Identiteetti hukassa

Vaikka pyrinkin nauttimaan tämän hetkisestä tilanteesta, jossa Into voi diagnoosistaan huolimatta hyvin, en voi olla uhraamatta ajatusta tulevaisuudelle.

Mieleeni on yllättäen hiipinyt erikoisia ajatuksia. Olen täysin yllättäen huomannut, miten vahvasti olen vuosien ajan rakentanut identiteettäni eläinpitoisen elämäntyylini ympärille. Jo kouluikäisenä olin se Jenna, joka vietti vapaa-aikansa eläinten parissa. Myöhemmin teini-ikäisenä ja sitä vanhempana se, jonka puoleen saattoi kääntyä kaikissa eläinasioissa. Autoin, neuvoin ja ideoin, oli kyse sitten lemmikin, luonnonvaraisen eläimen tai hevosen hoidossa.

Kun muutin omaan kotiin, en enää työskennellyt eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskotivastaavana muutamaa kodinetsijäkoiraa lukuun ottamatta. Pikku hiljaa olin luopunut katraasta, johon kuului koirien lisäksi pieneläimiä aina kesyhiiristä kaneihin.

Vaikka pieneläimet eivät enää värittäneet arkeani, jaoin sen edelleen vahvasti eläinten kanssa. Minulla oli kolme, sittemmin neljä koiraa joilla oli vahva rooli elämässäni. Harrastin ja touhusin koirien kanssa kaiken vapaa-aikani.

Sielunsiskoni Elna

Jaoin yli kahdeksan vuotta elämästäni sekarotuisen Elnan kanssa aina viime kesään saakka. Otin sen nuorena aikuisena ja sen elämän aikana opettelin asumaan yksin ja pärjäämään yksin. Rakastuin, työllistyin, ostin kodin, erosin ja opettelin taas olemaan yksin, ja Elna seurasi minua elämänvaiheesta toiseen. Inton rooli elämäni peruskalliona oli myöskin vahva, sillä otin sen jo asuessani lapsuudenkodissani.

Minusta tuntui, että Elnaan kiteytyi kaikki se, mitä minäkin olin. Se oli temperamenttinen tättähäärä, joka ei malttanut pysyä paikoillaan. Menevästä olemuksestaan huolimatta se oli sielukas ja paljon pohdiskeleva hahmo, joka ei antanut minkään uhmata itselleen tärkeitä asioita. Se rakasti samoilla metsässä omassa rauhassaan, mutta työskenteli erinomaisesti myös sosiaalisissa tilanteissa. Ja sen huumorintaju oli vähintään yhtä erikoinen kuin emäntänsäkin – mikäli sen määrätietoisen ja vakavan olemuksen taakse pystyi näkemään.

Elna oli minulle sielunsisko ja sielunpeili. Kävi miten kävi, kohtasimme kaiken yhdessä sen ja Inton kanssa. Into puolestaan on peruskallion kaltainen luotettava, rauhallinen ja lohduttava hahmo. Siinä missä Elnan kanssa kirosimme maailman vääryyttä yhteen ääneen, Into oli koira, jonka pehmeään turkkiin sitä saattoi itkeä.

Ne vuodet jotka jaoin Elnan kanssa, minut tunnettiin Jennana, jolla oli erikoinen koiraperhe. Ensin laumani koostui cockerspanieli Rompusta, novascotiannoutaja Intosta ja Elnasta, sitten siihen lisättiin kuin kirsikkana kakun päälle silloisen avomieheni mukana tullut jäyhä skotlanninterrieri Remu.

Kun Romppu ja Remu siirtyivät ajasta ikuisuuteen, jäin Inton ja Elnan kanssa. Lopulta joukkkoon liittyi myös erikoislaatuinen whippet Olmi ja yksi hullunkurinen lauma oli taas koossa.

Erityyppiset koirat elämässäni ovat olleet suuri rikkaus. Kahden spanielin jälkeen oli luontevaa pysytellä kasiryhmän koirissa (Into), ja laumaan myöhemmin liittynyt Elna saapui siihen osittain sattumalta. Samaa voidaan sanoa skotlanninterrieristä, joka ei missään vaiheessa ollut sellainen rotu, jonka kanssa olin kuvitellut jakavani kotini. Tutustuttuani pieneen hassuun Remuun huomasin, että silläkin rodulla on ikuinen paikka sydämessäni.

