hetkiä, kun liikennevaloissa on pelkkää vihreää.

Tällaiset kohtaamiset – tällainen arki – tekevät minut onnelliseksi. Hetkissä piilee kantava voima, joka tekee kaikesta sen arvoista.

Nämä ovat niitä taianomaisia hetkiä; saumatonta yhteistyötä, jonka haluan painaa mieleni sopukoihin, kirjoittaa muistiin. Nämä ovat minulle niitä onnistumisia, joita hekumoin. Nämä ovat hetkiä, jotka rehellisyyden nimissä ovat olleet pitkään kadoksissa myös omasta arjestani, mutta joiden soisin lisääntyvän, koska niillä on kantava voima.

Nämä ovat onnen hetkiä. Arjen pieniä, kantavia iloja.

34

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 10 kommenttia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, siihen reaktion jättäneille ja kaikille, jotka ovat myötäeläneet matkassani mukana vuosien, kuukausien tai yksittäisten postausten ajan.

En edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt, tulisinko enää millään tasolla jatkamaan koirasomen parissa. En halunnut luoda siitä itselleni taakkaa tai paineita. Pikkuhiljaa Instagramin päivittäminen tuoreilla kuulumisilla ja kuvilla tuntui aina vaan mukavammalta ja oli ihanaa huomata, että Suomesta löytyy edelleen paljon kaltaisiani koirarakkaita ihmisiä – eikä empatia, myötätunto ja läsnäolo ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään.

Kirjoitin keskiviikkona Instagram -julkaisuuni niin pitkän kuvatekstin, että tunnukseni meni jumiin, enkä saanut postauksia enää ulos. Kuvatekstiksi arkinen pohdintani oli aivan liian pitkä, ja jäsenneltyäni ajatuksiani uudelleen muistioon huomasin, että kuvatekstin sijasta käsissäni on uusi blogipostaus koira-arkeen liittyen. Jos haluat jatkossa seurata matkaamme viikoittain, ota @puremattaparas -tunnukseni Instagramissa seurantaan. Lupaan jatkossa tuottaa kevyempiä kuvatekstejä ja suoltaa pidemmät pohdinnat aina tarvittaessa tänne blogin puolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi koirien lukumäärä, vaikka toisinaan pohdiskelen, riittääkö jokaiselle yksilölle aikaa ja vuorostaan toisinaan, voisiko paimenkoira tuoda hyvää vastapainoa tämän hetkisille, melko itsenäisille rotuvalinnoilleni.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, en muuttaisi asunnon tai pihan kokoa tai kotimme pohjaratkaisua, vaikka neliöitä on vähän, eikä talvivaatteiden säilytykselle meinaa löytyä hyvää ratkaisua.

En muuttaisi myöskään kotimme sijaintia, sillä asumme sopivasti Tampereen ja Helsingin välillä ja kaikki tarvitsemani palvelut ovat juuri sopivan matkan päässä.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi auto tai pankkitilin saldo, vaikka uudempi auto olisi tietenkin hienompi ja rahaakin tarvitsee (etenkin koiralauman kanssa) aina.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, muuttaisin kotimme lähistön ulkoilumaastot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laatuajasta pakkopullaksi

Vasta viimeisin vuosi – siis elämä viimeisimmän muuton jälkeen – on osoittanut, kuinka tärkeä paikka metsä on oman henkisen hyvinvointini kannalta ja kuinka helppoa riman alittaminen on, mitä tulee koirien liikunnan tarpeesta vastaamiseen.

Olen yllättäen joutunut myöntämään itselleni, kuinka ennen niin odotetuista iltalenkeistä – yhteisestä laatuajasta koirien kanssa – on tullut kuin varkain vain kurjaa pakkopullaa, joka täytyy suorittaa vain siksi, että on pakko. Siksi, että se kuuluu tämän elämäntavan luonteeseen, eikä siksi, että minä itse aktiivisesti haluaisin sitä puhtaasti omista lähtökohdistani.

Aina ennen arkiviikkoihin mahtui useita pitkiä, maadoittavia ja jopa voimauttavia metsäsamoiluja yhdessä (vanhan) laumani kanssa. Siinä, missä joku muu ehkä katsoo arki-iltaisin televisiota, meidän voimamme seuraavan päivän haasteisiin löytyi puhtaasti metsästä. Sen tuoksusta, äänimaailmasta, mutkittelevista poluista ja koko kokemuksesta, joka tuntui liimaavan minua ja laumaani yhä vahvemmin yhteen. Loputtomilta tuntuvissa kesäilloissa meistä hitsautui lauma, jonka osaset eivät olleet täydellisiä, mutta joka toimi yhdessä täydellisesti – toimiva lauma kun on aina osiensa summa, samalla tavalla kuin toimiva joukkue tai työtiimikin.

