Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus

Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 3)

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 6 kommenttia

On toistaiseksi viimeisen Q&A -postauksen aika! Kysymyksiä tuli lopulta niin paljon, ettei kaikkia aiheita vielä tämänkään postauksen myötä ole ehditty käymään läpi.

Kolmeen artikkeliin tiivistyneet kysymykset ovat kuitenkin niitä, joiden aihepiireistä tuli kaikkein eniten tiedusteluja. Voit halutessasi lukea ensimmäisen osan tämän linkin takaa ja toisen osan tämän linkin takaa. Ehkäpä ennemmin tai myöhemmin innostun jatkamaan sarjaa, sillä omat kokemukseni whippeteistä selkeästi herättivät paljon uteliaisuutta!

Muistahan, että voit aina kaivautua Whippet-Harrastajat ry:n sivuille tai Facebookin Whippet Suomi -ryhmään etsimään lisätietoja rodusta.

Tällä kertaa pureudumme näöllä metsästävän koiran ulkoiluttamiseen. Haluan yhä korostaa, että vastauksissa ei esitellä absoluuttista totuutta tai rotuyhdistyksen virallista kantaa. Kyseessä on erään aivan tavallisen koiranomistajan näkökulmia ja ajatuksia aiheen tiimoilta.

Oletko opettanut vapaanaolon erikseen?

Kyllä! Olen opettanut hihnoitta ulkoilun kaikille koirilleni rodusta riippumatta. Harjoittelu on aloitettu heti pennun muutettua luokseni, eli koiran ollessa noin 8 viikkoa vanha.

Koen, että asian suhteen pääsee helpoimmalla, kun vapaana ulkoilun ja siihen liittyvät normit ottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa osaksi päivittäistä arkea. Tällöin koira alkaa pitämään vapaana ulkoilua ja siihen liittyviä nyansseja, kuten luoksetuloa ja uudelleen kytkemistä arkisina asioina.

Olen ladannut aikoinaan Facebookkiin videon, josta voit katsoa, minkälaista tunnelmaa suosin koiria vapaana ulkoiluttaessani. Haluan, että koirat kulkevat lähelläni ja ovat kuulolla, vaikka ne saavatkin samalla touhuta omiaan, kuten videolla maastoa tutkiva pentu-Alpi osoittaa.

Olen tehnyt vapaanaoloharjoituksia sekä kahden kesken pennun kanssa, että myös osana lauman kanssa ulkoilua. Lauman kanssa ulkoillessa pienellä koiranpennulla on usein suurempi kynnys poistua porukasta. Toki poikkeus vahvistaa säännön  kuten naapurin olohuoneeseen vilistänyt Alpi pentuna opetti. Onneksi myrtyneen naapurin suhtautuminen pentuun ei ollut koiraa kohtaan palkitseva, joten pienestä kömmähdyksestä huolimatta Alpi on tänä päivänä varsin luotettava vapaanaulkoilija.

Hallittujen arkiulkoilujen lisäksi whippetit pääsevät myös ns. rallaamaan, mikä tarkoittaa erikseen laakealle alueelle hakeutumista ja siellä koirien juoksuttamista. Usein tavalliset metsäolosuhteet eivät tarjoa tällaiselle rallailulle kovin hyviä mahdollisuuksia; näkyvyys eläinten ja muiden ulkoilijoiden suhteen ei ole kovinkaan optimaalinen. Hallitusti lähellä kulkeva koira on helpompi saattaa myös vieraiden koirakkojen ohi, toisin kuin metrien päässä hurvitteleva kiihtynyt villiäinen.

Lähteväkö whippetit kun näkevät jäniksen?

Olmin vastaus on ”kyllä!”, Alpin vastaus on ”jos huvittaa” ja Jennan vastaus on; ”asia ei ole niin mustavalkoinen.”

Olmi lähtee mieluusti jänisten perään, mutta pystyn vaikuttamaan siihen jonkin verran. Ensimmäiset 2 vuotta sen kanssa kävivät vaivatta ja pidin sitä varsin luotettavana vapaana ulkoilijana. Pikkuhiljaa se alkoi saamaan toistuvista viehe- ja ratatreeneistä yhä enemmän itsevarmuutta saaliin tavoittelun suhteen sen aina lopulta saavuttaessa tavoittelemansa saaliin.

