Ystäväni ihmetteli, miten jaksan olla niin positiivinen kaikkien meitä kohdanneiden koettelemusten keskellä. Yksinkertaisesti summattuna tuntuu siltä, että ainoa vaihtoehto on porskutella haasteiden läpi eteenpäin, vaikka tällä hetkellä minultakin alkaa olemaan vitsit vähissä. Tuntuu siltä, että pienikin tuulen puhallus voi saada kamelin selän katkeamaan hetkenä minä hyvänsä.

Onnellinen pentuarki vaihtui silmän räpäyksessä pitkiksi ja piinaaviksi minuuteiksi ja tunneiksi. Levottomiksi öiksi ja epävireisen arjen läpi kahlaamiseksi. Kalvavaksi epätietoisuudeksi.

Minun on pitänyt kirjoittaa jo lukuisia kertoja, mutta ajatusten puiminen ja pukeminen lauseiksi on tuntunut liian raskaalta. Ajatukseni täyttyvät vaikeista, piinaavaa kehää pyörivistä ongelmista ja haasteista, joihin minulla ei ole vastauksia tai ratkaisuja. Niinpä olenkin pyrkinyt elämään rinnakkaistodellisuudessa katsoen elouvia ja lenkkeilemällä Elnani kanssa, joka on kolmesta koirastani ainoa pitkäkestoiseen liikuntaan tällä hetkellä kykenevä lenkkikaverini.

Kyse on koirista. Kyse on aina koirista! Koirat ovat henkireikäni, henkiolentoni ja varmasti parasta, mitä maa päällään kantaa. Ja joskus juuri se repiikin kappaleiksi ja tuo tietoisuuteeni oman rajallisuuteni ja sen, miten hyvälläkään tahdolla kaikki ei aina ole käsissäni.

Muutokset koiran takajalassa olleessa patissa veivät takaisin eläinlääkärin pakeille

Novascotiannoutajani Into on kantanut viimeisen vuoden – puolentoista vuoden ajan takakoivessaan pientä, pikkurillin pään kokoista pattia. Harmittomalta vaikuttanut, sellaisenaan pysytellyt patti ei saanut sen enempää minua, kuin eläinlääkäreitäkään ryhtymään toimenpiteisiin, sillä kaikenlaisia patteja tuntuu aina siloin tällöin tulevan ja menevän. Vain murto-osa niistä on oikeasti vaarallisia tai aiheuttaa harmia, ja siksi tämänkin patin kohdalla olemme vain lisänneet jäitä hattuun ja jääneet seurailemaan tilannetta.

Tämä patti ei kuitenkaan loppujen lopuksi kadonnut tai tyytynyt vaatimattomaan rooliinsa. Se otti kesän alkaessa yllättävän kasvuspurtin ja alkoi sen jälkeen silmin nähden häiritsemään koiraakin.

Pikkurillin pään kokoinen patti muuttui muutamassa päivässä kokonaisen peukalon kokoiseksi rykelmäksi, ja niinpä kesäkuun alkaessa olimme eläinlääkärin kanssa yhtä mieltä siitä, että siitä olisi hankkiuduttava eroon mahdollisimman nopeasti.

Koska Intolla oli aina silloin tällöin ongelmia selkänsä kanssa ja olin suunnitellut sen selän kuvauttamista jo pitkään, totesimme, että kun koira joka tapauksessa ottaisi nokoset eläinlääkärin pöydällä, samalla sen selkä voitaisiin kuvata.

Sovimme leikkaus- ja selänkuvausajan viikon päähän maanantaille, sillä vielä ennen varsinaista toimenpidettä oli oleellista saada patin ympärille noussut ärtynyt ja tulehtunut ihoalue rauhoitettua desinfiointiaineen ja huolellisen hoidon myötä.

Diagnoosina mastsolukasvain

Seuraavana maanantaina vein Inton operoitavaksi aamulla ennen töihin lähtöä. Keponi pääsi noutamaan koiran toimenpiteestä myöhemmin iltapäivällä. Leikkaus oli sujunut hyvin ja kotona koiran päähän lyötiin kauluri. Eläinlääkäri oli teroittanut, ettei koira saisi lenkkeillä päiväkausiin, vaan nyt sen täytyi vain levätä ja parannella kaikessa rauhassa kasvaimeksi osoittautuneen patin poistosta aiheutunutta kiinni tikattua leikkaushaavaa.