Koirien arkiliikutus oli runsasta ja kun sen ylläpito tuli myös omasta tarpeestani, se pysyi tasapainossa ja koirienkin oli helppo vain yksinkertaisesti voida hyvin. Me kaikki voimme hyvin, sillä metsässä kaikki tuli luonnostaan: minun, koirieni ja keskinäisen suhteemme hyvinvointi. Kuinka suuressa roolissa metsä onkaan ollut elämässäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hälyinen ympäristö ei edesauta aistien rauhaa ja palautumista

En enää löydä arkilenkeistä samaa aistien rauhaa ja palauttavaa voimaa. Päinvastoin ne ovat nykyisin niin kuluttavia, että voin vältellä lenkille lähtöä viimeiseen saakka – ja siltikin suorittaa vain minimin. Lenkit eivät enää anna, ne ottavat. Siinä, missä ennen niillä oli yhteen nivova voima, tunnen, kuinka ne nyt enemmänkin repivät meitä toisistamme.

Asumme vilkkaasti liikennöidyn autotien varrella ja arkiset lenkit koostuvat pääasiassa erilaisista variaatioista jalkakäytäviä pitkin. Se on melkoinen kontrasti siihen, kuinka joskus ennen työpäivää päästin koirat irti jo parkkipaikalla ja annoin niiden kulkea sänkipellolle, jossa ne herättelivät kehonsa uuteen päivään kukin omalla tyylillään: juoksupyrähdyksin, multaa tonkien tai heinää syöden.

Nykyinen maisema on päinvastainen, enkä voi ihailla pellolta nousevaa usvaa vain lintujen laulua kuunnellen. Asvalttitie, ohikiitävät autot, pyöräilijät, tiellä juoksevat kissat, silmiään pyörittelevät ohikulkijat ja toiset koiranomistajat pitävät paitsi koirieni, myös minun aistini valppaina. Vaikka tiedostan, että varsinaista vaaraa ei ole, kehoni pysyy jännittyneenä ja mieleni valppaana, mikä voi hyvinkin liittyä hyvin introverttiin olemukseeni ja taipumukseeni nauttia yksinolosta. Ympäristön tapahtumia tarkkaileva mieli ja keho pysyy aamulenkistä alkaen virittyneenä, eikä tunne helpota alkavan työpäivän aikana, vaan vasta viimeiseltä iltalenkiltä myöhään päivän päätteeksi kotiutuessa.

Yhteisestä ajasta koirien kanssa iltaisin on tullut mieltä ja kehoa kuluttava rasite, eikä siihen vaikuta se, kuinka hyvin tai huonosti kolme koiraa työskentelevät yhdessä minulle tai toistensa kanssa. Olen työskennellyt paljon koirieni arkitaitojen eteen, mutta kaikkea koirilta ei voi vaatia, vaan joskus asioita täytyy ymmärtää katsoa koirien luontaisten ja alkukantaisten ominaisuuksien lähteiltä.

Ajatus ei tietenkään lohduta, kun olen vähällä menettää järkeni, kun tien pientareella istuu jokin lukuisista alueemme vapaana ulkoilevista kissoista ja sekunnin murto-osassa Olmista tulee kiihkeä vinttikoira, joka ponnistelee koko kehonsa voimalla saadakseen vieheenä, saaliina näkemänsä eläimen hampaisiinsa. Sillä on remmi kaulassaan ja minä olen sitä voimakkaampi, mutta viime kesänä vastaava tilanne rusakon kanssa päättyi siten, että Olmin nahkapannan metalliosa katkesi ja koko koira katosi sateiseen horisonttiin minun, Sumun ja Alpin jäädessä hölmistyneenä sadekuuroon odottamaan, jospa Olmi vielä palaisi. Ja lopultahan se palasi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arjen valintoja

Onneksi meillä on auto, joka kuljettaa, kun vaan keksin minne. Vinttikoirat Olmi ja Alpi eivät niinkään tunnu nauttivan pitkistä maadoittavista metsäkävelyistä, vaan niiden mieleen on enemmänkin viikkoihin mahdutetut hiekkakuopparallit, joissa niiden kehot valjastavat alkukantaisen voiman räjähtäväksi nopeudeksi vain muutamien minuuttien ajaksi – ja sitten sprintterit palaavat jalkoihini tyytyväisinä, kaikkensa antaneina.

