Elämä yllättää

Into

Iltalenkki oli sujunut tutulla kaavallaan tuttujen rutiinien mukaisesti, mutta saapuessamme takaisin kotiin jokin oli toisin. Olin juuri riisumassa Olmia takistaan, kun takanani seissyt Into lyyhistyi lattialle jalkoihini nojaten. Sen jalat vain pettivät.

Samalla kun ehdin tajuamaan mitä juuri tapahtui ja olin aikeissa kääntyä auttamaan pian yhdeksän vuotta täyttävää koiraa, se nousikin pöllämystyneen oloisena takaisin neljälle jalalle. Se näytti olevan tilanteesta aivan yhtä hämmentynyt, kuin minäkin.

Kaikki ei ollut kunnossa.

Kun olin saanut remmit ja remeleet paikoilleen ja tarkkaillut koiran vointia samalla kun riisuin ulkoiluvaatteitani, kutsuin Inton luokseni ja kävin sen tunnustellen läpi.
Yritin löytää siitä jotain, mikä aiheuttaisi kipureaktion tai muuten selittäisi alta menneet jalat.

Koira ei kuitenkaan reagoinut tunnusteluun tai antanut selitystä meidät molemmat yllättäneelle tilanteelle, mutta sen sijaan löysin sen hännän tyvestä peukalonpään kokoisen patin.

Kauhukuvat valtasivat heti mieleni. Tunnustelin pattia epäuskoisena, enkä voinut olla ajattelematta pari vuotta sitten takakoiven tuntumasta poistettua mastsolukasvainta ja sen mahdollisia etäpesäkkeitä. Tilasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille, ja vaikka sainkin ajan jo seuraavalle päivälle, koiran diagnoosin odottaminen tuntui piinallisen pitkältä ajalta.

Kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässäni. Pelkäsin, että nyt olisi hyvästien aika. Ymmärsin, että koiran sisällä on valtava määrä pinta-alaa, jota en koskaan voisi pitää silmällä mahdollisten kasvainten varalta ja saisin niistä tiedon aikaisintaan silloin, kun olisi jo liian myöhäistä. Ehkä tämän yhden, näkyvän kasvaimen oli määrä herättää minut tähän painajaismaiseen totuuteen – olihan koira jo nyt käytännössä katsoen  jatkoajalla selkänsä puolesta.

Ajoin raskain mielin eläinlääkärin vastaanotolle. Tuntui, kuin pääni yläpuolella olisi synkkä sadepilvi. Ajattelin Intoa, minua, meitä, yhteistä taipalettamme. Sitä, miten olin Inton 18-vuotiaana hankkiessani töissä Siwan kassalla ja kuinka aina iltavuorojenkin jälkeen kävin hakemassa pentuni kentälle treenaamaan ja ihastelemaan auringonlaskua. Niissä illoissa oli sellaista sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja taikaa, mitä tuskin enää koskaan kokisin niin vahvasti tai juuri sillä tavalla. Näiden vuosien varrella meistä oli hitsautunut tiimi, Into oli luotettava varjoni, ihana oma itsensä, verraton sirkuskarhu.

Eläinlääkärin vastaanotolla pääsimme melkein heti sisään huoneeseen. Nopealla tarkastuksella eläinlääkäri totesi oitis, että kyseessä on täysin harmiton rasvapatti. Koepala vahvisti diagnoosin. Syytä huoleen ei ollut.

Patti ei liittynyt siihen, että koiran jalat olivat menneet alta, mutta eläinlääkäri tutki koiran tarkasti asiaa silmällä pitäen ja totesi, että sellaisia oireita voi eittämättä tulla huonon selän kanssa elettäessä.

Sitten hän kuunteli koiran sydämen (löytäen pienen pienen sivuäänen) ja tunnusteli koiran läpi. Tutkimustensa myötä hän huomasi, että koiran leukaperien imusolmukkeet olivat turvoksissa ja asiaa lähdettiin tutkimaan hieman tarkemmin. Se oli oire jostakin.

Päästessään koiran suun alueelle eläinlääkäri kehui hienosti harjattuja hampaita (syötän ainoastaan puruluita) ja tiedusteli, oliko yksi takahampaista poistettu. Vastaukseni oli kieltävä, sillä olen pitänyt koirieni hampaista erityisen hyvää huolta, etenkin sen jälkeen mitä Toto meille opetti.

Oli miten oli, taaimmainen takahammas puuttui. Vain sen juuret olivat paikoillaan. Eläinlääkäri totesi, että hampaan juuret olisi syytä poistaa, jotta bakteerit eivät päätyisi koiran verenkiertoon tämän erinomaisen kulkuväylän kautta. Siispä sovimme, että hammas poistetaan. Samalla nukutuksella poistetaan vielä kohtuullisen kokoinen rasvapatti, sillä hannantyvessä sijaitessaan ja lisää kokoa hankkiessaan sen poistaminen voisi olla jo todella haasteellinen operaatio.

