Siinä se meni, kesäkuu kuin heilahtaen. Mietin haluaako maailmankaikkeus vain toisinaan näyttää mahtinsa, sillä juuri kun asiat ovat hyvin tapahtuukin jotain ikävää. Sellaista se juuri lieneekin, elämä.
Mietin jo hetken Sumusta luopumista. En ikinä olisi ottanut keskeneräistä koiraa pakkaan, joka on sekaisin. Lauma, johon en voi luottaa ja jota en osaa ennakoida on hankala, kuormittavakin vaihtoehto.
Alpi on korjaillut henkisiä arpiaan koko kesäkuun. Työ tulee jatkumaan vielä. Yllätyn sen pakoreaktioista aina, kun kävelemme taloyhtiön parkkipaikan läpi; kun joku käynnistääkin auton tai pongahtaa autonsa uumenista. Tällaiset nopeat tilanteet ja hieman yllättävät äänet saavat sen pinkaisemaan hihnansa täyteen mittaan – tämä on koirassani täysin uusi piirre.
Se Alpi, jonka minä tunsin ei lotkauttanut korvaansakaan. Ihailin sen viilipyttymäistä olemusta, mikä toisinaan sai minut myös epätoivon partaalle. Itsevarmaan pentu-Alpiin ei koskaan voinut vaikuttaa mitenkään, ja ehkäpä juuri siksi kontrasti nykyhetkeen on niin räikeä. En olisi uskonut, että tällainen päivä vielä koittaisi.
Uudessa arjessa on paljon liikkuvia osia
Koska en yllättäen osaa ennakoida kaikkia Alpin pakoreaktioita enkä pysty siten luottamaan siihen, mitä se missäkin tilanteessa aikoo tehdä seuraavaksi, tuntuu harmilliselta, että laumassa on myös toinen koira, jota en vielä tunne niin hyvin kuin haluaisin: Sumu.
Sumu on ollut porukassamme kahdeksan viikkoa. Sen kotiutuminen ei ole (vielä) missään vaiheessa ottanut takapakkia, mutta ulkoillessamme tiedostan hyvin, että minulla on käsissäni koira, jonka historiaa ja kaikkia reaktioita en tunne läpikotaisin. Olen ihminen, joka kyllä luottaa koiriinsa — mutta vasta, kun luottamus on ansaittu. Vaikka koira on näennäisesti reipas ja lempeä, en voi mennä vakuuseen siitä, etteikö jokin yllättävä ärsyke voisi käynnistää siinä odottamattoman reaktion.
Tiedostan asian ja pyrin ennakoimaan tilanteita liikkuessani lauman kanssa. Kun ohitamme koko kävelytien leveydeltä kulkevaa perhettä, jonka mukana on niin lastenrattaat kuin pieni pyöräilijä, huomioin tilanteen – koska luulo ei koskaan ole tiedon väärti – ja ymmärrän, että kolmipyörän rämähtäessä tai soittokellon kilahtaessa käsissäni on minulle vieraamman Sumun lisäksi whippet, joka saattaa poukkaista mihin suuntaan tahansa. Tästä syystä lenkkeilystä on viime aikoina puuttunut sen lataava ja rauhoittava voima, vaikka tottakai sitä kohti päästään jokaisen hyvän kokemuksen myötä. Ja jokaisen huononkin – elämää elämällä opin tuntemaan nykyisen laumakokoonpanon yhä paremmin.
Olminhan minä tunnen – vai tunnenko sittenkään?
Olmi on sen verran terävän oloinen kaveri, että sen pupututka – ja muutenkin ulkoillessa äärimmilleen virittyvät ominaisuudet ovat tulleet esille uudessa valossa. Se on ottanut tehtäväkseen havainnoida ympäristöään nyt entistäkin tarkemmin: ehkä se, että Alpi hiippailee perässämme päätään roikottaen tai se, että minä pälyilen ympärilleni kuin taskuvaras on ollut sille riittävä signaali. Jokainen pupu, kissa ja harmittava pikkunisäkäs aiheuttaa Olmissa kohtuuttoman reaktion, jollaiselta edes viattomat ohikulkevat koirakot eivät ole aina säästyneet. Haukku-ujellus.
Ei liene ihme, että olen harkinnut yhden liikkuvan palan purkamista koneistosta. Sumusta luopumisen sijasta olen kuitenkin alkanut kiinnittämään huomiota omaan jaksamiseeni sekä sen tehostamiseen uudessa valossa. Kun lukuisat pallot on heitetty ilmaan samanaikaisesti ja niiden kanssa on jopa oppinut jonglööraamaan (trapetsilla), sitä tarvitsee myös ensiluokkaisen pitkät yöunet: tuuletetussa makuuhuoneessa, ilman koiria.
Hei vaan heinäkuu!
Heinäkuu näyttää kuitenkin jo lupaavalta. Alpin traumoja on työstetty jo kuukausi, sen haava on juuri kuroutunut umpeen (!!!) ja tilalla on kiiltävää, vaaleanpunaista arpea jonka toivon häivyttyvän vielä entisestään ahkeralla rasvailulla. Myös korotettu annos Effektri Dog -öljyä on ollut jo pitkään Alpin ruokavalion tukena.
Heinäkuun aikana alkavalta kesälomaltani toivon kovasti armoa: lempeitä kesäillan lenkkejä, huoletonta eloa ja oloa sekä palautumista ja onnistumisia. Viimeinen vuosi on ollut raskas ja tuntuu hyvältä ajatukselta sulkea työkone ja pysähtyä tapahtumarikkaan vuoden jälkeen: loppuvuoden seikkailut, alavireinen joulu ja kaikki, mitä uusi vuosi toi tullessaan alkaa jo tuntumaan painona harteilla. Hyvä ja eteenpäin vievä palautuminen on avain myös uusille seikkailuille: ehkäpä Alpi tullaan näkemään loppuvuoden näyttelykehissä ja kenties retkeilemme vielä kesän aikana Suomen upeissa kansallispuistoissa.
37