Tästä syystä olenkin viimeisen vuoden aikana kartoittanut kaikki 20 kilometrin säteellä kodistamme sijaitsevat hiekkakuopat mahdollistaakseni tämän vapauden ja nopeuden toteuttamisen whippeteilleni. Onneksi meillä on auto, mutta koirien fyysisen hyvinvoinnin kautta henkiseen hyvinvointiin vaikuttamisen soisi tapahtuvan arjessa helpomminkin, vaikkapa pienenä osana iltalenkkiä, joka alkaisi muulla tavoin, kuin Fordin starttaamisena parkkipaikalta.

Nyt kun ymmärrän, miten suuressa roolissa hyvin valittu asuinpaikka ja miellyttävät ulkoilumaastot ovat koirallisen ja luonnonläheisen elämäntapani kannalta, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tietoisia valintoja arjen hyvinvoinnin tehostamiseksi.

Minulle ja lemmikeilleni voimaantuminen luonnon ääressä on ehdoton lähtökohta, jonka puolesta alkuun pääsemme varmasti näkemällä ilta-aikojen ulkoiluun vaivaa siirtymällä miellyttäviin maastoihin autolla. Pidemmän päälle ratkaisu ei kuitenkaan ole toimiva, enkä halua ottaa sitä osaksi arkeani silläkään verukkeella, että muuten nykyinen asuinpaikkamme tuntuu niin kodilta, kuin koti vaan voi tuntua. Tämän asian suhteen en ole valmis kompromisseihin.

Edessä on eittämättä muutto, sillä en ole tunnistaa itsestäni ihmistä, joka välttelee iltalenkille lähtöä tai pitää ulkoilua koirien kanssa arjen pakollisena pahana. Lenkkeily koirien kanssa on niin suuri osa elämää koiranomistajana, että jos se tuottaa enemmän päänvaivaa kuin iloa, suosittelen todella lämpimästi – omasta kokemuksestani – tekemään asialle jotain.

Yhä vaativamman ja hektisemmän työelämän vastapainona on ensiluokkaisen tärkeää pystyä vaalimaan omaa henkistä jaksamista ja pääomaa vapaa-ajalla. Siksi on mielestäni erityisen tärkeää rakentaa palikat siten, että elämä koiranomistajana on pääasiassa kivaa ja antaa enemmän, kuin ottaa. Arkilenkkeilyn soisi olevan vaivatonta, mukavaa ja lataavaa ja itsensä maadoittaminen metsässä on hyvä olla osa arki-iltoja, jos se on mielen ja sitä kautta kehon paras palautumiskeino. Loppujen lopuksi avaimet omaan hyvinvointiimme ovat omissa käsissämme.

Ihania ja lataavia hetkiä koirienne kanssa – kompromisseilla tai ilman!53

Omatoimitreeneistä Makkarajuoksuihin

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / Jätä kommentti

Kulunutta kesää ei tulla muistamaan tarmokkaana treenikesänä. Se johtuu kohdallamme kahdesta asiasta. Siitä, että hellelukemat olivat ennätykselliset, sekä siitä, että me muutimme kauemmaksi tutusta Tampereen Vinttikoiraradasta.

Niinpä Olmin treenaaminen radalla ei käynyt mielessäni, vaikka lopulta Olmi päätyikin syksyn tullen kauden päättäviin Makkarajuoksuihin Hyvinkäälle. Kyseessä on epävirallinen juoksutapahtuma, jossa vietin itse aikaani ajanottoa toimitsijakopissa opiskellen. Vaikka lemmikkini ei olekaan kulmakunnan nopein koira, olen päivään valtavan tyytyväinen.

On nimittäin silkka lottovoitto, että koira, jonka venähtäneitä varpaita hoidettiin pentuaikoina jos jonkinlaisin keinoin pystyy tänä päivänä juoksemaan sydämensä kyllyydestä. Sen kanssa on tehty paljon töitä, lukuisia harjoitteita. Motoriikkaa ja voimaa on alusta asti tuettu, vahvistettu ja hiottu. Sinnikkään työskentelyn tuloksena koira pystyy nyt nauttimaan todellisesta vinttikoiran elämästä täysipainoisesti. Esteitä pehmeällä alustalla juostaviin ratajuoksuihin osallistumiselle ei ole.

Mikä parasta, ratajuoksuissa mahdollisuudet onnettomuuksille (joita aiheuttavat puut, juurakot, kivet ja oksat) on minimoitu. Pohja on esimerkiksi metsämaastoon nähden erinomaisen turvallinen.

Sydämensä kyllyydestä vieheen perässä pinkovaa vinttikoiraa onkin ilo katsella, kun juokseminen tapahtuu suunnitellusti turvallisissa olosuhteissa. Se, että koira pinkoo sydämensä kyllyydestä lähimetsästä lähteneen rusakon perässä autotien yli ja on vähällä päätyä poliisiauton kyytiin, on kokonaan oma lukunsa, eikä ollenkaan niin miellyttävää katsella tai kokea. Paitsi tietenkin siitä näkökulmasta, että koira on yhä tällaisenkin tempauksen jälkeen vielä elossa.

