Remu hengittää

Vältyimme kauhuskenaarioiden toteen käymiseltä, hautajaiset ovat peruttu ja koira porskuttelee iloisena ja omana itsenään edelleenkin. Se kävi päivällä kunnaneläinlääkärin vastaanotolla miehisten ongelmiensa vuoksi ja tarkastelun jälkeen sen niskaan iskettiin hormonipiikki, joka todennäköisesti tuo toivotun avun. Huh!
Oloni on tottakai helpottunut, vaikka myönnettäköön, että viimeisetkin kiven murikat vierähtävät sydämeltäni vasta sitten, kun ongelma on totisesti poissa. Eläinlääkäri muuten totesi, että jos vaiva tapaa uusia, koiran kastraatio voisi olla ajankohtainen vaihtoehto. Heh, minun mielestäni ajatuksessa ei ole mitään mätää, mutta tieto tuli suurena järkytyksenä koiran oikealle omistajalle eli avomiehelleni, joka on ehdottomasti toimenpidettä vastaan. Jostain syystä olen aiemminkin kuullut, että miespuoliset koiranomistajat ja uroskoiran kastrointi eivät vain sovi yhteen.
Mielestäni kepon ajatusmalli on lähinnä hämmentävän hölmö, mutta toivon syvästi hänen egonsa puolesta, ettei hänen koiraansa jouduta kastroimaan. Moinen operaatio olisi hirveä isku hänen vyönsä alle, vaikka itse koiraa se ei juurikaan liikuttaisi. Jotenkin koomista.
Samalla klinikkakäynnillä kurkattiin Remun karvaisiin korviin (onneksi lauantaina on trimmaus), silmiin, jotka hiukan vuotavat varmaankin karvan määrän takia (onneksi lauantaina on trimmaus) sekä suuhun, jonne oli taas ehtinyt kerääntymään hammaskiveä. Tilaamme ajan hammaskiven poistoon myöhemmin joulukuussa ja vuotaviin silmiin saimme silmätipat. Koko lysti maksoi 76,40 euroa, mikä sekin oli suuri helpotus. Viimeksi kun tulin eläinlääkärin pakeilta skotlanninterrierin kanssa, olo ei ollut ihan yhtä kepeä. 
8

Se maaginen pyhää edeltävä myöhäisilta

Meidän viikossa ei ole ollut paljoa kehuttavaa. Tiistaina ihmettelin lattialle ilmaantuneita veritahroja. Kyse ei ollut mistään parista hailusta tipasta, vaan lattiaa koristivat oikein kunnon teurastuksen jäljet, jotka olivat ilmaantuneet olohuoneen lattialle kaikessa hiljaisuudessa.

Kävin koirat läpi käsikopelolla ja paperinpalojen kera, mutta kenestäkään ei löytynyt mitään vuotavaa, vaikka jokainen koira tarkastettiin kolmeen kertaan. Pahimmissa skenaarioissani mietinkin jo, että sisälle on varmaan eksynyt pieni hiirulainen joka on saanut loppunsa keskellä olohuoneen lattiaa jonkun kammottavan koiran toimesta.

Asia jäi ilmaan, sillä veritahroille ei tuntunut löytyvän mitään järkevää selitystä. Kun keskiviikkona tulin töistä kotiin lattialla oli taas veritahroja. Yksikään koirista ei kuitenkaan nuollut itseään tai käyttäytynyt muutenkaan poikkeavasti. Olin ihan ällikällä lyöty, ei leikannut, ei sitten millään.

Lopulta jokin korkeampi voima sai minut tarkastamaan laumamme mustan terrierin vielä kerran oikein perusteellisesti paperin kera ja yllättäen miehinen vuotokohta löytyikin. Niin, ongelma oli Remun haarojen välissä. Se oli melko pysäyttävää, koska en aiemmin ole törmännyt moiseen ongelmaan. Niin paljon verta pienen koiran värkistä. Jonkinlaista eturauhasongelmaa ilmeisesti.

No, nyt olen törmännyt sellaiseenkin ongelmaan. Ja tottakai itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana, kuinkas muutenkaan. Jos koirilta kysytään, oikea aika loukata itsensä tai sairastua on ehdottomasti pyhää edeltävä ilta tai yö, tai se itse pyhä, tai jos mitään sopivaa pyhää ei ole tiedossa niin viikonloppukin käy hätätapauksiin. Mielummin tietysti sunnuntai kuin lauantai. Harvoinpa kukaan jaksaa sairastaa tiistaina virka-aikaan.

Soitin ensimmäiseksi paikalliseen eläinsairaalaan, joka on auki vuorokauden ympäri ja johon olen aina luottanut suurella varmuudella, onhan heillä kaikenmaailman nykymenoa vastaavat laitteetkin. No nytpä sekin luottamus hiukan horjahti. Meidät toivotettiin tervetulleiksi saman illan aikana – mutta vasta kello 20, kun eläinlääkärin taksa nousee 50%. Ääni puhelimessa kertoi, että kyseessä voi olla vaikka kuinka vakava ongelma ja nyt voi olla hengenmeno lähellä. Tarvitaan kokeet ja kuvat mahdollisimman nopeasti.

