Kolme hyvää syytä lähteä joulukuussa Messariin – vaikka et olisi näyttelyihminen!

Helsingin Messukeskuksessa järjestettävä Koira 2017 -tapahtuma, eli koiraihmisten keskuudessa ”Messari” lähestyy kovaa vauhtia. Suomen suurin koiratapahtuma pidetään kuukauden päästä 8.-10.12.2017 eli – sattuipas sopivasti – veronpalautuksia seuraavana viikonloppuna.

En ole koskaan ollut näyttelyihmisiä ja olenkin vasta viimeisen vuoden aikana Alpin tulon myötä alkanut opettelemaan näyttelyiden kulkua ja erilaisten lyhenteiden merkityksiä. Lyhenteet ja ruusukkeet ovat minulle kaikesta huolimatta yhä lähes hepreaa, joten rehellisyyden nimissä luulen, ettei minusta ehkä koskaan tule oikeasti varteenotettavaa näyttelyihmistä.

Siitä huolimatta olen osallistunut Messariin vuosittain jo kuudentoista vuoden ajan (!) lukuun ottamatta inttivuottani sotakoiraosastolla vuonna 2011.

Miksi Messariin kannattaa lähteä, vaikka ei edes olisi näyttelyihmisiä?

1. Kauniit koirat ja mielenkiintoiset kasvattajat ovat omiaan koiranpentuhaaveiden eteenpäin viemiselle

Messari jos jokin on paikka, jossa koiria liikkuu ja niitä voi vapaasti ihastella. Kukaan tuskin pahastuu, jos katseesi naulautuu upeaan yksilöön tai harvinaiseen rotuun.

Messari on oivallinen paikka tutustua erilaisiin koirarotuihin, jos koiranpennun hankinta on mielessä. Samassa yhteydessä on hyvät mahdollisuudet päästä keskustelemaan kasvattajien kanssa.

Messarin päähallissa erilaiset rotujärjestöt ja rotua harrastavat yhdistykset esittelevät rotujaan ja toimintaansa Rotutorilla, joten jos kehän laidalta upeine koirineen bongattu potentiaalinen kasvattaja on liian kiireinen kertoakseen rodustaan, löydät kaipaamasi vastaukset varmasti päähallin Rotutorilta.

Itse olen vuosi toisensa jälkeen osallistunut tapahtumaan nimenomaan turistina, eli en ole koskaan ilmoittanut omia koiriani mukaan näyttelykehiin. Turistina paikalle saapuminen mahdollistaa kaikkien hallien läpikäynnin ja itselleen vieraampien rotujen näkemisen ja tarkkailun. Olen viimeisimpien messarivuosien aikana mm. lumoutunut ceskoslovensky vlcak-kehän laidalla ja toisena vuonna paikan päällä töissä ollessani huomannut haaveilevani omasta mastiffista!

Sen lisäksi, että paikan päällä on hyvät mahdollisuudet jutella kasvattajien kanssa, vannoutunut koiraihminen löytää sieltä myös paljon vanhoja tuttuja, joiden kanssa ehtii vähintäänkin ohimennen vaihtamaan pari sanaa. Messarissa tunnelma saattaa olla kiireinen, mutta pääasiassa ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen.

2. Edulliset puruluut, joita todella kannattaa hamstrata

Prioriteettini on jo pitkään ollut vuoden puruluiden hamstraaminen Messarista! Suosikkini on ulkomaalainen yritys, joka tarjoaa koirilla pitkään kestäviä kuivattuja puruherkkuja myös isommissa tukkupakkauksissa edullisesti. Kyllä, se olen minä, joka raahaa Messarin narikasta mukaan noukittua, täyteen ahdettua lätkäkassia tuskanhiessä ympäri parkkipaikkaa.

Ostan joka vuosi Messarista puruluut lähes koko vuodelle, koska suurimmat ja herkullisimmat puruluut maksavat koirajoukkoni tarpeisiin yksittäin eläinkaupasta ostettuna hunajaa. Tarkkasilmäisenä Messarista löytää useita ”ota kolme, maksa kaksi” -tyyppisiä tarjouksia. Yksi suosikkihuveistani on myös etsiä päivän aikana paikalta viikonlopun edullisimmat siankorvat.

3. Kattava valikoima tuotteita

Jos tarvitset jotain koirille – hanki se Messarista! Messari on mainio paikka tehdä tuote- ja hintavertailua ja jopa päästä neuvottelemaan hinnoista (ja kaupanpäällisistä).

Viime vuonna saalistin Messarista whippetille makuupussipetiä ja canicross -kamppeita. Sain Sonarcilta vetokamppeiden suhteen paikan päällä ja vielä jälkeenpäinkin niin hyvää asiakaspalvelua, että suosittelen heidän puoleensa kääntymistä mielelläni! Makuupussipetiä ei löytynyt, mutta sen korvasi yllättävän edullisesti päähallin nurkasta löytyneet hyvältä näyttävät ja kestävät koiranpedit, joita ostin heti kahdessa eri värissä.