Lopulta sen usko omiin kykyihinsä oli valtaisa. Vapaana ulkoillessaan se pääsi selkäni takana livahtamaan riistan perään ilman, että tuskin huomasin. Se uskoi saavuttavansa tavoittelemansa missä tahansa, joten sen kynnys omille reissuille lähtemiselle madaltui. Itse saaliin tavoittelu tuntui olevan sille itsessään niin palkitsevaa, ettei lopulta mikään mahti katkaissut sekunnin murto-osassa käynnistynyttä tahtotilaa. Ja niin paketti ikään kuin levähti käsiini riippumatta siitä, päätyikö koiran irtiotot metsässä sen eduksi vai eivät. Koira sai niin paljon mielihyvää pelkästä saaliin tavoittelusta, että sille kannattavinta oli lähteä jänismetsälle; oli lopputulemana viehetreeneistä tuttu tapporavistus tai ei.

Kun Olmilla oli takanaan muutamia (sille itselleen palkitsevia) kokemuksia tällaisista ei-toivotuista reissuista, tuli sen irtipitämisestä huomattavasti hankalampaa ja riskialttiimpaa.

Nykyisin se ei tarvitse näköärsykettä ollenkaan. Tuore, ilmavainulla nostettava haju riittää siihen, että se on valmis ampaisemaan omille teilleen. Jos huomaan sen aikeet silloin, kun se hakee hajun suuntaa, pystyn pysäyttämään ja kytkemään sen. Mutta jos se jo tietää mistä suunnasta haju tulee, en välttämättä pysty enää vaikuttamaan siihen ollenkaan. Silloin kutsuhuuto, kieltosana tai namipussin rapistelu kaikuvat kuuroille korville.

Ennen kahden vuoden ikää sain sen vielä täydestä vauhdista kääntymään takaisin, mutta viehetreenit ovat tehneet tehtävänsä. Olmilla on syvä palo ja usko siihen, että se pystyy lopulta tavoittamaan havittelemansa saaliin.

Sikäli minulla on kaksi täysin ääripäiden vinttikoiraa. Alpi ei lähde saaliin perään. Jos sen kohdalle osuu erityisen herkullinen tilanne (jossa Olmi toimii vielä yllykkeenä), se saattaa käydä ajamassa linnun tai riistan liikkeelle. Mutta Alpi ei näe tarpeelliseksi tavoitella niitä sen pidempään. Olmi sen sijaan saattaa viipyä reissuillaan huolestuttavan pitkään.

Molemmat koirat taitavat luoksetulon tilanteissa, joissa vietti ei vie.

Miten olet opettanut whippettisi tulemaan luokse esim. jos näkevät jäniksen?

Luoksetuloa voi olla turhanpäiväistä vaatia, jos tilanne koiran kanssa on sellainen, jollaisen olen kuvaillut edeltävässä kappaleessa yllä. Luoksetulokutsu voi olla viisaampaa jättää sellaisille hetkille, jolloin on kohtuullista vaatia koiralta sen täydellinen suorittaminen.

Vinttikoiran kanssa ulkoillessa tärkeintä tuntuu olevan riistaeläinten välttely ja koiran kytkeminen ennen, kuin se saa haju- tai näköärsykkeen riistasta. Muutaman vuoden kokemuksella olen oppinut, että aamu- ja iltahämärissä on todennäköisintä törmätä riistaan. Sen sijaan keskellä päivää näihin eläimiin törmääminen on epätodennäköisintä (joskin mahdollista). Whippettien aamu-unisuus koituukin tässä mielessä koiranomistajan onneksi. Jos whippetit saavat päättää, ne kaivautuvat yöuniltaan vällyjen välistä vasta lähempänä puolta päivää.

