ulkoilu

Tosielämän Lassie

/ Jenna / Yleinen / 1 kommentti

Koronakevään edetessä monien elämä muuttui. Se, mitä minun ja koirieni arjessa tapahtui kevättalven aikana ei kuitenkaan kantanut mukanaan synkkää pelon reunustamaa varjoa, vaan jotain, mitä voisi kuvailla uudeksi ja kutkuttavaksi.

Samaan aikaan kun hallitus suunnitteli Uudenmaan eristämistä muusta Suomesta, minä tutustuin mieheen, jonka matkaseuralaisena kulki pieni ja harvinaisen temperamenttinen mittelspitz. Siinä, missä muiden elämää rajoitettiin, minun elämäni sai pitkillä yhdessä taitetuilla metsälenkeillä sisällökseen kaikkea uutta ja kiinnostavaa.

Kun Uusimaa – jonka puolella mies sattumoisin asusteli, toisin kuin allekirjoittanut – sitten eristettiin, minä ja koirani, sekä mies ja mittelspitz, jäimme kaikki loukkuun samoihin neliöihin, minun kotiini. Eteen sattunut tilanne rantautui luonnollisena, sillä yhteisten metsävaellusten myötä miehen rinkka ja tärkeimmät tykötarpeet lojuivat jo valmiina neliöissäni.

Ja sitten, kun hetkeä myöhemmin löysin Oman Kodin ja pääsin muuttamaan, tuntui luontevalta, että parivaljakko muuttaisi kanssamme.

Nyt elämää peräti neljän koiran siivittämässä arjessa on eletty hieman yli puolen vuoden ajan, eikä yhteinen arki tunnu yhtään hullummalta.

Mies ja koira

Jotain tuon miehen ja hänen koiransa välisestä suhteesta kertoo se, että tämä pieni pörröinen olento – Santtu nimeltään – on syntynyt isäntänsä käsiin. Se on ensimmäisistä hetkistään taapertanut yhdessä isäntänsä kanssa, nyt jo yhteistä tietä seitsemän vuoden ajan kulkien.

Parivaljakon suhde on niin tiivis, ettei yksikään toinen ihminen ole onnistunut saamaan Santulta yhtä ihailevaa ja omistautunutta katsetta, kun mitä Santtu luo isäntäänsä joka päivä.

Kaksikko on kuin yhteen liimattu, enkä ole voinut välttyä sellaiselta tunteelta, että olisin – koirineni – Santun elämässä vain pakollinen paha. Ärsyttävä nyanssi, joka kuin varkain pesiytyi koiran ja miehen välisen yhteisen ajan, jakamattomien maharapsujen ja ikimuistoisten seikkailujen kiveksi kengässä.

Lähtökohdista huolimatta tässä me kuitenkin olemme – tiiminä. Minä ja mies koiria yksin ja yhdessä, mutta myös ristiin hoitaen, yhteisen arjen jakaen.

Molemminpuolinen luottamus

Vaikka mittelspitz on toisinaan niin isäntänsä pauloissa, ettei se edes kuule minua, olen ajatellut lähestyä tilannetta kärsivällisin ja ymmärtäväisin ottein, antaen tilanteen kypsymiselle aikaa. Hiljaa hyvä tulee, niinhän sitä sanotaan.

Uskoakseni ajansaatossa yhteisten, hyvien kokemusten myötä mittelspitzin silmät voivat aueta niille mahdollisuuksille, joita minäkin voin sen elämään tarjota. Meistä ei tarvitse tulla parhaita ystäviä, vaan riittää, että koira luottaa minuun ja minä voin luottaa siihen.

Niin, luottaa. Luottamus. Tuo mystinen termi, joka ei konkretisoidu fyysiseksi asiaksi, mutta joka voi silti saada kolhuja, kuten sitten kävikin…

Kaunis ajatus – surkea toteutus

Syyskuiset illat olivat jo viileitä ja hämäriä. Varmaankin juuri siksi lähdin jo varhain iltapäivällä koko koiraporukan kanssa lenkille – jotta mies voisi harrastuksista kotiuduttuaan painella suoraan saunaan ja levolle ilman, että edessä olisi vielä koirien pakolliset iltapissatukset.

