Päivä, jona terrieri katosi jäljettömiin

24/07/201408/09/2021 / Jenna / Yleinen / 4 kommenttia

Kaunis kesäinen helluntaisunnuntai ja kokonaan buukkaamaton vapaapäivä ilman hoppua. Jes!

Olimme edellisenä iltana juhlistaneet kaveriporukalla ystäväni syntymäpäiviä vanhempieni mökillä. Seuraava päivä oli pyhitetty paikkojen siistimiselle sen jälkeen, kun yöksi jäänyt synttärisankari kumppaneineen oli käynyt aamusaunassa ja -paljussa.

Oma autoni oli jäänyt juhlapaikalle edellisenä iltana sen jälkeen, kun skumppa ja salmarishotit olivatkin yllättäen alkaneet maistumaan, joten karautin sunnuntaina paikalle naapurustossa asuvan synttärisankarin autolla.

Kepo lähti kuskiksi ja minä pakkasin autoon mökillä odottavan ystäväni kotoa hänen neljä koiraansa. Takatilaan mahtui vielä yksi pieni Elna ja apukuskin jalkatilaan yksi pieni Into (siksi, koska takatilassa oli kaksi juoksuista narttua).

Hukkatilaa ei suinkaan säästelty, vaan minun syliini apparin paikalle pääsi vielä skotlanninterrieri Remu. Olimme melkoinen näky sen jälkeen, kun kaksipaikkaiseen farmariautoon oli viimein saatu sovitettua yhteensä 7 koiraa ja kaksi ihmistä.

Matka sujui poikkeavasta koiramäärästä huolimatta hyvin. Perille mökille päästyämme koko seitsemän koiran porukka porhalsi tyytyväisenä pihamaalla sillä välin, kun me pakkailimme juhlapaikalta autoon roskapusseja, pullopusseja ja kotiin pestäväksi vietäviä laudeliinoja ja astioita.

hyvin alkanut päivä saa karmaisevan käänteen

Kun paikka oltiin saatu siivottua, lähdimme käymään villiintyneellä niittyalueella koirien kanssa. Sinne johti vanha umpeen kasvanut tie mökin pihasta.

Kepo ilmoitti jäävänsä mökkiin hankalissa maastoissa huonosti ja vaivalloisesti kulkevan Remun kanssa, kun me muut lähdimme rämpimään kumisaappaat jalassamme umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä. Parinkymmenen minuutin peltorinksa tuntui sopivan oikein hyvin laiskan ja aurinkoisen sunnuntain teemaan.

Vaikka lenkki ei ollut pitkä, takaisin mökin pihaan saapui lopulta tyytyväistä porukkaa. Koirat olivat juosseet itsensä uuvuksiin auringonpaisteessa pitkän kasvillisuuden seassa ja heti palattuamme usutimme koko lauman huuhtomaan kuraiset olemuksensa mökin pihassa olevaan rantaan. Edellisenä iltana lähes taukoamatta jatkunut rankkasade oli tehnyt tehtävänsä, ja maa niin niityllä kuin mökin pihamaallakin oli upottavan pehmeää ja mutaista.

Samalla kun katselin koirien vesileikkejä ihmettelin, ettei mökillä odottanut Remu tullut ollenkaan vastaanottamaan karvaista komiteaa tai edes seuraamaan niiden puuhia sivusta. Kun huomasin kepon mökin terassilla kysyin, missä Remu oikein oli. Tupakka suussaan hän vastasi, että eikös se teidän mukaan lähtenyt, kun ei sitä täälläkään ole näkynyt.

Noup.

Pieni ja kömpelö, matalajalkainen ja jo asvaltilla vaivalloisesti etenevä koiravanhus ei todellakaan ollut lähtenyt meidän mukaamme ylittämään vaikeakulkuista pellolle johtavaa tietä, eikä etenkään pomppimaan niitylle, jossa pienimmät tuskin näkivät metriäkään eteensä.

Koko koiraa ei näkynyt mökin pihamaalla. Se ei lukuisista kutsuhuudoista huolimatta tassutellut paikalle kauniisti pyydettyäni, eikä jyrkkään sävyyn komennettuani. Ei, vaikka minä huusin sitä, ei, vaikka kepo huusi sitä, eikä silloinkaan, kun ystäväni ja tämän kumppani huusivat sitä. Remu oli kadonnut.