Jos whippet sattuu olemaan tyypiltään kuten Alpi, sen luoksetulon vahvistaminen haastavissa olosuhteissa käy kuten minkä tahansa muunkin koiran luoksetulon vahvistaminen; koira tarvitsee saatavilleen jotain sellaista, minkä se arvoittaa riistan (tai muun häiriön) yläpuolelle. Alpin tapauksessa esimerkiksi hihkuva ihminen, rapiseva muovipussi ja herkullinen loppupalkka voivat hyvinkin arvoittua korkeammalle, kuin vaivalloinen ja kaukana siintävä saaliseläin. Mutta kun kyseessä on Olmi, ja jänis ilmestyy näköpiiriin…

Niin peli on menetetty. Olmi tulee reissuiltaan sitten, kun ehtii. Kerroin jo yllä, ettei siihen voi vaikuttaa, jos se on ehtinyt lähtemään. Se menee tilaan, jossa se pystyy uhkarohkeasti juoksemaan vaikkapa autotien lävitse; koira tuskin välittäisi, vaikka sen pitäisi juosta elefanttilauman tai palavan talon läpi. Luulen, että vaikka jahdissa oleva vinttikoira päätyisi auton töytäisemäksi, se pyrkisi ensisijaisesti jatkamaan jahtiaan vaurioista huolimatta. Tämä kertoo aika paljon siitä, miten tämän tyyppiset koirat toimivat. Ja vastaa varmaan osaltaan kysymykseen siitä, miksi herkkupussin rapistelu ei auta. Sellaisessa tilassa koiralle ei ole muuta, kuin riista.

Onnekseni Olmi on kuitenkin osaltaan varsinainen mammanpoika. Heti kun se on saanut ”tehtävänsä suoritettua” se pyrkii palaamaan luokseni, eikä kiihkeästi etsi jotain uutta ja mielenkiintoista. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että se on nenätyöskentelyssään niin lahjakas, että se haistaa paitsi piilottelevan riistan, myös sijaintini.

Se on lähtenyt omille reissuilleen vierailla paikkakunnilla, vieraissa metsissä. Ja vaikka olen sen poissa ollessa edennyt jopa kilometrejä tai mennyt odottamaan sitä sisälle rakennukseen, se on aina lopulta tavoittanut minut. Joskus on toki käynyt niinkin, että se on pysäytetty, eikä ole siksi päässyt takaisin luokseni.

Koen tämän perustuvan tehtyyn kasvatustyöhön ja juuri tämän yksilön optimaalisesti hyödynnettyihin luonteenpiirteisiin. Pystyn luottamaan siihen, että jos koira ei ole joutunut onnettomuuteen, se kyllä palaa takaisin. Siksi onkin erityisen ahdistavaa, jos koira on pidempään poissa. Pahin pelkoni on, että se päätyy auton alle, tippuu kaivoon tai joutuu muuten kiipeliin viettinsä johdattamana.

En usko, että mikään yksittäinen herkku- tai lelupalkka tuo yksin mukanaan sellaista mahtia, jolla vietikkään vinttikoiran voisi opettaa työskentelemään ihmisen eduksi myös tilanteissa, joissa sillä on mahdollisuus hakea valtavaa hyvänolontunnetta sen viettityöskentelyn kautta.

Se, että Olmi saattaa lähteä kesken lenkin tuntuu enemmän kuin harmilliselta; teen tietoisen riskin aina, kun irrotan siltä hihnan.

Olmi on nopeasti syttyvä, upean vietin omaava koira. En koe, että minun pitäisi torua sitä jostain, mitä kuitenkin edellytän siltä treeni- ja kisatilanteissa. Toki tällainen vietti rajoittaa ulkoilua siten, että useimmissa paikoissa koira on pidettävä kytkettynä. Tarkoituksenani kun ei ole saattaa koiraa vaaratilanteisiin tai häiriköidä metsäneläinten rauhaa.

Tällaiselle koiralle ihanteellisimpia vapaanaulkoilupaikkoja ovat oman kokemukseni mukaan hiekkamontut, joilta työkoneet ovat karkottaneet eläimet. Siellä vietikäskin koira voi keskittyä puhtaasti juoksemiseen – ei saaliin tavoitteluun – sekä koirakavereiden kanssa kommunikointiin ja leikkimiseen.

