Vuosi 2020 oli ihmeellinen. Näin ihmisiä välttelevän erakkosielun arkeen erikoisvuosi ei juurikaan tuonut muutoksia, mutta pysähdyin usein ruokaostoksiani tehdessäni ajatuksiini – jo arkiseksi käyneeseen näkyyn kasvomaskeista, pleksilevyistä ja käsidesipulloista.

En ole enää vuosiin käynyt koirieni kanssa ohjatuissa viikkotreeneissä, kisoissa tai muissa yleisötapahtumissa, joten uusien säädöksien myötä en tuntenut jääväni mistään paitsi. Monelle kivuliaanakin näyttäytynyt eristäytyminen muista, mahdollisti minulle etenevän kevään myötä vetäytymisen omaan kuplaani. Ehdin juuri ennen Uudenmaan sulkemista tutustumaan koirakkoon, jonka kanssa nykyisin jaamme saman asunnon ja arjen. Mies ja mittelspitz. Heidän kanssaan samassa kuplassa oli ja on mukavaa, turvallista olla.

Aivotyöläisen päivätyö onnistui yhtä lailla etänä, ensin vuokrakodin keittön pöydän ääreltä, sitten uuden kodin parvelle rakennetusta työtilasta käsin. Onnistui siis niin kauan, kunnes ei enää onnistunutkaan.

Hidas, kömpelö, typerä

Olin jo pitkään kärsinyt omituisesta rintakivusta, joka salpasi hengitykseni jo kuukausia ennen korona-aikaa aina töihin ajellessani. Rintaa puristi ja viilsi niin paljon, etten ollut varma, olisiko auto pitänyt ajaa tien reunaan vai painaa kaasua siksi, että olisin määränpäässä nopeammin. Työkaverin leikkisän suosituksen johdosta RedBull vaihtui Batteryyn, joka sittemmin vaihtui vielä kahviin, kunnes lopulta jätin kofeiinituotteet kokonaan pois välttyäkseni myös työpaikalla minua vaivaavilta rintakivuilta, sydämen hakkaamiselta ja omituiselta käsien hikoilulta ja tärinältä.   

Keväällä 2020 kuvittelin, että usein työpäiviin liittyvistä fyysisistä oireista olisi etätyön avulla kokonaan mahdollista hankkiutua eroon. Sen sijaan oireet tulivatkin kotiini. Elettiin kesäaikaa, kun en eräänä aamuna muistanutkaan, kuinka paljon ruokaa kullekin koiralle annetaan. Se oli asia, jonka olin aikoinaan opettanut avopuolisolleni, siis päivittäin arjessamme toistuva toimenpide, ja asia, jonka hän sittemmin joutui itse opettamaan minulle uudelleen.

Se, mikä aiemmin oli tiivistynyt työmatkojen rintakivuiksi ja -viilloiksi, oli yhtäkkiä ja täysin odottamatta, pyytämättä, minun ja arkeni, minun ja elämäni välissä. Tunsin oloni hitaaksi ja kömpelöksi, typeräksi. Tavasin työsähköposteja kuin ymmärtämättä suomen kieltä ja kirjoitin itse keksimiäni termejä, koska vakiintuneet ilmaukset ja termistöt eivät enää kuuluneetkaan sanavarastooni. Se on pelottavaa, jos sattuu olemaan ihminen, jolle verbaalinen ilmaisu on aina ollut tärkeää.

Aluksi en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään. Sisäinen puheeni kertoi, että olen vain tyhmä, idiootti. Ei kukaan sellaiselle voisi mitään tehdä. Soimasin itseäni, kun en enää pystynyt, kun mieleni oli hidastunut rytmiin, jollaista en tuntenut omakseni.

Kun viimein on varaa romahtaa

Olimme loppuvuoden aikana matkalla tutkimaan Santun terveydentilaa lämpökuvantamisteknologialla, kun avopuolisoni ystävällisesti totesi, että taidamme saapua paikalle hieman myöhässä. Jostain syystä toteamus tuntui puukoniskulta rinnassani. En yhtäkkiä pystynyt hengittämään: aivan kuin keuhkoni olisi lyyhistyneet kasaan. Tuntui, kuin näkymättömät kädet olisivat kiertyneet kurkkuni ympärille ja vaikka kuinka yritin, henki ei kulkenut. Kohtaus yltyi ja eteni siitäkin huolimatta, että avopuolisoni käänsi auton keulan lopulta kotia kohti.

Jouduimme jättämään Santun tutkimukset sillä erää väliin, sen sijaan omat tutkimukseni käynnistyivät. Kävi ilmi, että hermostoni on sekaisin, kehoni ja mieleni ylikuormittunut, uupunut. Diagnoosiin kirjoitettiin uupumuksen lisäksi masennus.

Sitä kaikkea oli vaikea hyväksyä. Elin viimeinkin rauhallista ja tasapainoista arkea, mutta juuri siten keho onkin viisas: se luovuttaa kantamansa taakan vasta, kun on aivan pakko tai vasta, kun ympäristö on suotuisa, rauhallinen, lempeä. Kun viimein on varaa romahtaa.

