Kirjoittaja: Jenna

Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

/ Jenna / Koiran kanssa matkustaminen, Koiran vermeet ja varusteet / 2 kommenttia
KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Yöjunalla Ouluun

Kello ylittää puolen yön ja minä heitän harteilleni repun. Saan sikeässä unessa nukkuneen Sumun hereille ja pujotan sen kaulaan pannan juuri ennen, kun astumme koleaan syysyöhön aikaan, jolloin koko muu pitäjä tuntuu olevan syvimmässä unessaan.

Niin meidänkin on tarkoitus pian olla: syvässä unessa junassa, joka kiitää öisiä kiskoja kohti Oulua. Minä ja mustanpuhuva nelijalkainen matkaseuralaiseni heräämme aamun valjetessa Oulusta. Sieltä suuntaamme Iso-Syötteelle, niin kauas, etten ole koskaan ollut niin pohjoisessa. Minua jännittää.

Vain hetki ennen, kun saavumme rautatieasemalle, huomaan, että matkalipussani on virhe. Siinä pitäisi lukea makuuvaunu, mutta siinä lukeekin istumapaikka. Tyypillistä. 

Selvitämme asiaa konduktöörin kanssa, mutta lippu ei muuksi muutu. Niinpä minä ja Sumu asetumme istumapaikalle lemmikkivaunuun. Nopeasti selviää, että nukkuminen lähijunan käytäväpaikalla osoittautuu mahdottomaksi.

Kirkkaan kelmeä valaistus, alati jatkuvat kuulutukset sekä kivikova ja kapea-alainen istuin ovat vain alkusoittoa unettomalle yölle, kun samaan vaunuun hyppää kaksi pistävän hajuista laitapuolen kulkijaa. He mekkaloivat niin, että koirakin kääntää suuret silmänsä anoen heitä, sitten minua kohti. Silitän koiran päätä ja pahoittelen, etten oikein voi tehdä mitään.

Uneton yö

Aivan kuten minäkin, nelijalkainen matkatoverini painuu aika-ajoin uneen, mutta säpsähtää hereille joka kerta, kun uusi kuulutus tärähtää ilmoille sekä aina, kun laitapuolen kulkijat ottavat yhteen ja käynnistävät kuuluvan sanaharkan. Yritän rentoutua ja nukahtaa, mutta laitapuolen kulkijat nahistelevat ja kolisevat kohti niin, ettei silmiään varmaan kannata ummistaa.

Kello hivuttautuu hitaasti yli neljän, kuin antaen odottaa itseään ihan tarkoituksella. Junan ikkunoista näkyy pelkkää mustaa, vaikka ääni kaiuttimessa kertoo, että todellisuudessa ympärillämme on kyliä toisensa perään.

Laitatien kulkijoiden pistävä haju jää hetkeksi toiseksi, kun vaunun ilmatilaa alkaa valtaamaan tupakanhaju. Minuutit kuluvat hitaasti ja niitä laskiessa voin todeta, että jos voin joskus sanoa olleeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella, se hetki on nyt.

Ouluun on vielä matkaa

Meidän pitäisi olla perillä Oulussa kellon lyödessä 08:06, mutta samalla kellonlyömällä juna kiitää täydellä tohinalla sumuisten peltojen läpi. Alan epäroimään, olenko hukannut tilaisuuteni. Olenko nukkunut onneni ohi, menikö Oulu jo? Vai olemmeko me ollenkaan oikeassa junassa? Pitikö minun vaihtaa?

Katsomme Sumun kanssa toisiamme, eikä kumpikaan meistä tunnu tietävän enempää kuin toinen. Me olemme vain matkustajia junassa, joka vie meitä kohti tuntematonta. Sumu ei heilauta edes hännän päätään: tästä on huumori kaukana. 

Tajuan katsoa sijaintimme kännykästäni. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut, mutta Ouluun on vielä matkaa.

