Varustevinkit koiran kanssa ulkoiluun – poimi nämä!

Artikkeli sisältää mainoslinkkejä tuotteisiin, joita suosittelen

Into mutatuntumalla 2008.

Koirien ansiosta tiedän, miltä tuntuu kävellä sateen pehmittämällä sänkipellolla. Se tuntuu siltä, kuin se yrittäisi niellä mutaan uponneet kengät kokonaan sisuksiinsa.

Tiedän, miltä tuntuu, kun pakkanen puree poskipäitä ja tiedän, miltä tuntuu, kun viimein pitkän talven jälkeen valoa riittää taas iltaan ja luonto herää henkiin. Tiedän ne henkeäsalpaavan kauniit auringonlaskut kevätiltoina.

Ja tiedän, miltä tuntuu, kun rankkasade yllättää kesken hellepäivän lenkin. Kun kaikki vaatteet ovat liimautuneet ihoon kiinni ja kengät tulvivat vettä jokaisella askeleella. Kotiin saavuttua ei voi olla aivan varma, kuuluuko vielä mennä suihkuun vai riittääkö, että hiukset kuivaa ja päälleen vaihtaa alusasuista alkaen jotakin kuivaa.

ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääränlaisia varusteita

Heh, Suomessa päivittäin ulkoilu ei aina ole helppoa tai äkkiseltään mukavaakaan, mutta oikeiden varusteiden ansiosta hommaa voi helpottaa huomattavasti.

Jos ulkoilusta osaa tai opettelee nauttimaan joka säällä, päiväkausia jatkunut tihkusade ei enää olekaan muuta, kuin olosuhde muiden joukossa. Samoin voi ajatella purevasta pakkasesta, jonka läsnäolon olen tuntenut poskipäissäni viimeisen viikon ajan päivittäin ulkoillessani!

Panosta hyviin kenkiin – ne maksavat, mutta ovat sen arvoiset

Lähdetään liikkeelle hyvistä kengistä! Hyviin kenkiin kannattaa panostaa. Asian huono puoli on se, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle, joten en voi kertoa muusta, kun omista kokemuksistani.

Pari vuotta sitten ostin huomattavan arvokkaat vaelluskengät. Pistin silmät kiinni ja maksoin ostokseni, koska tiesin sijoittavani huolettomiin ja mukaviin retkiin koirieni kanssa.

Kengät olivat laadukkaat, kestävät ja hyvässä maineessa – mutta en ottanut niitä sittemmin koskaan mukaani metsäretkille. Ne tuntuivat liian painavilta, raskailta ja kömpelöiltä. Haastavissa metsäolosuhteissa eteneminen ei luonnistunut niiden kanssa ketterästi, joten kengät päätyivät kaapin perälle odottamaan parempia aikoja.

Vuotta myöhemmin päädyin samaan kenkäkauppaan alennusmyyntien johdattelemana, ja ostin kahdet korkeavartiset kengät, jotka veljeni asiantuntemuksen mukaan ajoivat saman asian kun vuosi aiemmin ostetut, kaapin perälle unohtuneet kengät. Ostokseni oli kuulemma typerä, mutta tein sen silti.

Vaikka kenkien malli oli hyvin samankaltainen kuin ensimmäisten vaelluskenkieni malli, uudet kengät istuivat jalkaani paremmin ja päätyivät sittemmin lukuisille, arkisillekin kävelyille ja pidemmille päivävaelluksille. Kenkien tärkein ominaisuus onkin se, että ne vetää mielellään jalkaansa ja niitä tulee käytettyä!

Valtaosan lenkeistä – eli keväästä ensilumien tuloon saakka – kuljen noissa kuvan lenkkareissa. Ne ovat luottokenkäni, mikä ei varmaan jää kuvastakaan epäselväksi. Toisinaan – kuten kuvastakin saattaa päätellä – ne päätyvät olosuhteisiin, joihin fiksumpi olisi alunperinkin valinnut kumisaappaat.

Ja sellaisetkin minulta kyllä löytyy. Nokian vaelluskumisaappaat ansaitsevat kunniamaininnan. Ne ovat varsinainen löytö, josta voin kiittää aikoinaan Partioaitassa työskennellyttä veljeäni. Parempia kumisaappaita ei ole! Ne käyvät maalle ja kaupunkiin, eikä ne jalassa edes muista kävelevänsä kumisaappaissa, mikä joissain toisissa malleissa saattaa tuntua lompsimiselta. Saappaat ovatkin palvelleet minua uskollisesti jo 9 vuoden ajan, eikä niissä vieläkään ole ainuttakaan reikää. Toivottavasti meillä on vielä vähintään yhtä monta vuotta edessämme!