”Pikkukoiran perässä” vain hintsusti poliisikyydin välttäen

Elokuun lopulla kävi nimittäin niin, että minä kadotin koirani metsässä eteen pölmähtäneen rusakon myötä. Viheltelin, huhuilin ja komensin, mutta koira oli jo kaukana (ja vilkas autotie liian lähellä).

Sain lopulta puhelun rouvalta, joka oli löytänyt omien sanojensa mukaan ”kiltin ja tottelevaisen” koiran. Koira harhaili kerrostalolähiön pihapiirissä, josta minulle soittaneen rouvan naapuri oli sen bongannut. Rouva, joka nyt oli puhelimen päässä oli kutsunut koiran luokseen ja tarjonnut sille silityksiä (mitkä ovat rusakkojen lisäksi toinen Olmin suurista heikkouksista).

Alun perin joukkio oli koirani löydettyään aikeissa soittaa poliisille. Joku heistä oli kuitenkin huomannut nimilaatan koiran kaulassa ja sen myötä he sitten tavoittivat minutkin.

Olin hetkeä aiemmin ehtinyt toimittamaan Inton ja Alpin kotiin samaiselta lenkiltä ja kipitin pitkin kylää huolesta soikeana. Kauhukuvat vilisivät silmissäni ja henkeni salpaantui aina, kun näin kaukaisuudessa kaarteeseen hidastavan auton tai muuta, mikä olisi voinut kieliä tien varressa retkottavasta elottomasta ystävästäni.

Vieraasta numerosta tullut puhelu pysäytti matkani ja sai minut vaihtamaan suuntaa. Perillä paikan päällä minua odotti hämmentynyt perhe ja kaikkensa antanut Olmi. Se oli tavoitellut rusakkoa niin tarmokkaasti, että sen jalat tuskin kantoivat enää edes sen omaa painoa.

Paikalle tullut perheenpää kertoi, että he olivat huomanneet koiran jahtaavan ”nopeasti juoksevaa pienempää koiraa.” Kerrottuani viimeisimmän havaintoni rusakosta, näytti siltä, että tapahtumaketju esiintyi heidänkin silmissään jo hieman loogisempana.

Pikkukoira oli loppujen lopuksi ollut nokkelampi kuin sitä tavoitellut whippet ja luikkinut pakosalle harhautusliikkeiden saattelemana samalla, kun oman koirani kunto alkoi loppumaan.

Kiitin ystävällistä perhettä heidän toiminnastaan ja otin uuvahtaneen urheilijan mukaani kotimatkalle. Vaikka Olmin hurja ja vaarallinen tempaus ei tuottanutkaan kanipaistia illallispöytään katselin mietteliäänä koiraa, joka tepasteli vierelläni tyytyväisenä. Päätin jatkaa tätä omatoimisesti korkattua juoksukautta hieman turvallisemmissa puitteissa vinttikoiraradalla Hyvinkäällä.

Juokseminen jatkuu turvallisesti Hyvinkäällä

Päädyimme jo seuraavalla viikolla jatkamaan juoksukautta turvalliselle, aidatulle alueelle, jossa viehe on muovia ja kulkee moottorilla. Kesän treenikausi oli jo oikeastaan lopuillaan, mutta Olmi nautti vieheen tavoittelusta suunnattomasti ja antoi treeneissä parastaan. Viehevarmuudesta ei ole epäilystäkään, oli kyseessä sitten rusakko tai muovisuikaleista valmistettu treeniväline.

Se, mitä treeneissä sen sijaan hioimme, oli koiran koppikäyttäytyminen. Lähtöjen aikana koira saattoi olla kopissa lähdön kannalta epäedullisesti, mutta onneksi harjaantuneemmat treenikaverit antoivat vinkkejä asian ratkaisemiseksi.

Loppuviimein kauden päättäneissä Makkarajuoksuissa sain ilokseni huomata, että treeni on mennyt perille. Suoritus oli kaikinpuolin oivallinen. Olmi ei ollut päivän nopein, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Se tavoitteli viehettä koko 350 metrin matkan tarmokkaasti, eikä koko suorituksesta voinut mitenkään päätellä sen kivikkoista historiaa.

Ensi vuonna ratatreenejä jatketaan jo varhain keväällä. Sitä ennen välissä on talvi, jonka tärkeimpinä teemoina on lihaskunnon ylläpitäminen ja kehittäminen, sekä omatoimitreenien välttely etenkin autoteiden läheisyydessä.31