Muutaman päivän ajan Into lötköttelikin mielellään kuin mursu rantakalliolla lepäillen, mutta päivien kuluessa sitä alkoi yhä enemmän harmittamaan, ettei se päässyt lenkeille muiden mukana. Koiran takakoivesta poistettu patti odotti vielä diagnoosiaan, emmekä olleet saaneet vielä lisätietoja siitä, oliko selän kuvauksien myötä paljastunut mitään merkittävää.

Soittelin toimenpiteet suorittaneen Animagin paikalliselle klinikalle saadakseni lisää tietoja koiran kuvatusta selästä. Sain puhelimen päähän hoitajan, joka ei oikein osannut ottaa kantaa ja tuumi, ettei mitään hälyttävää ollut todennäköisesti löytynyt, sillä ainakaan mitään sellaista ei oltu merkitty tietokantaan. Kaikki vaikutti hyvältä, mutta varmuuden vuoksi pyysin koiran röntgenkuvat sähköpostiini, jotta voisin tarvittaessa konsultoida muitakin tahoja koiran terveyden ja hyvinvoinnin nimissä.

Kului muutama päivä, kunnes Animagista soitettiin. Puhelimen päässä oli leikkauksen suorittanut eläinlääkäri, joka oli lähettänyt koivesta leikatun patin jatkotutkimuksiin ja saanut selville, että kyseessä on mastsolukasvain. Hän kertoi, että kasvaimen poisto oli ollut oletettua hankalampaa, sillä se oli kiinnittynyt nahanalaiseen rasvakudokseen.

Koirien toiseksi yleisin pahanlaatuinen kasvain

”Mastsolukasvain on toiseksi yleisin koirilla tavattavista pahanlaatuisista kasvaimista. Suurin osa mastsolukasvaimista lähettää etäpesäkkeitä ensin paikallisiin imusolmukkeisiin ja sieltä edelleen maksaan ja pernaan.”

Vaikka uutiset kuulostivatkin synkiltä ja masentavilta, eläinlääkäri kertoi, että koirasta poistettu kasvain oli lajissaan melko hyvälaatuinen. ”Tämän tyyppiset kasvaimet eivät yleensä uusiudu paikallisesti täydellisen kirurgisen poiston jälkeen, minkä lisäksi niihin liittyy alhainen etäpesäkeriski.”

Ennuste hyvin onnistuneen kirurgisen poiston jälkeen on hyvä, vaikkakin koiraa ja sen mahdollisia ihomuutoksia tuleekin myös jatkossa seurata tarkalla silmällä.

Elämää selkävaivaisen koiran kanssa

Seuraavaksi eläinlääkäri kertoi Inton selästä. Kävi ilmi, että raskaan liikunnan jälkeen esiintyvät kivut ovat peräisin alimman selkänikaman muutoksesta, eikä sen suhteen parantavaa toimenpidettä ole. Eläinlääkäri kehotti välttelemään raskasta liikuntaa ja kertoi, että tarvittaessa myös kipulääkkeet voisivat tuoda helpotusta koiran olotilaan. Eletään nyt päivä kerrallaan, hän totesi.

Päivä kerrallaan. Meinasin tipahtaa tuoliltani kuullessani, että parhaassa iässään olevan, 7-vuotiaan noutajan tulisi vältellä raskasta liikuntaa ja vaikeakulkuisia maastoja. Into rakastaa metsässä haahuilua. Se on meidän yhteinen harrastuksemme, kaikki uudet seikkailut ja tuntemattomat polut.

Eläinlääkäri teroitti, että selän vuoksi oleellista olisi tarjota koiralle jatkossa vain rauhallisia ja helppokulkuisia lenkkejä, mikä tuli täytenä vastakohtana sille, mitä meidän arkeemme oli siihen saakka kuulunut. Ja miksei olisi. Aktiivisena ja energisenä työkoirana Into heräsi henkiin aamuauringon säteistä sammaleella. Metsän tuoksusta sateen jälkeen ja illan viimeisistä auringonsäteistä järven rannalla. Se oli koira, joka eli ollakseen koira: ollakseen koira kaikilla mahdollisilla aisteillaan, kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kaikista mahdollisista perspektiiveista katsottuna.