Talviaikaan nastalliset Icebug -kengät ovat varsinainen valttikortti. En aio enää ikinä viettää Suomessa yhtäkään talvea ilman näitä. Käytän lenkkarimallin Icebugeja helposti marraskuun alusta maaliskuun loppuun saakka, sillä ne lisäävät pitoa huomattavasti paitsi jäisellä tai lumisella asvaltilla, myös jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. En voi enää ymmärtää, miten olen muinoin voinut elää lukuisia talvia ilman nastallisia kenkiä!

Remmilenkkeilyn suola – Lämpimät ja pitävät käsineet

Syys- ja talviaikoina en juurikaan tee kompromisseja käsineiden suhteen. Sen lisäksi, että käsineiden tulee lämmittää ja pitää tuulta, niissä täytyy olla hyvä pito.

Kuvassa etummaisina olevien hanskojen sormenpäissä on erikoistekstiilit, joiden ansiosta puhelimen kosketusnäytön käyttäminen onnistuu riisumatta hanskoja, joten nämä jos mitkä ovat kaikin puolin käytännölliset Suomen toisinaan hyvinkin viimaisiin keleihin.

Empiiristen tutkimusten pohjalta väitänkin, että kaikkein parhaimmat käsineet koirien ulkoiluttamiseen löytyy tavaratalojen tai erikoisliikkeiden ratsastajille tarkoitetulta osastolta. Ratsastushanskoissa yhdistyvät niin pito, kuin käytännöllisyyskin: ne ovat kädessä kevyet ja näppärät. Esimerkiksi Horzen verkkokaupassa on laaja valikoima täydellisesti myös talutushihnojen käsittelyyn sopivia hanskoja, joissa pitoa riittää myös yllättävien muuttujien osuessa lenkin varrelle.

Perinteiset ja erittäin lompakkoystävälliset näppylähanskat ovat myös osoittautuneet omalla kohdallani varsinaisiksi klassikkohanskoiksi koirien kanssa touhutessa. Niiden sormenpäät kuluvat omassa käytössäni nopeasti puhki, mutta se on toisaalta myös toivottu ominaisuus: sormikkaiden auenneet sormenpäät mahdollistavat hyvän tuntuman nakkitaskun kaiveluun ja koirien palkkaamiseen lenkillä.

Näe ja tule nähdyksi – otsalamppu ja heijastintuotteet

Kahta en vaihda: otsalamppua ja heijastinliiviä! Otsalamppu tuo huikean paljon mahdollisuuksia talviulkoiluun, kun ilta-aikaan käytettävissä on myös syrjätiet ja metsät. Jos koirilla on heijastinliivit, otsalamppu spottaa hyvin ympärillä liikkuvat karvakuonot.

Käytän myös itse heijastinliiviä, sillä on vähintäänkin reilua, että kanssaulkoilijoilla on mahdollisuus havaita minut olin sitten metsässä tai suojatiellä. Koirillani ehdoton suosikkituote on Boettin heijastimet lukuunottamatta pitkäkarvaista Intoa, jolla on heijastinpinta-alaltaan suurempi Hurtan heijastinliivi.

 

Pistetäänkö ulkoilua helpottaaksemme parhaat varustevinkit jakoon? Kirjoitin reipas vuosi sitten Revolution Race -housuista, joihin olen edelleen ollut tyytyväinen. Voit lukea artikkelin tästä. Käytän näitä housuja edelleen lähes päivittäin, sillä ne menevät pitkälle talveen aluskerraston kanssa, ja kun sää äityy oikeasti kylmäksi, valitsen tilalle toppahousut.

Minkälaisia suosituksia sinulla on ulkoiluvarusteiden suhteen? Minkälaiset ovat parhaimmat sukat, kerrastot ja sadetakit – mitä suosittelet?

 

15

Ohituskammo

Arkeemme on hiipinyt ikävä vieras nimeltä ohituskammo. Huomasin sen pari päivää sen jälkeen, kun viimeisin irtokoirakohtaaminen oli osunut kohdalle.

