En ole koskaan haaveillut näin suuresta koiralaumasta, kuin mitä minulla nyt on. Etenkään näihin resursseihin, joiden puitteissa elän.

Ajatus ympärillä pyörivästä koiralaumasta maaseudun rauhassa, kuivilla silmänkantamattomiin ulottuvilla sänkipelloilla on kieltämättä romanttinen ja jokaisen koiratytön unelma, mutta myös käytännössä työläs vaihtoehto, kun ottaa huomioon mm. lauman kulurakenteen, Suomen neljä vuodenaikaa ja tietenkin jokaisen karvakuonon koirakohtaiset tarpeet. Ja sen, että olisihan se kiva, että asunto olisi joskus puhdas ja siisti ja aikaa likenisi muullekin, kuin niille koirille (tai siivoamiselle).

Olen vuodesta 2013 asuttanut koirieni kanssa rivitalojen neliöitä. Sitä ennen asuimme vuokralla pienessä omakotitalossa maaseudun rauhassa ja kuvittelin, että kaupungin reunalta, taajamasta ostettu rivitalokolmio olisi vain nopea välivaihe, josta olisi helppo siirtyä muutamassa vuodessa Omaan Kotiin – jos ei maaseudun rauhaan niin ainakin ison, aidatun tontin ja omakotitalon seinien suojiin.

Elämä ei kuitenkaan useinkaan mene, niin kuin on suunnitellut. Päivätyöksi perustettu osakeyhtiö kiikkui vuosien ajan konkurssin kielekkeellä ja kun lopulta työllistin itseni palkkatyössä, pitkäaikainen parisuhde teki konkurssin.

Vaikka olisin halunnut tarjota itselleni ja koirilleni jo aika päiviä sitten luonnon rauhaa ja oman, suuren tontin, meillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua olosuhteisiin ja edetä niiden resurssien mukaan, jotka meillä on käytössämme.

Niinpä muutin rivitalokolmiostamme pieneen rivitalokaksioon ja viimeisimmän muuton myötä havahduin siihen, että rivitaloelämää on takana nyt jo viiden vuoden ajalta. Pääosin kolmen koiran kokoonpanolla, mutta viimeisen vuoden ajan neljän koiran kokoonpanolla.

Vaikka usein tuntuukin siltä, että olen mestari luomaan ympärilleni surkeita sattumuksia toinen toisensa perään, on matkassani ollut myös roppakaupalla onnea ja hyvää tuuria.

Ymmärsin tämän silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa muuttaneet rivitaloon, jonka kauppakirjat oli allekirjoitettu hetkeä aiemmin. Soitin toisen seinänaapurimme ovikelloa, esittäydyin ja kerroin muutostamme sekä siitä, että meillä on kolme koiraa. Samaan hengenvetoon lisäsin, että jos ne pitäisivät ääntä poissaollessamme, kuulisin siitä mielelläni jotta voisin tehdä asialle jotain. Oven avannut mies hymyili pilkettä silmäkulmassaan ja sanoi, että tasoissa ollaan: ”Meillä on kaksi lasta ja niistä lähtee ääniä varmaan enemmän kuin teidän koirista.”

Olo oli kiitollinen ja tuntui mukavalta asua rivitalossa, jonka molemmin puolin seinänaapureina asui kaksi avoimeen keskusteluyhteyteen pystyvää perhettä. (En nyt ota kantaa sittemmin päänvaivaa aiheuttaneeseen Rouva Grumpyyn, joka ei onneksi asunut seinänaapurinamme vaan ainoastaan samassa pihapiirissä.)

Samanlainen tunnelma jatkui seuraavassa rivitalokodissani, jonka vuokrasin parisuhteeni päätyttyä. Uudessa osoitteessa naapurit vaihtuivat tiuhaan, mutta pisimmän ajan asuin koiraperheen ja vuoroviikko(koira)iskän naapurina. Se oli rentoa aikaa ja seinän toisella puolella asuvalla koiraperheellä oli jopa asuntoni vara-avain, koska autoimme vuoroin toisiamme. Sellaisesta inhimillisyydestä ja aidoista kohtaamisista oman kotinsa ympärillä voi todella olla aidosti kiitollinen.

Nykyiseen rivitalokotiimme, minulle entuudestaan vieraaseen kuntaan muutimme huhti-toukokuun vaihteessa, eli olemme nyt asuneet täällä vajaan kuukauden.

Seutu on ihanaa, hieman keskimääräistä suurempaa maalaiskylää, mutta muutto epäilytti minua silti. Asuntomme etu- ja takapuolella on naapureiden taka- tai etupihat ikkunoineen eikä yksityisyyttä ole sillä tavalla, kuin edellisessä kodissani, jossa takapihan terassia ja nurmialuetta seurasi ylikasvanutta niittymäistä joutomaata. Silloin ikkunan edessä heiluessaan ei tarvinut miettiä, mitä naapuri näki tai voisi nähdä – seuraava taloyhtiö sijaitsi vasta kaukana joutomaan toisella puolen, eikä suinkaan kiven heittämän päässä kuten nykyisessä kodissamme.

