Kirjoittaja: Jenna

Reissu-unelmia

/ Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / 13 kommenttia

Kun unelmat sanoo ääneen, ne saattavat vaikka toteutuakin. Elämäni on ollut viime aikoina niin vaiherikasta, että toisin kuin Nata, minä en enää edes osaa unelmoida elämääni vuoden päähän. Vielä vähemmän pystyn kuvittelemaan, mitä elämäni voisi olla viiden vuoden kuluttua!

Viimeisen parin vuoden aikana elämässäni on tapahtunut rytinällä. Pari vuotta sitten saavutin yhden suurimmista unelmistani, kun sain vakituisen työpaikan koulutustani vastaavalta alalta.

Mikä minulle on ensiluokkaisen tärkeää, työni on mielenkiintoista, monipuolista ja joustavaa. Sen lisäksi, että voin tehdä etäpäiviä kotoa koirien kanssa, saan toisinaan myös matkustella. Elää sellaista elämää, mikä on hyvää vastapainoa ulkoilupuvuille ja koirankarvoille.

Kun olin viimein saavuttanut kovasti tavoittelemani paikan työelämästä, huomasin, ettei pitkäaikainen parisuhteeni vastannut niihin odotuksiin, joita minulla elämältäni oli. Sellaisen havainnon tekeminen on kaikin puolin ikävää ja tuskallista ja johti lopulta siihen, että vaihdoin pitkän parisuhteen ja kookkaan omistusasunnon pieneen kaupungin vuokra-asuntoon. Sekä koiranpentuun.

En ehtinyt asumaan kauaakaan uudessa vuokra-asunnossani, kun sen enempää suunnittelematta luokseni muutti Alpi. Se vain löytyi autoni etupenkiltä palattuani kotiin Pirkkalasta.

Elämän eteenpäin suunnittelu ja jopa tulevaisuudesta haaveilu on ollut erityisen hankalaa juuri siksi, että minusta tuntuu, etten edes aamuisin tiedä, mitä ilta tuo tullessaan. Toisaalta tämä on vaihe, joka varmasti liittyy siihen, miten hukassa vielä olen, mutta välillä taloudellisia ja henkisiä ongelmia on ollut niin paljon, että en ole voinut olla edes varma, selviänkö seuraavaan aamuun.

Kaikesta huolimatta minulla on aina ollut unelmia. Realistisia ja epärealistisia, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia. En ole koskaan välittänyt siitä, onko tie unelmiani kohti kivikkoinen vai mutkaton: olen nähnyt päämäärän niin selkeänä mielessäni, että kaikki tehty tai tehtävä työ on tuntunut sen arvoiselta.

Yksinkertaisimmillaan se näkyy työskentelystäni koirieni kanssa. Aina, kun minulle on tullut uusi koiranpentu, näen mielessäni katkelmia yhteisestä tulevaisuudesta: mutkattomasta kaverista, joka on helppo ottaa mukaan minne tahansa ja luotettavasta ystävästä, jota on helppo rakastaa. Tällaiset mielikuvat tulevasta auttavat kestämään vähemmän mukavat ajat kiukuttelevan teinikoiran kanssa ja keräämään kaiken kärsivällisyyden silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Myös kaikkia koiranpennun kasvatukseen liittyviä päätöksiä, kuten sitä, saako hihnassa tällä kertaa vetää ja miten ruokapöydän ääressä käyttäydytään, ohjaa aina unelmani siitä, miten tulevaisuuden ihannekoirani käyttäytyisi edellä mainituissa tilanteissa.

Samanlaiset haavekuvat tulevaisuudesta kantavat myös arjessa vaikeimpien aikojen yli, vaikka joskus ne tuntuvatkin olevan niin sakean sumun peitossa, ettei niitä enää meinaa edes nähdä tai muistaa.

Jokainen, joka minut tuntee tietää, että olen ahkera ja työlleni omistautuva ihmistyyppi. Ei varmasti ole kerta eikä kaksi, kun olen kieltäytynyt illanvietosta tai perunut sovitun menon työkiireisiin (ja koiriin) vedoten. Pahoitteluni siitä.