Ensikertaa junassa kanssani matkustanut Sumu on suoriutunut hienosti. Kun juna ensimmäistä kertaa nytkähti liikkeelle, se oli selkeästi hämmentynyt, mutta rauhoittui ymmärrettyään, että kilometrit seuraavat toisiaan välittämättä siitä, miten me niihin suhtautuisimme.  

Perillä Oulussa

Uuden päivän lempeä valo on ehtinyt täyttämään vaunun, kun juna lopulta pysähtyy Oulussa, vain noin 30 minuuttia aiottua myöhemmin. Hyppäämme kiitollisena ulos vaunusta, vaikka minusta tuntuukin siltä, että laitatien kulkijoiden ja tupakan haju on lyöttäytynyt seurakseni. Vaatteisiini pinttynyt hajumaailma varmasti kruunaa valvoneet olemuksemme. 

En ehdi ottamaan montaakaan askelta laiturilla, kun puhelimeeni saapuu viesti. “Onko siellä lunta? Ensilumi on kuulemma jo laskeutunut!” 

Katson ympärilleni. Maa on sula, minkä lisäksi näen ympärilläni vain junan, kiskoja, rakennustyömaan ja parakkeja. Silmien takana painaa väsymys ja hämmennys epätodellisen oloisesta yöstä. Olen juuri vastaamassa viestiin, kun tajuan, että meidän on jo liikuttava ja voisin vastata viestiin joskus myöhemminkin. 

Tuotekuvaukset Kaakkurin Musti ja Mirri -myymälässä

Aamupalan jälkeen suuntaamme vuokra-autolla Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Musti ja Mirri -myymälään. Sumu pääsee sovittelemaan varusteita samaan aikaan, kun minä yritän peitellä takahuoneessa yön jälkiä meikillä – siinä välttäen onnistuen. 

On mielenkiintoista päästä osaksi mainoskuvauksia, joiden satoa nähdään syyskauden ajan valtakunnallisen ketjuliikkeen markkinointimateriaaleissa. Voin jo nyt sanoa, että jos syksyn aikana näet netissä tai kuvastoissa Sumua muistuttavan koiran, se mitä todennäköisimmin on kuin onkin meidän Sumu.

Sumu tekee kuvauksissa parhaansa juuri omalla, sumumaisella tyylillään ja opettaa tavoilleen uskollisena koko kuvausryhmälle kärsivällisyyttä ja lempeyttä. En tiedä, mitä muut näkevät kameran edessä, mutta minä näen pitkän matkan kulkeneen sankarihahmon. 

Hyvät retkeilyvarusteet pitävät koirankin lämpimänä

Koiran päälle kuvauksiin ja tuleviin koitoksiimme valikoituu Feel Active Oslo fleecepaita, joka on uunituoreita uutuustuotteita. Kyseessä on pehmeä ja lämmin tekninen fleece, joka siirtää kosteutta ulospäin ja myös kuivuu nopeasti. Tuote sopii käyttöön sellaisenaan, mutta erityisen hyvin näen sen oivallisena lisälämmön tuojana esimerkiksi sadetakin alla. Se on kevyt ja ohukainen pusero, joka myös pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan.

Kuvauksissa Sumun päällä käy myös Feel Active Kiruna sadetakki. Sadetakissa on hyödynnetty uutta Feel Tech -teknologiaa, jossa kankaaseen on laminoitu veden- ja tuulenpitävä, mutta myös hengittävä kalvo. Se luo hyviä mahdollisuuksia kaikenlaisiin sääilmiöihin, eikä rapise tai tunnu koiran päällä jäykältä.

Lisäksi Sumu saa käyttöönsä hyvin istuvat Feel Active Reflective heijastinvaljaat sekä oranssin Feel Active Rope köysitaluttimen mielyttävällä, neopreeni kädensijalla.

