Jokaisella askeleella on merkitys

On vaikea summata syväsukellusta, jota elämä on tarjoillut pyytämättä. Tuntuu silti tarpeelliselta kirjoittaa siitä; tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös – summata mennyt ja sitten, kurottaa tulevaan. Saada kuona ulos näppäimistöä takovien sormien kautta. Jäsennellä ja nivoa yhteen – ja ehkä sitten: hengittää vapaammin.   

Oletin, että vaikeasta, hyvin kehollisesta uupumuksesta toipuminen olisi ollut riittävä prioriteetti kenties koko loppuelämälle. Varmaan juuri siksi tuntui kohtuuttomalta sairastua vaikean psyykkisen tilan vanavedessä myös fyysisesti heti, kun elämä tuntui viimein kannattelevan ja psyykkinen vointini oli alkanut elpymään.

Sairauden ja toimintakyvyn haasteiden aiheuttama elämänmuutos oli kaiken kaikkiaan vaikea hyväksyä. Lisäksi ongelmia aiheutti sairauteen käytettävä lääkitys – enemmän, kuin halusin uskoakkaan.

Mitä pidempään kutakin lääkevalmistetta käytin, sen synkemmäksi sielunmaisemani muuttui ja sitä kauemmas ajauduin itsestäni. 

Keho, joka ottaa sivuoireista jokaisen

Kuin huomaamatta elämästäni alkoivat katoamaan värit. Maisema peittyi tummaan varjoon, kun varkain kaikki se valo, jota aiemmin olin kantanut myös sisälläni, sammui. Pikkuhiljaa elämästä katosi ilo ja lopulta – koko elämä. 

Psyykkisen hyvinvoinnin tilalle vaihtunut mustuus on aika paljon, kun sen rinnalla kulkee niin fyysinen toimintakyvyttömyys, kuin myös viikottaiset kivut ja vahvojen kipulääkkeiden aiheuttama väsymys ja utuisuus.  

Kadotin yhteyden omaan itseeni, omaan mieleeni, omaan luovuuteeni ja omaan kehooni. En enää tunnistanut itseäni ajatuksistani tai siitä passiivisuudesta, johon sivuoireena mieleni sammuttavat lääkkeet minut nitistivät. 

Samanlaiset päivät seurasivat toisiaan, vailla mitään väliä. En herännyt kevään tuoksuihin, kesän kukkaloistoon tai edes lämpimiin ja tunnelmallisiin loppukesän iltoihin, sillä minulle niitä ei ollut.

Oli vain harmaan kalvon takaa tuijotettava musta sielunmaisema, missä millään ei enää ollut merkitystä.

Lääkkeiden aiheuttamien sivuvaikutusten armoilla kehoni ei enää tuntunut siltä kodilta, johon olin joskus sieluni pesän rakentanut. Tilanne jatkui lääkekokeilusta, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Elämästä katosi mielekkyys samalla, kun ikuisesta vilukissasta tuli nihkeän nahkea hikoilija, jonka nilkat turposivat niin, etteivät vuosia käytössä olleet bootsit enää mahtuneetkaan jalkaan.

Vastaavia yllätyksiä ilmaantui sitä enemmän, mitä kauemmin kutakin lääkettä käytin. Lääkäri kohautteli olkiaan; tämä on pienempi paha, totut siihen kyllä. Kuuntelin lääkärin sanoja järkyttyneenä – tätäkö loppuelämäni nyt olisi? Sairauteeni ei ollut – eikä ole – parannuskeinoa ja perinteisesti sitä hoidetaan loppuelämän lääkityksin, sivuoirein, joihin on tapana tottua. Tilanne oli masentava.   

Viimeisimmän lääkekokeiluni jälkeen lääkärini kehoitti minua pitämään muutaman päivän tauon ennen uuden lääkkeen käyttöönottoa. Muutamassa päivässä ehtii tapahtumaan ihmeitä.

Ja siksi, en koskaan aloittanutkaan sitä seuraavaksi vuorossa ollutta lääkekokeilua.

Luonnon parantava voima

Se elämänhalu, jonka luulin jo jättäneen tämän sielun iäksi, palasi vähitellen kemikaalien haihtuessa koneistosta. Ensin pysähdyin katsomaan olohuoneen seinään kajastuvaa ilta-auringon valoa, enkä muistanut, milloin viimeksi olisin nähnyt jotain niin kaunista. 

Seuraavana päivänä havahduin syksyn tuoksuun ja siihen, miten johdattelevilta metsäpolun alleen kuorruttaneet kirkkaan keltaiset lehdet metsäpolun suuaukolla näyttivätkään. Ne olivat kuin paremmalle kansalle levitetty punainen (tässä tapauksessa keltainen) matto, joka houkutteli minua kaikkia aisteja hivelevään seikkailuun syvemmälle metsään. 

Ja minä lähdin. Ja minun kehoni pystyi siihen. Ja minä näin, aistin, tunsin ja koin. Joka solullani. Pitkästä aikaa. Tuntui, kuin syksyn lempeä valo ja hentona puhaltava tuuli olisi irroittanut tomun ja ikipölyn solujeni yltä. Hennosti, kuin varoen särkemästä niitä, kovia kokeneita.  