Ideaalimaailmassa Olmi osaisi hillitä itsensä metsässä tai pelloilla eteen osuvissa tilanteissa. Tulee kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on yksilö, jonka syttymiseen riittää parhaassa tapauksessa jopa tuulen liikuttamat kuivat lehdet. Koira on samalla sekunnilla valmis jahtiin.

Olmi on paitsi vietikäs, myös nopeasti asioita toisiinsa ketjuttava taituri. Sen silmiin syttyy ratatreeneistä tuttu palo silloinkin, kun se taajamassa ulkoillessaan kuulee moottorivieheen ääntä muistuttavan moottorisahan äänen. Se kuikuilee uteliaana ympärilleen myös silloin, kun meidät ohittaa mönkijä, jollaisia treeni- ja kisatilanteissa usein liikkuu.

Onko whippet muita rotuja onnettomusalttiimpi?

On. Kun kevyt runko, jota pohjavilla ja paksu karvapeite ei ollenkaan suojaa (koska niitä ei ole), yhdistetään valtavaan kiihtymis- ja tilannenopeuteen koen, että riski onnettomuuksiin on selkeästi todennäköisempi, kuin muiden roturyhmien edustajilla. Lähtökohtaisesti kaikki muihin roturyhmiin kuuluvat koirat edustavat karvapeitteisiä ja pehmeäliikkeisempiä koiria.

Hurjista lähtökohdista huolimatta koen, että moni whippet tuntuu olevan tavattoman onnekas. Niiden kehot taipuvat aina toisinaan uskomattomiin suorituksiin ja yllättävän usein hurjiltakin näyttävistä tilanteista selvitään pelkällä säikähdyksellä.

79

Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 2)

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 6 kommenttia

Tämä toivepostaus on jatkoa aiemmin julkaistulle artikkelille Whippet Q&A osa 1, jonka voit lukea tämän linkin takaa. Aiemmassa artikkelissa kerroin sopiiko whippet lapsiperheeseen, lähteekö siitä paljon karvaa ja miten whippet omien kokemuksieni mukaan toimii muiden koirien kanssa.

Kuten ensimmäisessä artikkelissa kirjoitinkin, tämä artikkelisarja ei perustu rotuyhdistyksen virallisiin linjauksiin, vaan minun, aivan tavallisen koiranomistajan kokemuksiin ja näkemyksiin rotuun liittyen.

Tässä artikkelissa vastaan lukijoiden lähettämiin kysymyksiin whippetin kanssa harrastamiseen liittyen. Toivepostaus-sarjan toistaiseksi viimeisessä, eli seuraavassa osassa tulen käsittelemään whippetin kanssa ulkoilua ja whippetin vapaana pitoa.

Mennään pidemmittä puheitta suoraan aiheisiin!

Onko rata- tai maastojuoksu ns. pakollinen whippettien harrastus?

Kuten moni muukin rotu tänä päivänä, myös whippetit ovat jakautuneet ns. käyttö- ja näyttölinjaisiin koiriin. Yleisesti ottaen käyttölinjaiset, eli rotupiireissä ratalinjaisiksi whippeteiksi kutsutut koirat omaavat erityisen paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka auttavat niitä menestymään työssä, johon ne on aikoinaan jalostettu.

Showlinjaiset, eli näyttöpuolen koirat eivät sen sijaan välttämättä ilmennä käyttöominaisuuksia niin vahvasti, eivätkä ne fysiikkansa puolesta välttämättä selviydy alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan kaniinijahdissa siinä, missä fysiikaltaan hienosäädetyt ratalinjaiset whippetit.

Vaikka menohaluja saattaa – ja usein myös löytyy – showlinjaiseltakin, sen fysiikka ei välttämättä riitä urheilukisoissa, joissa mitellään aikaa vastaan (ratajuoksut). Maastokisat voivat parhaassa tapauksessa olla armollisempia myös showlinjaista koiraa kohtaan, sillä niissä nopeus ei ole ainoa valttikortti: myös henkisiä ominaisuuksia kuten tilanneälyä ja ratkaisuntekokykyä tarvitaan.