Whippetylivoima

Vielä hetki sitten kodissani oli täydellinen tasapaino: laumaan kuului kaksi aikuista ”käyttökoiraa” ja niiden hyvänä vastapainona kaksi eloisaa, nuorta vinttikoiraa.

Silmän räpäyksessä asetelma kääntyi päälaelleen. Asustankin nyt yhdessä kahden rämäpäisen whippetin ja vanhan noutajan kanssa. Miten tässä näin kävi?

Näin syysaikaan ulkoilemme siten, että vinttikoirat pääsevät sänkipellolle juoksemaan ja noutaja, joka ei välitä sellaisesta, voi nuuskutella ja uiskennella ojanpohjissa.

Vuosien saatossa hidastunut noutajapappa jää kotiin, jos tiedossa on haastava lenkkimaasto tai jos en etukäteen tiedä lenkin pituutta. Tällöin kuljen – ja näyttäydyn whippetjennanaenkä lainkaan tyyppinä, jolla on erikoinen lauma. Tyyppinä, joka huomataan katukuvassa ja joka mennessään herättää kysymyksiä, kuten: onko noi kaikki sun? Miksi niitä täytyy olla noin monta?

Perjantaina saatu diagnoosi tekee ajan rajallisuudesta konkreettista, enkä saa ajatuksiani pysähtymään. Tiedostan hyvin, että elämä on arvaamatonta, eikä yksi diagnoosi määrittele sitä, kuka meistä todellisuudessa lähtee seuraavaksi, sillä elämä on arvaamatonta.

Mutta en silti voi olla miettimättä sitä, että jonain hetkenä minun täytyy hyvästellä vanha ja rakas noutajaystäväni. Sitten jään kotiin, jota ei täytä vanhan koiran syvä ja rauhallinen hengitys tai verkkaisen askelluksen ääni. Kodista puuttuu myös Elnan sinne luoma henki ja lopulta vain minä ja nuoret koirani vellomme omituisessa tilassa, jossa ei ole sellaista hahmoa, joka tuntisi minut ja oikkuni läpikotaisin, tai jonka kanssa pystyisi käymään niitä loistavia sanattomia keskusteluja, joita vanhan koiran kanssa voi käydä metsän hiljaisuudessa.

Lemmikkijennasta koirajennaksi, koirajennasta whippetjennaksi

Ajatus saa oloni levottomaksi. Kun se hetki koittaa ja Into jättää meidät, minusta tulee whippetjenna. En ole enää se Jenna, jonka kotona asustaa joukkio, jollaisen voi vaan arvailla karanneen sirkuksesta. Olen Jenna, joka ei sunnuntaiaamun huvitukseksi ota dameja mukaan metsään ja Jenna, joka ei lähde pitkälle pyörälenkille yhdessä paimenensa kanssa. (Olen kyllä kokeillut sitä whippetin kanssa, mutta tilanne päättyi siihen, että lensin ohjaustangon yli ja linkutin kotiin revenneissä, verisissä vaatteissani.)

Kun Into on jättänyt meidät, onko vielä luontevaa, että autoni keskikonsolissa on Acme -pilli? Onko luontevaa, että takapenkillä on laatikko, jossa on valikoima palloja, patukoita ja target? Onko luontevaa, että kaapissa on noutokapula, jäljestysliina ja juoksu- ja joustovyöt ihan vaan siltä varalta, että jonain hetkenä niille saattaa olla tarvetta?

Ymmärrän, että voin olla juuri sellainen whippetjenna kun haluan. Whippetinkin voi varmaan opettaa pyörän vierelle ja moni harrastaa whippettinsä kanssa jäljestyshommia tai tokoa. On ainoastaan käytännönläheistä, että whippetit toimivat pillikäskystä, joka luoksetulokäskynä kantautuu kauemmas kuin tuuleen häviävä huuto. Silti ajatus tuntuu jotenkin tyhjältä ja kömpelöltä. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtuu liian nopeasti.

Muutoksien vuosi

Ehkä nämä ajatukset tuntuvat erityisen ajankohtaiselta juuri nyt, kun myös työelämäni on täynnä muutoksia. Työpaikkani on toinen sijainti, jossa minulla on erityisen vahva identiteettiin viittaava rooli, mutta siitäkin minun tulee mitä ilmeisimmin luopua.