Samalla viikolla lausuin Olmille runoja pukiessani sille sadetakkia eteisessä. Nauroin ääneen Sumun tehdessä hyvän kakan jälkeen vasikkamaisia loikkia ja kutsuin Alpia luokseni sävelmällä, joka mukailee Scatman Johnin kappaletta Scatman. Ihminen, joka kutsuu koiransa luokseen laulamalla “Alpii-ba-bop-ba-dop-bop” ei voi olla murheen murtama. 

Santtukin sai osansa, kun innostuin harjaamaan karvaturilaisen olemusta sen isännän poissa ollessa. Tuntui, kuin sieluni olisi vilissyt elämän voimaa, joka pitkästä aikaa sai virrata vapaasti. 

Polku holistisen hyvinvoinnin maailmaan

Tätä kirjoittaessani takanani on vajaa puoli vuotta ilman lääkkeitä, jotka tekivät minusta sairaamman kuin sairauteni. 

Olen saanut kiputilanteen toistaiseksi hallintaan muilla keinoin. Tutustuin niin sanottuun tulehdusta alentavaan ruokavalioon, jonka myötä pyrin tarjoamaan keholleni pääosin sellaista ravintoa, joka antaa sille parhaat mahdolliset eväät selviytyä yhdessä vaikean, kroonisen sairauden kanssa.

Haluan ruokkia sieluni kotia ravinnolla, joka ei ainakaan pahenna sen oloa ja toimintakykyä entisestään – sillä on jo lähtökohtaisesti riittävän vaikeaa ja sen minä olen saanut tuntea nahoissani. 

Olen lopettanut valkoisen sokerin ja pitkälti myös vehnän käytön sen jälkeen, kun huomasin niiden yhteyden raajoihin heijastuviin hermokipuihin. En käytä lainkaan alkoholia, mikä ei koskaan kuulunutkaan arkeeni. Saan nautintoni muualta. 

Matka jatkuu

Jonkun mielestä ruokavalioni voi kuulostaa askeettiselta, mutta jos se on hinta, mikä minun tulee maksaa omasta elämänlaadustani ja toimintakyvystäni, teen sen mielelläni – enemmän, kuin mielelläni. Valitsen koska tahansa kivuttoman ja toimintakykyisen päivän, kuin suussa sulavan rivin Fazerin sinistä.

Haluan korostaa, että minä en ole terveydenhuollon ammattilainen, enkä kirjoita tässä muusta, kuin niistä ratkaisuista, joita päädyin itse tekemään oman toimintakykyni eteen varsin umpikujamaisessa tilanteessa.

Halusin kertoa, miten onnellinen olen siitä, että sain itseni takaisin. Voi olla, että tulen vielä tippumaan kovaa ja korkealta, mutta juuri nyt nautin siitä, että tammikuun lopun pakkasaurinko paistaa kirkkaampana kuin koskaan aiemmin. 

Ruokavalion lisäksi olen paneutunut kokonaisvaltaisesti holistisen hyvinvoinnin perusperiaatteisiin, opiskellut ihmiskehon piirteitä ja tarpeita, sekä kiinnittänyt huomiota omaan palautumiseen ja keinoihin säädellä stressiä. 

Ratkaisustani huolimatta minulla on yhä terveydenhuollon hoitokontakti, jonka tapaan säännöllisesti ja jonka kanssa pystymme kartoittamaan mihin suuntaan kehoni sairaus kallistuu. Koska edes länsimaalainen lääkehoito ei purrut kehossani syövän lailla leviävään sairauteen tai edes hidastanut sen leviämistä, en koe, että minulla olisi menetettävää valitsemallani tiellä – päinvastoin. 

Uutta voimaa, uusia suuntia

Ravinnerikkaalla ruokavaliolla on ollut suuri merkitys paitsi fyysiselle hyvinvoinnilleni, myös psyykkiselle hyvinvoinnilleni. Juuri nyt voin hyvin, ja yhteyteni omaan kehooni on vahvempi kuin koskaan aiemmin. 

Kehoni kantaa mukanaan monia uupumuksen ja sairastumisen synnyttämiä taakkoja, mutta siihen nähden meillä menee hyvin — mieleni ja kehoni ovatkin oikeastaan aika oivallinen parivaljakko, vaikka juuri pari vuotta sitten tunsin, että en oikein tunne, tai luota niistä kumpaankaan.

Muistan, kuinka pari vuotta sitten, väsyneenä ja hukkateillä, tapasin psykoterapeuttini ensimmäisiä kertoja. Sanoin hänelle, että jos olisin koira, minussa ei nähtäisi potentiaalia, vaan minut lopetettaisiin, sillä se olisi kaikille helpointa niin. 