Alpi on erinomainen esimerkki showtyyppisestä whippetistä. Se on piirteiltään pyöreä ja pehmeä, tyypillinen näyttöpuolen koira. Ero näyttö- ja käyttöpuolen koirissa ei whippettien kohdalla ole harjaantumattoman silmään niin selkeä, kuin esimerkiksi labradorinnoutajien tai muutamien paimenkoirien kohdalla, mutta ero on silti havaittavissa.

Alpi on myös luonteeltaan vähemmän kiivas ja tulisieluinen kuin Olmi. Olmi rakastaa vieheen perässä juoksemista, ja vaikka Alpikin on utelias kaikkea liikkuvaa kohtaan, Alpi ei kuitenkaan ns. iske kipinää, kun sen nenän edestä viuhahtaa nopeasti jotain kiinnostavaa.

Alpi omaa kaikin puolin loistavat seurakoiran ominaisuudet. Se on pohtiva ja asioita punnitseva persoona, jota voi pitää irti missä ja milloin tahansa. Aukeilla alueilla se kiitää mielellään yhdessä Olmin kanssa, mutta en usko, että sillä olisi lahjoja rata- tai maastokisoihin.

On kuitenkin olemassa paljon myös näyttelylinjaisia whippettejä, joiden kanssa harrastetaan rata- ja/tai maastokisoja. En silti koe, että rata- tai maastokisat olisivat mitenkään pakollinen harrastus nimenomaan näyttelylinjaiselle koiralle – vaikka tottakai kannustan mielelläni näiden lajien piiriin, jos koira osoittaa ominaisuuksia tai mielenkiintoa sen tyyppisen harrastamiseen pariin!

Tiedätkö paikkoja/seuroja, joissa voisi rata- tai maastojuoksua harrastaa?

Suomen Vinttikoiraliitto on koonnut kattavan listan jäsenkerhoistaan ympäri Suomen. Valtaosa lienee järjestävän myös erilaisia treenivaihtoehtoja, joten kannattaa rohkeasti tutkia oman alueensa toimijoiden kotisivuja ja pyrkiä pääsemään yhteyksiin lajien harrastajien kanssa.

Vinttikoirien kanssa harrastavat ihmiset ovat empiiristen tutkimusten mukaan avoimia ja helposti lähestyttäviä, joten keltanokkanakin kehtaa aivan hyvin pölähtää treenipaikalle: avoin uteliaisuus ja suoraan kysyminen tullaan kyllä palkitsemaan!

Helsingin Vinttikoirakerho ry (Helsinki)
Luhtilaukkaajat (Hyvinkää)
Pirkanmaan Vinttikoirakerho (Tampere)
Salpausselän Vinttikoirakerho (Lahti)
Turun Vinttikoirakerho (Turku)
Keski-Suomen Vinttikoirakerho
Lakeuden Vinttikoiraharrastajat
Lännen Vinttikoirat
Kaakkois-Suomen Vinttikoirakerho
Mikkelin Vinttikoiraseura (Mikkeli)
Oulun Seudun Vinttikoiraharrastajat (Oulu)
Savon Seudun Vinttikoiraharrastajat (Savo)

Whippetin miellyttämisenhalu – omaako whippet miellyttämisenhalua?

Tämä on ehkä yksi yleisimmistä kysymyksistä, joihin olen törmännyt palveluskoirapiirien tyyppisistä harrastusporukoista whippettien maailmaan rantauduttuani.

On yksi asia, jonka haluan, että tiedät, ennen kuin annan sinulle yksiselitteisen vastauksen. Minua, kuten monia muitakin whippettien maailmaan rantautuvia, peloteltiin aluksi paljonkin sillä, että kyseessä on sitten vinttikoira.