Mietin kauhulla, viettäisivätkö koirani päivänsä huutaen ikkunoissa kaikelle liikkuvalle ja saisimmeko murhaavia katseita aina lenkille pihan poikki lähtiessämme tai lenkiltä palatessamme. Valittaisivatko uudet seinänaapurit äänistä tai keksisivätkö he niitä ja muita valituksen aiheita jopa omasta päästään. Kamalinta muutoissa on aina se, ettei voi tietää ketä saa naapureikseen.

Voin kuitenkin pikkuhiljaa huokaista helpotuksesta, koska mitään sellaista ei ole toistaiseksi ilmennyt. Viime viikolla nurmikkoa ajaessani naapurin pihasta pomppasi utelias mummeli, joka avasi keskustelun varovaisesti: ”anteeksi uteliaisuuteni, mutta montako koiraa teillä on? En ole ottanut siitä selvää, mutta toisinaan aidan raosta työntyy luikeron kuono ja pihalla näkyy enemmänkin liikehdintää.”

Naurahdin ja kerroin, että koiria on neljä. Sanoin samaan hengenvetoon, että niiden hyvin käyttäytyminen on minulle tärkeää ja jos ne joskus aiheuttavat ääntä tai mielipahaa, toivoisin, että minulle kerrottaisiin heti.

Laskin ruohonleikkurin käsistäni ja kävin avaamassa takaoven kutsuen koirat sisältä aidatulle takapihalle: ”ne ovat tällaisia tyyppejä.”

Naapurin mummo katsoi koiria ihmeissään ja kehui, miten hienoja ne ovat. Hän kertoi omista kissoistaan ja siitä, miten mukava oli saada naapuriin viimein eloa: asunto oli ollut pitkään tyhjillään ja asuinseutu muistutti kuulemma muutenkin enemmän hautausmaata kuin elinvoimaista kyläyhteisöä. Naureskelin mummelin jutuille, mutta olin samalla tyytyväinen kuulemaani: minä en kaivannut ympärilleni hälinää tai elämää, vaan viihdyin paremmin kuin hyvin vaikka sitten hautausmaaksi tituleeratulla asuinseudulla.

Juttelimme mummelin ja myöhemmin hänen seuraan liittyneen miehensä kanssa pitkään ja minulle jäi kohtaamisestamme hyvä mieli. On helpottavaa tietää, että kukaan ei vartioi jokaista askelta tai pidä kirjaa äänistä, joita seinän takaa kantautuu. Ja vaikka itse sanonkin – koen, että olemme neljän koiran perheeksi yllättävän hiljaista sakkia.

Asuntomme toinen seinänaapuri on minulle vielä täysin mysteeri. Olettamukseni mukaan seinän toisella puolen asuu lapsiperhe, mutta en ole nähnyt heitä vielä kertaakaan, vaikka kuljen heidän etuovensa ohi päivittäin heidän päätypihaansa reunustavaan pikkumetsään ja he kulkevat meidän etuoven sekä kahden ikkunan ohi omaan kotiinsa.

Voidaan kuitenkin sanoa, että ainakin toistaiseksi minulla on ainoastaan hyviä kokemuksia siitä, mitä naapurisovulle käy neljän koiran muuttaessa naapurustoon. Sille ei tarvitse käydä mitenkään ja parhaimmassa tapauksessa neljän koiran omistaja saa tai neljän koiran omistajasta saa reippaan naapurin, jonka apuun voi turvautua muulloinkin kuin lumitöiden tai pihahommien osalta.

Oikeastaan ne asiat, joihin naapurikontakteissa kannattaakin mielestäni panostaa etenkin koiranomistajana on avoin ja reilu ilmapiiri: juttelen rohkeasti muille ihmisille ja pyydän heitä ilmoittamaan mahdollisista häiriöäänistä empimättä minulle. Kannan oman korteni kekoon pitämällä asuntoni ympäristön siistinä, enkä pissata koiria nurkkiin kuten yhteisille piha-alueille tai parkkipaikan tai roskakatoksen kulmille.

Kannattaa myös huomioida, että usein koirattomat ihmiset eivät ymmärrä mitä eroa on koiran etu- ja takapäällä. Jos koira nuuskuttelee piha-alueen nurmikkoa (kuonollaan), tämä saatetaan nopeasti tulkita ”koiran paskottamiseksi piha-alueella.”

Vaikka asia ei näin olekkaan (ja nokkelimmat huutavat: ei se ennenkään ole nenästään paskonut), ei kannata provosoida naapureita vaan pyrkiä autuaaseen tilaan, jossa on joko neutraali: hajuton ja mauton tyyppi tai sitten kaikkien kaveri. Yhteisien piha-alueiden läpi kannattaakin koirien kanssa harppoa kuin tuli hännän alla tai rennosti, mutta haistelematta köpötellen, jottei tule antaneeksi naapureille vääränlaisia signaaleja.

Toki siitä, että on kaikkien kaveri saattaa olla joskus jotain haittaakin. Toisinaan katras naapuruston lapsia viivyttää lenkille lähtöä silittelemällä ja sylittelemällä hellyydenkipeitä karvakuonoja loputtomiin ja toisinaan sitä saattaa löytää itsensä arki-iltana naapurin terassilta siideritölkki kädessään parantamasta maailmaa – vaikka oikeasti pitäisi olla lenkillä tai vähintäänkin kotona imurin varressa.

39