Onko vanhuus sairaus?

On henkisesti raskasta miettiä, milloin on oikea aika luopua vanhasta koirasta. Olen miettinyt asiaa paljon viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen. Sen jälkeen kun löin faktat pöytään, kirjoitin ne ulos ajatuksistani ja talletin ne julki mustalla valkoiselle, Remun terveydentilan muutokset ovat saaneet suuremman mittakaavan pääni sisällä – ne ovat nyt jotenkin konkreettisempia ja vaikeampia sivuuttaa.

Aiemmin tein yhden terveydentilaa koskevan havainnon silloin, toisen tällöin. Ajattelin, että pieni hidaskäynti ja ohentunut karva kuuluu vanhuuteen siinä, missä heikentynyt kuulokin. Näinhän se on, mutta vasta siinä vaiheessa kun kippasin koiran ongelmarepertuaarin kertaheitolla pöydälle, huomasin, miten paljon muutoksia koiran terveydentilassa onkaan tapahtunut viimeisen vuoden aikana – ja tämä tieto kirveltää mieltä.

Toisten ihmisten arvostelu ja neuvominen on helppoa silloin, kun sen tekee turvallisen välimatkan päästä. Jos en itse asuisi Remun kanssa, vaan lukisin ulkopuolisena näitä pohdintoja neuvoisin, että jos on pienikin mahdollisuus, että koira kärsii vanhuuden päivillään, on paras ratkaisu lopettaa koira. Olen aikoinaan lukenut jostain, että mielummin loppuun saakka iloisena ja kivuttomana, kuin päivääkään kipujen kanssa. Näinhän se on.

Myös nimimerkki Riik kirjoitti aiheesta hyvin taannoisessa blogiartikkelissaan:

”Vaikka vanhojen koirien kuolema on odotettavissa, tuntuu se silti pahalta. Ehkä pahinta on varautua tulevaan ja miettiä päätöstä, koska mahtaa olla oikea aika päästää irti. Minusta se ei ole paras koiranomistaja, joka käyttää pienen omaisuuden koiran eläinlääkärissä hyppyyttämiseen vaikka tietää, että väistämätön on edessä. Rakkautta on päästää irti silloin, kun sen voi vielä tehdä arvokkaasti. Meillä yksikään koira ei tule kitumaan sairautensa vuoksi vain siksi, että olisin kykenemätön tekemään vaikeita päätöksiä.”

Pahinta on miettiä päätöstä, sitä, milloin on oikea aika päästää irti. Erityisen vaikeaa siitä tekee se, että koirat eivät puhu. Mitä kertoo väsyneen oloinen, verkkaisesti liikkuva terrieri, joka kuitenkin eteisessä ulkoilun jälkeen tapahtuvan pyyhepöyhinnän jälkeen saa hepulin ja nuorentuu ainakin kymmenen vuotta silmissä? Miten tulisi reagoida koiraan, joka on kotioloissa hiljainen ja vetäytyvä, mutta joka terhakoituu nähdessään lenkillä kokoisensa narttukoiran – tai mitä minun tulisi ajatella koirasta, joka liikkuu hankalasti – paitsi silloin, kun huomaa isäntänsä auton saapuvan kotipihaan tai tapaa tuttuja ystäväkoiriaan?

Missä kulkee raja silloin, kun kyseessä on vanha koira, jonka aisteilta ei voida enää odottaa äärimmäistä terävyyttä ja motoriikalta parasta mahdollista nokkeluutta? Milloin on aika toimia armollisesti ja tehdä rakkaalle ystävälle viimeinen palvelus?

”Se juo pakonomaisesti ja yskii päälle, sen päästä on tullut luiseva ja sen selän ohuesta karvapeitteestä kuultaa paljas iho läpi. Parrakas kuono on kaljuuntunut nenän päältä ja koira kantaa mukanaan pahaa hajua – se ei haise koiralta, vaan siltä, että jokin on pahasti pielessä.”

On ihan normaalia, että vanhan koiran tahti hidastuu. Myös aistit, kuten näkö ja kuulo saattavat heikentyä – ihan samalla tavalla, kuin meillä ihmisilläkin. Tärkeät elintoiminnot saattavat hidastua tai heikentyä siinä määrin, että koiran lavat ja selkäranka tulevat näkyvemmin esille – ja myös tämä kuuluu asiaan. Karkeampi ja ohuempi, harmaantunut tai jopa paikoittain karvaton turkki ovat nekin ihan tavanomaisia vanhan koiran merkkejä, eikä Remukaan ole näiden suhteen poikkeus.

Sen sijaan lisääntynyt juominen ja yskiminen eivät kuulu tavanomaisiin vanhuuden oireisiin – ja pistävä haju on ehdottomasti sellaisia oireita, joiden puolesta koira tulisi kiikuttaa suorinta tietä eläinlääkärille. Tässä tapauksessa molempia ongelmia on tutkittu jo lukuisia kertoja eläinlääkärin toimesta, eikä varsinaista diagnoosia yksinkertaisesti ole. Vanhuuden päivillä todettu heikentynyt maksan toiminta tuo sekin varmasti oman osansa rulettiin.

