vermeet ja varusteet

Märkiä koiria viiksekkäitä.

/ Jenna / Yleinen / 2 kommenttia

Nyt seuraa shokkipaljastus: koirat eivät ole vielä kertaakaan tänä vuonna saaneet sadeasuja ylleen. Totta joka sana, tai myönnettäköön, että Remu sai ensisateiden aikaan ylleen oman sadehaalarinsa, joka osoittautui täysin turhaksi ja pikaisen analyysin jälkeen joutaisi roskikseen. Se siitäkin ilosta – kenties siinä joskus oli vettä hylkivä pinta, (mutta rievun liimautuessa läpimärkänä yhä vain märempään turkkiin siitä ei ollut enää tietoakaan) ja koko turhuuden kruunasi kainalosta löytynyt suuri repeämä. Koko riepu oli yhtä tyhjän kanssa, joten se siitä.

Into on meidän porukasta ainoa, joka tällä hetkellä edes omistaa sadetakin. Yhden koiran suojaaminen sateelta tuntuu kuitenkin tällaisen kokoonpanon kanssa hyödyttömältä – se on kaikki tai ei mitään, sanon minä!

Seuraavaksi päästäänkin siihen, että sadevermeet pitäisi varmaankin ostaa. Vaan mistä ja mihin hintaan, se on suuri arvoitus. En ole oikein ehtinyt paneutumaan asiaan, mitä nyt silloin tällöin hiukan vilkuillut markkinoita.

Voisi kuvitella, että Remulle paras vaihtoehto olisi jonkinlainen haalari – siis jos se sellaisessa suostuu liikkumaan. Se on niin matala ja karvainen, että perinteisestä manttelista ei varmaankaan olisi paljoa iloa. Nopea silmäily netissä osoittaa, ettei haalareissa taida juurikaan olla vaihtoehtoja, vaan ainoat haalarit löytyvät Hurtalta ja suurin osa niistä on melko karmaisevan värisiä. Mutta jos pelleasussa julkisesti esiintyminen nopeuttaa lenkeiltä palaamisriittejä, helpottaa arkea ja tekee koiran omistamisesta astetta vaivattomampaa, se lienee sen arvoista. Olen pahoillani Remu.

Elnalta sen sijaan löytyy vettähylkivä turkki (!!!) ja sillä on melkoisesti maavaraa. Yleensä lenkin jälkeen riittääkin, että se vain ravistelee ja sen pitkät koivet pyyhkäistään kertaalleen pyyhkellä – ja se on sillä selvä. Sen vatsakarvoissa harvemmin on juurikaan hiekkaa, sillä se sipsuttaa sateella kuin hienompikin fifi – jos nyt ei oteta huomioon sitä, että se kulkee jokaisen vesilammikon läpi. Mutta siitäkin huolimatta sen ohuet tikkujalat eivät juurikaan likaannu – se on oikeasti todella vaivaton sadesään koira.
Jokatapauksessa olen katsellut sille Hurtan Lifeguard Storm -sadetakkia, joka houkuttelisi huppunsa ja heijastimiensa puolesta. Sellainen olisi hieno kyllä Intollekin, jolle todellisuudessa arjen parhain vaihtoehto olisi mututuntumalla haalari! Intolla on nimittäin koristekarvaa siellä sun täällä – juuri sellaista sopivan villaista, johon tarttuu joka ikinen märkä hiekanjyvä ja kaikenlainen kura ja märkyys. Haalari peittäisi koristekarvat tassuista, pitäisi visusti piilossaan vatsakarvat, villapöksyt ja leijonanharjan – mutta jotenkin isomman koiran näkeminen kumisessa kokopuvussa saa mieleni hiukan järkyttymään, joten luovutaan siitä ajatuksesta. Ainakin toistaiseksi. Ja katsotaan, mitä tuleman pitää..

0

Märkiä koiria viiksekkäitä.