Ja matka jatkuu 

Lähtiessämme Oulusta kohti Pudasjärveä ja siellä sijaitsevaa, Suomen eteläisintä tunturia Iso-Syötettä huomaan, kuinka kaupungin laitamilla moottoritien varteen on jäänyt vielä kevyt peitto ensilunta. Se on todellakin satanut edellisenä yönä! Videoin lumipeitettä voitonriemuisena ja lähetän pätkän vastauksena aiemmin saapuneeseen viestiin.

Pudasjärvellä sijaitsevalle Syötteelle ajaa Oulusta noin parin tunnin ajan. Maisema vaihtuu kuin varkain kaupungin laitamilta metsämaisemiin, laakeaan suomaisemaan ja silloin tällöin ikkunoista vilahtaviin kauniisiin vesistöihin. 

En ole koskaan nähnyt vapaana vaeltavia poroja, mutta ei kulu aikaakaan, kun huomaan niitä tien varrella. Sumu ei havahdu niihin ollenkaan, sillä se ottaa vuokra-auton peräkontissa takaisin edellisyöltä jääneitä kauneusuniaan. Kirkas syysaurinko paistaa kuin sytyttääkseen ympärille pian avautuvaa ruskaa yhä vahvempaan loistoonsa. Näen senkin nyt ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Alan ymmärtämään, mistä ihmiset puhuvat.

Lopulta saavumme Hulhavanahoon vuokramökillemme, joka on oikein viihtyisä ja sisältää kaiken tarpeellisen. Tiputan sinne vain suuremman reissukassini, mutta nappaan olalleni sitä paljon pienemmän repun. Olen valmis uppoutumaan Sumun kanssa Syötteen kansallispuiston maisemiin!

Syötteen kansallispuisto – Vattukurun luontopolku

Syötteen kansallispuistoa tutkimalla voisi helposti viettää päivä- tai viikkokausia. Paikan päällä on peräti 122 kilometriä merkittyjä retkeilyreittejä, joissa on valinnanvaraa niin päiväretkille, kuin pidemmillekin vaelluksille.

Haaveilen palaavani paikalle uudelleen vielä jonain päivänä, sillä lukuisat reitit kutsuvat uteliaita seikkailijoitaan. Lisäksi Syötteen kansallispuistossa voisi hyvin kuvitella etenevänsä paitsi jalan, myös kanootilla, polkupyörällä, suksilla tai lumikengillä, joten paikalle voi hyvin saapua myös muulloin, kuin ruskan aikaan. Alueella on myös yhteistyöyrityksiä, joista erilaisten varusteiden vuokraaminen onnistuu vaivatta.     

Koska seikkailuamme edeltävä yö oli, mitä oli, reitiksemme valikoituu Vattukurun luontopolku, joka on 2,1 kilometrin mittainen keskivaativa reitti. Vaikka luontopolku vaikuttaa näennäisesti lyhyeltä, sen varrella on monen tyyppistä luontoa ja sitä ihailemalla reitillä vierähtää helposti useita nopeasti kuluvia hetkiä. Juuri tällaisia paikkoja tutkii mielellään rauhaisasti elämys, ei niinkään taitetut kilometrit edellä.

Metsän asukit

Naavaiset kuusikot kätkevät uumeniinsa keskikesän aikana kokonaisia liito-oravaperheitä, mutta näin syyskuussa poikaset ovat jo lähteneet pesästään ja etsivät omaa elinpiiriään kauimmaisten kuusikoiden uumenista.

Liito-oravat jäävätkin meiltä kokonaan huomaamatta, mutta se ei haittaa, kun otetaan huomioon, minkälainen näky meitä myöhemmin illalla odottaa. Päätämme jatkaa autolla Vattukurun luontopolulta Kellarilammen luontopolun ääreen, kunnes matkamme katkeaa henkeäsalpaavaan näkyyn.