Surullisinta vanhan koiran kanssa elämisessä on se, että vaikka antaisimme luottolääkärillemme tuhansia euroja ongelmien tutkimiseen ja lääkitsemiseen, mikään ei enää tee koirasta nuorempaa. Kylmä tosiasia on se, että tästä päivästä, tästä hetkestä ja tästä sekunnin sadasosasta lähtien koira on kaiken aikaa vanhempi – ja väistämättä lähempänä kuolemaansa.

Olen lukenut aiheesta viime päivinä paljon. Netti on pullollaan erilaisia listauksia ikääntymisen merkeistä ja vanhan koiran hoidosta, mutta parhaan neuvon löysin Purinan sivustolta. Lukuisten muiden vinkkien ohessa oli pieni tärkeä neuvo, jonka haluan vielä jakaa kanssanne.

Henkinen tuki – yritä olla ymmärtäväinen ikääntyvää koiraasi kohtaan ja ota huomioon, että se käy läpi paljon psyykkisiä muutoksia. Päivittäinen koiranhoito vaatii sinulta hieman enemmän kärsivällisyyttä. Hellä huolenpito ja sitoutuneisuus auttavat luomaan korkean elämänlaadun koiran myöhäisille vuosille.”

Tämän vinkin kun muistaisin silloin, kun haen Remun naapurin takaovelta odottamasta sisällepääsyä, tai kun olen vähällä menettää hermoni hukatessani koiran, joka ei enää kuule kutsuhuutojani tai osaa paikantaa huutojen tulosuuntaa.

Lukemisen arvoisena linkkivinkkinä vielä Katariina Mäen kirjoittama juttu otsikolla Tunnistatko koirasi kivun, mitä suosittelen luettavaksi kaikille siitä huolimatta, oliko koirasi nuori tai vanha, oletettavasti kivuton tai kipuinen.

28

Milloin on aika

Lomogram_2014-09-06_01-00-56-AM[1]

En osaa sanoa elääkö Remu jouluun. Sen verkkaiset ja jäykät liikkeet ovat hidastuneet entisestään ja sen entuudestaan lyhyet aamu- ja iltakävelyt ovat lyhentyneet puolella.

Se juo pakonomaisesti ja yskii päälle, sen päästä on tullut luiseva ja sen selän ohuesta karvapeitteestä kuultaa paljas iho läpi. Parrakas kuono on kaljuuntunut nenän päältä ja koira kantaa mukanaan pahaa hajua – se ei haise koiralta, vaan siltä, että jokin on pahasti pielessä.

En enää kävelyillä nyi sitä hihnasta, tai tohdi hoputtaakaan. Eihän tässä nyt oikeasti ole kiire mihinkään, valmiissa maailmassa.

Kävelemme kaksin pimeässä, katulamppujen keltaisessa valossa kellon liipatessa jo puolta yötä. Sulava ensilumi on tehnyt kadusta inhottavan loskaisen. Me molemmat olemme omissa ajatuksissamme – minä luonnostellessani tätä kirjoitusta, näitä ajatuksia ja harvakseltaan askeleita ottava Remu.

Kulman takaa taaksemme kääntyy rouva ja mäyräkoira. Heidän täytyy ohittaa meidät, ja samalla kun hienostuneen oloinen pitkäkarvainen mäyräkoira liihottelee ohitsemme Remun ryhti paranee, se höristää korviaan ja kävelee hetken aikaa mäyräkoiran vanavedessä lennokkaasti kuin nuori skotlanninterrieri.

Se huomaa nopeasti, ettei sen vauhti riitä seuraamaan kaksikkoa edes kokonaista metriä, mutta sen innostunut ja tarkkaavainen olemus valaa minuun toivoa paremmasta terveydentilasta.

Kun tutkimusmatkamme jälkeen pääsemme lopulta kotiin, Remu livistää eteisestä, jossa sen piti hetken aikaa kuivatella minun riisuessa ulkoilupukuani. Pieni musta keppostelija ei koskaan ole liiemmin totellut sääntöjä tai kumarrellut ketään. Ohjaan sen takaisin aloilleen ja kun olen kuivannut sen, se pomppii iloisesti ympäri eteiskäytävää ja näyttää ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta kuin onkaan.

Katsoessani iloisesti pomppivaa koiraa minua alkaa kaduttaa, että edes pohdin eläisikö se jouluun. Tottakai se elää, meidän Remu. Se täytyy nyt vain viedä eläinlääkäriin ja selvittää mikä sitä vaivaa. Lisäksi veikkaan, että sille pitää hankkia oma kauniisti liihotteleva, pitkäkarvainen ja nätti mäyräkoiraystävä.

3

Paha ihminen

WP_20140913_012 (2)

Jokainen koiranomistaja on varmasti joskus miettinyt, minkälaista elo ilman koiraa voisi olla. Kenties melko tyhjää, mutta myös omalta osaltaan helppoa ja huoletonta.