En tiennyt mitä sanoa. En edes tiennyt, mitä ajatella. Kyyneleet nousivat pyytämättä silmiini, mutta yritin hymyillä, sillä puhelu oli tavoittanut minut kesken työpäivän. Olin aivan väärässä paikassa saadakseni niin murskaavia uutisia.

Ei enää niitä tavaksi tulleita päivävaelluksia. Eikä ajattomia seikkailuja tuntemattomilla metsäpoluilla, jotka saattoivat johtaa ihan minne tahansa.

Ei vaikeakulkuisia, juurakkoisia ja kivisiä metsäpolkuja, jotka nekin – totuuden nimissä – aiheuttivat aina silmin nähden kipuja viimeistään seuraavan aamun koittaessa. Ei enää pitkiä kevätretkiä, kesäretkiä, syysretkiä eikä talviretkiä. Ei lumikenkävaelluksia, pitkään unelmissa ollutta Lapin reissua, ei mitään haastavaa.

Päivä leijonana vai sata lampaana?

Jos kyseessä olisi ollut urbaaani seurakoira, eläinlääkärin sanat eivät välttämättä olisi porautuneet sisimpääni kuin patruuna lihaan. Ikävä kyllä keskustelimme melko raskasrakenteisen ja aktiivisen harrastuskoiran tulevaisuudesta, jolle tehtävien suorittaminen ja koko kehon käyttäminen arjessa: metsässä, niityillä, ojissa ja järvellä oli hyvän elämänlaadun peruselementti.

Inton päätä ei oltu suunniteltu siten, että sen tehtävänä voisi olla viikkotolkulla sohvan koristeena makoilu tai, että sille olisi riittänyt pieni ja kevyt arkiliikunta. Sille pari-kolme kertaa päivässä tehdyt 20-45 minuutin kävelyt kylän ympäri eivät tarjoaisi ollenkaan niitä asioita, joita se elämässään janosi, joihin sen silmissä syttyi palo ja joille se kiihkeästi eli. Se ei ollut koira, jota olisi tehty koristeeksi. Sen oli saatava elää.

Kysyin eläinlääkäriltä erilaisista vaihtoehdoista. Hieronta, akupunktio, osteopatia? Voisiko meille löytyä ratkaisu? Eläinlääkäri totesi, että mitä tahansa voisi kokeilla – ja näennäistä helpotusta voisi löytyäkin – mutta mikään ei muuttaisi olemassa olevaa tilaa: hän ei myöntänyt uskovansa merkittäviin muutoksiin koiran tilassa.

Tunsin vajoavani pimeään sumuun.

Mene ja tiedä

Pahimmasta järkytyksestä toivuttuani pyörittelin aihetta yhdessä Inton kasvattajan ja sisarusten omistajien kanssa. Jotkut vastaavissa tilanteissa olleista sukulaiskoirien omistajista lohduttivat minua ja kertoivat, että asian kanssa pystyy kyllä elämään, kunhan sopiva tasapaino liikunnan, huollon ja tarvittaessa kipulääkkeiden kanssa löytyisi.

Sanat lohduttivat, mutta raastava epävarmuus ei hellittänyt otettaan. Juttelin asiasta myös lähipiirini kanssa: sellaisten henkilöiden kanssa, jotka lenkkeilivät kanssamme usein ja he myönsivät sen, minkä itse toin esille: he eivät olleet nähneet Inton ottavan villejä spurtteja tai juoksuaskeleita. Into oli aina ollut se koira, joka tuli viimeisenä sopivan etäisyyden päässä muista: se voi olla osa koiran luonteenpiirrettä ja ominaisuuksia, osa sen viilipyttymäistä ja hiljaista viisautta, tai se voi olla selkeä merkki kivuista tai maastoissa etenemisen epämielekkyydestä tai hankaluudesta.

Tunsin olevani umpikujassa, umpikujassa ilman vastauksia. Ympärilläni sumun lailla vellova epävarmuus tuntui kiristävän otettaan kurkkuni kohdalta.

Muuta ajateltavaa uusien vastoinkäymisten myötä

En ehtinyt vellomaan epämääräisessä ja lamauttavassa sumussa kauaa, kun huomasin, että minun täytyy toimia. Koiranpentuni Olmi ontui ja varoi vasenta etutassuaan. Tutkin koko tassun alueen perusteellisesti, kerta toisensa jälkeen, mutta en löytänyt siitä ainuttakaan haavaa, haavaumaa tai tikkua. Ylipäätään mitään, mikä selittäisi aivan yllättäen alkaneen ontumisen.