Asiaa alleviivattiin kerta toisensa jälkeen, osaksi syystä, osaksi syyttä. Vinttikoirat ovat herkkiä eläimiä, joilla ei herkkyydestään huolimatta ole aktiivista tarvetta tarkkailla omistajiensa otsaryppyjä ja yrittää etsiä ratkaisua, jolla otsaryppyjen määrään voisi vaikuttaa. Ne ovat tyypiltään hyvin itsenäisiä, ja jos niille tulee mieleen poistua kesken yhteisen lenkin, ne totta vie tekevät sen.

Mutta se, mikä yllätti minut elettyäni kolme vuotta ihka oikean vinttikoiran kanssa, oli loppujen lopuksi se, että vinttikoirakin on kuitenkin koira. Tällä tarkoitan sitä, että siinä missä jokin muukin rotu, myös vinttikoira haluaa tavoitella etuaan tilanteissa, joissa oman edun tavoittelulle on matala kynnys.

Vinttikoira ei äkkiseltään kerää sinulle kahtasataa lammasta vaan koska pyysit niin, mutta jos olet nokkela ja tarjoamasi palkkio on kohdillaan, se saattaa iskea pyllynsä lattiaan makupalan toivossa. Whippetit – ainakin nämä kaksi omaani – tarttuvat herkästi matalan kynnyksen tehtäviin, joiden avulla ne saavat aina nälkäisinä eläiminä apetta vatsaansa tai innostavan leikkihetken. Niiden etu tässä mielessä on aina myöskin minun etuni. Se ei ehkä kieli varsinaisesti ihmiseen kohdistuvasta miellyttämisenhalusta, mutta omia olojaan whippet on useimmiten aina valmis kohentamaan.

Whippetin kohdalla oppimispsykologiaa voi soveltaa aivan samoin lainalaisuuksin, kuin minkä tahansa eläimen kohdalla. Asiasta yksinkertaisen tekee se, että ainakin omien whippettieni kohdalla palkkiona voi käyttää samanlaisia menetelmiä, kun minkä tahansa koiran: makupaloja, leluja, leikkihetkiä ja muita etuisuuksia; jopa sosiaalinen palkka saa kainaloisteni hännät heilumaan ja ilmeet kirkastumaan.

Jutun juju lieneekin siinä, että miellyttämisenhalu ei varsinaisesti kohdistu ihmiseen; whippetin elämässä tärkeintä on miellyttää whippettiä itseään. Kun whippetille rakennetaan helppo ja kannattava polku, joka mahdollistaa vaivattomuuden tarttua yksinkertaisiin tehtäviin ja niissä onnistumisiin, saadaan salakavalasti rakennettua miellyttämisenhaluinen whippet.

129

Papukaijatalon lumossa

/ Jenna / Koiran kanssa matkustaminen, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti

Sain Ciran luona vietetyn ajanjakson jälkeen ehdotuksen, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Minulle entuudestaan vieras rouva kysyi, voisinko reippaan kuukauden ajan hoitaa hänen lemmikkejään heidän kotonaan, omakotitalossa järven rannalla. Pesti kestäisi ulkomaanmatkan ajan ja sisältäisi kolme koiraa sekä papukaijan.

Mielenkiintoni heräsi ja sovin, että tulen tutustumaan kokoonpanoon ennen päätöstäni. Seniori-ikäinen labradorinnoutajauros Armas sekä sen henkivartijana toimiva pienen pieni valkoinen kiinanharjakoirauros Onni olivat liikuttava parivaljakko, johon ihastuin heti. Niiden leikkisä pieni ystävä, kiinanharjakoiranarttu Diiva toi kokonaisuuteen eloa jopa riehakkaan iloisen olemuksensa ansiosta. Mutta kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikutti vieraita ujosteleva, puhuva papukaija, joka oli piiloutunut sanomalehtien alle ensivierailuni ajaksi.

Uudet seikkailut alkavat ennakkoluulottomasta asenteesta

Päätin ottaa keikan. Pakkasin joulukuun puolessa välissä autoni täyteen kaikkea, mitä minä ja kolme mukanani kulkevaa muskettisoturiani Into, Olmi ja Alpi tarvitsisimme seuraavan kuukauden ajan.