Mutta sen myötä, kun olen viime aikoina auttanut ystäviäni koiranhoidossa niin Islannin matkan ajan kuin myös erinäisten lyhempien viikonloppureissujen ajan sekä kuunnellut tarinoita upeista seikkailuista, olen alkanut miettimään, voisiko minunkin elämässäni olla muuta, kuin arkinen koiraelämänpyöritys ja työnteko, jolla edellä mainittu rahoitetaan.

Osaltaan Instagramin silotellut ja suloiset reissukuvat ovat edesauttaneet mieleeni hiipineitä reissu-unelmia ja matka-ajatuksia. Vaikka pystynkin vaivatta unelmoimaan itseni lekottelemaan Balille tai vaikkapa Espanjan auringon alle, suurimmat unelmani ovat sellaisia, joihin voin yhdistää seikkailut ja minulle tärkeitä hahmoja – kuten koirani.

Olemme aina ollut tiivis porukka ja koirani ovat viimeisen parin vuoden aikana kulkeneet mukanani miltei kaikkialla, oli kyse sitten automatkasta S-marketin parkkipaikalle, päiväretkelle Evolle tai kahvittelemaan vanhempieni luokse. Tämä ei alun perin ole juontanut juuriaan suuresta koirarakkaudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei kotona koirien kanssa ole enää ollut toista ihmistä, joka voisi pitää koirille seuraa minun ollessani poissa kotoa.

Joka tapauksessa koirat kulkevat mukanani luontevasti tilanteesta toiseen: neljä koiraa kulkee sujuvasti mukana, vaikka syli olisi täynnä kantamuksia ja ranteesta roikkuisi kauppakasseja. Olen myös havainnut koirieni mutkattomuuden majoittaessani niiden kanssa ystävieni koteja, joten miksipä en kokeilisi, miltä todellinen reissuelämä tuntuisi.

Ainakin se on nyt sanottu ääneen. Paljastettu universumille! Olen mielessäni visualisoinut pienen reissu-unelmani niin, ettei se ole enää kuin valmisteluja vaille toteutettavissa.

En osaa vielä sanoa, tuleeko kyseeseen seikkailu Suomen rajojen ulkopuolella vai maakuntamatkailua osana kesälomaa. Uskon kuitenkin vahvasti, että palaset alkavat loksahtelemaan kohdalleen juuri siten, kuten Juliakin havainnoi joulukuisessa blogiartikkelissaan.

Joka tapauksessa luulen ja ainakin toivon kovasti, että tässä blogissa päästään tämän vuoden aikana seuraamaan koirien kanssa toteutettua reissuelämää, enemmän tai vähemmän kaukana kotoa.

Jos sinä olisit minä, minkälaisen matkan toteuttaisit koirasi tai koiriesi kanssa ja minne?

8

Paska reissu

/ Jenna / Yleinen / 4 kommenttia

Et varmaan edes halua tietää, mitä tapahtuu, kun samalle lenkille päätyy sekä ripulista kärsivä (pienen ponin kokoinen) irlanninsusikoira että kakkatutkijana itseään pitävä whippet.

Maailmassa on jotakuinkin yksi huumorinlaji, mitä en voi sietää ja se on sama huumorinlaji, josta Alpi on erityisen viehättynyt kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Alpia on aina kiinnostanut, mistä kakka tulee ja mihin se menee. Ei ole kerta eikä kaksi, kun sen on täytynyt tutustua tuotoksen suutuntumaan makututkimuksista puhumattakaan. (Kolme hyi -huutoa Alpille! Hyi! Hyi! Hyi!)

Alpilla on ollut aina toinen toistaan älyttömämpiä tempauksia, mutta tämä on ehdottomasti niistä kaikkien aikojen älyttömin ja ällöttävin.

Minua ei yllätä, että lenkkeillessämme se on aina Alpi, joka on sotkeutunut paitsi omaan hihnaansa, myös muiden hihnoihin.

Eikä minua yllätä se, että (ainoastaan) Alpin vaatteet ovat niitä, jotka ovat revenneet ja täynnä reikiä.

Mutta vaikka se on jostain syystä Alpi, jolle aina sattuu ja tapahtuu, jouduin tällä kertaa todella kysymään itseltäni, voiko tämä enää olla edes todellista.