Sain seurakseni koirallisen kaverini, minkä johdosta minun ei tarvinnut taittaa matkaa syysillassa vain koirat seuranani. Koirat – joita meillä oli matkassa mukana yhteensä kuusi – taittoivat matkaa rauhallisesti mukanamme ja lenkki soljui luontevasti, vaikka aivan sen alkumetreillä olimmekin ikäväksemme bonganneet kiukkuisen pienen kyykäärmeen.

Olimme edenneet risteileviä metsäpolkuja yli puolentoista tunnin ajan: Alpi nuorten koirien kanssa edellämme, Olmi tiiviisti hihnassa ja Sumu ja Santtu vapaana, polulla takanani kulkien.

Kun aurinko teki laskuaan metsäisen horisontin taakse, pysähdyimme ottamaan kuvia kauniissa, miltei kultaiseksi metsän maalanneessa ilta-auringossa. Jatkoimme siitä vielä marja-apajille, kun tajusin, ettei Santtu enää kulkenutkaan takanani. Oikeastaan ymmärsin, ettei se ollut paikalla edes pysähtyessämme valokuvaamaan. Siis ollenkaan.

”Sori, mä hukkasin sun koiran”

Katsoimme seuralaiseni kanssa toisiamme järkyttyneinä.
– Milloin sä olet viimeksi nähnyt sen, hän kysyi.
– En minä tiedä, oletin sen koko ajan tulevan takana, minä vastasin, ja kuin sanattomasta sopimuksesta lähdimme kiireen vilkkaan tarpomaan omia jälkiämme takaisin autoille, joilla olimme ikimetsän reunaan runsas puolitoista tuntia aiemmin saapuneetkin.

Huusin koiraa nimeltä, vaikka epäilinkin, ettei se ehkä kiinnostuisi minusta, vaikka kuulisikin. Sen maailman keskipisteenä oli ainoastaan sen oma isäntä, johon koira suhtautui jopa pakkomielteisesti.

Kaulassani oli pilli, johon puhaltamalla yritin aika ajoin houkutella kadonnutta mittelspitziä luokseni, mutta ilman tulosta.

Ajatuksissani vilisi jo kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Pieni koira, vieras metsä, kyykäärmeitä ja villipetoja.

Vieraita ihmisiä, sairaita ihmisiä, hurjia kohtaloita ja ratkaisemattomia mysteereitä.

En edes osannut ajatella, millä tavalla toiselle ihmiselle voi ilmoittaa, että hukkasin muuten sun koiran.

Ja miten parisuhteessa puhutaan siitä, jos suhteen toinen osapuoli onnistuu hukkaamaan toisen koiran niin, ettei sitä enää koskaan löydetä – tai löytyy, vaikkapa hirvittävän kuoleman kohdanneena. Miten sellaisen jälkeen voi kohdata toisen ihmisen?

Kauhuskenaariot eivät jättäneet minua rauhaan yhä hämärtyvässä metsässä tarpoessani. Alkuperäinen suunnitelmani oli lenkin jälkeen palata kotiin, pistää ruoka uuniin ja sauna päälle, mutta kaiken sen mukavuuden sijasta soittaisinkin pian miehelle, jonka puhelussani kutsuisin kylmään ja pimenevään metsään etsimään koiraa yötä vasten. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan Hänen Koiraansa. Hänen parasta ystäväänsä, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken viimeisen seitsemän vuoden, pienen iän, ajan.

Kurkkuani kuristi. Sydämeni hakkasi, sillä vaikka kuinka kutsuin Santtua, mitään ei tapahtunut. Oksakaan ei liikahtanut ja tuntui, kun seurueen muutkin koirat olisivat pikkuhiljaa ymmärtäneet, että nyt on tosi kyseessä.

Kuljimme omia jälkiämme ja hypimme jo kertaalleen ylitettyjen vesiojien yli takaisin päin.