Kookas uroshirvi seisoo hievahtamatta ajotien korkeuksiin kaartuvan ylämäen huipulla. Majesteetillinen näky korostuu, kun hirvi antaa meidän tarkkailla itseään hievahtamatta. Se ei pidä kiirettä vielä silloinkaan, kun lopulta arvolleen sopivasti astelee tien yli pitkine raajoineen. Se katoaa metsän siimeksiin yhtä nopeasti, kuin sieltä ilmaantuikin.

Mitä kaikkea metsään kätkeytyykään. Olen mykistynyt.  

Kellarilammen luontopolku

Matkamme jatkuu vielä Kellarilammen luontopolulle Syötteen virkistysmetsän alueelle Pytkynharjuun. Kävelyreittiä somistavat poron papanat ovat kuin merkki siitä, ketkä myös käyttävät kaunista ulkoilualuetta virkistyäkseen, vaikka poroja me emme jalan tapaakaan.

Kellarilammen luontopolku on vain noin 500 metriä suuntaansa, mutta sen päädystä löytyy näyttävä ja tyylikäs laavu, jonka tulistelupaikkojen äärellä vierähtää hyvän ruuan parissa pidempikin tovi.

Laavun etupuolella avautuu tunnelmallinen Kellarilampi, kun taas jylhä ja näyttävä Pytkynharju kohoaa laavun takana. Reitti on vaativuudeltaan helppo, ja sopii myös esimerkiksi pyörätuolilla taitettavaksi. Lisähaastetta kaipaavat voivat kivuta Pytkynharjun huipulle.

Aurinko alkaa armotta painumaan mailleen ja niinpä mekin päätämme taipua luonnon rytmiin: painumme hyvän ruuan jälkeen takaisin majapaikkaamme Hulhavanahoon, jossa sänkyyn upottuamme nukumme aamuun saakka kertaakaan heräämättä. 

Aamupäivä Iso-Syötteen huipulla

Rauhallisen aamupalan ja hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkuu Iso-Syötteen huipulle. Taitan menomatkaa vuokra-autossa, jonka ikkunoista avautuva maisema on jo sellaisenaan henkeä salpaava. Iso-Syötteen huipulla on parkkipaikka ravintoloineen ja aluetta reunustavine vuokramökkeineen, mutta kun niiden lomasta pujottelee syrjempään, päätyy upeiden näköalojen ja loistavien ulkoilumaastojen keskelle.

Näkymä viimeistelee reissun kuin kirsikka kakun päällä ja tekee valvotusta junamatkasta kaiken sen arvoista. Kävelemme vain noin kilometrin mittaisen huippupolun, mutta saamme reittiimme kulutettua reilun tunnin ihaillessamme sen toinen toistaan upeampia näkymiä. Mikä parasta, hyvin nukutun yön jälkeen jalka nousee kepeästi jopa rajusti nousevaa maastoa ja ajatus kulkee kirkkaana huolimatta siitä, minkälaisissa korkeuksissa reittiämme kuljemme. Olo tuntuu onnekkaalta.

Kotimatka

Matka Pudasjärveltä takaisin Ouluun käy melko haikean tunnelman siivittämänä. Kotini on paikka, johon palaan aina mielelläni, mutta juuri nyt tuntuu, kuin lukemattomat reitit ja kirkkaana loistava ruska kutsuisivat minua jäämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. 

Mietin, miksen varannut meille optiota jäädä. Varmaan juuri siksi, että tämä paikka vie mennessään, eikä täältä tulisi lähdettyä, jos se riippuisi vapaasta tahdosta vailla velvoitteita.

Saavumme rautatieasemalle riittävän ajoissa ja pujahdamme junaan, jonka on määrä lähteä iltakuuden haminoissa ja saavuttaa kotikuntani jo ennen puolta yötä. 

Kotimatka sujuu rauhaisasti ja jaamme siistin ja miellyttävän lemmikkivaunun yhdessä villakoirallisen rouvan kanssa. Hän ihailee käytäväpaikan tuolta puolen mustan puhuvaa seuralaistani ja haluaa tietää Sumusta kaiken. 