Tällä kertaa lauantaiaamuisen metsälenkin lopputulema ei ollut mitään, millä haluaisi aloittaa sielua hoitavan, rentouttavan viikonlopun.

Olin jälleen koira- ja talovahtina kummityttöni Ciran luona ja siinä missä aina ennen kaikki on vain lipunut eteenpäin sievästi omalla painollaan, tämän viikonlopun teemasta ilmeni sittemmin varsin paskamainen.

Huomasin kakkaonkelman siinä vaiheessa, kun aloin ihmettelemään miten ihmeessä ulkoilutakkiini, remmeihin ja housuihini on ikään kuin pyyhkiytynyt pahalta haisevaa ruskeaa.

Sellaisena hetkenä taskussa ei tietenkään ole ainuttakaan nenäliinaa ja totta puhuakseni sitä samaa ruskeaa oli myös käsissäni. Pelkäänpä, että juuri sinä(kin) tiedät sen tunteen, kun olet vastaavassa, hieman ruskeassa tilanteessa ja lasket 1 + 1 etkä ole enää edes varma, haluatko nuuhkaista vai vaan kiirehtiä mahdollisimman pian lähimmälle käsienpesupaikalle tai suihkuun, jossa voi saippuoida, kiehauttaa ja uudelleen saippuoida miltei pilaantuneelta tuntuvan ihon.

Onneksi olimme ulkona. Paikannettuani ongelman – joka oli karkeasti ilmaistuna Alpin puolinaamaa, vasen korva ja kaulapanta – tiesin vältellä kohdetta koko loppulenkin ajan. Pyrin myös pitämään huolta siitä, ettei kohdehenkilö pyyhkiytyisi kenenkään kolmannen osapuolen välittömään läheisyyteen.

Lopulta pääsimme lenkiltä asunnon pesutiloihin yllättävin vähin henkilövahingoin. Ei mennä siihen, miten hankalaa ripulin peitossa ollut vuotias oli kuljettaa pesutiloihin, sillä sillä on tapana työntää päänsä joka paikkaan (kuten vallitseva tilanne osoitti) ja matkalla talon ulko-ovelta talon pesutiloihin vaarassa olivat eteisen korit, kumisaappat, naulakko, huonekalut ja lopulta vielä kylpyhuoneen irtaimisto.

Kaiken kukkuraksi vuotias ei saanut jakamatonta huomiotani, sillä sen hihnan toiseen päähän oli kiinnitetty irlanninsusikoira. Irlanninsusikoiralla oli aavistus pesuaikeistani, eikä se siksi aikonut liikkua askeltakaan eteenpäin. Se halusi kaikin mahdollisin tavoin välttää kohtalonsa kylpyhuoneessa.

Toisin sanoen, letkamme ei liikkunut kovinkaan tehokkaasti kohti kylpyhuonetta. Aina, kun yritin saada tuittupäisesti paikoilleen jämähtänyttä jättiläistä eteenpäin käytävällä, adhd -taipumuksia osoittava whippet pyrki tökkimään kuonollaan ja uuden värityksen saaneella päällään asunnon jokaista kohtaa.

Siinä olisi voinut käydä hullumminkin.

Onneksi loppujen lopuksi sekä whippet, että irlanninsusikoiran takamus oli pesty ja kuivattu. Ikävä kyllä se ei riittänyt.

Kun olin lenkkiä aiemmin saapunut paikalle hakemaan kummityttöäni asunnosta, jonka omistajat olivat paenneet paikalta jo aamulla, minua vastassa oli suorastaan tyrmäävä, kylpyhuoneesta pahaenteisesti leijaileva haju.

Se oli sitä itseään, mutta onneksi irlanninsusikoiran kokoinen lemmikki oli täydessä ymmärryksessään toteuttanut tuotoksensa ainoastaan kylpyhuoneeseen. Se oli helppo huuhdella jo ennen lenkkiä, mutta asiaa tarkemmin pohdittuani tulin miettineeksi, oliko koiran sotkeutunut takamus aiheuttanut kenties sotkua jo muuallakin asunnossa.

Ajatus ei tietenkään jättänyt minua rauhaan. Koska asunnon tyyliin kuului kaiken kirjavat itämaiset matot ja värikkäät käytävämatot, ei asiaa pystynyt todentamaan äkkiseltään paljaalla silmällä.