Tiesin Santun olevan niin pieni ja suloinen, että pian saisin etsiä sitä jo Facebookin palstoilta, sillä eittämättä hyvä sydäminen sienestäjä tai marjastaja voisi ottaa sen mukaan matkaansa – jos sattuisi löytämään sen elävänä.

Paluu tyhjin käsin

Lopulta tuli se hetki, kun lenkkiseuralaiseni sanoi, että hänen on aivan pakko lähteä kotiin. Hän ei voinut jäädä kiertämään koko lenkkiä loppuun, sillä häntä tarvittiin kotona. Juuri nyt oli mentävä, mutta paluu etsintätalkoisiin myöhemmin onnistuisi kyllä.

Nyökyttelin ja kävin mielessäni vaihtoehtoja itsekseni kiroillen. Voisin vaeltaa tässä loputtomassa metsässä vielä pimeydenkin laskeuduttua, vaikka päiväkausia törmäämättä koskaan valloillaan juoksentelevaan mittelspitziin. Käsillä oli klassinen ”neulaa heinäsuovasta” -tilanne ja niinpä suustani pääsi huokaisten;

– Mä tuun samaa matkaa autoille. Tuun katsomaan, sattuisiko se olemaan autoilla.

Ja niin me tamppasimme autoille sellaista ravia, että hyvä kun valjakkokoira ja vinttikoirat pysyivät tahdissa. Harpoin autopaikkoja edeltävälle mäen kukkulalle jättiläismäisin harppauksin, yhä kuristavampi tunne kurkkuni ympärillä.

Tuntui vaikealta palata lähtöpaikkaan ilman mittelspitziä, tyhjin käsin. Tuntui pahalta valmistautua kertomaan sen isännälle mitä oli tapahtunut, sillä en mitä ilmeisimmin ollut pitänyt omista lenkkiseuralaisistani riittävästi huolta: sain syyttää vain itseäni.

Mäen kukkulalta oli suora näkymä paikkaan, jonne olimme tullessamme jättäneet autot. Sama paikka toimi myös rekkojen kääntöpaikkana, joten pahimmillaan edessäni avautuisi raaka näkymä siitä, miten pienen koiran elämä olisi tullut päätökseensä.

Lopputulos

Pidättelin henkeäni ottaessani viimeiset harppaukset kukkulalle, jolta avautui suora näkymä autojen luo.

Silmäni hakivat epätoivoisesti jotain pientä ja pörröistä – ja sellaiseen totta totisesti kohdistivatkin. Santtu istua nökötti auton vierellä, selkä minuun päin, kotiin lähtöä odotellen. Tai vaihtoehtoisesti, isäntäänsä odotellen.

Kuullessaan minun ja muun porukan laskeutuvan kumpareelta alaspäin, se hädin tuskin vaivautui kääntämään päätään reagoidakseen meihin. Se ei riemastunut, juossut minua kohti tai tarjonnut edes yhtä hyvän tuulista hännän heilautusta, vaan kökötti kivipatsaan lailla auton vieressä, aivan muina koirina.

Olin sen vastaanotosta pöyristynyt. Tunsin kiitollisuutta koiran olemassaolosta, kauhua kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua ja sekavan tunteiden kirjon siitä, että tämän pienen kivipatsaan vuoksi koko loppulenkki menikin sydän kurkussa samoten, koiraa etsien ja pahimpia kauhuskenaarioita läpi käyden. Ja täällä se nyt odotti, itsekseen nököttäen ja vain pikaisesti meitä vilkaisten, kuin todeten, että johan teitä saikin odottaa. Ja kaiken sen jälkeen en ansainnut edes pientä hännän heilautusta, iloista tervehdystä.

Vaikutti siltä, kuin olisimme autoille saapuessamme keskeyttäneet jonkin hyvin tärkeän ajatustyön, jonkin sellaisen, jonka äärellä koira yhä edelleen oli – selkä meihin päin.

Aloin jo miettimään, onko se ottanut osuman autolta tai kyyltä, mutta sen ravi osoittautui puhtaaksi, kun kutsuin sen luokseni. Se reagoi koko luoksetulokutsuun hyvin verkkaisesti, paljon puhuvalla viiveellä.

