Joulukuun ensimmäinen lauantai-aamu oli lupaava. Parin asteen pakkanen ja yöllä satanut lumi ainoastaan lämmittivät mieltä pitkään jatkuneen mustan ja synkeän tihkusadekauden jälkeen.
Alpi oli täynnä energiaa. Tavanomaisesti hihnassa käyttäytyvä juniori syöksyi jo ulko-ovelta lumen sekaan. Se loikki kuin vasikka ja puhalsi pehmeään hankeen nenällään hepuloiden sitten villisti. Se oli aivan riemuissaan siinä, missä Olmi vain nyrpisti nenäänsä. Elna ja Into ovat molemmat nähneet jo lukuisia talvia, joten niitä ulkona odottanut lumi ei saanut raiteiltaan.
Etenimme tuttua kärrypolkua peltojen välissä auringon vielä noustessa. Huomasin kärrypolun toisesta päästä lähestyvän pariskunnan koiran ja rattaiden kera, joten pomppasimme sänkipellolle oman laumani kanssa. Vaihdoimme kokonaan peltokaistaleen vastakkaiselle reunalle, että voisin päästää Alpin nauttimaan lumesta heti, kun reitti olisi selvä.
Alpi sen kuin jatkoi hepulointiaan ja loikkimistaan. Sen hillitsemisessä oli täysi työ. Kärrypolkua etenevä pariskunta koiransa kera oli hetki hetkeltä lähempänä ja lopulta ohitimme toisemme melkein kokonainen pelto välissämme.
Oijoin käsissäni sotkeutuneita nahkahihnoja aikeinani vapauttaa Alpi, kun kaukaa takavasemmalta kantautui legendaarinen, puhtia täynnä oleva, kiukkuisen epätoivoinen: ”TÄÄLLÄ!”
Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka räjähtävää voimaa täynnä oleva malinois kauhoi lunta tassuillaan ja rynnisti tuulen lailla meitä kohti korvat eteenpäin sojottaen.
Muutama sekunti peliaikaa – ei paniikkia?
Olen harjoitellut vastaavia tilanteita lukuisia kertoja lavastetuissa ja turvallisissa ympäristöissä minulle entuudestaan vieraiden koirien kanssa, joten en mennyt paniikkiin. Tein nopean arvion siitä, että kyseessä on ilmeensä ja ruumiinrakenteensa perusteella narttu. Tärkeintä olisi pitää kenties terävänkin oloinen yllätysvieras kaukana erityisesti temperamenttisesta Elnasta, joka vähiten ilahtuisi röyhkeästä yllätysvieraasta laumassamme.
Laskelmoin oikeaa hetkeä ja kun irtokoira oli riittävän lähellä, mutta kuitenkin etäisyyden päässä, otin juoksuaskeleen sitä kohti ja karjaisin keuhkojeni voimalla ”PERKELE! MENE SIITÄ!”
Malinois vaihtoi sekunnin murto-osassa kurssiaan ja kurvasi suoraan meidän ohitsemme, mutta se, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota oli huono otteeni Alpin hihnasta. Niinpä Alpi hihnoineen päivineen lipesi käsistäni samaan aikaan, kun se päätti lähteä peltoralliin, jonka olin sille aamulla luvannut. Huusin vielä yhden kiukkuisen perkeleen samalla, kun pikkukoirani painui kisailemaan vieraan malinoisin kanssa.
Sinne meni
En tiedä, oliko tilanne enemmän koominen vai hurja, kun Alpi punaisessa toppatakissaan juoksutti juuri ja juuri perässään pysyvää palveluskoiraa pitkin peltoa. Näin heti, että nuorehko malinois oli pitämässä vain hauskaa, mutta tottakai olin myös huolissani, minkä kokoisen palan se mahtaisi rouhaista jos saavuttaisi edellä viilettävän koirani kankun kuononsa etäisyydelle.
Alpi pomppi ja kiihdytteli punaisessa liehukkeessaan kevyesti ja ylpeästi, minkä puolesta suurin huolenaiheeni olikin sen jänismäinen eteneminen. Moinen poukkoilu varmasti sytyttäisi jos jonkinlaista viettitoimintaa missä tahansa belgianpaimenkoirassa.
Nyt myös minä olin yhtynyt samaan kuoroon irtokoiran omistajan kanssa: ”TÄÄLLÄ!” me mylvimme kilpaa valkenevassa talviaamussa yhä vain vaativammin ja kiukkuisemmin.
Lopulta Alpi oli saanut tarpeekseen ja palasi luokseni. Nappasin sen hihnasta kiinni ja käskin vieraan paimenkoiran matkoihinsa. Se palasi omistajiensa luokse.
”Anteeksi!” rouva huusi vilpittömästi pahoillaan saatuaan koiransa kiinni. ”Ei mitään, sattuuhan näitä.” vastasin ja jatkoin vielä: ”en oikeasti ole niin kiukkuinen miltä kuulostin, pyrin vain välttelemään isompia konflikteja.”
”Niin pitääkin!” nainen huikkasi. ”Hyvää päivänjatkoa!” minä vastasin vielä ja hoputin sitten koko laumani liikkeelle. Tilanteen purkaminen kävellen teki hyvää kiukusta puhkuvalle Elnalle. Se oli raivoissaan, eikä syyttä, mutta sen ylivirittynyt olemus ja tuohtunut puhina kuitenkin hieman laski, mitä pidempään jatkoimme kävelyämme.
Alpi hymyili koko loppulenkin ilkikurisesti pilke silmäkulmassaan. Se vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä, eikä ihme. Sille on hyvin tyypillistä varastaa show ja hassutella jopa silloin, kun yli 25 kiloinen mörssäri lähestyy sen koko perhettä luodin lailla.
Rakastan sitä piirrettä Alpissa ja toivon, ettei sen järjettömän kokoinen itseluottamus koskaan ota sellaisia kolhuja, jotka tekisivät siitä vähemmän pröystäilevän tai vähemmän alpimaisen. Se on sellaisenaan täydellinen koira, ja siitä minun on kiittäminen paitsi sen geenejä, myös Inton uskoa ja luottoa Alpiin, jota se on lauman vanhimpana ja arvostetuimpana uroksena päättänyt ainoastaan vahvistaa ja hioa.
Ja niin oli jälleen yksi erityinen aamu pelastettu sillä kekseliäisyydellä, huumorintajulla ja määrätietoisuudella, johon koirani minut päivittäin tempaavat. Älä ota sitä vakavasti, Alpi tuntui huikkaavan minulle pomppiessaan pentumaisen kevyesti kotiportaille. Se, että ainekset ovat kaikkein pahimpaan, ei kuitenkaan ikinä automaattisesti tarkoita, että kaikkein pahin tapahtuu.