Ja sitten huomasinkin, että yksi koiran varpaista sojotti muihin varpaisiin nähden epämääräisesti erillään muuten tiivistä tassusta. Se näytti yksinkertaisesti siltä, kuin varvas olisi ollut sisältä pahasti vahingoittunut – murtunut, tai peräti katki.

Omalla kunnallisella puolella työskentelevällä luottolääkärillämme ei ollut kuvauskalustoa, joten päätin soittaa jälleen tutuksi tulleeseen Animagiin. Selvisi, että heidän kalenterinsa oli täyteen buukattu, eikä vapaita aikoja osunut ollenkaan lähipäivien ajalle.

Onnistuin saamaan ajan toisella paikkakunnalla olevaan Helmeen. Kepo sai tehtäväkseen piipahtaa Olmin kanssa Janakkalassa vapaapäivänsä kunniaksi ja paikan päällä Olmin vasen etutassu kuvattiin koiranpennun ollessa hereillä.

Tassun yläpuolelta ja alapuolelta otetut röntgenkuvat eivät paljastaneet murtumaa tai muutakaan vahinkoa luissa, mutta eläinlääkäri myönsi, että jokin tassussa oli vialla. Hän suositteli ortopedin puoleen kääntymistä samalla, kun kurkkuani kuristava epätietoisuus tuntui vain tiukentavan otettaan kaulani ympärillä. Sumu kävi yhä sankemmaksi.

Hyvän ortopedin löytäminen nopeasti – juhannusviikolla

Soitin Olmin kasvattajalle ja sain häneltä suosituksia alansa asiantuntijoista. Olen kiitollinen siitä, että Olmin kasvattaja on toiminut tämän tyyppisten koirien – ja usein melko vaikeidenkin urheilukoirien vammojen kanssa pidempään kuin minä. Sen myötä tunsin, että käytettävissäni on apua, tukiverkko, eikä minun tarvitse ratkaista vaikealta tuntuvaa, jo lähtökohtaisesti kuormittaviin olosuhteisiin syntynyttä ongelmaa yksin.

Kun ongelmia alkaa kasaantumaan, niitä todella kasaantuu. Sain huomata sen nahoissani etsiessäni vapaana olevaa ortopedia tyngäksi jäävällä juhannusviikolla. Asialla oli sikäli kiire, ettei jatkuvasti kehittyvän ja kasvavan koiranpennun olisi halunnut antaa odotuttaa juhannuksen ja viikonlopun yli, sillä se olisi tarkoittanut mitä todennäköisimmin sitä, että tassun pelastaminen vähintäänkin vaikeutuisi, ellei se kävisi kokonaan mahdottomaksi.

En olisi ollut asiasta lainkaan niin huolissani, jos ongelma olisi ollut laadultaan toista luokkaa. Epävarmuus ja tilanteen epämääräisyys väritti pääni sisäisiä kauhukuvia moninkertaisiksi, enkä halunnut nähdä minkälainen lopputulos on sitten, jos kehittyvä koiranpentu on kinkannut kolmijalkaisena juhannuksen ja viikonlopun yli – tai jos kyseessä onkin jotain vielä vakavampaa ja rampauttavampaa.

Tervetuloa meille, nähdään kahden ja puolen viikon päästä

Ensimmäiseksi sain ajan ensi kuulle Espoon Univettiin asiantuntevan ortopediaan erikoistuneen eläinlääkärin pakeille. Puhelimeen vastannut hoitaja ei tuntunut millään ymmärtävän tilanteen lähtökohtia, sillä hänelle kynnyskysymyksenä tuntui olevan se, ettei koiraa oltu rokotettu. Se johtui koiranpennun iästä eli siitä, että sen ensimmäiset rokotukset häämöttivät vasta tulevaisuudessa.

Koitin puhelimessa vedota samaan syyhyn; koiran nuoreen ikään ja jatkuvaan kehitykseen, minkä puolesta ongelma tulisi hoitaa mahdollisimman ripeästi eikä ensi kuussa, mutta hoitaja piti päänsä. Hän ei suostunut konsultoimaan eläinlääkäriä tai luovuttamaan numeroa, josta voisin hakea tyynnytystä pelolleni ja kaikille kauhuskenaarioilleni.