Jos se olisi osannut ihmisten kieltä, se olisi noussut huokaisten ja mutissut jotain typerästä naisesta. Sen ilme ei ollut edelleenkään kirkastunut, vaan se kulki luokseni enemmänkin vain siitä pakosta, että se tiesi minun olevan aivan yhtä jääräpäinen kuin se itsekin oli.

Avasin auton takaluukun ja komensin koko porukan autoon, minkä jälkeen suljin oven ja huokaisin syvään.

Jälleen yksi päivä takana näiden kanssa, ja edelleen kaikkien neljän – onneksi. Isäntäänsä odottelemaan lähtenyt karkulainen onnistui säikäyttämään minut niin pahan päiväisesti, että tein itseni kanssa sopimuksen.

Päätin, että seuraavalla kerralla, kun miehellä on takanaan pitkä päivä töiden ja harrastusten osalta, hän voi aivan hyvin kotiin palattuaan lähteä ensi töikseen pimeään ja kylmään syysiltaan koiransa kanssa. Sillä tämän syksyn osalta, tältä erää, tämä ”Tosielämän Lassie” on nyt minun puolestani nähty.

33

Kohtaaminen pellolla

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti

Siinä me seisoimme hölmistyneinä, minä ja Olmi, Alpi ja Sumu. Santtu oli haluton kulkemaan juuri päänsä korkeudelle ulottuvalla pellon sängellä, joten se oli jättäytynyt etäämmälle. Varmaan kiroili kulkiessaan, meidän perässämme töpötellessään.

Olimme hölmistyneitä siksi, että aivan yllättäen pelto-ojan toisella puolen sinisessä ulkoilupuvussaan seisoi nainen. Hän tuntui seisovan yhtä hölmistyneenä kuin mekin oman laumansa kanssa, yhtä lailla koirat vapaina vierellään aivan, kuten minullakin (sitä jossain kauempana tulevaa mittelspitziä lukuun ottamatta). Välillämme oli varmaan kuusi metriä — ja oja.

Vain hetkeä aiemmin olin kuullut pusikosta vienon haukahduksen, mutta olettanut jonkun ulkoiluttavan pikkukoiraa remmissä suuremman vesiojan tuolla puolen. Nyt välissämme ei kuitenkaan ollutkaan suurta vesiojaa, vaan pieni syvä kuivaoja. Sen reunuksilla olevat mutajäljet paljastivat, että tästä on ennenkin liikuttu yli. Olin pomppinut siitä itsekin – kolmea yksittäistä peltopalstaa reunustivat ojat, kuin kehyksinä syksyn mukanaan tuomille sänkipelloille.

Naisen ympärillä olevat paimenkoirat seisoivat paikoillaan. Niiden hännät olivat rentoina selkälinjan alapuolella samoin kuin omien koirieni hännät. Siitäkin huolimatta, että laumat olivat suorassa näköyhteydessä toisiinsa. Vaikka tilanne pysähtyi sekunneiksi, eikä välimatkaa ollut juuri nimeksikään, tilanteessa ei ollut jännitteitä.

– Kyllä pitäisi aina luottaa koiraansa, nainen totesi hyväntuulisen oloisena. Hän viittasi haukahdukseen, jonka yksi hänen koirista oli päästänyt meidän edetessämme umpipusikon toisella puolella, samaan ojanylityspaikkaan päätyen.

– Näin on, totesin ja lähdin hetken tilannetta puntaroituani takaisin tulosuuntaamme.

– Mä käyn nappaamassa tuon pienen tuittupään tuolta mukaani. Ja me itse asiassa kierretäänkin tää täällä oleva pelto, niin te pääsette ojan yli jatkamaan matkaanne ja sen jälkeen mekin, lisäsin vielä mennessäni.

– Kiitos, nainen huikkasi ja loikkasi koirineen ojankuilun yli, samalle puolelle jolla me jo olimme.