Aiemmin työni edellytti minulta ratkaisukeskeistä, luovaa ja idearikasta otetta. Nykyisin työtäni viedään yhä vahvemmin suuntaan, jossa toimenkuvani perustuu tutkimustiedolle ja luvuille, joiden pohjalta tehdään ratkaisut, jotka ulkoistan eteenpäin.

Siinä voi olla liikaa. Siinä, että luovasta ja boheemista koirajennasta tuleekin hetkessä whippetjenna, joka luovien ratkaisujen sijasta työskenteleekin tilastojen ja lukujen kanssa. Samaan hengenvetoon koti Kanta-Hämeessä vaihtui keväällä kodiksi vieraassa Päijät-Hämeessä. Ei liene ihme, etten juuri nyt tiedä itsekään, mitä olen tai ylipäätään haluan olla.

Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, etten pysy perässä. Vielä hetki sitten oletin, että Elna olisi täällä opastamassa (minua,) Olmia ja Alpia vielä sittenkin, kun minä täytän 30! Yhtäkkiä koko koira onkin pelkkä muisto, enkä minä oikein tiedä kuka olen – ja vauhti sen kuin kiihtyy.

Into tiedäthän, että et voi jättää meitä vielä? Minä en ole valmis luopumaan sinusta, dameista ja siitä, kuka minä olen ja millaisena minut nähdään.

48

Tämä vuosi ei tunnu reilulta

Yö oli levoton. Vanha noutajaherra Into heräsi puolen yön jälkeen, vaelteli ja puhisi. Se ei tuntunut löytävän hyvää asentoa, jossa se voisi jatkaa tavanomaisesti sikeitä uniaan ja niinpä sen kynsien rapina kantautui ympäri asuntoa siivittäen ajatusteni kulkua.

Sen varjolla, että olin maanantaina kuullut Inton siskon keuhkoista löytyneistä kasvaimista (jotka johtivat koiran lopetukseen) en enää itsekään saanut nukutuksi. Pyörin koko yön levottomana sängyssä ja päätin toimittaa Inton tutkittavaksi ennen viikonloppua – vaimea köhiminen ja puuskuttelu oli alkanut reilua viikko aiemmin. En enää tiennyt, kuvittelinko sen lisääntyneen koiran siskoa koskeneiden suru-uutisten myötä – vai oliko se toden totta lisääntynyt.

Inton oirehdinta ei vaikuttanut hälyttävältä tai varsinaisen akuutilta. Se oli kuitenkin jo sen verran häiritsevää, että varasin sille tutkimus- ja kuvausajan huonosti nukutun yön jälkeiselle iltapäivälle, jotta ikävät mahdollisuudet saataisiin heti suljettua pois sen terveydentilasta ja omasta, herkästä mielestäni.

Autoin eläinklinikalla röntgenkuvien ottamisessa. Hoitotoimenpiteisiin tottunut koira makasi hienosti aloillaan niin, että kuvat keuhkoista saatiin otettua sen hereillä ollessa. Perustarkastuksessa mitään erikoista ei ollut ilmennyt: sydän ja hengitys kuulosti normaalilta, lämpö oli normaali ja nielu sekä henkitorvi oli tunnusteltaessa normaali.

Itse kuvaustoimenpiteiden jälkeen siirryimme takaisin eläinlääkärin huoneeseen ja jäimme koiran kanssa kahden odottamaan, mitä eläinlääkäri sanoisi nähtyään kuvat.

Uutiset eivät olleet hyvät. Röntgenkuvissa näkyi, että keuhkot eivät olleet normaalit. Muuten siistien keuhkojen sisällä näkyi alue, joka ilman TT-kuvauksia määriteltiin joko keuhkokasvaimeksi tai keuhkolohkon torsioksi eli kiertymäksi.

Syvä hiljaisuus

Keskustelimme lääkärin kanssa pitkään. Kyselin keuhkojen toiminnasta, kasvaimista ja siitä, miten kiertymä toimii, mutta mikään kysymyksistä tai niille annetuista vastauksista ei muuttanut tilannetta. Vastausten ja uusien kysymysten välissä oli pitkiä, syviä hiljaisia hetkiä, kun yritin ymmärtää. Relevantteja vaihtoehtoja 10-vuotiaan koiran pelastamiseksi ei ilmennyt. Kuvista oli paljastunut lopun alku.