Koska hoitaja oli vakaasti sitä mieltä, että 11 viikon ikäinen koiranpentu porskuttelisi hyvin kaksi ja puoi viikkoa kolmella jalalla yksi etutassun varpaista epämääräisesti roikkuen, päätin soittaa vielä toisaalle. Jos onnistuisin saamaan aikaisemman ajan jostain muualta, voisin perua liian pitkälle tulevaisuuteen varatun ajan.

Sydän huolesta sykkyrällä

Onneksi Helsingissä sijaitsevan Mevetin henkilökunta ymmärsi heti mistä on kysymys. Hoitamattomana tai viivästyneen hoidon saattelemana pikkupennun tassuongelma voisi hyvin heijastua koiran koko tulevaisuuteen.

Yllätyin iloisesti kuullessani, että ortopedi-eläinlääkäri järjestäisi täyteen buukatusta kalenteristaan varta vasten Olmille ajan ylihuomiseksi. Uutinen sai kiven vierähtämään sydämeltäni, vaikka jo tuskalliseksi käynyt epävarmuus velloi edelleen ympärilläni.

Jännitys tiivistyi juhannusta edeltävänä torstaina 11:45 samalla, kun ajoin Mevetin parkkihalliin järjestettyäni töistä vapaata. Päivästä muodostui tunteikas ja aikataulullisesti haastava, sillä aamu alkoi Hämeenlinnan suunnalla Inton tikkien poistolla ja jälkitarkastuksella jo kello 8.

Inton tikkien poisto oli sujunut hyvin, mutta enempää hyviä uutisia kohdallemme ei osunut. Sydämeni oli huolesta sykkyrällä hoitajien tarkkaillessa leikkaushaavan ympärille muodostuneita epäilyttävän oloisia turvonneita pahkuroita, joiden vuoksi hoitajat pyysivät meitä tulemaan uudelleen vielä seuraavalla viikolla eläinlääkärin läsnäollessa. Siihen saakka minun pitäisi vain huuhtoa koiran koipea lämpimällä vedellä, irrotella muodostunutta rupea pois sekä rasvata leikaushaavaa hunajavoiteella.

Koirat vaihtoon ja menoksi

Niinpä minä sitten kiirehdin leikkaushaavan jälkikontrollista lounaalle kotiin, vaihdoin autossa istuneen novascotiannoutajan lennosta ontuvaan whippetin pentuun ja lähdin ajelemaan kohti Helsinkiä kukkakaupan kautta.

Halusin jotenkin kiittää meille kalenteristaan tilaa raivannutta ortopedia. Hän ja hänen työkaverinsa olivat tunnistaneet ja nähneet hätäni ja huoleni, ja tehnyt jo kalenteritasolla ihmeitä koiranpentuni hyvinvoinnin eteen.

En usko, että yksi kukkakimppu pystyi täydellisesti kuvastamaan kiitollisuuteni määrää, mutta toivon, että siitä oli edes pikkuruinen ilo hektisen oloiseen juhannusviikkoon. Työ, jota eläinlääkärit ja -hoitajat tekevät on valtavan arvokasta ja ansaitsisi useammin sydänjuuria myöten tulevan kiitoksen.

Tämä selvitetään heti

Paikan päällä eläinlääkäri tutki ja tunnusteli tassua harkitsevaisen näköisenä. Pitkän ja piinaavalta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen hän kertoi, että sen avaaminen kirurgisesti olisi välttämätöntä, jotta todellisesta ongelmasta päästäisiin jyvälle.

Olin lähettänyt aiemmin otetut röntgenkuvat ja muutaman varpaasta otetun valokuvan jo etukäteen eläinlääkärin sähköpostiin, joten lähtökohtaisesti tiesimme, ettei luita oletettavasti ollut rikki.

Koska eläinlääkärin päivä oli buukattu äärimmilleen täyteen, hän ilmoitti leikkauksen olevan valmis noin kello 15-16 pintaan. Luovutin pentuni kukkakimppuineen eläinlääkärille ja katselin, miten hän lähti koirapentu sylissään jonnekin pitkälle käytävän pariovien taakse samalla, kun minä jäin sitten hölmistyneenä hakemaan paikkaani odotustilan tuoliriveiltä. Enää kolme tai neljä tuntia, sitten olisimme viisaampia.