Ja minähän kerron. Kerron Sumusta ja niistä aika ajoin hengästyttävistäkin kilometreistä, joita olemme yhdessä kulkeneet. Ja hän kuuntelee, kuuntelee kysyäkseen lisää. Kertoessani minuutit juoksevat, vaihtuvat tunneiksi kuin varkain samalla, kun mailleen painuvan päivän valo hiipuu lopulta jo lemmikkivaunustakin. Se värjää ohi vilisevän maiseman hiljalleen mustallaan. Mustalla, jossa kuulutusten perusteella sijaitsevat erilaiset kaupungit ja kylät, pysähdyspaikat ja etapit. Ja matka jatkuu. 

Ruskaretki Iso-Syötteellä

Ruskaretki Iso-Syötteelle oli ikimuistoinen. Musti ja Mirri taltioi meidät ja Suomen kauneimman ruskan tähän videoon, joka kutsuu myös sinut kanssamme mukaan syksyn värejä täynnä olevaan seikkailuun. Tervetuloa meidän mukaamme Iso-Syötteelle!

25

Neljän kilon ruutitynnyri

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti
Kuva: Arto Vuorinen

Yli kymmenen vuoden takaisessa työpaikassani oli tapana arpoa perjantaipullo. Juhlallinen traditio tuntui olevan työntekijöiden kesken koko viikon odotetuin hetki, joskin tämän päivän näkövinkkelistä jo hieman kyseenalainen. 

Toivoin aina, ettei arpaonni suosi minua, sillä pulloja tuntui kerääntyvän merkkipäivien tiimoilta nurkkiin muutenkin. Olinkin omalla tavallani onnekas, sillä perjantaipullo ei koko urani aikana osunut kohdalleni. 

Vuosia myöhemmin törmäsin sosiaalisessa mediassa perjantaipullon sijasta perjantaipuskaan. Ajatukseen siitä, että viikonlopuksi kotiin voisi hankkia arjen kaunistusta kukkakaupasta tai lähimarketista.

Ajatus on mielestäni viehättävä, mutta ei koskaan pesiytynyt säännönmukaisesti arkeeni. Sen lisäksi, että olen joissain asioissa äärimmäisen pihi, olen myös vaatimaton. Enhän minä nyt itseäni varten, ajattelen, vaikka nykyään haluaisinkin kysyä nimenomaan: ketä muutakaan varten?

Perjantaipurrieri

Viime perjantaina kyseeseen ei tullut sen enempää perjantaipuska, kuin perjantaipullokaan vaan kotimme neliöihin pesiytyi viikonlopun yli perjantaipurrieri. Kyseessä on meille entuudestaan tuttu parsonrusseliterrierinarttu, joka saapui meille perjantaina yökylään viikonlopun yli.

Perjantaipurrierissa tiivistyy sekä perjantaipullon, että perjantaipuskan parhaimmat ominaisuudet, sillä se aiheuttaa virkistävän paljon säpinää ja on kaiken lisäksi nätti. Ottaisin perjantaipurrierin kiinteäksi osaksi viikko-ohjelmaani koska tahansa!

Kuva: Arto Vuorinen

Neljän kilon ruutitynnyri

Yökylään saapunut neljän kilon ruutitynnyri tuntui jopa mittelspitzin rinnalla mahdottoman pieneltä koiralta. Mutta kuten terrierit usein, myös tämäkin tapaus täytti terrieristön tunnusmerkit olemalla käsittämättömän suuri koira varsin pienessä ja kompaktissa paketissa.

Pieni ja topakka narttu onnistui sievällä ja eloisalla olemuksellaan hurmaamaan koko talon väen. Suurella itsevarmuudellaan ja päättäväisyydellään se riisui niin whippetit kuin mittelspitzinkin puruluistaan, eikä edes talon vanhimmalla narttukoiralla Sumulla ollut pahaa sanottavaa hyväntuulisesta puuhastelijasta.