Lähdin eläinlääkäriltä häntäänsä heiluttavan noutajan, laskun ja leikkausajan kanssa. Odottamattomien diagnoosien sarja ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mikä veti mieleni mietteliääksi; edellispäivänä minulle oli tarjottu koiranpentua, josta olin luvannut tehdä päätöksen kello 12 mennessä, kellon lähennellessä nyt jo 13:sta. En ollut edes ehtinyt miettimään koko asiaa kaiken huolen keskellä ja nytkin ajatukset koiranpennun hankinnan suhteen näin yllättäen risteilivät ristiin rastiin.

Hetki koiranpennun ottamiselle tuntui väärältä. Olin juuri seissyt Inton kanssa syvän, mustan ja pelottavan kuilun reunalla, ja nyt minulta kysyttiin, olisinko valmis sitoutumaan pieneen, uuteen nelijalkaiseen elämän alkuun.

Toisaalta vuorokauden kestänyt pelko Inton kohtalosta oli pistänyt asioita uuteen järjestykseen; minä kyllä halusin, että jos ja kun taloon tulisi toinen whippet, se ehtisi tapaamaan Inton, ja tietäisi, kenestä puhutaan, kun kerron tarinoita maailman rakastettavimmasta sirkuskarhukoirasta.

Into on joka tapauskessa legendaarisen, ensimmäisen koirani, Nikin, kasvattama, ja ajattelen aina, että haluan siirtää Nikin perintöä koirien keskenään puhumassa kielessä toisilleen. Elna ei koskaan ehtinyt tapaamaan Nikiä, mutta sai oman osuutensa sen kasvatusopeista Inton kautta. Tapa, jolla Into on kasvattanut nuoresta Elnasta aikuisen, on pitkälti sellainen, jollaisen Niki sille opetti; samoin myös se tapa, jolla Elna on vastaanottanut Olmin, on sitä, minkä se on oppinut Intolta ja jossa koen olevan yhä edelleen perintöä Nikiltä. Mahdan kuulostaa jo hullulta.

Toisaalta, kolme koiraa on jo melko työläs määrä, ja haluan tarjota koirilleni parasta mahdollista hoitoa – myös yksilöllisesti. En halua tinkiä koirakohtaisesta tekemisestä, ja jos laumaan muuttaisi neljäs koira, tingittävää epäilemättä voisi ilmaantua. Päätös tuntui kohtuuttoman hankalalta. Toisaalta minulle tarjottu pentu oli mahtava: vilkas, aktiivinen sekä (toistaiseksi) terve. Lisäksi sen molemmat kivekset olivat laskeutuneet – toisin kuin Olmin, joka syksyllä kastroitiin tästä syystä.

Elomme oli parhaillaan helppoa ja vaivatonta, enkä ollut osannut kaivata elämääni juuri nyt uutta koiraa. Intossa riitti vielä virtaa hölmöön tottisteluun, Elnasta sai seuraa juoksulenkeille ja Olmin treenikausi tulevan kesän kisoille korkattaisiin näillä näppäimillä.

Soitin kasvattajalle. Tarkoituksenani oli sanoa, että olen liian epävarma, enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä, mikä varmasti tarkoittaisi, ettei oikea hetki olisi ainakaan nyt.

Mutta puhuessani puhelimessa sanat vain takertuivat kurkkuuni ja silmäni kostuivat. Ajatus tarjotusta koiranpennusta luopumisesta tuntui niin pahalta, että yllätyin omasta reaktiostani itsekin.

Puhelimen päässä minua kuunnellut tuttu kasvattaja oli ymmärtäväinen ja kuunteli pohdintojani tarkasti. Hän kertoi, että oli itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa. Juuri tällaisessa, jossa hänelle tarjottiin pentua sellaiseen saumaan, johon hän ei ollut edes suunnittellut pennun hankintaa. Päätös oli ollut vaikea, mutta osoittautunut yhdeksi parhaimmista, joita hän oli ikinä tehnyt.

Niinpä me keskustelimme ja keskustelimme ja kävimme kaikenlaiset skenaariot läpi. Masennukset, loppuunpalamiset, tilanteen, jossa ehkä huomaisinkin, etten kykene tähän. Tilanteet, jotka voisivat oikeastaan sattua kenelle tahansa – ja aivan koska tahansa, yllättäen. Sovimme, että voisin koska tahansa palauttaa koiran, mikäli alkaisin katumaan päätöstäni.