Talviaikaan kuukaudeksi pakkaaminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi, sillä myös whippetit puetaan sään mukaan riippuen siitä, onko ulkona märkää, viimaista tai kovia pakkasia.  Suomessa säät ovat tuskin koskaan ennakoitavissa, joten varauduin pakkaamalla mukaan varusteita miltein jokaiseen säävaihtoehtoon paitsi koirilleni, myös itselleni. Kuukaudessa tarvittavien vaatteiden määrä olikin melko yllättävä etenkin, kun pakkasin mukaani myös siistissä sisätyössä toimistolla tarvitsemani vaatekappaleet.

Kun ei tiedä, täytyy vaan luottaa

Tilanne oli monellakin tapaa erikoinen. Ainutlaatuinen tilaisuus osui eteeni juuri sellaisella hetkellä, jolloin siihen tarttuminen tuntui luontevalta.

Olin talvi-iltojen pimentyessä pakannut mukaan lähteneitä käyttövaatteita lukuunottamatta koko omaisuuteni pahvilaatikoihin työpaikkani lähistöltä vuokrattuun varastoon. Jätin taakseni elämän Päijät-Hämeessä, jonne nopeasti alkanut ja nopeasti loppunut parisuhde oli minut keväällä kuljettanut.

Ja niin minä sitten heräsin uuteen aamuun papukaijatalon emäntänä, kuuden koiran ympäröimänä: tietämättä lainkaan, minne tai miten matkani tämän jälkeen jatkuisi.

Elämää laumassa

Kuusi koiraa laumoittuivat pitkien lenkkien ja johdonmukaisen arjen sivutuotteena nopeasti. Ei aikaakaan, kun huomasin, että lenkkiseurueeseemme oli liittynyt vielä samaan perhepiiriin kuuluva sekarotuinen dogo argentino -mix, Dogo.

Ylväs otus liittyi lenkkiseurueeseemme liikunnan ja tasapainoisen koiraseuran nimissä jääden lopulta jopa yökylään papukaijatalon kunnioitettavaksi vahdiksi.

Alkujaan epäilyksensä minussa herättänyt vaativa rotumix sujahti laumaan luontevasti, vaikka edustikin samaa ikäluokkaa ja sukupuolta whippettieni kanssa. Laumakokoonpano oli muutenkin hyvin urospainotteinen: seitsemän koiran laumaan kuului vain yksi narttu, vuoden ikäinen kiinanharjakoira Diiva.

Ulkoilu suuren lauman kanssa

Parhaimmillaan arkeni onkin nyt koostunut seitsemän koiran kanssa ulkoilusta – tai jos tarkkoja ollaan, niin vain kuuden, sillä sydämen vajaatoiminnan diagnoosikseen saanut pienen pieni kiinanharjakoira Onni pysyttelee vaativimmat metsälenkit jos ei takkini sisällä kauluksestani kurkkien, niin kotosalla taloa silmällä pitäen ja torkkuen.

Joka tapauksessa ulkoilu verrattain suuren lauman kanssa on ollut mielenkiintoista. On hienoa tarkkailla koirien keskinäistä kommunikaatiota ja pieniä nyansseja, kuten järjestystä, jossa koirat etenevät metsäpoluilla.

Kärjessä kaikkien muiden edellä kulkevat tiedustelijat, eli Olmi kärkiparinaan ikäisensä, suuri musta Dogo -uros. Dogo sopi rooliin loistavasti tarkkaavaisen ja periksiantamattoman perusluonteensa ansiosta.

Olmillakin on samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei niin silmiin pistävässä mittakaavassa, kuin Dogolla, joka on jo perimänsä puolesta itsevarma ja peloton. Todellisuudessa Olmilla tuskin olisi toimintakykyä, jos se yllättäen joutuisi ratkaisemaan haastavan tilanteen ilman tukea, jota olen sille aina valmis tarjoamaan. Ehkä Olmille tyypillisintä olisi pahan paikan koittaessa toimia harhauttajana, jos kuviteltaisiin, että joskus metsäpoluilla vastaan tulisi tilanne, jonka koirat joutuisivat ratkaisemaan ilman apuani.