Kun koira katoaa, hengitys salpaantuu ja kauhuskenaariot valtaavat mielen

Olen omistanut koiria 13 vuoden ajan, enkä ole ikinä onnistunut kadottamaan yhtäkään koiraa. Minulla on ollut hoitokoiria, olen ollut mukana kaikenlaisissa koulutustilanteissa ja olen pitänyt koiriani irti uusissa, vieraammissakin maastoissa, mutta en ole koskaan kadottanut koiraa. Tilanne tuntui absurdilta. Voiko koiran oikeasti kadottaa?

Jos kadonnut koira olisi ollut pitkäjalkainen ja vikkelä Elna, tai sisukas ja voimakasluonteinen Into, en olisi ollut alkuunkaan niin huolissani, kuin olin nyt.

Olin huolissani siksi, että Remu oli vanha (ja vanhat koirat toisinaan katoavat kuolemaan) ja siksi, että Remu oli paitsi huonokuntoinen, myös hyvin lyhyt raajainen.

Sen kömpelö ruumiinrakenne on tuottanut sille ongelmia jo kotona askelmaa ylittäessä, puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia sellainen ruumiinrakenne aiheuttaisi yksin metsässä.

Jos sellaisen ruuminrakenteen omaava koira putoaisi mökkitonttia reunustavaan jyrkkään mutaojaan tai veteen, olisi kyse vain muutamista sekunneista. Vanha ja huonokuntoinen koira ei ikinä kampeaisi itseään ylös rannalle pystysuoraa ja jyrkkää seinämää vasten veden varassa – ei, vaikka tapahtuisi ihme.

Mitä enemmän tilannetta ja vaihtoehtoja ajattelin, sen huolestuneemmaksi tulin. Suuttumus omille teilleen lähtenyttä koiraa kohtaan vaihtui huoleksi, suruksi ja epätoivoksi.

Etsinnät alkavat viipymättä

Etsimme mökistä: saunan lauteiden alta, sohvan alta, keittiöstä, yläkerrasta ja jopa ulkoparvelta. Mökin pihamaalta: autojen alta, ryteiköistä, puuvajan ympäriltä ja puuvajasta. Ystäväni lähti takaisin niityn kulmalle ja minä juoksin mökin portille katsomaan, olisiko koira lähtenyt helppokulkuista maastoa kohti autotietä.

Vaan koiraa ei löytynyt. Se oli kadonnut jälkiä jättämättä. Katsoin joen reunukset ja vesialueet peläten pahinta. Toisaalta virtaus oli niin kova, että mikäli koira olisi tippunut, mitään ei olisi enää tehtävissä. Se olisi hukkunut ja virtaus olisi vienyt sen ruumiin mennessään.

Teimme nopean toimintasuunnitelman. Emme lähtisi, ennen kuin koira olisi löytynyt. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki sen tiesivät: elävänä tai kuolleena.

Kepo otti auton ja lähti tutkimaan mökille johtavaa hiekkatietä molempiin suuntiin – niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ystäväni lähtisi vielä kertaalleen kävelemään umpeen kasvanutta pellolle johtavaa tietä niitylle ja sitten niittyä eteenpäin – niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ja ystäväni kumppani lähtisi vaikeakulkuiseen metsään, ja kulkisi siellä niin kauan, kunnes koira löytyisi – jotta kaikki vaihtoehdot saataisiin varmasti käytyä läpi.

Minä jäin mökin pihamaan liepeille siltä varalta, että koira ilmestyisi sinne tai löytäisin siitä vihjeitä. Mökkimme pihamaalla on nähty paitsi mäyriä, myös ilves ja susi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua.

Jokainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä epätietoisuuden kourissa. Kun kepo oli ajanut mökin pihasta pois, otin seinustaa vasten nojaavan haravan. Aloin haromaan mökin pihaa reunustavia mutaojia, lutakkoja ja vesialueita peläten pahinta.

Ystäväni jäivät hetkeksi katsomaan touhua henkeään pidätellen, mutta mitään ei löytynyt – ei ainakaan etupihan lutakoista. Sitten kukin lähti omiin suuntiinsa.

Samalla kun ystäväni katosivat maastoon, minä menin toiselle puolelle mökkiä haravoimaan vesialueita ja tutkimaan reunuksia, jos vaikka löytäisin jälkiä takaisin maalle pyrkineestä, veden varaan tippuneesta koirasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä jälkien selvittelyä edesauttanut se, että kuusi muuta koiraa olivat hetkeä aiemmin vetäneet vinhaa ralliaan ympäri mökin pihamaata.