Sen lisäksi, että viikonloppu oli alkanut varsin paskamaisesti, se myös jatkui sillä, että lenkin ja pesuhetken jälkeen konttasin asunnon mattoja läpi painellen niitä paperilla, jolla toivoin pystyväni todentamaan mattojen todellisen puhtauden.

Ja puhtaitahan niistä jokainen sitten olikin, joten pääsin lopulta viimein jauhamaan kahvia ja istumaan alas – siis heti sen jälkeen, kun olin hakenut autoon evakuoidut puhtaat koirat yöpymiskamppeideni kanssa sisälle.

Kaikki tämä oli vasta alkusoittoa. Sittemmin siivosin uuden ruskean sävyn saaneen kylpyhuoneen toisen, kolmannen ja neljännen kerran. Vähintään.

Koko päivän, illan ja yön päästin ikävästä vaivasta kärsivää surkeaa ja levotonta koiraa pihalle, mutta aina sekään ei riittänyt. Onneksi pörröinen ystäväni oli niin neuvokas, että aina tarvittaessa se hyödynsi ongelmaansa nimenomaan helposti huuhdeltavaa kylpyhuonetta. Ja minähän huuhtelin. Kerta toisensa jälkeen.

Viime kerralla sielua hoitanut kyläilyreissu ei tällä kertaa antanut parastaan. Koska olin edellisenä viikonloppuna ollut myös hieman paskamaisia käänteitä saaneella koiranhoitojaksolla toisen ystäväni kotona, aloin olemaan jo melkoisen väsynyt viettämään elämääni viiden koiran kanssa ikuisen kakan varjossa.

En edes muista, milloin viimeksi olen voinut antaa näin konkreettisesti kuvaavan vastauksen sellaisille ystävilleni, jotka ovat kysyneet miten minulla on mennyt. ”Aika paskaa” on luonnollinen vastaus, kun otetaan huomioon viikonlopusta toiseen jatkuva kakkarumba.

Mutta sellaista se toisinaan on. Ciran omistajapariskunta on kuitenkin äärettömän reilua väkeä ja kuultuaan erikoislaatuisesta viikonlopun ohjelmanumerosta, he totesivat oitis, että likaisen työn lisää on ehdottomasti luvassa.

Minä hyödynsin tilanteen tietysti heti kotiin päin ja seuraavana viikonloppuna toimitin heille oman näkemykseni likaisen työn korvauksesta. Tihrusilmäinen ja tuhmakorvainen Alpi vietti viikonloppunsa Ciran ja tämän perheen luona tasaamassa tilejä samalla, kun minä nautin hiukan rauhallisemmasta viikonlopusta, jossa kukaan ei sotkeutunut hihnoihin tai tehnyt surullisen kuuluisia kakkatutkimuksiaan minun silmieni edessä.

 

42

Alpi on saapunut taloon — ja muita havaintoja vuoden ensimmäiseltä hoitojaksolta

/ Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Kun olen valinnut itselleni sopivia koirarotuja, yksi tärkeimmistä kriteereistä on aina ollut avoimuus ja mutkattomuus, joka mahdollistaa muiden eläinten kanssa työskentelyn.

Kun Into kotiutui kesällä 2008 asuin viimeistä vuotta vanhempieni kotona. Siellä minä ja silloin eläinsuojeluyhdistyksen hallituksessa istunut isäni pyöritimme pieneläinten sijaiskotitoimintaa. Meillä asui tuolloin monenlaisia pieneläimiä jyrsijöistä kaneihin ja kissoihin.

Myös sen jälkeen kun muutin omaan kotiin, minulle on ollut luontevaa työskennellä vieraidenkin eläinten kanssa ja auttaa erilaisia lemmikkiperheitä. Olen vähän sellainen ihminen, jonka on usein helpompi ymmärtää eläimiä kuin toisia ihmisiä.

Niinpä luonani on sittemmin pyörähtänyt kotia etsiviä koiria, koulutukseen tulleita koiria ja sellaisia koiria, joiden omistajat ovat lähteneet lomalle tai vain kaivanneet lemmikistään lomaa.