Apua. Paniikki.

Pääparkani sisällä vilisivät kuvat paitsi pikku terrierin hautajaisista, myös kuvat edellisenä päivänä tulleista veronpalautuksista, jotka jo seuraavana päivänä haihtuisivat tililtäni moninkertaisesti. Niin. Koiranomistajaksi ryhtyessäni valitsin tietoisesti tämän ennalta arvaamattoman tien ja olen valmis erilaisiin kompromisseihin ja hätäsuunnitelmiin – rahanmenoa ei voi estää ja siihen täytyy olla varautunut aina. Etenkin näin suuren lauman ollessa kyseessä.
Kauhuskenaarioista huolimatta päätin hengittää rauhallisesta, kuulustella googlea aiheesta ja soittaa vielä kunnaneläinlääkärille. Jospa vaikka edes hiukan halvemmalla…

Kunnaneläinlääkäri ei suhtautunut asiaan ollenkaan niin vakavasti. Se oli minulle hirveä shokki, etenkin kun edellisessä paikassa oltiin povattu maailmanloppua. Eikö se nyt tajua, että jos koiraa ei nyt heti saada hoitoon, se menehtyy virtsakivien aiheuttamiin tukoksiin, niin kuin joku eläinlääketieteen ammattilainen juuri totesi! Eikö näitä kouluteta ollenkaan kunnalliselle puolelle?

Rauhallinen ääni puhelimen toisessa päässä kertoi, että kyseessä on varsin tavanomainen vanhempien uroskoirien ongelma. Tilannetta tulisi seurata, mutta mikäli koira ei vaikuttanut tuskaiselta, mikäli sen virtsaamisen tarve ei ollut kasvanut tai mikäli se käyttäytyi muutenkin kaikin puolin kuten ennenkin, pystyisimme hyvin odottamaan vaikkapa perjantaihin ja tutkimaan sitten tilannetta tarkemmin. Tottakai jos tilanteeseen tulisi muutoksia, olisi uuden ajanvarauksen aika. 

No, helpotuksen aalto ei ollut ensimmäinen asia mikä pyyhkäisi ylitseni. Olin hämmentynyt niin erilaisista näkemyksistä, enkä oikein tiennyt mitä tehdä ja ketä uskoa. Jos nyt lähtisimme eläinsairaalaan, saattaisi käydä niin, että maksaisimme virtsa- ja verikokeista sekä koiran kuvauksesta (näitä meille povattiin jo puhelimessa hautajaisia edeltäviksi toimenpiteiksi) itsemme kipeiksi vaikka loppujen lopuksi verenvuodon syyksi selviäisi jokin kylän juoksuisista nartuista johtuva eturauhasongelma. Toisaalta, jos nyt jättäisimme menemättä, voisi olla, että pahimmassa tapauksessa aamulla meitä vastassa olisi todella kipeä terrieri, tai ei terrieriä ollenkaan.

Nämä ovat aina hankalia asioita. Lopulta päätimme yhteistuumin keponi kanssa, että tarkkailemme toistaiseksi tilannetta ja menemme kunnalliseneläinlääkärin puheille perjantaina, sillä Remulla ei ollut sellaisia oireita, jotka olisivat antaneet aihetta hätääntyä minkään vakavemman suhteen. Lisäksi illan puhdistustoimenpiteiden jälkeen se ei enää vuotanut lainkaan, joten jäimme odottamaan perjantaita.

Ja vielä loppusanoina: En missään nimessä suosittele tällaista toimintamallia kenellekään! Raha ei voi koskaan korvata menetettyä ystävää, eikä raha saa tulla ikinä esteeksi kun mietitään rakkaan ystävän käyttämistä eläinlääkärillä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka kyseessä onkin alojensa ammattilaisten painavat ja asiantuntevat sanat, on nekin syytä pureskella ennen nielaisua – vaikka itsellä ei olisikaan pienintäkään tutkintoa aiheesta. Molempien sanoihin on hyvä suhtautua pienellä varauksella maalaisjärjellä höystettynä, samaan aikaan, kun itse ymmärtää riskit, jotka mahdollisesti on ottamassa. Remun tapauksessa kyse voi olla mistä tahansa – pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta ongelmasta tai sitten, ihan vaan suhteellisen harmittomasta pikkuvaivasta. Omasta toiminnastaan seuraavat riskit on kuitenkin tiedostettava aina. Ja niiden kanssa täytyy sitten oppia elämään, jos lopputulos ei tyydytäkkään kaikkia osapuolia.

Perjantaina (tänään) on totuuden hetki. Remu on syönyt ahkerasti C-vitamiinia ja vaikuttaa normaalilta. Verenvuoto on erittäin vähäistä jos sitä on ollenkaan. Pitäkää peukkuja!   