Kuulin kaukaisuudesta kepon äänen samalla, kun auton moottorin ääni lakkasi. Onko Remu löytynyt tieltä?! Soitin hänelle toiveikkaana, mutta hän oli vain pysähtynyt jättämään yhteystietojaan mökkinaapureille siltä varalta, että joku sattumoisin törmäisi pieneen mustaan koiraan. Ei havaintoja.

Tilanne vaikutti täysin toivottomalta. Tällaisessa virtaavan veden ympäröimässä maastossa pieni huonokuntoinen koira voisi olla hävinnyt mihin tahansa. Koiramme -lehdestä luetut jutut ilveksen tai suden suihin päätyneistä pikkukoirista eivät ollenkaan helpottaneet mielikuvitukseni laukkaamista. Olin juuri aikeissa hakea soutuveneen lukkoon avaimia, jotta pääsisin etsimään ehkä virtauksen mukana lähistöltä kadonnutta koiraamme (tai sen kangistunutta ruumista), kunnes puhelimeni soi. Järkyttyneeltä kuulostava ystäväni soitti.

”Remu on löytynyt…”

Piinaavat sekunnit ja tunteiden vuoristorata

Ystäväni äänensävy oli jotain sellaista, ettei siitä voinut päätellä mitään muuta, kuin järkytyksen. Samalla kun toivonkipinä pirskahti sisälläni tunsin, kuinka sisuskaluni painuivat kasaan ja sydämeni lopetti lyömisensä – tunsin pitkän viillon rinnassani. Lauseen jälkeinen hiljaisuus tuntui taas yhdeltä loputtoman pitkältä hetkeltä.

– Elävänä vai kuolleena, kysyin varovasti olematta varma siitä, olinko valmis kuulemaan vastauksen. En ollenkaan tiennyt, mitä odottaa, joten lähdin harppomaan kohti niitylle johtavaa tietä.

”Elävänä.”

Loputon helpotus. En ole ikinä käynyt niin lyhyessä ajassa sellaista tunneskaalaa läpi, kuin sinä päivänä jouduin käymään. Paikalle kiirehtiessäni soitin ilouutisen kepolle. Saman uutisen oli kuullut jo metsästäkin etsinyt partio.

Mistä se löytyi? Koko etsintöjen ajan ympärillämme vapaana oli häärinyt yhteensä kuusi koiraa. Ystäväni oli edennyt umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä ja huomannut, että Into oli aikeissa sotkea itsensä tietä reunustavaan mutaojaan aivan, kuten alunperin niitylle lenkkeillessämmekin.

Tällä kertaa Into ei reagoinutkaan käskyihin eikä kutsuihin tulla pois. Kun ystäväni oli mennyt katsomaan mikä koiraa oikein pidättelee, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei aluksi ollut edes huomannut mitään poikkeavaa, kunnes oli katsonut mustaan mutaojaan tarkemmin. Vetisen ja liejuisen mudan pinnassa pilkotti juuri ja juuri näkyvissä Remun pää – pikemminkin silmät ja nenänpää.

Koira oli humpsahtanut mutaojaan ollessaan puolimatkassa niitylle. Koska sadetta oli kestänyt jo useita päiviä, mutaoja oli täyttynyt vedestä tehden mudasta entistäkin löysempää ja upottavampaa. Ojaan tipahtaneella pikkukoiralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä vetisestä ja jyrkästä mutaojasta omin avuin pois.

Tiputtuaan syvään ja upottavaan ojaan, sen ainoaksi vaihtoehdoksi oli koitunut pidätellä päätään mutaojan pinnalla – ja jotta se pystyi vaivoin hengittämään, se seisoi mutaojan pohjalla takatassuillaan, eikä siitä silloinkaan näkynyt kuin vaivoin erotettava naama ja juuri ja juuri pinnalla olevat korvat. Ystäväni kertoi, että oli nostanut koiran ojasta korvien vieressä olevan nahan varassa, sillä mitään muuta tarttumapintaa koirassa ei enää ollut näkyvillä.

Kun ehdin paikalle, odotti kuivalla maalla uupuneen ja kaikkensa antaneen oloinen, väsynyt ja kauttaaltaan mudan peitossa oleva pieni ja likainen, mutta niin rakas, terrieri. Kiittelin ystävääni, mutta hän antoi kaiken löytämisestä saamansa kunnian Intolle, joka Remun oli paikantanut.