Minä väistin tulosuuntaamme, palaten pellolle, jonka reunaa olimme vasta äskettäin kulkeneet. Hoputin mittelspitz Santtua pitämään kiirettä. Se empi, koska sänkipellolla eteneminen ei ollut siitä miellyttävää, eikä sen isäntäkään ollut paikalla (mitäpä sitä tuon eukon kintereillä kulkemaan). Kiersimme pellolla olevan metsäsaarekkeen ja palasimme sen jälkeen kohtaan, jossa hetki sitten törmäsimme naiseen koirineen.

Peltoalueet puistometsän keskellä eivät olleet suuren suuria, mutta sen verran kookkaita, että niitä saattoi hyvin sanoa peltoalueiksi. Vain viikko aiemmin olimme saaneet kaurapeltojen tilalle sänkipellot, joista minä ja lukuisat muut alueen koirakot nautimme valtavasti.

Jatkoimme kulkua peltoalueelle, jonne olimme alun perinkin olleet aikeissa suunnata. Nainen koirineen kulki saman pellon reunusta metsän puolella.

Ei aikaakaan, kun peltoa reunustavien metsäpensaiden seasta pellon toisesta päästä kurkisti pari uteliaita nappisilmiä sekä uteliaat korvat. Lopulta myös häntä, joka rentona roikkuen paljasti, ettei koiralla ollut aikeita rynnistää tekemään tarkempaa tuttavuutta. Koiran katse oli uteliaan levollinen, eikä lainkaan pistävän kiihkeä tuijotus, joka sellaisenaan olisi varmasti saanut tilanteen jännittymään ja laumani provosoitumaan.

Koko tilanne ei ollut lainkaan provosoiva tai jännittävä, vaikka kumpikin meistä tiedosti jakavansa pellot vieraan koirakon kanssa. Oma laumani – vastahakoista Santtua ja äkkiarvaattomia pupujahteja tekevää Olmia lukuun ottamatta – kulki edelleen vapaana, kuten naisenkin koirat.

Myöhemmin metsän reunassa meitä tarkkaili myös toinenkin paimenkoira: sekin vain levollisen uteliaana, pian maasta mielenkiintoisen hajun löytäen ja siihen uppoutuen.

Ja me jatkoimme kulkuamme. Aamulenkkimme käsitti kaikki kolme peltoaluetta, eikä meitä haitannut yhtään, että jaoimme ne toisen koirakon kanssa.

Uskon jokaisen koiranomistajan joskus saavuttaneen sellaisen tunteen koiransa kanssa luonnossa liikkuessaan, kun maailmassa ei ole muuta, kuin syvä rauha. Rento ja miellyttävä hyväntuulisuus. Ehkäpä yhteinen aamulenkki usvassa, rauhallinen koira kirkastuvan aamun hajuja tutkien. Ei kiirettä mihinkään, vain tämä hetki. Hetki, jossa lepää onnellinen rauha.

Minulla oli tuo tismalleen sama tunne, joka harvinaislaatuisesti kantoi vielä kohtaamisemme yli. Meillä molemmilla taisi olla se tismalleen sama tunne. Meistä koiranomistajista kumpusi rauhallinen, tyytyväinen ja konstailematon itsevarmuus samalla, kun koiramme ilmensivät täyttä luottamusta tilannetta ja omistajiensa arviointikykyä kohtaan.

Kumpikaan meistä ei säikähtänyt yllättävää kohtaamista, vaikka meillä molemmilla oli koirat vailla hihnoja. Ne olivat hallinnassa. Ei ollut tuskanhikeä, ei jalan polkemista, perkelettä tai epätoivoista koiranhoukuttelua namipalojen avustuksella. Kumpikaan meistä ei edes korottanut ääntään, vaan kommunikoimme koirien sijasta suoraan toisillemme. Kummankaan koirat eivät provosoituneet toisistaan — vaikka laumamme olivat täysin vieraita toisillensa, tuntemattomia, keskellä spontaania kohtaamista.