/ Jenna / Yleinen / 2 kommenttia

Nyt seuraa shokkipaljastus: koirat eivät ole vielä kertaakaan tänä vuonna saaneet sadeasuja ylleen. Totta joka sana, tai myönnettäköön, että Remu sai ensisateiden aikaan ylleen oman sadehaalarinsa, joka osoittautui täysin turhaksi ja pikaisen analyysin jälkeen joutaisi roskikseen. Se siitäkin ilosta – kenties siinä joskus oli vettä hylkivä pinta, (mutta rievun liimautuessa läpimärkänä yhä vain märempään turkkiin siitä ei ollut enää tietoakaan) ja koko turhuuden kruunasi kainalosta löytynyt suuri repeämä. Koko riepu oli yhtä tyhjän kanssa, joten se siitä.
Into on meidän porukasta ainoa, joka tällä hetkellä edes omistaa sadetakin. Yhden koiran suojaaminen sateelta tuntuu kuitenkin tällaisen kokoonpanon kanssa hyödyttömältä – se on kaikki tai ei mitään, sanon minä!
Seuraavaksi päästäänkin siihen, että sadevermeet pitäisi varmaankin ostaa. Vaan mistä ja mihin hintaan, se on suuri arvoitus. En ole oikein ehtinyt paneutumaan asiaan, mitä nyt silloin tällöin hiukan vilkuillut markkinoita.
Voisi kuvitella, että Remulle paras vaihtoehto olisi jonkinlainen haalari – siis jos se sellaisessa suostuu liikkumaan. Se on niin matala ja karvainen, että perinteisestä manttelista ei varmaankaan olisi paljoa iloa. Nopea silmäily netissä osoittaa, ettei haalareissa taida juurikaan olla vaihtoehtoja, vaan ainoat haalarit löytyvät Hurtalta ja suurin osa niistä on melko karmaisevan värisiä. Mutta jos pelleasussa julkisesti esiintyminen nopeuttaa lenkeiltä palaamisriittejä, helpottaa arkea ja tekee koiran omistamisesta astetta vaivattomampaa, se lienee sen arvoista. Olen pahoillani Remu.
Elnalta sen sijaan löytyy vettähylkivä turkki (!!!) ja sillä on melkoisesti maavaraa. Yleensä lenkin jälkeen riittääkin, että se vain ravistelee ja sen pitkät koivet pyyhkäistään kertaalleen pyyhkellä – ja se on sillä selvä. Sen vatsakarvoissa harvemmin on juurikaan hiekkaa, sillä se sipsuttaa sateella kuin hienompikin fifi – jos nyt ei oteta huomioon sitä, että se kulkee jokaisen vesilammikon läpi. Mutta siitäkin huolimatta sen ohuet tikkujalat eivät juurikaan likaannu – se on oikeasti todella vaivaton sadesään koira.
Jokatapauksessa olen katsellut sille Hurtan Lifeguard Storm -sadetakkia, joka houkuttelisi huppunsa ja heijastimiensa puolesta. Sellainen olisi hieno kyllä Intollekin, jolle todellisuudessa arjen parhain vaihtoehto olisi mututuntumalla haalari! Intolla on nimittäin koristekarvaa siellä sun täällä – juuri sellaista sopivan villaista, johon tarttuu joka ikinen märkä hiekanjyvä ja kaikenlainen kura ja märkyys. Haalari peittäisi koristekarvat tassuista, pitäisi visusti piilossaan vatsakarvat, villapöksyt ja leijonanharjan – mutta jotenkin isomman koiran näkeminen kumisessa kokopuvussa saa mieleni hiukan järkyttymään, joten luovutaan siitä ajatuksesta. Ainakin toistaiseksi. Ja katsotaan, mitä tuleman pitää..
0

Inventaario

/ Jenna / Yleinen / 5 kommenttia
Olen viimeisen parin vuoden aikana ottanut tavakseni hankkiutua jostain vanhasta eroon aina, kun ostan jotain uutta. Vaatekomerossani tämä tarkoittaa sitä, että aina kun teen uusia hankintoja, käyn koko vaatekomeroni läpi ja yhtä uutta vaatekappaletta kohden luovun vähintäänkin yhdestä vanhasta tai vähälle käytölle jääneestä vaatekappaleesta. Näin vaatekomero pysyy kohtuullisen kokoisena ja kohtuullisen järjestyksessä, ja koostuu loppujen lopuksi vain hyvistä vaatteista. Samaa käytäntöä olen soveltanut paitsi vaatekomerooni, myös astiakaappiini ja kaikkeen, mihin sitä vain voi soveltaa.

Ja kuluneen viikon aikana hankitun muhkusammakon myötä tulin myllänneeksi myös koirien lelulaatikon. Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana lähettänyt useita koiran tarvike- ja lelukuormia löytöeläinkoteihin sekä Suomeen, että Viroon, ja kuvittelin, ettei lähtötilanne koirien lelukopassa olisi kovin paha – mutta olihan se! Roskiin joutavia leluja löytyi loppujen lopuksi muovipussillinen (!!!) ja pesukoneeseen päätyi koneellinen pehmoleluja, joista osa ei selvästikkään olisi ansainnut toista mahdollisuutta, sen kuitenkin saaden. (Näihin lasketaan kuvassa yllä näkyvä valkoinen pupupehmo, joka oikeastaan on enää kuori ilman täytettä sekä sen vieressä makoileva pinkki eläin, jolta puuttuu pää ja täytteet, mutta jonka neljästä naruraajasta on vielä iloa. Alemmassa kuvassa ne epäonnekkaat, jotka päätyivät käyttökelvottomina kaatopaikalle… Siellä näkyy myös sen pinkin eläimen pää!)