Jännitys ei suinkaan päättynyt siihen hetkeen, sillä kuivalle maalle nostettu terrieri seisoi paikallaan niin eleettömästi ja hiljaa, ettei siitä voinut päätellä, oliko pahin takana vai edessä päin. Oliko koettelemus ollut nyt maan pinnalla vapisevalle vanhukselle liikaa?

Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni, kun pienen kannustuksen jälkeen terrieri käveli omin, joskin uupunein jaloin perässämme mökin pihaan, jossa haisevaa karvakerää odotti vesiletkupesu. Remu oli luonteelleen tyypillisesti hyvin vaisu ja mitään sanomaton, ja naureskelimmekin, miten se vain saattoi odottaa kuolemaansa ojassa tyynen rauhallisesti, vaikka oli uponnut jo leukaansa saakka mutaan – eikä enää pystynyt liikkumaan. Se ei ollut pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, vaikka oli varmasti jo alunperin kuullut ensimmäisenkin kutsuhuutomme.

Onneksi löysimme sen ajoissa. Jos se olisi todella uponnut mutaojaan, olisimme tuskin koskaan saaneet tietää, kuinka koirallemme oli käynyt.

Olin itse hyvin järkyttynyt koko kotimatkan, mutta myös loputtoman kiitollinen siitä, että tarinalla oli onnellinen loppu. Tuumimme, että katoamistempun tehnyt Remu ei saisi ollenkaan iltaruokaansa, vaan se lahjoitettaisiin sankarikoira Intolle, ja, että pahalta haiseva, kurainen skottivanhus pidettäisiin koko loppuillan wc-pöntössä, missä huuhtoisimme sitä vessanpönttöä vetämällä aina vähän väliä, kunnes pahimmat moskat sen turkista olisivat irronneet.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakastettu perheenjäsen sai sekä iltaruokansa, että asiallisen shampoopesun lämpimän suihkuveden alla. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Rouva Grumpy

21/02/201408/09/2021 / Jenna / Yleinen / 6 kommenttia

Samassa rivitalon pihapiirissä kanssamme asustelee vanhempi rouva, josta kerroin jo aiemmassa viestissäni.

Kun rouva, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Rouva Grumpyksi, tapasi meidät ensi kerran hän tiedusteli, miksi koiria täytyy olla niin monta, eivätkä yllättävät kommentit tai reaktiot suinkaan ole päättyneet siihen.

Syksyllä, juuri ennen ensilumen tuloa taloyhtiön pihaan tuotiin suuri roskalava. Kuten muutkin asukkaat, myös minä haravoin ja siivoilin pihaamme ja täytin roskalavaa kuivilla lehdillä ja oksilla siinä missä muutkin.

Olimme juuri aamulla tulleet Inton ja Elnan, sekä kaikkien naapuruston lapsien kanssa valtavan riemastuttavalta aamulenkiltä, ja Remua aktivoidakseni annoin sen touhuta pihatöissä kanssani. Siis Remun, sen hiljaisen ja vaisun ikälopun terrierin, joka on niin kylmähermoinen piimänaama, että tuskin lotkauttaisi korvaansakkaan, vaikka sen nenän edestä juoksisi villiintynyt elefanttilauma tai satapäinen sambakulkue.

Remu touhusi meidän toistaiseksi aitaamattomalla pihallamme kaikkea hyvin remumaista, hyvin remumaisesti täysin omissa maailmoissaan. Se kuopsutteli nurmea, haisteli ilmaa ja söi multaa – ja teki muutenkin juuri niitä asioita, joita Remu aina tekee omaan verkkaiseen tahtiinsa välittämättä tuon taivaallista ympärillä touhuavista ihmisistä.

Se pysytteli kaiken aikaa tarkasti pihallamme, eikä sillä tuntunut olevan pienintäkään aikomusta liittyä yleisellä piha-alueella touhuavien ihmisten seuraan. On vain harvoja asioita, jotka Remua todella kiinnostavat – ja vieraat ihmiset eivät niihin kuulu.

Yhtäkkiä pelästyin aivan valtavasti. Luulin, että vajaan kilometrin päässä olevasta metsästä on juossut karhu, joka on aikeissa pistellä poskeensa leikkipuiston toisella puolella etupihaansa siivoavan Rouva Grumpyn, mutta kyse ei ollutkaan vihaisesta karhusta, vaikka sitä se olisi voinut olla kauhistuneen huudon perusteella. Minulla meni hetki ymmärtää, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys: tilanne oli yhtäkkiä niin kaoottinen.