Sen jälkeen, kun vuosi sitten muutin pieneen kaksioon, en ole enää pystynyt tarjoamaan kotihoitopaikkaa edes ystävieni lemmikeille. Kompaktin kotini neliöt ovat yksinkertaisesti niin rajalliset.

Ratkaisu ilmaantui kuitenkin jo ennen varsinaista ongelmaa. Koska en ole voinut ottaa lemmikkejä kotiini, olen omien lemmikkieni kanssa muuttanut hoitojaksoille ystävieni lemmikkien omiin koteihin. Asustelen silloin tällöin maalla irlanninsusikoiran kanssa tai kuten tällä kertaa, omakotitalossa belgianpaimenkoiran, kahden kanin ja kahden akvaarion kanssa.

Saavuimme tämän kertaiseen kohteeseemme keskiviikkoiltana. Talon isäntäväki oli lähdössä vajaan viikon mittaiselle lomalle keskiviikon ja torstain välisenä yönä, joten meidän oli hyvä olla paikalla valmiiksi jo aamulla, kun alle vuotias groenendael heräisi uuteen päivään ja kaipaisi aamu-ulkoiluaan.

Kävimme heti ensimmäisenä iltana vielä kotona olevan talon emännän ja viiden koiran kanssa pienen maastoja kevyesti kartoittavan iltalenkin. Käytännön asiat vanhan rintamamiestalon kommervenkeista olimme katsoneet yhdessä jo aiemmin.

Ilta meni leppoisasti ja vaihtui yhdessä nautitun iltapalan jälkeen varkain yöksi. Talon isäntäväki oli hädin tuskin ehtinyt nukahtamaan, kun joku vinttikoirista oikaisi vinttiin johtaneet raput yläkerrasta alas romuluinen olemus rappusia pitkin kolisten.

Olin itse vasta hammaspesulla ja ensimmäinen ryminästä päähäni pälkähtänyt mielikuva oli kaatunut kirjahylly — mutta hipsittyäni katsomaan, en huomannut ympärilläni mitään tavallisesta poikkeavaa.

Talon emäntä saapui alakertaan varmistamaan, ettei kukaan ollut kuollut. Yön pimeydessä rappusia alas keikannut koira oli kuulostanut niin hurjalta, että se oli eittämättä pyörähtänyt lukuisia kuperkeikkoja alas.

Silmämääräisesti kukaan ei ollut vahingoittunut, mutta selvisi, että rappuset alas kuperkeikannut koira oli paennut rikospaikalta, sillä yläkerran matolta löytyi ikävä(sti haiseva) tervehdys.

*      *      *      *      *

Tiesin heti, kuka kaiken takana oli. Se oli varmasti sellainen henkilö, jolle olisi jopa luonteenomaista tulla täyspuuraput pääedellä alaspäin.

Lisäksi rikoksen laatu oli sellainen, että samanlaiseen röyhkeyteen pystyisi vain yksi: Alpi. Se oli itse asiassa harrastanut samaa ensimmäisellä kerralla Cirankin luona: ilmeisesti vain kertoakseen kaikille, että Alpi on saapunut taloon.

Vain Alpi on sellainen koira, jolla riittää kanttia tehdä niin heti, kun käännän selkäni. Jostain kumman syystä se on kaikesta huolimatta koira, jonka jätän vieläpä henkiin vaikka se toimisikin niin.

Alpi on siitä erikoislaatuinen koira (mutta ilmeisen tavanomainen vinttikoira), että jos sitä huomauttaa liian napakasti tai jopa loukkaavasti, siihen menettää keskusteluyhteyden.

Menetettyä keskusteluyhteyttä ei enää pelasta mikään ja loukattu Alpi sulkee itsensä tilanteen ulkopuolelle ja jos mahdollista, käyttäytyy jopa vieläkin röyhkeämmin ja provosoivammin, ihan vahingossa vaan.

Vuoden aikana minulle on käynyt harvinaisen selväksi, että Alpi on koira jota täytyy pyytää, ei käskeä. Vielä parempi, jos voi ehdottaa hänen arvoaan kunnioittaen. Tämä on minulle uutta ja olen usein joutunut laskemaan hiljaa mielessäni kymmeneen.