Kiitin terapeuttiani siitä, että hän jaksoi nähdä minut kokonaisena ja valaa minuun jotain mystistä voimaa, josta varastoni oli vuosien saatossa huvennut. Tunsin olevani niin väsynyt ja niin kaukana kaikesta, että luulin, ettei minusta enää koskaan tulisi mitään. Että kuivuisin lattialle ja lopulta haihtuisin ilmaan ilman, että kukaan oikeastaan huomaisi mitään puuttuvan.

Tänä päivänä olen kiitollinen kaikille niille, jotka työssään kohtaavat ihmisiä – tai eläimiä – joihin he uskovat ja haluavat valaa uskoaan. Sellaisella on suunnattoman suuri vaikutus, minun uskoakseni niin pienessä, kuin isossakin kuvassa. 

Psykoterapeutin vastaanotolla käyminen on ollut elämäni parhain ratkaisu. Olen terapiataipaleeni myötä kulkenut haparoiden, välillä eksyenkin, mutta kuitenkin jatkuvasti, askel askeleelta, vahvemmin kohti itseäni ja omaa voimaani. 

Sellaista voimaa, jossa voin seistä tyynesti omana itsenäni, itseeni luottaen ja itseni puolella seisten, yrittämättä alati muotoutua muotteihin, joihin ympäristöni yrittää minua työntää, tai joita se niin kiihkeästi tarjoaa. Sellaista voimaa, jota en tiennyt olevan olemassakaan. 

Olen pohdintojeni myötä pyrkinyt ratkaisemaan myös tämän blogin ja somekanavien tulevaisuutta, sillä yksinomaan koirista kirjoittaminen ei tunnu minulle enää luontevalta. Tuntuu, kuin minun tulisi murtaa ne ahtaat raamit, joihin olen kirjoitusalustani pyrkinyt sovittamaan ja kirjoittaa niistäkin asioista, jotka sairastumiseni on pakottanut minut priorisoimaan kaiken edelle.

En suunnittele sairaspäiväkirjan kokoamista, vaan jonkinlaisia löyhempiä raameja toteuttaa tarvettani kirjoittaa. Olenhan koiranomistaja silloinkin, vaikka en jatkuvasti alleviivaisi sitä puolta minusta.

Päällimmäisenä kiitollisuus

Tällä hetkellä nautin valtavasti siitä, että saan jakaa elämäni juuri minun kanssani. Meillä on aikaa hauskaa yhdessä; tämän sielun kanssa, tässä kehossa. Kehossa, jota en toden totta ole aiemmin osannut arvostaa kuin ajatuksissani, juurruttamatta arvostusta arkisiin valintoihin ja tekoihin. 

Tuntuu, että olen vasta sairastumiseni myötä oivaltanut jotain tärkeää. Sellaista, jonka äärelle meillä jokaisella on oma, henkilökohtainen ja joskus kivuliaaltakin tuntuva polkumme. Enkä väitä, että olisin perillä itsekään – matka on vasta alkanut. 

13

3 kommenttia artikkeliin ”Jokaisella askeleella on merkitys

  1. Ihanaa kuulla sinusta ja lukea tekstiäsi!
    On myönnettävä, että olin jo unohtanut olemassaolosi; niin paljon sitä on itseriittoinen oman elämänsä suhteen. Lienen varmasti jo ehkä aiemminkin tuonut julki ihastukseni analyyttisesti syväluotaavaan tekstiisi, jonka vielä saat paperille, niin että se on niin sujuvaa ja helppolukuista.
    Olen pahoillani sairaudestasi mikä se sitten lieneekin ja tyytyväinen siitä, että käyt. katsoen itse löysit tien irti lääkkeistä. Tätä viimeisintä kertomusta lukiessani mieleeni tuli toinen älykäs nainen eli Elina Aaltola, joka kertoi omassa blogissaan omasta yllättävästä sairaudestaan ja siitä selviytymisestään. Itse katkaisin jalastani akillesjänteen kymmenkunta viikkoa sitten vanhaa wipukkaani ja rescue greytä ulkoiluttaessani, mutta jänteen päät tuntuvat olevan hyvin liimaantuneet toisiinsa – ainakin ortopedi sanoi olevansa iloisesti yllättynyt, näin iäkkäällä se ei liene kovin normaalia.
    Vielä tuosta mainitsemastasi ruokavaliostasi. Sokerin ja vehnän jättäminen ravintoaineista ei ole lainkaan hassumpi ajatus. Itse olen jättänyt sokerin, maidon ja vehnän siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Vielä kun saisi pois punaisen lihan ja kalasta lohen, niin kaikki voitava olisi tehty. Uskon, että mitä paremmin me huolehdimme tästä maallisesta majastamme, sitä paremmin pystymme kehittymään henkisesti tämän meille suodun elämän matkan aikana. Itse ainakin vuoteessani ennen uneen vaipumistani kiitän mielessäni hiljaa kehoani ja sen jokaista solua menneestä päivästä ja siitä miten hyvin olemme pelanneet yhteen.

    Toivon sinulle terveyttä ja entistä iloisempaa otetta elämääsi karvakaveriesi ihailemana!

Vastaa