Aina kun puhun koiran ja ohjaajan mielenhallintataidoista, tällaiset tilanteet ovat niitä, joilla loputon nälkäni aihetta kohtaan tyydyttyy. Aina kun puhun liikennevaloista koiran tunnetiloja kuvaillen, tällaiset ovat niitä hetkiä, kun liikennevaloissa on pelkkää vihreää.

Tällaiset kohtaamiset – tällainen arki – tekevät minut onnelliseksi. Hetkissä piilee kantava voima, joka tekee kaikesta sen arvoista.

Nämä ovat niitä taianomaisia hetkiä; saumatonta yhteistyötä, jonka haluan painaa mieleni sopukoihin, kirjoittaa muistiin. Nämä ovat minulle niitä onnistumisia, joita hekumoin. Nämä ovat hetkiä, jotka rehellisyyden nimissä ovat olleet pitkään kadoksissa myös omasta arjestani, mutta joiden soisin lisääntyvän, koska niillä on kantava voima.

Nämä ovat onnen hetkiä. Arjen pieniä, kantavia iloja.

34

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 10 kommenttia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, siihen reaktion jättäneille ja kaikille, jotka ovat myötäeläneet matkassani mukana vuosien, kuukausien tai yksittäisten postausten ajan.

En edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt, tulisinko enää millään tasolla jatkamaan koirasomen parissa. En halunnut luoda siitä itselleni taakkaa tai paineita. Pikkuhiljaa Instagramin päivittäminen tuoreilla kuulumisilla ja kuvilla tuntui aina vaan mukavammalta ja oli ihanaa huomata, että Suomesta löytyy edelleen paljon kaltaisiani koirarakkaita ihmisiä – eikä empatia, myötätunto ja läsnäolo ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään.

Kirjoitin keskiviikkona Instagram -julkaisuuni niin pitkän kuvatekstin, että tunnukseni meni jumiin, enkä saanut postauksia enää ulos. Kuvatekstiksi arkinen pohdintani oli aivan liian pitkä, ja jäsenneltyäni ajatuksiani uudelleen muistioon huomasin, että kuvatekstin sijasta käsissäni on uusi blogipostaus koira-arkeen liittyen. Jos haluat jatkossa seurata matkaamme viikoittain, ota @puremattaparas -tunnukseni Instagramissa seurantaan. Lupaan jatkossa tuottaa kevyempiä kuvatekstejä ja suoltaa pidemmät pohdinnat aina tarvittaessa tänne blogin puolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi koirien lukumäärä, vaikka toisinaan pohdiskelen, riittääkö jokaiselle yksilölle aikaa ja vuorostaan toisinaan, voisiko paimenkoira tuoda hyvää vastapainoa tämän hetkisille, melko itsenäisille rotuvalinnoilleni.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, en muuttaisi asunnon tai pihan kokoa tai kotimme pohjaratkaisua, vaikka neliöitä on vähän, eikä talvivaatteiden säilytykselle meinaa löytyä hyvää ratkaisua.

En muuttaisi myöskään kotimme sijaintia, sillä asumme sopivasti Tampereen ja Helsingin välillä ja kaikki tarvitsemani palvelut ovat juuri sopivan matkan päässä.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi auto tai pankkitilin saldo, vaikka uudempi auto olisi tietenkin hienompi ja rahaakin tarvitsee (etenkin koiralauman kanssa) aina.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, muuttaisin kotimme lähistön ulkoilumaastot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laatuajasta pakkopullaksi

Vasta viimeisin vuosi – siis elämä viimeisimmän muuton jälkeen – on osoittanut, kuinka tärkeä paikka metsä on oman henkisen hyvinvointini kannalta ja kuinka helppoa riman alittaminen on, mitä tulee koirien liikunnan tarpeesta vastaamiseen.

Olen yllättäen joutunut myöntämään itselleni, kuinka ennen niin odotetuista iltalenkeistä – yhteisestä laatuajasta koirien kanssa – on tullut kuin varkain vain kurjaa pakkopullaa, joka täytyy suorittaa vain siksi, että on pakko. Siksi, että se kuuluu tämän elämäntavan luonteeseen, eikä siksi, että minä itse aktiivisesti haluaisin sitä puhtaasti omista lähtökohdistani.