Pitkällä suoralla hiekkatiellä meitä vastaan tuli koirakko, joka sai koko lauman olemuksen ryhdistymään. Hihnat kiristyivät, Olmi nosti häntänsä ylös kaarelle ja Elnan ilme vakavoitui. Käännyin saman tien kannoillani ja jatkoimme Elnan matalan murinan säestämänä siihen suuntaan, josta olimme tulleetkin.

Hassua, eikö? Ohituskammo on yksi viheliäisimmistä olotiloista, joita koiranomistaja voi saavuttaa erityisesti juuri siksi, että ohituskammo ruokkii itse itseään. Kun ohitukset jännittää, tai jopa kammottaa, koira(t) aistii sen oitis, eikä ohituksella ole kovin suuria edellytyksiä onnistua.

On aika metkaa ajatella aihetta. Toisten koirakkojen ohitustilanteet on yksi arkisimmista asioista, joita kaupungissa tai taajamassa asuva koiranomistaja ulkoiluillaan kohtaa. Silti tapahtuma on pahimmillaan suoritus, jonka onnistumisesta ei ole takeita.

Ei meillä aina muutenkaan ohitukset ole sujuneet oppikirjojen mukaisesti. Kerroin marraskuussa Facebookissa, kuinka olin surkean ohituksen jälkeen huikannut ohittaneelle koirakolle, että otetaanko uusiksi. Ja niinhän me sitten otettiin ja tilanteesta katosi jännitys.

Mutta joskus ohituskammo kasvaa niin lamauttavaksi silmänräpäyksessä, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää vain luikkia pakoon. Koirien mahdollinen reaktio hävettää jo etukäteen, ja kun toisen koirakon kohtaa jo valmiiksi sillä ajatuksella, että eihän tästä mitään tule, niin eihän siitä totta vieköön tulekaan.

Jos olet liikkunut laajemminkin eläinten parissa tiedät, että satulasta tippunut ratsastaja kapuaa ensitöikseen hevosen selkään, jottei pelko saa valtaa. Koiranomistajien pitäisi toimia samalla mentaliteetilla, koska jos ohituksia alkaa jännittämään, niissä takuulla myös on jännitettävää.

Niinpä minäkin sitten tartuin härkää sarvista. Jotta harjoituksissa olisi mahdollisimman vähän muuttujia, aloin käymään lenkeillä vain yhden tai kahden koiran kanssa kerrallaan.

Sain tällaisista koirakohtaisesti toteutetuista lenkeistä paljon enemmän irti, kun alunperin osasinkaan odottaa. Koirat ilmiselvästi olivat kaivanneet sellaista aikaa kanssani ja tuntui, kuin olisin nähnyt tuttuja pitkästä aikaa – vaihdoimme tiivisti kuulumisia (ja salaisuuksia!) kunkin koiran kanssa, vaikka kommunikointimme olikin lähes äänetöntä.

Samalla vahvistin mukana komentoa, joka on alunperin tarkoittanut, että ”herätys, kulje lähelläni ja pidä minua silmällä.”

Olin viimeisen vuoden aikana opettanut siitä huomaamattani komennon, joka tarkoittaa ”kohta tapahtuu jotain villiä, etsi ympäristöstäsi ärsykkeitä herkeämättä”, jolloin se ei enää ollenkaan palvellut tarkoitustaan, vaan ainoastaan kiihdytti koiria.

Joku älykkäämpi koiranomistaja olisi päässyt varmaankin helpommalla opettamalla pilalle menneen komennon tilalle kokonaan uuden termin, mutta koska koirani oppivat asioita nopeammin kuin minä itse, tiesin, että termi ”mukana” tulee kuitenkin selkärangastani yllättävissä tilanteissa, joissa en ehdi miettimään mitä seuraavaksi sanoisin koirilleni.

Yllättävät tilanteet liittyvätkin oleellisesti ohituksiin, sillä ohituksilla on myös sellainen ikävä piirre, ettei niitä ilmaannu silloin, kun niitä olisi aikaa ja tarmoa harjoitella.

Sen sijaan ohituksia ilmaantuu silloin, kun pitelet vasemmassa kädessäsi neljää koiraa ja kahta huonosti solmittua kakkapussia ja oikealla kädellä matkapuhelinta, jossa innosta puhkuva toimitusjohtaja kertoo uudesta strategiasta, joka on eittämättä huomisen lounastauon kuumin puheenaihe.