Toisinaan salaa kadehdin koirattomien ihmisten elämää. Olen haaveillut siitä, että pakkaisin aamulla töihin lähtiessäni salikassin mukaani ja sujahtaisin sitten työpäivän päätteeksi treenaamaan. Ja siitä, että voisin pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen lyyhistyä ihanan leivoksen ääreen kahvilaan tai ystävän luokse, tai jäädä keskustasta töistä päästyäni shoppailemaan.

Todellisuudessa kiiruhdan töiden jälkeen nopeinta reittiä kotiin. Minulla on yhtenä iltana viikossa sellainen harrastus, jonne koirat eivät ole tervetulleita, ja tottakai poden aina huonoa omatuntoa jo valmiiksi kahdeksan tuntia keskenään olleiden koirien puolesta.

Kulunut viikko on ollut ihan hirveä ja poiki myös tämän kirjoituksen. Olen tehnyt pitkiä ja rankkoja päiviä töissä, puhumattakaan keposta, joka sekin on työskennellyt kellon ympäri jopa pidempiä päiviä kuin minä. Koirat ovat olleet poikkeuksellisen paljon keskenään kotona, ja kun kotiin on viimein rantautunut ryytynyt raskaan työn raataja, koirat ovat päässeet 20 minuutin hihnalenkille. Se ei ole oikein.

Olen pyrkinyt tekemään ajoittain kiireisestä arjestamme koirille niin mukavaa, kuin se vain on mahdollista. Ne ovat töiden jälkeen päässeet autossa mukaani sellaisille reissuille, joilla niitä voi pitää mukana. Uskon, että autossa vaihtuvien maisemien katseleminen on kivempaa, kuin aina samalla eteisen matolla retkottaminen. Vaikka aamulenkit ovat olleet lyhyitä, koirat ovat saaneet viettää ne juosten vapaina pellolla. Koirat ovat tehneet pieniä temppuja aina silloin tällöin – Into on hakenut eteiskäytävän päähän unohtuneita sormikkaita tai nostanut minulle sukkia lattialta.

Vaikka omatunto soimaakin siitä, miten vähän olen viimeisen viikon aikana ehtinyt tekemään koirieni kanssa yhtikäs mitään, olen silti hyvin yllättynyt niiden kyvystä mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ne tuntuvat aina olevan tyytyväisiä – tai ehkä oikea termi on: tyytyneitä kohtaloonsa. Minä tiedän, ettei käytännössä koko päivän neljän seinän sisällä oleskellut koira, joka on päässyt vain nopeille pikkulenkeille, voi olla tyytyväinen, mutta ilmapiiri – nyt puuttuvia tyytyväisiä huokauksia lukuunottamatta – ei ole kovin erilainen kuin niinä hetkinä, kun koirat ovat ulkoilleet ja olleet liikkeellä käytännössä koko illan tai jopa päivän.

Toki se taannoin kukkaruukustaan pompannut, olohuoneen lattialta löytynyt anopinkieli kertonee jotain, mutta se ei ole pahin mahdollinen skenaario siitä, mitä olen kuullut tapahtuneen yksin kotona tylsistyneen koiran kanssa – mistä puheen ollen mainittakoon, että työkaverini koira kakkasi kaukosäätimen päälle sen jälkeen, kun työkaverini oli ryhtynyt tekemään töitä jossain muualla, kun vuosia käytössä olleessa kotitoimistossa.

En oikein tiedä, mitä haluan tällä kirjoituksella ilmaista. Luulen, että koirani vaikuttavat siksi niin tyytyväisiltä, että ne osaavat elää hetkessä ja nauttia kaikista mahdollisista tilanteista. Ehkäpä ne nyt vain latailevat akkujaan, koska tietävät, että pian taas mennään.

Ehkä halusin kirjoittaa jonkinlaisen huomionosoituksen sille, miten hienoja ja mukautuvaisia eläimiä koirat ovat. Ne ovat vuosi vuodelta saaneet kestää meiltä ihmisiltä yhä enemmän ja enemmän, kuten tässä Aamulehden jutussa kerrotaan, mutta silti ne ovat edelleen sitä, mitä ne ovat olleet jo vuosikymmeniä. Koiria, ihmisen parhaita ystäviä.

Jokainen koiranomistaja on varmasti joskus miettinyt, minkälaista elo ilman koiraa voisi olla. Ehkä helppoa ja huoletonta – mutta siinä vaiheessa, kun pitkän päivän jälkeen kotiin raahustaa ryytynyt raskaan työn raataja ja saa osakseen aurinkoisen vastaanoton, sohvalle syliinsä koiran, jolla on ollut valtava ikävä (vaikkei se koira koskaan aiemmin olekaan mikään sylikoira ollut) ja jalkoihinsa kaksi lämmittävää turrikkaa, jotka vain haluavat olla siinä, koiranomistaja voi olla varma siitä, että on tehnyt oikean päätöksen. Sitä tyytyväistä tuhinaa, kun lauma taas on yhdessä koossa, ei voita mikään.

5