Aina ennen arkiviikkoihin mahtui useita pitkiä, maadoittavia ja jopa voimauttavia metsäsamoiluja yhdessä (vanhan) laumani kanssa. Siinä, missä joku muu ehkä katsoo arki-iltaisin televisiota, meidän voimamme seuraavan päivän haasteisiin löytyi puhtaasti metsästä. Sen tuoksusta, äänimaailmasta, mutkittelevista poluista ja koko kokemuksesta, joka tuntui liimaavan minua ja laumaani yhä vahvemmin yhteen. Loputtomilta tuntuvissa kesäilloissa meistä hitsautui lauma, jonka osaset eivät olleet täydellisiä, mutta joka toimi yhdessä täydellisesti – toimiva lauma kun on aina osiensa summa, samalla tavalla kuin toimiva joukkue tai työtiimikin.

Koirien arkiliikutus oli runsasta ja kun sen ylläpito tuli myös omasta tarpeestani, se pysyi tasapainossa ja koirienkin oli helppo vain yksinkertaisesti voida hyvin. Me kaikki voimme hyvin, sillä metsässä kaikki tuli luonnostaan: minun, koirieni ja keskinäisen suhteemme hyvinvointi. Kuinka suuressa roolissa metsä onkaan ollut elämässäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hälyinen ympäristö ei edesauta aistien rauhaa ja palautumista

En enää löydä arkilenkeistä samaa aistien rauhaa ja palauttavaa voimaa. Päinvastoin ne ovat nykyisin niin kuluttavia, että voin vältellä lenkille lähtöä viimeiseen saakka – ja siltikin suorittaa vain minimin. Lenkit eivät enää anna, ne ottavat. Siinä, missä ennen niillä oli yhteen nivova voima, tunnen, kuinka ne nyt enemmänkin repivät meitä toisistamme.

Asumme vilkkaasti liikennöidyn autotien varrella ja arkiset lenkit koostuvat pääasiassa erilaisista variaatioista jalkakäytäviä pitkin. Se on melkoinen kontrasti siihen, kuinka joskus ennen työpäivää päästin koirat irti jo parkkipaikalla ja annoin niiden kulkea sänkipellolle, jossa ne herättelivät kehonsa uuteen päivään kukin omalla tyylillään: juoksupyrähdyksin, multaa tonkien tai heinää syöden.

Nykyinen maisema on päinvastainen, enkä voi ihailla pellolta nousevaa usvaa vain lintujen laulua kuunnellen. Asvalttitie, ohikiitävät autot, pyöräilijät, tiellä juoksevat kissat, silmiään pyörittelevät ohikulkijat ja toiset koiranomistajat pitävät paitsi koirieni, myös minun aistini valppaina. Vaikka tiedostan, että varsinaista vaaraa ei ole, kehoni pysyy jännittyneenä ja mieleni valppaana, mikä voi hyvinkin liittyä hyvin introverttiin olemukseeni ja taipumukseeni nauttia yksinolosta. Ympäristön tapahtumia tarkkaileva mieli ja keho pysyy aamulenkistä alkaen virittyneenä, eikä tunne helpota alkavan työpäivän aikana, vaan vasta viimeiseltä iltalenkiltä myöhään päivän päätteeksi kotiutuessa.

Yhteisestä ajasta koirien kanssa iltaisin on tullut mieltä ja kehoa kuluttava rasite, eikä siihen vaikuta se, kuinka hyvin tai huonosti kolme koiraa työskentelevät yhdessä minulle tai toistensa kanssa. Olen työskennellyt paljon koirieni arkitaitojen eteen, mutta kaikkea koirilta ei voi vaatia, vaan joskus asioita täytyy ymmärtää katsoa koirien luontaisten ja alkukantaisten ominaisuuksien lähteiltä.