Silloin on aika oleellista, että koirille puhelun lomasta huikattu ”mukana” toimii alkuperäisessä tarkoituksessaan, vaikka kulman takaa rynnistäisikin kompanja pieniä rähiseviä terminaattoreita.

25

Alpi 1 vuotta — koiranpennun ensimmäinen vuosi

Alpi täytti keskiviikkona vuoden!
Syntymäpäivänsä kunniaksi pikkujätkä teki lentoharjoituksen suoraan kameran linssiin niin, että laite sai sellaisen tällin, ettei enää suostunut siirtämään kuvia tietokoneelle.

Varsin alpimaiset syntymäpäivät siis. Nyt paljastan, mitä muuta koiranpennun ensimmäinen vuosi on pitänyt sisällään.

Helmikuu 2017 – Alpi muuttaa sisarusparvestaan Elnan, Inton ja Olmin pikkuveljeksi

Helmikuun lopussa yllätän itseni ja koiraperheeni kotiutumalla Pirkkalasta pienen punertavan koiranpennun kanssa. Into, Elna ja Olmi katsovat minua kysyvästi ja tuntuvat sitten ymmärtävän, mistä on kysymys.

Vastaanotto on hyvä. Olmi on tavattoman kiinnostunut pennusta ja Elna suorastaan haltioissaan. Intokin ottaa uuden pikkuveljensä vastaan suopeudella, vaikka se on juuri tullut leikkauksesta jossa sen hännästä poistettiin patti.

Pikkupentuun nähden valtavan suuret kaverit eivät pelota Alpia ja se tuntuu sopeutuvan laumaan nopeasti. Vaikka pentu on juuri tullut luovutusikään, sen sisäsiisteyskasvatus on jo erinomaisella mallilla. Pentu kertoo selkeästi milloin takapihalle täytyy päästä ja jos se ei ehdi, se tekee tarpeensa ulko-oven edessä oleville sanomalehdille.

Maaliskuu 2017 – arkea neljän koiran kanssa

Alpi hyppää heti aivan tavalliseen koiraperheen arkeen. Lenkkeilen täysikasvuisten koirien kanssa paljon ilman sitä ja opetan sille yksinoloa, mutta vietämme myös paljon aikaa yhdessä koko konkkaronkan kera.

Alpi on alle yhdeksän viikon ikäinen, kun otan sen mukaan sen ensimmäiselle päivävaellukselle. Kävelytahti on lempeä, ja Alpi ehtii vaelluksen aikana etsimään roskia, kantamaan aarteitaan, tutkimaan luontoa ja pomppimaan huolettomasti muun joukkion mukana. Koko muukin lauma on mukana ja kun pysähdymme evästauolle keittämään pannukahvia, Alpi nukkuu fleecehuovan sisällä sylissäni. Virkistävän tauon jälkeen se pomppii taas innoissaan seurueemme matkassa.

Alpi kohtaa maailmaa myös ilman sisaruksiaan. Samoilemme metsässä, liikumme sen pentukavereiden kesken ja se on mukanani ostoskeskuksessa, kun valmistaudun huhtikuun alussa koittavaan Las Vegasin työmatkaan.

Huhtikuu 2017 – Koiralapsen hylkäys

Kuun ensimmäisen viikon vietän työn merkeissä Vegasissa. Samana yönä, kun lentoni lähtee, Alpi hiippailee matkalaukkuuni ja syö iltagaalaan tarkoitetuista korkokengistäni korot. Korkojen musta nahkajäljitelmä on pilalla ja paljastaa kirkkaan valkoisen koron muovirungon, joka kuitenkin on melkein ehjä. Teippaan korot ilmastointiteipillä ja väritän teipit tussilla mustiksi. Melkein kuin uudet.

Reissuni aikana kolme kuukautta täyttävä Alpi on hoidossa tien toisella puolella asuvan ystäväni luona. Vanhempani käyttävät Alpin rokotuksilla ja vitsailemme siitä, kuinka koko yhteisön tukea tarvitaan, kun Alpin yksinhuoltajaäiti on hylännyt lapsensa ja lähtenyt Vegasiin.

Reissuani piristää Alpista lähetetyt kuvat ja videot. Tuntuu, että se on ottanut kasvuharppauksen juuri silloin, kun minä en ole näkemässä.