Kasvattaja luotti minuun, luotti meihin. Hän oli varma siitä, että meistä tulisi loistava tiimi – enkä tulisi katumaan päätöstäni. Meidät oli tarkoitettu yhteen.

Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta sellainen olo minullekin oli tullut, kun olin edellisenä päivänä käynyt katsomassa pentua. Se oli uskomatonta. Tapaamisemme oli kuin suoraan elokuvasta, heti ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Muiden koiranpentujen nukkuessa vaalea uros säpsähti hereille, nosti päänsä ja kömpi syliini nukkumaan. Siitäkin huolimatta, että muut pennut olivat syvässä unessa ja jatkoivat tuhinaansa pehmeässä ja lämpimässä siskonpedissään.

Keskustelimme sinä iltana pitkään kasvattajan kanssa ja juuri ennen lähtöäni vaalea pentu nousi, otti lelun suuhunsa ja lähti huoneesta. Aloin itsekin tekemään lähtöä, ja muiden pentujen nukkuessa heitin talvitakin niskaani ja vedin kengät jalkaani – ja sitten huomasin, että vaalea pentu oli saapunut istumaan eteisen ovenpieleen ja tuijotti minua suoraan sydämeen kuin kysyen, aionko todella lähteä ilman sitä.

Se oli liikuttavaa; etenkin siksi, ettei yksikään muista pennuista ollut kiiinnostunut lähdöstäni. Naureskelin kasvattajalle, että sähköshokkien antaminen koiranpennuille yrityksenä saada ne käyttäytymään tietyllä tavalla, on hirveän epäeettistä ja voi aiheuttaa ongelmia pienen koiranpennun psyykeelle. Kasvattaja naureskeli ja totesi, että nyt kyse lienee jostain suuremmasta voimasta.

Ja niin siinä kävi, että lähdin seuraavana päivänä koiranhakureissulle. Tuosta noin vaan, illalla, Inton aamuisen leikkauksen jälkeen. Perjantaina, jota olin vielä saman viikon maanantaina luullut aivan tavalliseksi perjantaiksi.

* * * * *

Saapuessani kasvattajan luokse koiranpentujen valokuvaus oli kesken. Minä seurasin sivusta, kun muut touhusivat pentujen kanssa, kunnes jossain vaiheessa vaalea pentu huomasi minut ja tuli kököttämään syliini. Se kökötti siinä mairea hymy kasvoillaan ja vaikutti siltä, kuin se olisi ajatellut; ”jaahas, nyt minut sitten tultiin hakemaan kotiin.”

Tapanani ei useinkaan ole laittaa sanoja koirien suuhun kuin ne olisivat ihmislapsia (no eipä), mutta tämä kyseinen koira oli aivan, kuin se olisi valinnut minut. Niinpä lähdimme kotiin, minä ja vaalea pentu, yhdessä. (Tuosta noin vaan! Apua!)

Ja niinpä siinä sitten kävi. Tämä tässä on Alpi, Brookway Peter Pan. Alpi tarkoittaa kirkasta, vaaleaa. Sellaista, kuin Alpi on – se on todella aurinkoinen pentu, jonka kasvot ovat täynnä valoa.

Alpi sujahti laumaamme kuin kala veteen – aivan kuin Olmikin aikoinaan. Into, Elna ja Olmi katsoivat sitä aluksi hämmentyneenä,mutta tuntuivat tottuvan nopeasti ajatukseen.

Vaikka Intoa minun tietysti kävikin sääli. Se oli tullut leikkauksesta vain tunteja aiemmin, ja oli leikkauksen ja kipulääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä – se näki varmasti muutenkin pieniä vihreitä miehiä, mutta suureksi järkytykseksi Alpin kuvajainen ei hävinnytkään muiden vihreiden miehien kadotessa koiran toivuttua nukutuksesta.
Alpi vain jatkoi eloaan ja luulen Inton miettineen vielä monta päivää pennun tulon jälkeenkin, näkevätkö muutkin sen vai onko se vain hampaan poiston mukanaan tuomia hallusinaatioita.

Kyllä Into, me muutkin näemme sen ja luulen, että se on tullut jäädäkseen.

0

6 kommenttia artikkeliin ”Elämä yllättää

    • Kiitos! Intolla on varsinainen kevään leijonatyyli nyt, kun sen hännän tyvestä on ajettu kaikki karvat. Onneksi tuntuvat kasvavan kohisten takaisin!

    • Kiitos! Aika hurjaltahan näin ison päätöksen tekeminen tuntui, mutta ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin enkä ole katunut päätöstäni.

      Aurinkoista alkavaa kevättä!

Vastaa