Ajattelen liikaa ja kiinnyn tavaroihin – siis jopa koirien leluihin! Huomaan typerän tunteiluni jo ihan itsekin. ”Tältä puuttuu täytteet, mutta Into sai sen pentuna ja riepottelee sitä toisinaan edelleen” tai ”tällä ei kukaan leiki, mutta ostin sen ensimmäiselle koiralleni ollessani 11-vuotias.” Toki joidenkin hieman räjähtäneiden lelujen säästämiseen vaikuttaa sekin, että toisinaan koirat vain rakastavat täytteettömiä pehmoleluja, joissa ehkä on jokin kosmeettinen epäkohta, kuten puuttuvat silmät tai irti nakerrettu korva tai pää. Nykyään jopa myydään valmiiksi täytteettömiä pehmoleluja, koska koirat vain rakastavat niitä!

Elnan suuresti rakastama heppa (joka on puoliksi riisuttu riimustaan) ei arvostanut 90 asteen pesua, ja vaihtoi siistin ja tiheän pehmolelukarvansa tuollaiseen littaantuneeseen teddy(?)-versioon. Oikealla oleva koirapehmolelu on muuten minun lapsuudestani, mutta jotain kautta Elna sen joskus sai hampaisiinsa ja kun pehmolta puuttui jo silmät ja nenä totesin, että se saa sen myös pitää.
Muutamilla läpi käymilläni leluilla oli ihan liikaa tunnearvoa siihen nähden, että ne ovat vain koirien leluja. Onneksi meillä on Remu. Moni sellainen lelu, joka oli säästynyt jopa Nikin pentuajoilta* saakka ja majaili edelleen koirien lelulaatikon pohjalla – oman oletukseni mukaan ehjinä – olikin saanut inttini aikana perusteellisen terrierikäsittelyn. Sellaisen käsittelyn saaneen lelun kohdalla ei ole epäselvää meneekö se ”jatkoon” vai lähetetäänkö se roska-autolla lähimmälle kaatopaikalle, oli kyseessä sitten minkä tahansa koiran tunteita ja muistoja herättävä lempilelu. Loppujen lopuksi minulle riittää ihan hyvin, että minulla on Nikistä muistona muutama erityisen onnistunut kuva, ne kaikki muistot ja rakkaani kaulapanta. Ja ehkä löydän vielä kymmenen vuoden päästäkin vanhoista vanhoista blogikirjoituksistani muistoja siitä, minkälaisista leluista koirani ovat milloinkin pitäneet ja kuinka ne riepottelivat uusia lelujaan onnesssaan – ilman, että säästän niitä itse leluja.
*Nikin pentuajoilta säästyneisiin leluihin lasketaan epäonnekkaiden kuvassa näkyvä jouluinen kumilelu, joka oli vielä ennen armeijaani ehjä ja siistissä kunnossa, mutta joka sittemmin sai terrierikäsittelyn (en tiedä, miksi se terrierikäsittelyn jälkeen on siirretty lelulaatikkoon eikä suorinta tietä roskikseen – miehet!) ja kuvassa hieman alempana näkyvä punainen kumitoukka puolestaan on Rompun lapsuuden suursuosikkeja – siis aikanaan jopa Rompun pakkomielteisen suuri rakkaus. Siis silloin joskus, kun se ei vielä ollut saanut terrierikäsittelyä osakseen!

Sen lisäksi, että koirien lelulaatikon (Remun repimät) aarteet herättivät minussa suuria tunteita ja muistoja menneistä, saivat ne minut myös hätkähtämään. Muovipussillinen roskiin meneviä käyttökelvottomia koiranleluja! Onneksi en ole koskaan sijoittanut juurikaan rahaa koiranleluihin. Silti minua vaivaa, miten lyhyt elämänkaari niillä toisinaan onkin ja kuinka maailmassa on niin paljon kaikkea turhaa, joka lopulta päätyy vain kaatopaikalle hiukan rikkinäisenä tai muuten turhana. Päätin, että jatkossa koirakilpailuista voitetut epäkiinnostavat koiranlelut matkaavat oitis suoraan löytöeläinkotien vähäosaisille ja minä mietin jatkossa kahdesti, mitä ostan ja mistä ostan omille koirilleni.
2