Leikkipuiston tuolla puolen pihaansa siivoava Rouva Grumpy oli alkanut aivan yllättäen huutamaan ja panikoimaan, kiljumaan epätoivoisena. ”Ottakaa tuo koira äkkiä kiinni, minä pelkään koiria, ottakaa se pois, ottakaa se pois, ottakaa se pois!”

Katselin ympärilleni kauhuissani: onko Elna juossut raollaan olevasta ovesta ulos hätyyttelemään naapurin rouvaa? Ei.

Hyppiikö Into ihmismummoaan muistuttavan naishenkilön syliin? Ei.

Onko hetki sitten omassa pihassamme, leikkipuiston tällä puolen 20 metrin päässä rouvasta touhunnut Remu siirtynyt yllättäen yleiselle piha-alueelle? Ei.

Remu tonki edelleen omalla pihallamme maata selkä meihin päin, omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Mutta kun viimein ymmärsin, että Grumpy todella tarkoitti tuolla koiralla 20 metrin päässä itsekseen touhuavaa ikäloppua ja hidasliikkeistä otusta, siis meidän Remua, yllätyin todella.

En ollut uskoa silmiäni, mutta kokosin itseni ja suhtauduin tilanteeseen rauhallisesti. Kerroin Grumpylle, että 20 metrin päässä multaa syövä pikkukoira ei ole aikeissa tulla lähelle. Vakuutin, että se on kaiken aikaa täydessä hallinnassani, eikä sillä ole lupaa poistua omalta pihalta minnekkään.

Vaan kuinka ollakkaan, sanat eivät tepsineet. Grumpy oli jo ehtinyt säikähtämään huomatessaan, että meidän pihalla maata tonkii jokin, joka ei ole orava, eikä ainakaan ihminen. Meidän pihalla touhuava hirvitys kuulemma pystyisi hyökkäämään pihaltamme (20 metrin loikan?) minä hetkenä hyvänsä, eikä sellaiselle katastrofille olisi mitään tehtävissä.

Naapuruston tarha- ja alakouluikäiset lapsetkin olivat Grumpyn reaktiosta ensin kauhuissaan, ja sitten huvittuneita. He komppasivat sanojani ja lisäksi kertoivat, että Remu on tosi kiva koira ja täysin vaaraton. Osoittaakseen sanansa he kävivät rapsuttamassa Remua, mikä Grumpyn ilmeestä päätellen oli yhtä järkevää, kuin työntää päänsä vieraan krokotiilin suuhun. Hän oli selkeästi järkyttynyt.

Mikään ei auttanut. Olin niin häkeltynyt, että kävin lopulta pujottamassa Remun kaulaan hihnan jolla kiinnitin sen oveen, jotta rouva voisi rauhoittua ja jatkaa koiramme tuijottamisen sijaan pihansa siivoamista. Hän oli todella pelästynyt huomatessaan, että pihallamme on otus.

Haluan vilpittömästi yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Koirapelko on usein peräisin jostain lapsuuden traumasta, mikä taas johtuu jostain aikoinaan ajattelemattomasti toimineesta äidistä tai isästä, joka ei ole kertonut lapselleen, kuinka eläimien (usein vieraiden koirien) kanssa toimitaan.

Joskus vika on ollut koiranomistajassa, mutta joka tapauksessa traumaa on vaikea korjata, ellei siihen aktiivisesti pyritä. Yleensä koiria pelkäävät ihmiset tuntuvat olevan harvinaisen tyytyväisiä elämäänsä ilman lähikontaktia ällöttävän kuolakoneen kanssa, joka pahimmassa tapauksessa vielä puraisee nenästä. Eikä siinä ole mitään väärää.

En tyrkytä koiriani kenellekkään ja haluan antaa tilaa sellaisille ihmisille, jotka kokevat olonsa epämukavaksi koirien seurassa tai eivät halua olla niiden kanssa tekemisissä.

Sen sijaan on todellinen sääli, että ihminen, jolla on takanaan yli 65 vuoden elämänkokemus, ei pysty rauhoittumaan neutraalissa tilanteessa, jossa kaikki muut ihmiset ovat rauhallisia tai lähinnä huvittuneita, ja jossa rauhallisesti puhuva henkilö kertoo selkeällä suomen kielellä, että tilanne on hallinnassa, eikä parinkymmenen metrin päässä multaa syövä alle polvenkorkuinen lemmikki ole vaaraksi kenellekkään. Tiedän, että vähättely ei auta. Ihminen joka todella pelkää koiria, pelkää myös kääpiörotuisia ja pieniä koiria.

