Näky oli huvittava, mutta jatkoimme reippaasti kotia kohti, vaikka pikainen jääkylpy ei tuntunut haittaavan tolleria parin minuutin jälkeen enää ollenkaan.
Kesti vielä useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotipihaan. Ja siellä Into onnistui säikäyttämään minut pahemman kerran. Olen varma, että sydämeni pysähtyi kokonaan pieneksi hetkeksi.
Päästin koirat irti heti, kun pääsimme tuttuun pihapiiriin ja annoin niiden vielä juosta ja riehua keskenään. Hetken keskenään leikittyään Elna juoksi täyttä vauhtia suoraan Intoa päin, kuului tavanomaista kovempi tömähdys ja Into putosi jaloiltaan kyljelleen velttona, selkä minuun päin. Elna jäi kiusaamaan ja härkkimään sitä, mutta se ei reagoinut mitenkään. Makasi vain liikkumattomana maassa.
Ajattelin heti, että on tosi kyseessä. Päässäni vilisi jälkiseuraamukset jäävedessä pulahtamisesta ja pakkassäästä tai kovasta tönäyksestä jonka koira oli saanut osakseen. Juoksin heti Inton luokse, sillä se ei reagoinut oman nimensä kuulemiseen.
Paitsi toisella kerralla. Se nousi laiskasti ylös ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppujen lopuksi koko tapahtuma oli kaikkineen kestänyt varmaan vain noin kuusi pitkää sekuntia, mutta se, miltä kaatuminen ja koiran eloton kroppa näytti sai minut todella säikähtämään! Huhhuh!
Sunnuntaina vuorossa oli Repolaisten (kennel Reponi) pikkujoulut. Minä, kepo ja Into saavuttiin Kellokoskelle hiukan muita aiemmin, sillä pääsimme treenaamaan kasvattajan opastuksella hiukan ensi vuoden taippareita silmällä pitäen. Saimme paljon hyviä vinkkejä ja pureskeltavaa kotiin viemisiksi ja ideoita siitä, minkälaisia harjoituksia nyt olisi hyvä tehdä.
Meitä Repolaisten omistajia ei ilmaantunutkaan paikalle ihan niin paljoa, kuin oli ilmoittautuneita, mutta kun pieni porukkamme oli kasassa, lähdimme yhdessä valloittamaan Kellokosken metsiä ja peltoja viiden koiran ja seitsemän ihmisen voimin. Eväinä retkellämme oli tottakai lämmintä glögiä ja tietysti myös repolaispipareita ja tolleripipareita. 🙂
Kuvassa vasemmalta: Into, Rilla (Inton emä), Rumba (Inton sisko), Huikka ja Kepe (Inton eno). Kyllä huomaa, kuka porukasta ei ole sukulaisia ja ketkä taas edustavat narttuja ja ketkä uroksia. 🙂 Tollereita on kyllä loppujen lopuksi hirmuisen erilaisia!
0
Apua mikä tollerilegioona! :—O Jännä tosiaan miten olen aina ajatellut tollereiden olevan ihan samannäköisiä keskenään, vaikka esim. tuossa viimeisessä kuvassa kuitenkin huomaa, että muuntelua löytyy rodun sisältä vaikka kuinka paljon. Hienoja otuksia ja otoksia.
Onpa teillä ollu tapahtumarikas viikonloppu! Meille ei koskaan ole kelit kohdallaan – nyt on liian kylmä, sitten on liian märkää. Olemme siis vahvasti kesäeläjiä! Pikkukoirat tuntuu paleltuvan heti. Paitsi Manu..
Voi Into, minkä seikkailun teit! Olisi ollut huvittavaa nähdä, minkä näköinen Into oli, kun karvat jäätyi joka suuntaan!
Hienoja kuvia, täällä odotellaan rungon päivitystä ja uutta kuvausintoa..
No hui, kyllä varmasti säikäytti Inton jähmettymiset!
Söpöjä pipareita! Ja kylläpäs onkin erinäköistä punaista porukkaa, hyvin erottaa kyllä urokset ja nartut. 🙂 Paitsi tuosta häntäkuvasta. 😉
Noora, eikös vain! Rodun sisällä on yllättävän paljon eroavaisuutta. Kiitos kehuista. 🙂
Wiivi – kuulostaa ihanalta! Kyllä mulle kelpaisi elo kesäeläjien kanssa! Olen kyllä aina pitänyt suurena valintakriteerinä koiraa hankkiessa sitä, että koirasta on jokaiseen säähän luonteensa ja ominaisuuksiensa puolesta, mutta nyt, kun on viime aikoina tullut elettyä jotenkin niin pitkiä syksyjä ja hurrrjan kylmiä talvia, niin olen alkanut kyseenalaistamaan tätä järkyttävän typerää kriteeriä – oli sää mikä hyvänsä, koirat heittävät volttia eteisessä, että joko mennään. Ehkä joku hieman vaatimattomampikin rotu toisinaan kelpaisi, heh… 😉
Tiina, eikös vaan! :))