Odottavan aika on pitkä

Mietin, mitä voisin tehdä Helsingissä kolmen tai neljän tunnin ajan. Kaikki mahdollinen rahavaranto oli säästettävä loppulaskua varten ja totta puhuakseni en tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi vieraassa kaupungissa etenkään siksi, että olin aamulla kiireessä verhoutunut vain lähimpänä oleviin vaatekappaleisiin, kuten intin kurssipuvun huppariin ja farkkuihin, joiden todellinen kunto oli hahmottunut minulle vasta kotiovesta ulos marssiessani.

Huonosti nukutun yön jälkeen meikittömät kasvoni eivät juurikaan antaneet vaikutelmaa katukuvaan sopivasta tyylistä, mutta onneksi eläinlääkäriaseman aulasta löytyi mukavaa juttuseuraa ja lopulta piipahdin myös veljeni luona Espoossa.

Palasin klinikalle hyvissä ajoin ja parin tunnin odottelun jälkeen sain syliini sekavan ja väsyneen koiranpennun, jolla oli paketti jalassaan.

Koukistajan kannatussiteen repeämä

Olmin diagnoosina oli varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio. Alempi kannatusside oli voimakkaasti venynyt, lähes poikki. Tämän rippeet ja viereinen sidekudos oli nyt ommeltu tiukaksi jänteen vierestä, minkä lisäksi sidekudokseen tehtiin kiristävä fiberwire tukiommel.

Ennuste jäi avoimeksi, mutta eläinlääkäri totesi, että leikkauksen jälkeen tilanne vaikutti hyvältä. Paketissa olevaa tassua tuli varoa, minkä puolesta se ei saanut kastua ja koiran tuli olla liikuntakiellossa seuraavaan, 1.7 olevaan tapaamiseen saakka.

Käytännössä Olmille suositeltiin pakollisia pihapissatuksia hihnassa ja muuten melko yksitoikkoista häkkielämää. Ja niinpä hieman jälkeen kello 17 kannoin Olmin autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hämeenlinnaa kipulääkkeiden ja antibioottien kera. Edelleen sydän huolesta sykkyrällä: tuntui, kuin olisimme saaneet vastauksia ripotellen, emmekä silloinkaan riittävän kattavia, vakuuttavia tai sellaisia, joista itsessään löytäisimme puhtaita ratkaisuja.

Sumu sankkenee

Olin lupautunut tulemaan töihin viimeistään kello 14, mutta kantaessani puolitajuista koiranpentua ulos eläinlääkäriasemalta kello 17 jälkeen huomasin, etten onnistunut pitämään kiinni edes itse suunnittelemastani aikataulusta.

Kotiin paluutamme hidasti moottoritiellä tapahtunut liikenneonnettomuus yhdistettynä massiivisiin juhannusruuhkiin ja vesisateeseen, joten olin kotona vasta seitsemän jälkeen illalla. Ryytyneenä, uupuneena – kaikkeni antaneena – ja edelleen vailla vastauksia ja ratkaisuja. Keskellä epävarmuutta ja synkkää ahdistavaa sumua, josta en enää nähnyt läpi.

Kaikki juhannuksen suunnitelmat karisivat pois sen myötä, miten heikolta ja hankalalta Olmin meno vaikutti, eikä minun tehtäväkseni jäänyt enää kuin yrittää ymmärtää Inton ja Olmin mukaansa saamia hoito-ohjeita.

Olin juuri luhistunut sohvalle huomatessani, että olin maksanut kaulurista, jota en koiranpentuni mukana kuitenkaan saanut. Ennen kuin sopivan kaulurin puute olisi äitynyt ongelmaksi, päätin vielä lähteä viimeisillä voimillani paikalliselle eläinlääkäriasemalle ostamaan pienen pienelle koiranpennulle sopivaa kauluria.

Väsymys painaa

Olin väsynyt ja uupunut, Olmi nälissään ja kiukkuinen. Se ei ollut koko päivänä saanut ruokaa, sillä minua oltiin kehotettu olemaan antamatta aamupalaa ennen mahdollista nukutusta, eikä se kotiin tullessaan vaikuttanut riittävän hyväkuntoiselta syödäkseen heti.