Hidasta elämää

Niinpä minä hidastin, entisestään. Olin loppuvuoden aikana eripituisilla sairaslomilla töistä, palaten aina silloin tällöin kokeilemaan keskushermostoni resursseja. Kokeilut osoittautuivat huonoiksi. Oireet saivat yhä suuremman kirjon: milloin rentoutuessani raajani puutuivatkin, milloin en tuntenut jalkojani, milloin tunto katosi suusta tai huulista. Käsistä, kun yritin innoissani vuoden vaihteen tietämillä kantaa kotiini uutta sohvaa.

En ollut koskaan perusterveenä ihmisenä kohdannut rajallisuuttani siten. Niin rajusti. Oli monia asioita, joita olisin halunnut tehdä: monia projekteja, joissa olla mukana, mutta ilman, että minulla kuitenkaan oli niihin minkäänlaisia fyysisiä resursseja. Kehoni asetti rajansa, mieleni oli sumuinen, hidas, tahmea. Kömpelö.  

Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Se, etten voinut itse hallita kehoani tai saapua sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Jopa se, että metsälenkillä ulkoillessani enduropyörää ajanut nuori mies pysähtyi toivottamaan hyvää päivää, sai sydämeni hakkaamaan niin, että lopulta miltei lyyhistyin hankeen mustikanvarpujen keskelle. En tunnistanut itseäni, tuntui kuin olisin herännyt väärästä kehosta.

Kuin sieluni olisi vangittu epäkelpoon kehoon. Toisinaan realiteetit olivat niin masentavat, että mielikin oli uuvuksissa. Tuntui masentavalta olla yhtäkkiä mielenterveyskuntoutuja. Se oli rooli, jollaista en todellakaan ollut pyytänyt.

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan edelleen tabu. Olen pyrkinyt käsittämään omaa tilannettani etsimällä tietoa netistä ja pitkän, tahmean aikakauden jälkeen koen viimein voivani puhua tästä myös omien sisältöjeni parissa.

En usko, että työuupumukseksi ja masennuksesi diagnosoitu tila tulee määrittämään minua ihmisenä koko loppuelämäni ajan, mutta säännölliset tapaamiset psykoterapeutin kanssa voivat sen sijaan määrittää koko loppuelämäni suunnan. Olen kiitollinen siitä, että ajauduin vuosien jahkailun jälkeen lopulta hyvään, hoitavaan kontaktiin, jonka avulla voin pyrkiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteeni.

Koirat ja mielenterveys

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmaa ja ennakkoluuloja ja siksi koen, että juuri tällaisten asioiden esille nostaminen on erityisen tärkeää. Toivon, että tulevaisuudessa stigmaa on vähemmän. Ehkä kirjoituksillani voin vähintäänkin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia tai olleita, tai ehkä yksinkertaisesti minun on helpompi jatkaa tarinaani, kun tämäkin osa-alue on käyty läpi siten, että seuraavaksi muiden aiheiden parissa on luontevampaa jatkaa.

Viimeisimpien vuosien aikana myös koiraurheilun parissa koiranohjaajan tunteet ja tunnesäätely on nostettu vahvemmin esille. Se on hienoa, sillä kaksikkona eläessä, treenatessa ja kisatessa yksikään menestyvä koirakko ei voi keskittyä ainoastaan koiran eteenpäin viemiseen: jossain kohti myös koiranohjaajan ominaisuuksia, resursseja ja kehityksen paikkoja on osattava tarkkailla ja kehittää. Ei riitä, että tiimistä vain 50% on paras versio itsestään.

Koira aistii ihmisen tunnetilan niin arjessa kuin kisakentillä, eikä se ole mitään, mitä voisimme niin älykkäältä eläimeltä piilottaa. Tunteet, ajatukset ja toiminta ovat alati jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, eikä se ole samantekevää.

Totuus on se, että jakamalla elämämme koirien kanssa, jaamme elämämme koirien kanssa. Koirat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia eläimiä, että niille kommunikointi tapahtuisi ainoastaan silloin, kun itse niin valitsemme. Teimme valintamme todellisuudessa jo silloin, kun toimme tuon ainutlaatuisen nelijalkaisen kotiimme, seiniemme sisälle, osaksi omaa perhettämme.

Koirat lukevat meitä, toimintaamme ja tilanteita kaiken aikaa, halusimme tai emme. Ne eivät ole läsnä pelkästään silloin, kun avaamme jääkapin oven tai tuomme niiden nenän eteen herkkupalan. Ne ovat läsnä koko ajan, ja kaiken sen ajan ne pyrkivät toimimaan tavalla, jonka ne ympäristöään lukemalla kokevat olevan eduksi. Myös siksi rajanveto siitä, mitä voin kirjoittaa ”koirasomeen” – ja mitä jätän sen ulkopuolelle – tuntuu turhalta. Olen ottanut elämänkumppaneikseni koirat, ja tässä me nyt olemme. Kaikki samassa veneessä, lopulta kuitenkin samojen asioiden äärellä – halusinpa vetää koirani siihen mukaan, tai en.

Yhtä kaikki koen, että kaikesta huolimatta meillä on kaikki hyvin. Meillä on toisemme. Katto päämme päällä ja koko tulevaisuus – kunhan ensin pysähdymme hengittämään, kuuntelemaan kehojemme viestejä. Hyväksymään ja ymmärtämään ja tarvittaessa: ottamaan apua vastaan.

73