0

Kylmää kyytiä

Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Ja mikä parasta – ah – talvi on täällä taas! Puuterimainen lumi, kirpeät pakkassäät ja auringon paiste todella toivat toivottua vaihtelua, jonka myötä jopa koirat saivat hurjasti lisäenergiaa (”Ei (vedä). PERKELE EI (VEDÄ)!”).
Hyvien säiden innoittamana lähdin lauantaina Inton ja Elnan kanssa kartoittamaan asuinalueemme ulkoilumaastoja, tarkoituksenani löytää hyvää metsää tai peltoja, joilla pitää koiria irti.
Tulokset olivat ikävä kyllä sellaisia kuin saatoin odottaakin – asumme ison autotien ja junaradan välissä, eikä näistä pääse eroon kävelemällä. Autotien toisella puolella on vesistöä ja junaradan toisella puolella armeijan aidattuja alueita. Näiden myötä kartoitettavia suuntiakin on ainoastaan kaksi – mutta niitä voi kävellä vaikka loputtomasti, eikä autotie tai junarata ikinä lopu. 
Puolentoista tunnin lenkin aikana löysimme kuitenkin loppujen lopuksi suurehkon peltoalueen, josta ei ollut täysin suoraa yhteyttä junaradalle eikä autotielle. Koirat saivat poukkoilla irti, mutta pellon reunan loppuessa ja uuden pellon alkaessa huomasin, että jokaista peltopalstaa erottaa pari metriä leveä ojakuilu, joka on puolillaan vettä ja jäässä. Osa ojista oli sen verran kapeita, että niiden yli pääsi juuri ja juuri hyppäämällä, mutta loppujen lopuksi etenemisemme bloggasi kokonaan leveä ja syvä vesioja, jota peitti ohut kerros jäätä.
Pahaa aavistamaton Into tepsutteli kuitenkin rohkeasti ojaa peittävälle jäälle jatkaakseen matkaa taas seuraavalle pellolle. Kuului pahaenteistä ritinää ja iso räsähdys, ja koko tolleri humpsahti nenän päätään myöten veden alle. Se kömpi äkkiä ylös jäiden keskeltä ja kun se oli saanut itsensä ravisteltua ja kierittyä (hmm?) kuivaksi, sen kaikki karvat jäätyivät sojottamaan joka suuntaan.

Näky oli huvittava, mutta jatkoimme reippaasti kotia kohti, vaikka pikainen jääkylpy ei tuntunut haittaavan tolleria parin minuutin jälkeen enää ollenkaan.  

Kesti vielä useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotipihaan. Ja siellä Into onnistui säikäyttämään minut pahemman kerran. Olen varma, että sydämeni pysähtyi kokonaan pieneksi hetkeksi.

Päästin koirat irti heti, kun pääsimme tuttuun pihapiiriin ja annoin niiden vielä juosta ja riehua keskenään. Hetken keskenään leikittyään Elna juoksi täyttä vauhtia suoraan Intoa päin, kuului tavanomaista kovempi tömähdys ja Into putosi jaloiltaan kyljelleen velttona, selkä minuun päin. Elna jäi kiusaamaan ja härkkimään sitä, mutta se ei reagoinut mitenkään. Makasi vain liikkumattomana maassa.

Ajattelin heti, että on tosi kyseessä. Päässäni vilisi jälkiseuraamukset jäävedessä pulahtamisesta ja pakkassäästä tai kovasta tönäyksestä jonka koira oli saanut osakseen. Juoksin heti Inton luokse, sillä se ei reagoinut oman nimensä kuulemiseen.
Paitsi toisella kerralla. Se nousi laiskasti ylös ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppujen lopuksi koko tapahtuma oli kaikkineen kestänyt varmaan vain noin kuusi pitkää sekuntia, mutta se, miltä kaatuminen ja koiran eloton kroppa näytti sai minut todella säikähtämään! Huhhuh!

Sunnuntaina vuorossa oli Repolaisten (kennel Reponi) pikkujoulut. Minä, kepo ja Into saavuttiin Kellokoskelle hiukan muita aiemmin, sillä pääsimme treenaamaan kasvattajan opastuksella hiukan ensi vuoden taippareita silmällä pitäen. Saimme paljon hyviä vinkkejä ja pureskeltavaa kotiin viemisiksi ja ideoita siitä, minkälaisia harjoituksia nyt olisi hyvä tehdä.

Meitä Repolaisten omistajia ei ilmaantunutkaan paikalle ihan niin paljoa, kuin oli ilmoittautuneita, mutta kun pieni porukkamme oli kasassa, lähdimme yhdessä valloittamaan Kellokosken metsiä ja peltoja viiden koiran ja seitsemän ihmisen voimin. Eväinä retkellämme oli tottakai lämmintä glögiä ja tietysti myös repolaispipareita ja tolleripipareita. 🙂

Kuvassa vasemmalta: Into, Rilla (Inton emä), Rumba (Inton sisko), Huikka ja Kepe (Inton eno). Kyllä huomaa, kuka porukasta ei ole sukulaisia ja ketkä taas edustavat narttuja ja ketkä uroksia. 🙂 Tollereita on kyllä loppujen lopuksi hirmuisen erilaisia!

0