Matka Helsinkiin samoin kuin Helsingistä poiskin oli varsinaista taistelua luonnon voimia vastaan, sillä rankkasade piiskasi autoni tuulilasia niin, että vaikka pyyhkijät viuhtoivat viimeistä päivää, en meinannut nähdä eteeni ja aloin jo itsekin miettimään, kuka näistä koettelemuksista loppu viimein selviää. Silmäni, pääni ja hartiani olivat säryissään kaikesta siitä taistelusta ja kehoni tuntui voimattomalta – aamupäivän kevyt lounas ei enää kannatellut kaikkien koettelemusten yli.

Lisäksi Mevetissä katosi tunnearvoltaan tärkeä nahkahihna, jonka Olmi oli perinyt rakkaista rakkaimmalta Rompulta. Kun Mevetistä lähtiessämme sain käsiini Rompun hihnan sijasta massiivisen ja painavan sakemannikokoisen nahkahihnan, olin jo valmiina luhistumaan lattialle kuin lautaselta tipahtanut perunamuusi tai vähintäänkin pieni kiukutteleva lapsi. Huonot yöunet, kesäkuun tapahtumat, peruttu juhannus, epätietoisuus, odotus, huoli ja suru tekivät olotilasta ylitsepääsemättömän. Kurkkua kuristi ja tuntui, että oksennan. Silmät olivat väsyneet vesisateessa ajamisesta, enkä ollut syönyt aamu kymmenen jälkeen muuta, kuin kaksi proteiinipatukkaa ja Batteryn. En edes tiennyt riittäisikö Helsingissä Teboilille uhrattu 15 euroa kattamaan koko kotimatkan bensat, vai tyssäisikö matkamme puolivälissä tai peräti jo Helsingin päässä.

Huolettoman pentuelämän vastakohta

Ja niin se sitten alkoi, huolettoman ja onnellisen pentuelämän täydellinen vastakohta. Tarkasti kontrolloitu arki lääkkeineen ja liikuntakieltoineen. Ei koiranpennuille ominaisia iltahepuleita, riekkumisia tai loikkia. Ei lenkkejä, ylimääräistä liikettä tai liikuntaa. Olmilla oli lupa piipahtaa tarpeillaan ainoastaan takapihalla, ainoastaan hihnassa. Muuhun oleiluun suositeltiin häkkiä, mutta koska olen varsin häkkivastainen, se on pääasiassa saanut kulkea rauhallisesti ollessaan vapaasti asunnossa ja poissa ollessamme se on eristetty lapsiportin taakse makuuhuoneeseen, jottei mellastaminen Elnan kanssa käy liian houkuttelevaksi.

Hengen vetoon ei jäänyt sijaa. Into tarvitsi antibioottinsa kahdesti päivässä, samoin Olmi, kuin myös kipulääkkeensä. Pelkäsin Elnan romahtavan kuten joulukuussa, joten pyrin tarjoamaan sille mielekkäitä lenkkejä jos en päivittäin, niin ainakin riittävästi. Huomaan itse kaipaavani jatkuvasti pidempiä yöunia, mutta saan hyvien elokuvien avulla ajatukseni muualle ja arkea on helpompi tarpoa, kun ei mieti liikaa sitä, mitä tulevaisuus tuo tai ei tuo mukanaan.

Koiranpentu liikuntakiellossa

Liikuntakiellossa oleva päivä päivältä yhä turhautuneempi koiranpentu käy yhä mahdottomammaksi, eikä keksi muuta tapaa purkaa loputonta energiaansa, kuin purra (ihan helvetin lujaa), haukkua ja murista sekä toisinaan saada niin mahdottoman raivokkaita hermoromahduksia, että sitä on hankala hillitä tai saada rauhoittumaan. Mietin jatkuvasti, miten saan Olmin taas nukahtamaan ja lepuuttamaan tassuaan, ja olen jatkuvasti huolissani siitä, miten huolettomasti ja varomattomasti Olmi saattaa viipottaa ympäriinsä liikuntakieltoaan uhmaten. Häkissäänkin se mieluiten pomppii ja meuhuaa tyynyjen kanssa, koska se on niin täynnä räjähtävää energiaa, ettei mikään tunnu enää pitelevän sitä.

Teen parhaani sen rauhoittamiseksi. Tarjoan sen aivoille pohdittavaa kuljettamalla sitä kesäkassissa tai käsilaukussa mukanani niin, ettei se joudu kävelemään tai käyttämään tassujaan. Näytän sille erilaisia paikkoja ja ihmisiä, ja toisinaan tarjoan sille ruuat jäljestettyinä etupihalta.