Sisäinen tyhjyys valtasi mieleni ennen kuin kyyneleet tulivat. Olimme kuitenkin eläinlääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että juuri nyt Into oli hyväkuntoinen ja hyväntuulinen ja se saisi lähteä ulko-ovesta kanssani omin jaloin. Saattohoitoon oli kuitenkin suhtauduttava kriittisesti. Juuri nyt koira pystyi nauttimaan elämästään, mutta tilanne voisi muuttua äkistikin tuntien, päivien, viikkojen tai kuukausien aikana. Silloin aikaa jahkailulle ei olisi. Päätös hyvästeistä olisi tehtävä pienimmästäkin vihjeestä empimättä, koska aikaa pelatessa koiran kohtaloksi voisi koitua ahdistava ja painajaismainen tukehtumiskuolema.

On hirveää joutua ajattelemaan konkreettisesti niitä vaihtoehtoja, jotka tulevat koitumaan oman koiran kohtaloksi. Minua pelottaa uusi, nyt entistä konkreettisempi vastuuni koiranomistajana siitä, että en anna ajan kulua liian pitkälle.

Osaanko toimia niin, että rakkaani ei joudu kärsimään? Toisinaan Into yskähtää niin, kuin sillä olisi karva tai roska kurkussaan ja toivonkin, ettei tilanteen tarvitse mennä koskaan sen pidemmälle. Ensi yö kertoo paljon, toivon koko sydämestäni, että Into saa ensi yönä nukuttua (minä varmaan en). Se on ansainnut pelkkää hyvää, onhan se sentään maailman rakkain sirkuskarhu.

Ajan rajallisuudesta puheenollen…

Edesmenneelle Elnalle suoritettu ruumiinavaus ei antanut vastauksia. Toivoin, että se olisi sen arvoista, antaisi minulle vastauksia ja kertoisi, että tein riittävästi viimeiseen saakka. Vaan lausunnon yksiselitteinen rivi kertoi, ettei ruumiista löytynyt käytösoireita selittäviä spesifisejä muutoksia. Ruumis oli käytännössä jokaista yksityiskohtaansa myöten hyväkuntoinen, mutta ”aivojen sähköisiä tai aivokemiallisia toiminnan häiriöitä ei voida todentaa kuoleman jälkeen.”

Mitä nyt?

Elämä jatkuu yhdessä 10-vuotiaan Inton ja laumaan kuuluvien nuorempien whippetpoikien kanssa tavalliseen tapaan omilla raiteillaan.

Inton voinnin suhteen olen valpas, mutta yritän olla huolehtimatta liikaa: Into on ansainnut huolettoman ja onnellisen emännän jokaiseen hetkeensä, jonka se itsekin voi olla huoleton ja onnellinen. Kaiken kaikkiaan meillä on onnellisesti toisemme juuri nyt ja se on ainoa asia, joka tässä hetkessä merkitsee.

26

Roadtrip Suomessa koirien kanssa, neljäs päivä: Kalajoki

Mustasaaressa vietetyn yön jälkeen tuntui siltä, että olimme luodut toisillemme: minä, koirat ja reissuelämä. Ähtärin leirintäalue oli ollut hyvä ensikosketus camping -elämään ja kun keho ja mieli oli hyvän alun jälkeen ravittu vielä Mustasaaren upeissa maisemissa tuntui, ettei roadtrip saisi koskaan loppua. Reissuelämä oli minua, meitä varten.

Rauha, vapaus ja luonnon kauneus oli tehnyt minuun vaikutuksen. Vaikka vanissa ei aluksi matkaa taittaessaan meinannut kuulla edes omia ajatuksiaan niiden jäädessä moottorin murinan ja avonaisista ikkunoista pauhaavan tuulen huminan alle, matkan edetessä kännykänkin merkkiäänet alleen peittävä tasainen melu saikin ajatukset kulkemaan levollisesti maisemissa, joissa etenimme. Loputon tie, metsät, pellot, kylät ja kaupungit sekä tuntematon määränpää olivat kesäeloa parhaimmillaan.