Luontainen johtajatyyppi

Samalla tavalla, kuin meillä ihmisillä, myös koirilla on erilaisia luonteen vahvuuksia, ominaisuuksia ja jopa tietynlaista karismaa. Jos terrieri olisi tullut meille jäädäkseen, näkisin hyvin, kuinka olisin voinut ajan ja arjen meriittien saatossa auttaa sitä nousemaan laumasuhteissa vastuuasemaan, sillä nuoresta iästään huolimatta koira osoitti sellaiseen täyttä potentiaalia ja kyvykkyyttä.

Laumasuhteet ovat aina tietyllä tapaa monimutkaisia, eikä niihin koskaan liity pelkästään yksittäiset ominaisuudet, kuten yksittäisen koiran fyysinen koko tai ikä. Esimerkiksi meidän kotonamme fyysisesti suurimman ja myös vanhimman koiran roolissa on tammikuussa yhdeksän vuotta täyttävä narttukoira Sumu. Se on luonteenpiirteiltään hieman vetäytyvä, mieluusti tilanteita sivusta seuraava ja päätöksentekoa välttelevä hahmo, joka ottaa mieluusti mallia muilta. Sen olemus ei juurikaan herätä suurta luottamusta, eikä koira toimi luontaisesti aloitteentekijänä toisin, kuin fyysisesti aivan päinvastainen, pikkuruinen terrieri, joka alle parin vuoden ikäisenä toimi meidän kotonamme itselleen vieraassa ympäristössä luontaisena aloitteentekijänä ja rohkeana tutkimusmatkailijana.

Kuva: Arto Vuorinen

Lauman dynamiikka

Vaikka useissa lauman muutos- ja murrostilanteissa lauman vanhin koira pitää paikkansa eniten elämää nähneenä, luotettuna johtokoirana, joskus lauman vanhimmaksi koiraksi on voinut päätyä myös epävarmuuten taipuva, vetäytyvämpi yksilö.

Sellaiselle koiralle esimerkiksi hyvin vahvan, näkemystä omaavan nuoremman koiran liittyminen laumaan voi olla jopa suuri helpotus. Silloin on luontaista, että vahva, joskin nuorempi, yksilö nousee ikään kuin lauman vanhimman koiran yläpuolelle. Tällaisissa tilanteissa on erityisen tärkeää, että perheen ihmiset ovat mukana prosessissa ja osaavat tukea koiria oikein niin, että eritasoisille yksilöille annetaan oikeanlaisia signaaleja, eikä näin olen arjessa synny ristiriitoja, jotka voisivat aiheuttaa jopa koirien terveyttä vaarantavia tilanteita.

Meille ihmisille on tavattoman luontaista kohdella koiria keskenään tasavertaisesti, mutta ikävä kyllä koirat eivät toimi keskenään tasavertaisesti. Olet ehkä joskus huomannut tai kuullut, kuinka esimerkiksi taloon tullut pentu on kuin ilmaa vanhemmalle koiralle. Vasta ajan ja saavutettujen meriittien myötä pentu ansaitsee huomionsa ja lopulta vaikkapa luvan ja mahdollisuuden leikkiä vanhemman koiran olemassa olevilla leluilla. Tällaisissa tilanteissa myös ihmisten on syytä olla hienovaraisia ja pyrkiä olemaan luomatta ristiriitoja omalla toiminnallaan eri asemissa olevien koirien välille.

Asenne ratkaisee

Vaikka kerronkin ikään kuin ominaisuuksiltaan ”paremmista” koirista ja asemien ”ylittämisestä” en suinkaan tarkoita, että yksikään yksilö olisi todellisudessa arvoltaan toista ylivertaisempi. Hyvässä laumadynamiikassa jokaisella on dynamiikan kannalta tärkeä rooli samalla tavalla, kuin hyvässä työyhteisössä. Suinkaan kaikki eivät voi olla toimitusjohtajia, vaan toimivassa kokonaisuudessa on paljon muitakin hyviä ja tuikitarpeellisia rooleja, joita kaikkia ymmäretään myös kokonaisuuden kannalta arvostaa.

