Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen.

Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!

Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta – mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan – se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.


Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.


”-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee.”

Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!

1

Elnan sterilointi

…tapahtui keskiviikkona ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, joskaan neiti itse ei malttaisi olla pomppimatta ja härväämättä, mitä onnistunut toipuminen edellyttäisi. Raitapaita juoksi ensimmäiset juoksunsa kesällä 2010 ja toiset maalikuussa 2011, joten nyt oli aika heittää hyvästit ylimääräiselle säätämiselle taloudessa, jossa on leikkaamattomia uroksia.  Tervetuloa helppo elämä!

1

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Hetken bloginpäivitystauko tietää rutosti uusia kuulumisia, eikö totta? Kyllä vain! Sinä aikana, jonka nyt olen viettänyt armeijassa on ehtinyt tapahtumaan vaikka mitä, eikä aina niinkään iloisia yllätyksiä.

Hieman ennen lähtöäni Romppu alkoi oireilemaan omituisesti. Se kuseskeli nurkkiin aamuisin, päiväsaikaan ja yöaikaan ja ehkäpä siinä ohella saatoin tehdä havainnon sen lisääntyneestä juomisesta. Oletin vaivojen johtuvan kesän helteisistä säistä, jotka vaikuttivat koiravanhukseen kovin ottein ja niinpä tyydyinkin hieman hämmentyneenä kiroillen siivoamaan lammikot kerta toisensa jälkeen eteisen, keittiön ja vessan lattialta.
Valitettavasti vielä helteiden laannuttuakin koiran epätavallinen käytös jatkui ja sen jälkeen, kun minusta oli jo tullut alokas ja Romppu oli jo ehtinyt aloittaa hoitojaksonsa vanhempieni luona se muuttui huomattavan apaattiseksi. Ruoka ei enää maittanut ja alati heiluva häntä roikkui elottomana takakoipien välissä. Huolestuimme todella.

Kun lähdöstäni oli viikko Romppu oli jo eläinlääkäriasemalla tutkittavana. Tuomiona diabetes ja lääkityksenä insuliinipistokset kerran päivässä. Uutiset olivat järkyttäviä ja tulivat täytenä yllätyksenä sen myötä, että Romppu on aina ollut  terve koira.

Kun diabetes -diagnoosin saamisesta oli kulunut viikko eikä koiran tila ollut juurikaan parantunut, oli kontrollikäynnin aika. Siellä selvisi, että insuliinipistoksista huolimatta verensokeri oli ainoastaan kohonnut. Tästä tiedosta alkoi piinaavaa epätietoisuus, jota minun oli hankala sovittaa yhteen hektisen ja rankan armeijaelämän kanssa: etenkin, kun en parhaiten lemmikkini tuntevana ollut näkemässä sen terveydentilaa ja tekemässä päätöksiä. Kaikkein eniten pelkäsin, näkisinkö rakasta possuani enää elävänä.

Eläinlääkäriasemalta mukaan saatu antibioottikuuri ei sekään tuonut muutosta koiran tilaan ja kun edellisestä käynnistä oli pari päivää, koira vietiin uudelleen eläinlääkäriasemalle ja jätettiin sinne tutkittavaksi. Testeissä selvisi, ettei verensokeri todella reagoinut insuliiniannoksiin ja eläinlääkäri teki tehtyjen testien tuloksien myötä uuden diagnoosin. ”Tämänhetkisten tietojen valossa Rompulla on krooninen haimatulehdus.”

Tieto kroonisesta haimatulehduksesta järkytti etenkin sen myötä, ettei sairauteen ole varsinaista hoitoa. Eläinlääkäri ohjeisti ruokavalion vaihtamista vähärasvaiseksi, päivittäisten ruokintakertojen lisäämisen kahden sijasta kolmeen ja insluunipistosten antamisen kahdesti päivässä aiemman yhden sijasta. Lisäksi koira sai uuden antibioottikuurin, joka eläinlääkärin sanojen mukaan vähentäisi haiman tulehdustilaa. Koska kyseessä on krooninen sairaus, ei paraneminen ole todennäköistä. Vaarana on myös koiran yleiskunnon romahtaminen. Lainaus eläinlääkärin raportista: ”Hoito on oireenmukaista, eli pyritään pitämään Romppu kivuttomana, ruokahalu hyvänä sekä sokeriarvot hallinnassa.”