Siitä olen hiukan loukkaantunut, että sanoihini ei luoteta. Kun sanon, että tilanne on hallinnassa, myös tarkoitan sitä.

* * *

Tarina ei suinkaan pääty tähän. Muutama viikko sitten, samaan aikaan kun meillä sattui olemaan piha-alueiden huoltoviikko ja taivaalta satoi lunta, keponi lähti Elnan kanssa lumitöihin. Kolaamaan pihaan käytäviä.

Ne ketkä tuntevat Elnan tietävät, että se on melko riehakas ja vallaton persoona. Kotioloissa se on kuitenkin rauhallinen ja vaivaton kaveri ja käskyn alla se seuraa haltijaansa kuin pieni hakattu norppa. Niin myös tälläkin kertaa. Kepo kolasi lumikolalla käytäviä ja hämmentynyt Elna, joka ei koskaan ennen ole ollut lumitöissä (meillä maalla lumityöt hoiti aina traktori) kulki korvat takana ja häntä alhaalla kepon perässä kuin hyi pakotettuna olemaan tylsästi ulkona.

Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kepo ja Elna hoiti lumityöt taloyhtiömme pihapiiristä kunnialla loppuun ja tulivat sitten tyytyväisinä sisälle.

Mutta seuraavan kerran, kun näimme Grumpyn, hän pihisi kiukkuisena ja sanoi, ettei ne koirat näköjään millään pysy hihnassa kiinni. Me olimme tietysti unohtaneet jo koko taannoisen pihatalkooepisodin jo senkin puolesta, että kaikki muut naapurit ovat olleet innoissaan meidän ”hyvin koulutetuista koirista” ja halunneet paitsi päästä rapsuttamaan ja lenkittämään niitä, myös katsomaan niiden osaamia temppuja. Se ainoa pariskunta, joka meidän rivissämme lisäksemme omistaa koiran, on pyytänyt minua heille kouluttamaan heidän hiukan riehakasta terrieriään.

Ja sitten on tämä Grumpy. Emme aluksi ymmärtäneet mistä hän tällä kertaa pihisi, kunnes hiukan hämäläisinä tajusimme, ettei kepo ollut käyttänyt koiralla hihnaa tehdessään lumitöitä sen kanssa. Ei ollut tarvinnut, koska millekkään koiristamme ei ole koskaan tullut mieleenkään uhmata kepon käskyjä. Hän kun osaa olla melko vakuuttava komentaessaan koiria.

Annoimme asian olla, mutta ymmärrämme nyt, että meidän on sopeuduttava uuteen asuinympäristöön ja asennoiduttava eritavalla myös siihen, että koira, joka on yhtälailla hallinnassa hihnalla tai hihnatta, luo turvallisemman vaikutelman pihapiirimme Grumpylle nimenomaan hihna kaulassaan. (Tosin mainittakoon, että jos koira oikeasti olisi vaarallinen, siihen ei auta mikään muutaman metrin narun pätkä.)

Olen hiukan surullinen tästä. Alistun kohtalooni, sillä ymmärrän, ettemme enää asu maalla, mutta aion jatkossakin pitää omia koiriani irti omalla pihallani silloin, kun voin vakuuttaa niiden olevan hallinnassani – oli piha sitten aidattu tai ei. Ja vaikka kuinka asummekin ihmisten ilmoilla, en aio epätoivoisesti koiria pelkäävän naisen rajoittaa elämääni hulluna koiranaisena.

Syy siihen, miksi halusin kertoa teille Grumpystä juuri tänään on se, että luulen, että kuulette hänestä vielä.

Vaikka Grumpyä ei useinkaan näe hänen asuntonsa pihamaalla, hänen kotinsa verhot heiluvat siihen tahtiin, että hän varmasti pysyy kartalla siitä, mitä pihapiirissä kulloinkin tapahtuu.

Ja tänäiltana vasta tapahtuukin. Ihastuttava kummityttöni tulee meille ensikertaa yökylään. En halua vaikuttaa vahingoniloiselta tai ilkeältä, mutta haluaisin nähdä rouva Grumpyn ilmeen, kun kummityttöni hyppää parkkipaikalla autosta. Hän on irlanninsusikoira.

Riisiä ja raejuustoa

28/12/201308/09/2021 / Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 9 kommenttia

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle?

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.

…ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin…

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh… siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko – joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.

Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja – mikä selvisi vasta myöhemmin – epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti.

Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen… niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.

No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

…

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan – se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin – ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi – toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi – tätä olenkin kaivannut.

Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.