Kun palaan, kotona odottaa jättimötkö. En tiedä, mitä sille on syötetty poissaollessani, mutta se on ainakin viikon vanhempi, kuin viime kerralla nähtyäni sen.

Toukokuu 2017 – Alpi on täynnä hyviä ideoita ja omaa tahtoa

Toukokuussa paljastuu, ettei neljän kuukauden ikäinen, juuri toisen rokotteensa saanut Alpi olekaan mikään kirkon kasvatti. Sen suloisista ovaalinmuotoisista silmistä tulee ilkeät tihrusilmät ja se nostaa tuhmuuskorvansa pystyyn. Sen sammumaton uteliaisuus ja kokeilunhalu koettelee niin minun, kuin Elnan, Inton ja Olminkin hermoja.

Alpilla alkaa olla jo reilusti omaa tahtoa ja näkemystä siitä, mitä ja miten seuraavaksi tapahtuu. Noin muuten piirteestä ei ole haittaa, mutta minua turhauttaa metsässä omia menojaan kulkeva koira, kuivausjonon eteisessä ohittava märkätassu ja lemmikki, joka kyselemättä lentää päälleni niin päättäessään.

Koen, että on hyvä hetki viedä sitä koulutuksellisesti eteenpäin ja järjestän metsään treenit, joissa harjoittelemme vapaana kauniisti kulkemista ja metsässä kulkevien koirakkojen ja ihmisten vapaana ohituksia. Harjoitukset menevät hyvin ja huomaan, että Alpin horjumattomaan itsevarmuuteen ei voi (eikä pidäkkään) vaikuttaa, mutta se on silti oikein motivoituna avoin palautteelle ja uusille toimintamalleille. Harjoituksien lopulla kuvattu video löytyy Facebookista.

Alan ymmärtämään, ettei käsissäni olekaan mikä tahansa koira. Alpi on tilanteessa kuin tilanteessa tyyni ja ylväs, mutta vaikka se onkin luonteeltaan joskus jopa raisu, siitä huomaa, kuinka se ajattelee ja yrittää ymmärtää asioita syvällisemmin.

Kesäkuu 2017 – onko meillä tänäänkin samat säännöt kuin eilen? Entä nyt?

Vaikka alankin pikku hiljaa pääsemään sisälle Alpin sielunmaisemaan, se on taitava haastamaan minua ja koiraperhettään jatkuvasti uusilla (ja vanhoilla) keinoilla. Se on loputtoman kokeilunhaluinen ja täynnä energiaa, jonka se valjastaa sisarustensa kiusaamiseen, keittiön työtason tutkimiseen tai pomppuvoimiensa testaamiseen.

Sillä on piirteitä, joita en ole ikinä aiemmin koirassa kohdannut ja lopulta se ja koko neljän koiran paletti yhdessä haastavan elämäntilanteen kanssa onnistuu uuvuttamaan minut niin, että arjesta tulee pelkkää räpiköintiä.

Onneksi kesäkuulta on hyviäkin muistoja. Alpi korkkasi näyttelyuransa kaksipäiväisessä tapahtumassa Tammelassa.

Heinäkuu – Irtiotto arjesta yhdistää

Heinäkuussa on irtioton aika. Lähden Alpin kanssa viikonlopuksi saareen vanhojen inttikavereideni kanssa. Alpi matkaa soutuveneessä lukuisia reissuja kuin vanha konkari ja nukkuu yöt aina aamuun saakka tiukasti vieressäni hyttysverkon alla.

Irtiotto arjesta tekee meille molemmille hyvää. Kotiin palaa kaksi hyvin levännyttä ja virkeää seikkailijaa, jotka ovat löytäneet reissun aikana yhteisen sävelen.

Heinäkuun aikana käytän koiria uimassa, pyöräilen Elnan ja Alpin kanssa rentoja aamulenkkejä, videoin Instagramiin Olmin uimahyppyjä ja nautin kesästä yhdessä koirieni ja ystävieni kanssa.

Elokuu – kamelin selkä katkeaa

Elokuussa väsähdän täysin. Alpilla on varmasti elämänsä kesä, sillä se juoksee sisällä hedelmäpussi suussaan, repii sitä riekaleiksi ja käyttää sohvan selkänojaa ponnistuslautana mitä upeimmille kuivahypyille. Kun vaihdan hedelmäpussin puruluuhun tai leluun, työllistän sen tunniksi tai ehkä vain minuutiksi ja näen, kuinka se silppuaa vessapaperin hylsyä makuuhuoneen sängylle tai kaivelee työlaukustani muistiinpanoja.