Pääni oli pilvissä ja odotukseni korkealla, kun oranssi vani karautti Kalajoki Campingin hulppealle lippuluukulle. Puitteet vaikuttivat lupaavilta ja näytti siltä, että pidot vain paranivat, mitä pidemmälle matkan taittaminen jatkui.

Kun olimme tulleet porttien läpi ja löytäneet karavaanareiden seasta telttailulle tarkoitetun alueen paluu todellisuuteen tuntui siltä, kuin olisin iskeytynyt täydestä vauhdista tiiliseinään.

Tämä-ei-ole-todellista. Kalajoki Campingin telttailualue oli sanalla sanoen pieni, parhaaseen sesonkiaikaan jopa ahdas. Olemukseltaan kaikin puolin siisti puistomainen alue ei houkutellut jäämään, sillä se ei tarjonnut lainkaan yksityisyyttä tai omaa rauhaa tai ylipäätään sitä, mitä Kalajoen upealta alueelta olin odottanut.

Vieri vieressä olevat teltat ja niiden ympärillä hyörivät aikuiset, lapset, ohikulkijat ja koiranulkoiluttajat loivat alueelle akvaariomaisen tunnelman, sillä näköesteitä ei ollut enempää, kuin mitä telttailijat omilla autoillaan ja rakennelmillaan olivat onnistuneet luomaan.

Suuren alkujärkytyksen laannuttua onnistuimme löytämään kookkaalle autolle ja leirillemme tyydyttävän paikan, mutta päivän kääntyessä iltaan meille kävi yhä selvemmäksi, että Kalajoki Camping ei ollut paras vaihtoehto koiraperheelle.

Nopeaa reittiä luonnonrauhaan ei ollut. En edes halunnut lähteä koirien kanssa tutkimaan muiden leiriytyjien seasta mahdollisesti löytyviä reittejä rauhaisammille ulkoilualueille, sillä päivä oli ollut pitkä ja puikkelehtiminen osaksi koirallistenkin karavaanareiden välissä joukkioni kanssa ei houkutellut edes ajatuksen tasolla.

Mahtavan hiekkarannan ympäristö oli merkitty tiukasti koirattomaksi alueeksi ja loppujen lopuksi koirapuisto jäikin koirien ainoaksi viihdykkeeksi Kalajoella leiriytyessämme. Se olikin ainoa asia, josta koiranomistajan näkökulmasta voin kiitosta antaa: pieni ja suhteellisen viihdyttävä koirapuisto oli hyvin toteutettu ja saimme olla siellä rauhassa omalla porukalla, eikä kovien hellelukemien kesäillalle välttämättä tarvitukaan muuta. Toki koirien uittomahdollisuus leiriytymisalueen tuntumassa olisi kruunannut illan.

Toisenlaisella porukalla Kalajoki Camping olisi ollut huikea. Yleistilat olivat hyvät ja siistit (ehdottomasti koko roadtripin laadukkaimmat), ravintola oli kiva ja tunnelmallinen ja ympäristössä oli kaikenlaisia aktiviteettejä (kuten kiipeilypuisto) ihmisille tarkoitun uimarannan lisäksi. Koiralähtöiseen matkantekoon paikalla ei kuitenkaan ollut annettavaa.

Niinpä pysähdyksemme Kalajoella jäi lyhyeksi. Pystytimme leirin, kävimme ravintolassa syömässä koirien odottaessa autossa ja jaloittelimme sitten yhdessä aidatussa koirapuistossa, joka kuitenkin koirapuistojen mittakaavassa – niin vähän kuin niitä ikinä käytänkin – oli kasvillisuutensa, puustonsa ja kiviensä ansiosta yksi parhaimmista näkemistäni koirapuistoista.

Niinpä koirapuistossa oleilu tuntui sopivalta ulkoilumuodolta helteiselle kesäillalle. Letkeä ja rento, akkuja lataava hengailu tulikin tarpeeseen, sillä seuraavana aamuna edessämme saattoi olla koko road tripin pisin yhtenäinen ajomatka, mikäli suunnitelmamme kävisivät toteen. Matka Kalajoelta Kolille tulisi miltein halkaisemaan koko Suomen leveys-suunnassa!

14