Minä etenen lenkeillämme letkan keskiosassa useimmiten hihnassa kulkevan Diiva -nartun kanssa. Diiva on koira, jolla on paljon toimintakykyä ja monia hyviä ominaisuuksia, mutta se on vielä hieman liian kypsymätön vaativille tehtäville.

Iloinen ja itsetietoinen tuulitukka tuskin lotkauttaa korvaansakkaan, kun pyydän sitä pysyttelemään lähelläni tai toivon siltä täsmällistä luoksetuloa. Se tarkoittaa, että sen kytkettynä pitäminen on ainoa tapa taata sen ja koko lauman turvallisuus (sillä laumassa vaeltaessa on erityisen tärkeää, että joukosta jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen ennalta sovituin pelisäännöin).

Jos Diiva saisi päättää, se kulkisi johtaen tiedustelijoita tai yhtenä tiedustelijoista. Se on toimissaan erittäin itsenäinen, mikä tekee siitä osaltaan myös haastavan seurakoiran.

Vanha sielu

Sen sijaan joukosta yksi on erottunut edukseen. Olen huomannut, että perinteisesti laumalenkeillä perää pitää elämänkokemuksella siunattu tarkkailija, jonka tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että lauma pysyy koossa eikä kukaan jää jälkeen.

Yleensä tarkkailijan roolissa on ollut Into tai jokin sitä selkeästi vanhempi koira, mutta tällä erää peränpitäjän kasvot yllättivät minut perusteellisesti. Aivan kintereilläni takanani taivalsi epilepsian perussairaudekseen saanut vanha labradorinnoutaja Armas ja tämän takana Into, joka sekin on saanut ikävän diagnoosin.

Mutta kumpikaan näistä vanhoista herrasmiehistä ei toiminut peränpitäjänä, sillä aivan viimeisenä letkan hännillä kulki Alpi tyyni ja kunnioittava ilme kasvoillaan.

Alpin tilannetaju ja tunneäly yllättävät minut kerta toisensa jälkeen. Se on vasta kaksi vuotias koira, jota ei kovinkaan usein muisteta lempeydestään, mutta silloin, kun rauhallisen hyväksyvää läsnäoloa tarvitaan, se on paikalla.

Koen, että ominaisuus on peräisin ainakin osittain paitsi sen luonteenpiirteistä, myös sen ja edesmenneen Elnan vahvasta yhteydestä ja Elnan äidillisestä lempeydestä, jota se ilmensi aina erityisesti Alpia kohtaan.

Se, että Alpin kaltainen nuori koira ilmentää vastaavaa, hyväksyvää lempeyttä myös samaa sukupuolta oleviin ja itseään vanhempiin uroksiin on mielestäni hienoa ja mielenkiintoista. Uskon, että Alpi ymmärsi vanhan sairaan labradorinnoutajan tilan siinä missä Intonkin terveyden laidan ja kulki siitä syystä viimeisenä pitäen huolen, ettei lauman vauhti ylly liian kovaksi ja, että sairaatkin yksilöt pääsevät turvattuina takaisin kotiin.

Seikkailu jatkuu

Elämä koiralaumassa jatkuu vielä tammikuun loppupuolelle saakka. Vaikka arki on tavanomaista työläämpää arvostan sitä, että tämän myötä olemme jälleen yhtä kokemusta rikkaampia: minä ja laumani tunnemme toisemme taas hieman paremmin.

Joku voisi äkkiseltään todeta, että tällainen reissuelämä on koirille äärimmäisen kuormittavaa. Allekirjoitan väittämän osittain ja tiedostan, että ainoastaan koirieni erinomainen hermorakenne ja hyvät henkiset ominaisuudet mahdollistavat meille vastaavan elämäntyylin.

Oletan kuitenkin, että tärkeintä koiran elämässä ei ole yksiselitteisesti vakiintunut sijainti, vaan enemmänkin turvallinen ilmapiiri, optimaaliset resurssit ja hyvä, rento ja virikkeellinen ympäristö, jonka puitteissa itseään on luonnollista toteuttaa.

Lisää tunnelmia koirakoplan arjesta löydät Instagramista @puremattaparas.

34