On henkisesti raskasta miettiä, milloin on oikea aika luopua vanhasta koirasta. Olen miettinyt asiaa paljon viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen. Sen jälkeen kun löin faktat pöytään, kirjoitin ne ulos ajatuksistani ja talletin ne julki mustalla valkoiselle, Remun terveydentilan muutokset ovat saaneet suuremman mittakaavan pääni sisällä – ne ovat nyt jotenkin konkreettisempia ja vaikeampia sivuuttaa.

Aiemmin tein yhden terveydentilaa koskevan havainnon silloin, toisen tällöin. Ajattelin, että pieni hidaskäynti ja ohentunut karva kuuluu vanhuuteen siinä, missä heikentynyt kuulokin. Näinhän se on, mutta vasta siinä vaiheessa kun kippasin koiran ongelmarepertuaarin kertaheitolla pöydälle, huomasin, miten paljon muutoksia koiran terveydentilassa onkaan tapahtunut viimeisen vuoden aikana – ja tämä tieto kirveltää mieltä.

Toisten ihmisten arvostelu ja neuvominen on helppoa silloin, kun sen tekee turvallisen välimatkan päästä. Jos en itse asuisi Remun kanssa, vaan lukisin ulkopuolisena näitä pohdintoja neuvoisin, että jos on pienikin mahdollisuus, että koira kärsii vanhuuden päivillään, on paras ratkaisu lopettaa koira. Olen aikoinaan lukenut jostain, että mielummin loppuun saakka iloisena ja kivuttomana, kuin päivääkään kipujen kanssa. Näinhän se on.

Myös nimimerkki Riik kirjoitti aiheesta hyvin taannoisessa blogiartikkelissaan:

”Vaikka vanhojen koirien kuolema on odotettavissa, tuntuu se silti pahalta. Ehkä pahinta on varautua tulevaan ja miettiä päätöstä, koska mahtaa olla oikea aika päästää irti. Minusta se ei ole paras koiranomistaja, joka käyttää pienen omaisuuden koiran eläinlääkärissä hyppyyttämiseen vaikka tietää, että väistämätön on edessä. Rakkautta on päästää irti silloin, kun sen voi vielä tehdä arvokkaasti. Meillä yksikään koira ei tule kitumaan sairautensa vuoksi vain siksi, että olisin kykenemätön tekemään vaikeita päätöksiä.”

Pahinta on miettiä päätöstä, sitä, milloin on oikea aika päästää irti. Erityisen vaikeaa siitä tekee se, että koirat eivät puhu. Mitä kertoo väsyneen oloinen, verkkaisesti liikkuva terrieri, joka kuitenkin eteisessä ulkoilun jälkeen tapahtuvan pyyhepöyhinnän jälkeen saa hepulin ja nuorentuu ainakin kymmenen vuotta silmissä? Miten tulisi reagoida koiraan, joka on kotioloissa hiljainen ja vetäytyvä, mutta joka terhakoituu nähdessään lenkillä kokoisensa narttukoiran – tai mitä minun tulisi ajatella koirasta, joka liikkuu hankalasti – paitsi silloin, kun huomaa isäntänsä auton saapuvan kotipihaan tai tapaa tuttuja ystäväkoiriaan?

Missä kulkee raja silloin, kun kyseessä on vanha koira, jonka aisteilta ei voida enää odottaa äärimmäistä terävyyttä ja motoriikalta parasta mahdollista nokkeluutta? Milloin on aika toimia armollisesti ja tehdä rakkaalle ystävälle viimeinen palvelus?

”Se juo pakonomaisesti ja yskii päälle, sen päästä on tullut luiseva ja sen selän ohuesta karvapeitteestä kuultaa paljas iho läpi. Parrakas kuono on kaljuuntunut nenän päältä ja koira kantaa mukanaan pahaa hajua – se ei haise koiralta, vaan siltä, että jokin on pahasti pielessä.”

On ihan normaalia, että vanhan koiran tahti hidastuu. Myös aistit, kuten näkö ja kuulo saattavat heikentyä – ihan samalla tavalla, kuin meillä ihmisilläkin. Tärkeät elintoiminnot saattavat hidastua tai heikentyä siinä määrin, että koiran lavat ja selkäranka tulevat näkyvemmin esille – ja myös tämä kuuluu asiaan. Karkeampi ja ohuempi, harmaantunut tai jopa paikoittain karvaton turkki ovat nekin ihan tavanomaisia vanhan koiran merkkejä, eikä Remukaan ole näiden suhteen poikkeus.

Sen sijaan lisääntynyt juominen ja yskiminen eivät kuulu tavanomaisiin vanhuuden oireisiin – ja pistävä haju on ehdottomasti sellaisia oireita, joiden puolesta koira tulisi kiikuttaa suorinta tietä eläinlääkärille. Tässä tapauksessa molempia ongelmia on tutkittu jo lukuisia kertoja eläinlääkärin toimesta, eikä varsinaista diagnoosia yksinkertaisesti ole. Vanhuuden päivillä todettu heikentynyt maksan toiminta tuo sekin varmasti oman osansa rulettiin.

Surullisinta vanhan koiran kanssa elämisessä on se, että vaikka antaisimme luottolääkärillemme tuhansia euroja ongelmien tutkimiseen ja lääkitsemiseen, mikään ei enää tee koirasta nuorempaa. Kylmä tosiasia on se, että tästä päivästä, tästä hetkestä ja tästä sekunnin sadasosasta lähtien koira on kaiken aikaa vanhempi – ja väistämättä lähempänä kuolemaansa.

Olen lukenut aiheesta viime päivinä paljon. Netti on pullollaan erilaisia listauksia ikääntymisen merkeistä ja vanhan koiran hoidosta, mutta parhaan neuvon löysin Purinan sivustolta. Lukuisten muiden vinkkien ohessa oli pieni tärkeä neuvo, jonka haluan vielä jakaa kanssanne.

”Henkinen tuki – yritä olla ymmärtäväinen ikääntyvää koiraasi kohtaan ja ota huomioon, että se käy läpi paljon psyykkisiä muutoksia. Päivittäinen koiranhoito vaatii sinulta hieman enemmän kärsivällisyyttä. Hellä huolenpito ja sitoutuneisuus auttavat luomaan korkean elämänlaadun koiran myöhäisille vuosille.”

Tämän vinkin kun muistaisin silloin, kun haen Remun naapurin takaovelta odottamasta sisällepääsyä, tai kun olen vähällä menettää hermoni hukatessani koiran, joka ei enää kuule kutsuhuutojani tai osaa paikantaa huutojen tulosuuntaa.

Lukemisen arvoisena linkkivinkkinä vielä Katariina Mäen kirjoittama juttu otsikolla Tunnistatko koirasi kivun, mitä suosittelen luettavaksi kaikille siitä huolimatta, oliko koirasi nuori tai vanha, oletettavasti kivuton tai kipuinen.

28