Elokuuhun mennessä Alpi on levitellyt vaaleaan kotiini purkillisen kaakaojauhetta (pääasiassa sohvalle, tietysti), avannut ja levitellyt pussillisen xylitol -purkkaa (joita sittemmin nypin jauhettuina ja liiskattuina sohvasta, Inton häntäkarvoista, Alpin vatsasta ja koirien makuupaikoista) sekä ottanut Rompun perintöhihnassa sellaiset vauhdit, että vain hihnan kahva on jäänyt käteeni. Se on oppinut kuljettamaan suussaan metallista ruokakuppiaan, kukkien kasteluun tarkoitettua lasipulloa ja oikeastaan kaikkea, mihin se ikinä yltää.

Seuraavassa kuussa elokuun tunnelmista syntyy blogiartikkeli, jonka aihe käsittelee uupumusta.

Syyskuu – kiinni onnelliseen arkeen

Syyskuussa Alpi täyttää kahdeksan kuukautta. Kaikista tempauksistaan huolimatta se on onnistunut säilyttämään kaikki raajansa ehjänä ja pysynyt muutenkin terveenä, toisin kuin isoveljensä samaan ikään mennessä. Oma jaksamiseni on koko ajan parempi ja Alpikin käyttäytyy koko ajan fiksummin.

Se tutkii ja ajattelee paljon. Se ymmärtää, että jos kesken ulkoilun tulee tylsää, hihnan voi koska tahansa puraista katki ja tehdä jotain kiintoisampaa. Se ei koskaan juokse pois ja karkaa, mutta ottaa usein itselleen hieman enemmän liikkumatilaa, jotta se pääsee paremmille hajuille tai mielenkiintoisimpien risujen pariin. Välillä se yllättää meidät kaikki kiitämällä ohitsemme vain, jotta se voi seuraavassa hetkessä kiitää takaisin luoksemme.

Se on alle vuoden ikäinen koira, jonka tempauksista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Seuraavan kuun alussa syntyy blogipostaus Kamalan ihana Alpi, jossa kerron muutamia sen erikoisimmista tempauksista.

Lokakuu – elämä koiranpennun kanssa tasaantuu

Alpin ilkeät tihrusilmät asettuvat takaisin kauniiksi ovaalinmuotoisiksi silmiksi, mutta sen tuhmuuskorvan kaveriksi on noussut toinenkin tuhmuuskorva. En osaa sanoa, voiko siitä tulla isona faaraokoira, vaikka se on syntynyt whippetiksi ja näyttänyt koko pyylevän pentuikänsä labradorinnoutajalta.

Lokakuussa yhdeksän kuukautta täyttänyt Alpi menee sen ensimmäiseen viralliseen näyttelyyn. Kehäkäyttäytymisen lisäksi Alpi on yhdeksän kuukauden aikana harjoitellut paljon paitsi kauniisti vapaana kulkemista, myös häkissä oloa, häkistä kauniisti tuloa, auton peräkontista tuloa ja kuivausjonossa malttamista sekä hihnakäyttäytymistä. Olen jo aivan varma, että siitä tulee aikuisena hieno koira.

Lokakuu saa loistavan päätöksen, kun pääsemme koirien kanssa viikonlopun mittaiselle lomalle maalle. Omakin jaksamiseni tuntuu saavan kaipaamansa vahvistuksen, kun vietän kokonaisen viikonlopun kauniissa kodissa luonnon keskellä.

Marraskuu – vielä vähän pentumaisia kujeita

Pidän Alpia kaikesta huolimatta suhteellisen helppona pentuna, vaikka kesä sen kanssa olikin raskas. Ongelmat jaksamiseni kanssa eivät johtuneet ainoastaan pienestä huligaanista, vaan erinäisistä ongelmista muilla elämänaloilla. Sellaisenaan pikku huligaani olisi varmasti mennyt, mutta kun vastatuuli kävi kaikista kompassin suunnista, oli hankala pidellä pakkaa käsissä.