Laumassa, jossa aiemmin mustavalkoiset ja ehdottomat asiat ovatkin yhtäkkiä harmaansävyisiä ja ehdotettavissa, ongelmia on odotettavissa.

Ei ole ideaalitilanne, että vähintään neljän koiran värittämässä arjessa on selkeästi muuttujia, joihin en välttämättä pysty vaikuttamaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii joulukuinen artikkeli siitä, kuinka Alpi varasti shown tiukassa tilanteessa. Sillä kerralla kehenkään ei sattunut, mutta tilanteet eivät välttämättä aina ole yhtä onnekkaita.

Kun kyseessä on joukko – eläimiä tai ihmisiä – on joukkoa hyvä pystyä ohjaamaan loogisesti. Minkälaista minun arkeni koiralauman kanssa olisikaan, jos en edes itse pystyisi luottamaan yhteisiin toimintamenetelmiin? Ei ainakaan kovin ennakoitavaa, ja asiat jotka eivät ole ennakoitavissa on usein haasteellisia toteuttaa, puhuttiinpa sitten koirien yhteisestä ruokahetkestä tai vaikkapa metsässä kirmatusta aamulenkistä.

Tietysti kriteeri riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Jos tarkoituksenani olisi kävelyttää koirani joka päivä korttelin ympäri fleksissä hamaan loppuun saakka — ja kaiken lisäksi minulla olisi vahva usko siitä, ettei ketään koskaan tulisi vastaan, minulle olisi lähes yhdentekevää saisinko langan päässä kulkevaan koiraystävään halutessani yhteyden. Todennäköisesti se saisi tehdä mitä tahansa, koska jos ketään ei todella koskaan tulisi vastaan, siitä ei olisi harmia muille eikä meille.

Mutta koska minä haluan elää koirieni kanssa arkea, jossa liikumme paljon — kaiken aikaa ja kaikkialla — ja erityisesti ilman remmejä, minun ei pelkästään pidä toivoa siihen, että pystyn vaikuttamaan koiriini: minun pitää tietää se.

*      *      *      *      *

Yhtä kaikki, isäntäpariskunnan lento oli lähdössä vain muutaman tunnin kuluttua, kello oli yli puolen yön ja minun pentuni harjoitteli kuperkeikkoja rappusissa ikävien yllätyksien kera.

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että hävetti. Tällaisessa tilanteessa on aivan turha edes todeta, että ”ei se kotona ikinä!” sillä mikään muu ei toimi täydellisempänä loppukaneettina tilanteelle, jota ei olisi alunperinkään pitänyt syntyä.

Okei, melkoiset tunnon tuskat yhdestä viattomasta pökäleestä ja rikospaikkapaosta. Voi olla, mutta jokainen koiran antama merkki – oli se sitten pökäle Vallilan matolla tai jokin muu harmittomalta vaikuttava kömmähdys, puhuu aina omaa kieltään koiran olemisesta. Sellaista kieltä, jota minä tarkkailen ja johon minä reagoin, jottei eläimen tarvitse niin sanotusti korottaa ääntään.

Muuten lähes viikon mittainen hoitojakso sujui hyvin. Koirien keskinäinen laumaelo ei tuottanut ongelmia ja paikalliset asukkaat saattoivat jopa hidastaa autojensa vauhtia tuijottaessaan meitä lenkillä taajama-alueella. Olimmekin varmasti melkoinen näky, sillä porukassa kulki jos jonkinlaista karvakuonoa.

Minun mielestäni huvittavinta tietysti oli se, että vasta toukokuussa vuoden täyttävä musta hoitokoira Halo oli iästään huolimatta koko porukan kookkain ja näyttävin kaveri, ja jopa säkäkorkeudeltaan meidän lauman suurin Elna näytti sen rinnalla aivan kuivan kesän oravalta.

Hoitojakso oli myös puitteiltaan hyvin onnistunut, sillä aurinkoinen pakkaskeli mahdollisti sen, ettei minun jokaisen ulkoilun jäljiltä täytynyt pestä ja kuivata viiden koiran tassuja.

Ulkoilun lisäksi hoitojaksoon mahtui myös lepoa ja rentoa oleilua – sekä tietysti mattopyykkiä kellarin kylpyhuoneessa.

19