Entä miten kävi pienen, hoidossa olevan tirriäisen? Vaikka se osoitti suunnatonta kyvykkyyttä ikäisekseen ja kokoisekseen koiraksi, keräännyimme talon oman väen kanssa sohvan kulmaan yhdeksi röykkiöksi nauttimaan lauantai-illasta. Antautuvilta whippeteiltä varastettujen luiden myötä itsevarmuutta kerännyt pikkukoira hyppäsi hyvin itsetietoisen oloisena röykkiön kukkuraksi, mutta minä ja mittelspitz kommentoimme sen toimia ja kerroimme, että paikka on jo varattu talon omalle väelle.

Terrieri tyytyi kohtaloonsa ja painui mukinoitta muualle lepäämään. Myöhemmin illalla vaihdoin sen kanssa katseita ja kun huomasin, että sen jopa röyhkeäksi yltynyt asenne oli viimein laskeutunut linjaan koiran ikään ja vähäiseen elämänkokemukseen nähden, kutsuin sen pienen vihjeen avulla nauttimaan illasta ja yhdessäolosta meidän muiden kanssa. Tiimityötä on aina kiva tehdä, kunhan kaikki pelaavat samassa joukkueessa.

15

Koiria koko elämä – hiillos sisälläni

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat / 2 kommenttia

Sisälläni kytee hiillos, joka mahdollistaa liekehtivää paloa ja lämpöä minulle tärkeisiin asioihin. Tunnen liekin roihahtavan saadessani työskennellä koirien kanssa tai jonkun ainutlaatuisen ja mahdollisuuksia täynnä olevan työelämän projektin parissa.

Palastelin näitä ajatuksia menneellä viikolla työhaastattelussa, jossa haastattelevan yrityksen toimitusjohtaja otti asian itse puheeksi; liekin, joka kajastuu silmistä ja joka parhaimmillaan tarttuu myös muihin.

Sisäinen hiillos on yhtä lailla kirous, kuin siunaus, sillä sen kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Sen ei tule antaa sammua, muttei toisaalta myöskään roihahtaa täyteen, pysäyttämättömään liekkiinsä.

Käymämme keskustelu jäi mieleeni, sillä olen käynyt samanlaisia teemoja läpi viime aikoina työuupumuksen ja terapiajakson myötä. Samanlaisia teemoja olen tunnistanut myös elämästäni koirien kanssa. Se on ollut viime aikoina vahva teema kipuillessani sen kanssa, antaako elämä tämänhetkisten koirieni kanssa minulle sitä, mitä koiraelämältä haen. Ja toisaalta – tulisiko sen antaa, vai voisiko samankaltaista paloa ja sen mukanaan tuomaa tyyntä onnellisuutta ja tasapainoa löytää elämän muilta osa-alueilta.

Se, että koirat joskus olivat elämän liekkiä ruokkiva voima, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat sitä aina.

Koiria koko elämä

Sain ensimmäisen koirani 11-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen päässyt (tai joutunut) kokemaan, millaista elämä ilman lemmikkieläintä voisi olla. Toisinaan kaipaan aikataulutonta, huoletonta ja edullisempaa, täysin omilla ehdoillani kulkevaa elämäntapaa ja -rytmiä. Samaan aikaan tunnen, etten ole ollenkaan varma, osaisinko elää sellaista elämää, saisinko siitä mitään irti ja ennen kaikkea: tuntuisiko se liian tyhjältä.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä päätöksiä nyt, kun ajatuksissani seilaan ääripäästä toiseen. Kotona on koiria, joista en aio ehdoin tahdoin luopua — ne kuuluvat elämääni. Vaikka elämä kahden whippetin, eläkkeelle jääneen eurohoundin ja mittelspitzin kanssa on erilaista, osaltaan jopa valjua paimenen ja noutajan kanssa jaettujen vuosien jälkeen, olen ottanut tehtäväkseni löytää jokaisen pilven kultareunukset — ja niitähän on.