Alpin sisäsiisteyskasvatus ei missään vaiheessa ensimmäisen vuoden aikana aiheuttanut päänvaivaa. Siitä saan kiittää Alpin kasvattajaa, joka teki työnsä huolella. Toisinaan kymmenen kuukauden iän saavuttanut Alpi keksii edelleen yllättäviä jekkuja, kuten astioiden siirtelyä ja koirankoulutuskirjan repimistä työpäivän aikana, mutta muuten se on päivä päivältä yhä tasaisempi koira. Sen lisäksi, että huomaan rakastavani sitä ja sen mautonta huumorintajua, myös näyttelyissä kohdatut tuomarit pitävät siitä.

Joulukuu – ensimmäinen vuosi lähestyy loppuaan

Joulukuu oli hieno lopetus vuodelle. Vaikka en pitänytkään siitä, että irtokoiran osuessa kohdalle Alpi pääsi pröystäilemään pelottomalla luonteellaan, se kuitenkin kuvasti täydellisesti sitä, minkälainen koira siitä oli kasvanut.

Joulukuussa Alpi esiintyi Siirin kanssa Messarissa Koiramessuilla. Esiintyminen sujui hyvin ja Alpi seikkaili muutenkin vieraassa ja hälyisessä ympäristössä Helsingissä kuin kala vedessä. Minun on helppo ihailla sen mutkattomuutta.

Entä miten päättyy koko nuoruutensa itsekseen parkouria ja pompputemppuja harjoitelleen koiran vuosi? Tietenkin siten, että se pomppaa syliini kun juon aamukahvia, katson televisiota tai kirjoitan blogia. Syliin pomppaaminen on sille niin luontevaa (ja helppoa miltä tahansa etäisyydeltä mistä tahansa kulmasta), että olemme yhdessä alkaneet harjoittelemaan syliin pomppaamista jopa silloin, kun itse seison. Omapäisen Alpin motivointi ei aina ole yksinkertaista, mutta pohjimmiltaan siltäkin löytyy sen verran miellyttämisenhalua, että sen silmät loistavat aina sitä kirkkaammin, mitä enemmän se saa minut tempauksillaan hymyilemään.

Tammikuu – Alpi 1 vuotta

Me nukumme samassa sängyssä yhdessä saman peiton alla. Jos makoilemme sohvalla, makoilemme läjässä. Ulkoillessa haluamme pitää hauskaa – tai sitten keskittyä tutkimaan. Osaamme suhtautua toisiimme kärsivällisyydellä ja lempeydellä jopa silloin, kun toinen meistä tekee jotain harvinaisen typerää.

Alpi on nyt vuoden vanha ja minusta tuntuu, että se on täydellinen. Täydellinen koira juuri minulle juuri tähän hetkeen. Kiitos Alpin kasvattaja, Jutta, että otit minuun yhteyttä.

Entä mitä sanottavaa minulla on koirasta, joka kantaa suussaan kaikkea mihin yltää? Pelkästään hyvää. Eräänä kylmänä tammikuisena iltana lojuessani sohvalla Alpi hyppäsi seuraani tuoden suussaan meille viltin nojatuolista. Sitten se rojahti kylkeeni ja minä asettelin peiton päällemme.

Ja jotta tämä ei kuulostaisi liian hunajaiselta…

Asioita, jotka ottivat osumaa koiranpentuvuoden aikana
  • Korkkareiden korot
  • Vain hieman nakerretut kesäsandaalit
  • Sohvatyynyn nappi (gone)
  • Kaksi kännykän laturin piuhaa
  • Taskukalenteri
  • Kaksi kirjaa, joista toinen menetti vain kantensa
  • Miltein täynnä oleva pahvinen kaakaopurkki kaakaoineen
  • Koirien proteiinijauhepussi
  • Kaksi (paloiteltua) nahkavyötä (eli kaikki nahkavyöni)
  • Ulkoilutakkien vetoketjujen narupäät
  • Yksi koirien makuupaikka (jonka pohjaan ilmaantui koiranpennun mentävä aukko)
  • Pari tuikkukynttilää
  • Pari nahkahihnaa (katkottu)
  • Silmälasien sankojen päädyt (vain uudelleen muotoillut)
  • Yksi keittiöveitsi (ei hätää, pelkkä kahva!)
  • Kuivaharja (joka jostain syystä oli oleellista puolittaa)
  • Kasvojen puhdistussieni, joka eräänä päivänä katosi
  • Joulukuvauksissa käytetyt pehmoporonsarvet

PS. Valtaosa tämän artikkelin kuvista on napattu Instagramista, jossa arkeamme voi myös seurata!

12