Kassissa läheisyyttä rakastava Olmi viihtyy odottamattoman hyvin siihen nähden, minkälaisia hepuleita se on kotona lorviessaan saanut purkaessaan patoutunutta energiaansa. Kassissa se ei vinkuroi, valita tai pure, sillä se tuntee olonsa ilmeisen hyväksi tukevassa kassissa kainalossani matkustaessaan.

On erittäin harmillista ja erittäin hankalaa pitää pieni koiranpentu liikuntakiellossa. Erityisesti juuri siinä kriittisessä vaiheessa, kun pentu on varttumassa pikkupennusta nuorukaiseksi, ja sen teini-iän ensimmäiset kiukkupuuskat puskevat esiin. Tässä iässä koiranpennut ovat useimmiten varsin meneväisiä ja kokeilunhaluisia, ja kyseenalaistavat mieluusti tiukatkin kiellot. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne turhautuisi nököttäessään päiväkausia kotona tekemättä käytännössä mitään. Olen joka ilta nukkumaan mennessäni kiittänyt maailmankaikkeutta taas yhdestä takana olevasta päivästä pentuhirviön kanssa ja taputtanut itseäni olalle kärsivällisesti hoidetusta työstä, joka ei tällä hetkellä tunnu kovinkaan palkitsevalta pieniä auringon pilkahduksia lukuun ottamatta.

Eikä siinä vielä kaikki

Etenkään nyt, uusimman käänteen myötä. Seuraavaan Helsingin reissuun on nyt tätä lauantaina kirjoittaessani neljä täyttä päivää, ja Olmia toissapäivänä tarkasteltuani huomasin, että paketoidun vasemman etutassun vieressä, oikeassa etutassussa on nyt samanlainen roikkuva varvas, kun vasemmassa, nyt jo operoidussa tassussa oli. Tunnelma alkaa käymään epätodelliseksi.

Onko varvas vahingoittunut suhteellisen maltillisessa menossa kotioloissa? Miten on mahdollista, että huippunopeuksiin jalostettu koira rikkoo itsensä kotona ylittäessään kynnystä tai kompuroidessaan pedissään? Onko toisenkin varpaan rikkoutuminen samanaikaisesti ja käytännössä levon aikana vain surkea sattumus, vai onko pennulla todellisuudessa jokin vakavampi terveydellinen ongelma? Ja ennen kaikkea, miten ikinä selviämme toisesta yhtä pitkästä sairaslomasta?

Kun sumu on niin sankkaa, että eteenpäin ei enää näe

Vastoinkäymisten määrä ei enää ole turhauttavaa. Olen ainoastaan väsynyt ja niin kovin peloissani, sillä rehellisesti sanottuna en tällä hetkellä näe rakkaan pentuni tulevaisuutta kovin valoisana. Tiedämme keskiviikon myötä enemmän, hoitajia ja eläinlääkäreitä on nyt informoitu toisessakin tassussa ilmenneestä ongelmasta.

Eilen Into oli leikkaushaavan jälkikontrollissa Animagissa, ja haava oli parantunut hyvin. Muhkurat sen ympärillä eivät ole hälyttäviä vaan kuuluvat asiaan, ja saattavat jossain vaiheessa sylkeä ihon hylkimiä objekteja ihon läpi ulos. Olmi oli samalla klinikkakäynnillä ensirokotuksillaan, ja Animagin eläinlääkäri ilmaisi huolensa tähän tahtiin rikki menneestä pennusta. Hän ehdotti verikokeita, joihin luulen hoitohenkilökunnan keskiviikkona Helsingissä päätyvän. Tämä ei enää ole normaalia.

Olen parin päivän ajan tuntenut kurkkuni ympärillä puristavan ja tukalan tunteen. Se on sekoitus umpikujamaisen tilanteen mukanaan tuomaa oksetusta ja sellaista tunnetta, kuin näkymättömät kädet kuristaisivat minua. Perjantaina ensirokotuksilla Animagissa hoitaja luovutti minulle ja Olmille pentupaketin, johon kuului kansio, johon voin kerätä tärkeitä papereita, muistoja ja tietoja koiran elämän varrelta. Hoitajan esitellessä välilehtiä koiran eri ikävaiheista kuristava tunne ainoastaan lisääntyi ja tuntui, kuin en olisi saanut enää henkeä. Mistä se voi tietää, elääkö Olmi eri ikävaiheita?

232