Ajatus ei tietenkään lohduta, kun olen vähällä menettää järkeni, kun tien pientareella istuu jokin lukuisista alueemme vapaana ulkoilevista kissoista ja sekunnin murto-osassa Olmista tulee kiihkeä vinttikoira, joka ponnistelee koko kehonsa voimalla saadakseen vieheenä, saaliina näkemänsä eläimen hampaisiinsa. Sillä on remmi kaulassaan ja minä olen sitä voimakkaampi, mutta viime kesänä vastaava tilanne rusakon kanssa päättyi siten, että Olmin nahkapannan metalliosa katkesi ja koko koira katosi sateiseen horisonttiin minun, Sumun ja Alpin jäädessä hölmistyneenä sadekuuroon odottamaan, jospa Olmi vielä palaisi. Ja lopultahan se palasi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arjen valintoja

Onneksi meillä on auto, joka kuljettaa, kun vaan keksin minne. Vinttikoirat Olmi ja Alpi eivät niinkään tunnu nauttivan pitkistä maadoittavista metsäkävelyistä, vaan niiden mieleen on enemmänkin viikkoihin mahdutetut hiekkakuopparallit, joissa niiden kehot valjastavat alkukantaisen voiman räjähtäväksi nopeudeksi vain muutamien minuuttien ajaksi – ja sitten sprintterit palaavat jalkoihini tyytyväisinä, kaikkensa antaneina.

Tästä syystä olenkin viimeisen vuoden aikana kartoittanut kaikki 20 kilometrin säteellä kodistamme sijaitsevat hiekkakuopat mahdollistaakseni tämän vapauden ja nopeuden toteuttamisen whippeteilleni. Onneksi meillä on auto, mutta koirien fyysisen hyvinvoinnin kautta henkiseen hyvinvointiin vaikuttamisen soisi tapahtuvan arjessa helpomminkin, vaikkapa pienenä osana iltalenkkiä, joka alkaisi muulla tavoin, kuin Fordin starttaamisena parkkipaikalta.

Nyt kun ymmärrän, miten suuressa roolissa hyvin valittu asuinpaikka ja miellyttävät ulkoilumaastot ovat koirallisen ja luonnonläheisen elämäntapani kannalta, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tietoisia valintoja arjen hyvinvoinnin tehostamiseksi.

Minulle ja lemmikeilleni voimaantuminen luonnon ääressä on ehdoton lähtökohta, jonka puolesta alkuun pääsemme varmasti näkemällä ilta-aikojen ulkoiluun vaivaa siirtymällä miellyttäviin maastoihin autolla. Pidemmän päälle ratkaisu ei kuitenkaan ole toimiva, enkä halua ottaa sitä osaksi arkeani silläkään verukkeella, että muuten nykyinen asuinpaikkamme tuntuu niin kodilta, kuin koti vaan voi tuntua. Tämän asian suhteen en ole valmis kompromisseihin.

Edessä on eittämättä muutto, sillä en ole tunnistaa itsestäni ihmistä, joka välttelee iltalenkille lähtöä tai pitää ulkoilua koirien kanssa arjen pakollisena pahana. Lenkkeily koirien kanssa on niin suuri osa elämää koiranomistajana, että jos se tuottaa enemmän päänvaivaa kuin iloa, suosittelen todella lämpimästi – omasta kokemuksestani – tekemään asialle jotain.

Yhä vaativamman ja hektisemmän työelämän vastapainona on ensiluokkaisen tärkeää pystyä vaalimaan omaa henkistä jaksamista ja pääomaa vapaa-ajalla. Siksi on mielestäni erityisen tärkeää rakentaa palikat siten, että elämä koiranomistajana on pääasiassa kivaa ja antaa enemmän, kuin ottaa. Arkilenkkeilyn soisi olevan vaivatonta, mukavaa ja lataavaa ja itsensä maadoittaminen metsässä on hyvä olla osa arki-iltoja, jos se on mielen ja sitä kautta kehon paras palautumiskeino. Loppujen lopuksi avaimet omaan hyvinvointiimme ovat omissa käsissämme.

Ihania ja lataavia hetkiä koirienne kanssa – kompromisseilla tai ilman!53