Energian ja ajatuksien keskittäminen armeijan kannalta oleellisiin asioihin oli mahdotonta sillä huoli koirasta oli suuri. En ollut näkemässä sen terveydentilaa ja mielessäni pyöri sellaisia kysymyksiä, jotka varmasti ovat tuttuja ihmisille, jotka ovat joskus omistaneet sairaan koiran. Kuka kertoo, milloin on liikaa? Mikä on siedettävä määrä kipua ja kuka siitä kertoo, ellei koira itse? Voiko koira tuntea olonsa hyväksi saati elinvoimaiseksi sairastaessaan kroonista haimatulehdusta? Mistä minä tiedän, onko sillä jatkuva pahan olon tunne lääkityksestä ja yrityksestämme huolimatta? Vaikuttavatko lääkkeet niin paljon, että se todella tuntee nauttivansa elämästä? Milloin on oikea aika päästää irti?

Armeijassa punnitsin tarkasti omia arvojani: toteutanko unelmani armeijasta vai asetanko koirieni tarpeet omieni edelle, kuten tähän asti olen poikkeuksetta tehnyt? Maailmassa on vain yksi ainoa Romppu ja niinpä päätin jättää leikin kesken ja lopettaa armeijan. Päätin lähteä kotiin viettämään Rompun kanssa sen viimeisiä hetkiä riippumatta siitä olisivatko ne tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia, sillä Romppu jos kuka oli ansainnut vain parasta.

Ensimmäisenä viikonloppuvapaanani pääsin juttelemaan ajatuksistani ja päätöksestäni vanhempieni kanssa kasvotusten. Näin myös Rompun, joka oli hieman vaisu eikä edelleenkään täysin oma itsensä.
Suureksi yllätyksekseni ajatus armeijan keskeyttämisestä sai kuitenkin väistyä, sillä vanhempani ilmoittivat, että olin armeijassa tai en, he aikoisivat pitää Rompun itsellään puolustellen päätöstään sillä, etteivät he enää halunneet antaa vanhaa ja sairasta koiraa  ”isojen koirien jalkoihin.”
Yllättävä kanta yllättävästä suunnasta. Vaikka ajatus koiran luovuttamisesta lopullisesti vanhemmilleni särähtikin aluksi pahasti korvaani, en voinut kieltäytyä sen jälkeen, kun kuulin kuinka suuria hoitokuluja vanhempani olivat pulittaneet selvittääkseen Rompun terveydentilaa eläinlääkäriasemalla. Armeijasta saadut päivärahat tuskin koskaan tulisivat riittämään vastaavan hoidon korvaamiseen vanhemmilleni saatika sairaan koiran vaatimiin ylläpitomaksuihin. Vanhempani olivat siis lunastaneet koiran itselleen.

Rompusta tuli siis vanhempieni lemmikki ja minä olen koittanut tottua ajatukseen, että siviilielämääni kuuluu suurimmaksi osaksi vain kaksi koiraa. Toki käyn katsomassa Romppua aina kuin mahdollista eikä ole epäilystäkään, ettenkö säännöllisesti hakisi sitä lenkeille ja puuhastelemaan kanssani.
Sen terveydentilaa tarkkaillaan edelleen jatkuvasti ja voin vain toivoa, että vanhempani osaavat tehdä oikeita päätöksiä ja näkevät heti, milloin sen elämänhalu hiipuu. Se saa nyt kuitenkin parasta mahdollista hoitoa ja ulospäin näyttää siltä, että se nauttii elämästään ainoana koirana ja vanhempieni silmäteränä. Se saa kulkea vanhempieni suurella pihamaalla vapaasti, nauttia mökkeilystä ja levätä pehmeällä sohvalla.

25