Aikuisten koirien rauhalliset olemukset ovat mahdollistaneet minulle levon sairaslomajaksoni aikana. Huonollakin säällä ne tuntuvat olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että silloin; niin sateella, viimalla kuin pakkasillakin, paras paikka on sohvan kulmassa.

Kun keväällä ja kesällä käytyjen keskustelujen myötä päätin antautua nykyisille koirilleni, löysin niistä paljon hyvää. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteivätkö ne kelpaisi. Elämä niiden kanssa on vaan tuonut eteeni tunteita, joita minun on ollut vaikea kohdata. Koenkin, että olen viimein oppinut nauttimaan siitä, kuinka helppoa elämä näiden lunkien, aikuisten koirakavereiden kanssa on ja voi olla. Se on onni.

Koirieni rauhallisuus ei ole mitään sellaista, josta itse tulisi passivoitua tai masentua. Sen, että koirat ovat suhteellisen vähään tyytyväisiä voi kääntää arkea helpottavaksi voimavaraksi. Siihen voi halutessaan pyrkiä tuomaan toivomaansa lisämaustetta toimimalla itse aloitteellisena, aktiivisena toimijana.

Aktivoiva voima

Havaintojeni mukaan minulle tyypillisintä on toimia pienestä paineesta käsin. Sopiva paine luo aktivoivaa voimaa, juonsi sen juuret sitten työkoiran vaativasta olemuksesta tai esimiehen tekemästä päätöksestä. Haluan haastaa itseäni, sillä nautin haasteista (mutta en kuitenkaan halua puristua haasteiden alle).

Jos rima on liian korkealla tai jopa mahdotonta ylittää (josta hyvänä esimerkkinä on viime kertainen irtokissaräntti, johon en Olmin reagoinnin osalta ole onnistunut löytämään ratkaisuja kuuden vuoden aikana edes alansa parhaimmiston kalleilta yksityistunneilta), hiillokseni sammuu ja sen tilalle jää vaan epätoivoon taittuva hämärä, joka tuo mukanaan luihin ja ytimiin porautuvan kylmyyden.

Jos lähtökohtaisesti vaikeanakin koettu ongelma on mahdollista ratkaista, se ruokkii hiillosta jopa liekeiksi, vaikka polku määränpäähän olisi vaikea ja täynnä esteitä. Lopulta saavutetun ratkaisun myötä liekit tyyntyvät taas hohkaavaksi, lämmittäväksi hiillokseksi, jonka äärellä olo tuntuu miellyttävältä ja tasapainoiselta.

Jos hiillosta pitää näennäisen tasaisena ilman, että sen joukkoon lisää välillä tulta ruokkivaa ainesta, se sammuu ja johtaa samaan, kuin haasteet, joiden ratkaisemiseksi ei ole riittäviä resursseja. Hiillos sammuu, ja pimeä ja kylmä hiipii jälleen lähemmäksi.

Aurinko paistaa matalalta

Syksyn myötä jotain tulee tapahtumaan, tiedän sen. Ehkä löydän itseni uuden, mielenkiintoisen työelämän haasteen ääreltä, tai kuka tietää, vaikka koirat tempaisisivat minut jälleen mukanaan seikkailuun, jota en ole osannut odottaa.

Niin kävi viimeksi keväällä, kun meille tuli hoitoon saksanpaimenkoira, jota autoin, mutta joka auttoi ennen kaikkea minua. Siitä koirat ovat kiitollista väkeä: parhaimmillaan ne tuovat yhtä paljon tai enemmän mukanaan, kun vievät mennessään.

29