Kymmenisen vuotta sitten sain metallihäkin Messarista alle puoleen hintaan, kun pääsin hiljaiseksi käyneellä osastolla neuvottelemaan sellaisen kauppiaan kanssa, joka halusi päästä juuri ennen sulkemisaikaa mahdollisimman monesta kookkaasta häkistä eroon. Puruluiden, koiranpetien ja erikoisvarusteiden lisäksi valikoimaa on mm. erilaisten treenilelujen ja -tarvikkeiden sekä kaulapantojen ja talutushihnojen suhteen. Myös koirallisten kavereiden joululahjat saattavat löytyä Messarista!

sankarikoiria, luentoja, ohjelmanumeroita ja kontakteja

Kauniita koiria ja edullisia löytöjä, sekä runsaasti ohjelmaa koko viikonlopulle. Paikan päällä mm. palkitaan perinteisesti sankarikoirat ja perjantain aikana luentotilassa käydään erilaisia luentoja mm. koirien kognitiosta ja allergioista. Hauskaakin on luvassa, sillä halleissa nähdään lukuisia erilaisia näytöksiä.

Minä en aio jättää joulukuista perinnettäni tänäkään vuonna väliin, vaan olen jo alkanut suunnittelemaan messariviikonlopun ohjelmaa osoitteessa www.koiramessut.fi. Ennen loppuvuoden kohokohtaa ehdin kuitenkin viettämään vielä yhden viikonlopun akkuja lataillen kummityttöni kanssa maalla.

 

15

Taivaassa maalla – tunnelmia viikonlopulta

Tämä paikka tekee minut onnelliseksi. Saavuimme koirien kanssa perjantaina kummityttöni avuksi talonvahdeiksi paikkaan, jonne johtavaa tietä ei ollut aurattu ja jonne katulamppujen jono ei yllä.

Kummityttöni on irlanninsusikoira Cira ja olenkin kertonut hänestä aiemmin tässä ja tässä artikkelissa. Hän asuu upeassa kodissa maalla järven rannalla, paikassa, jossa sielu todella lepää.

Olen ilahtunut siitä, miten meidät on otettu vastaan tänne. Vaikka maailmankaikkeus tarjosi koko viikonlopun ajan pelkkää räntäistä vesisadetta, olemme ottaneet tilanteesta kaiken irti.

Pääasiassa olemme levänneet ja nauttineet hiljaisuudesta ja toistemme läsnäolosta seinien sisäpuolella, mutta olemme myös tehneet pitkiä virkistäviä lenkkejä ja samoilleet sänkipelloilla. Tällä kokoonpanolla on ihan sama, viettääkö räntäsateessa 15 minuuttia vai pari tuntia – lopputuloksena on aina yhtä märät koirat.

Joku voisi kuvitella, että viisi koiraa samassa tilassa aiheuttaisi paljon vilskettä, mutta tunnelma täällä on ollut enemmänkin unettava. Hiljaisuus ja siihen pian yhtyvä rauhallinen koiran tuhina on tuntunut saavan paitsi minun, myös koirieni ajantajun katoamaan. Täällä me vain olemme. Ja nautimme. En edes tiennyt, että maailmassa on tällainen, kaunis ja kiireetön paikka.

Cira on niin avoin ja mutkaton koira, että vaikka olemme täällä vain vieraina, tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä sen kanssa aina. Minulla ei ole ikinä ollut vieraassa paikassa näin kotoisa olo.

Vaikka Cira onkin rauhallinen ja jopa jäyhä, siltä ei puutu huumorintajua ja persoonaa. Olenkin täällä ollessani nauranut niin paljon, että välillä yksin hihitellessäni tunnen oloni hölmöksi.

Mutta olen minä säikähtänytkin. Päästin lauantai-aamuna kaikki koirat etuovesta pikaiselle aamupissalle ulos. Se oli ensimmäinen asia jonka tein ruokittuani koirat, sillä halusin sen jälkeen juoda aamukahvini ja syödä aamiaiseni, ja vasta rauhassa heräiltyäni lähteä yhdessä pellolle tutkimaan jälkiä.

Hetken päästä palasin ovelle kutsumaan koiria takaisin sisälle, ja ensimmäisenä oviaukosta livahtivatkin jo palelevat whippetpojat Olmi ja Alpi, sitten vastahakoisesti ulkoa sisälle asteleva sekarotuinen Elna. Mutta Intoa ja Ciraa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vilkuilin, huutelin ja viheltelin, mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kurkkasin vielä sisällekin, mutta arvatenkaan irlanninsusikoiran kokoinen eläin ei liitele nenän alta kovinkaan huomaamattomasti.

Palasin takaisin etuovelle ja pian kutsuhuutooni noteerattiin: Into pölmähti kulman takaa silmiään pyöritellen. Ennen kuin ehdin kiinnittämään sen olemukseen enempää huomiota, kuulin jostain karmaisevan parahduksen: sellaisen koiran ulvahduksen, jota en osannut yhdistää äkkiseltään mihinkään tunnetilaan: kipuun, kauhuun tai aggressioon.

Säikähdin ääntä niin, että sydämeni pomppasi kurkkuun. Oliko Cira satuttanut itsensä, tippunut kaivoon tai tekikö se nyt kuolemaansa – olimmehan sen omistajien kanssa puhuneet siitäkin, että sillä alkoi olla jo aika paljon ikää rotuisekseen.

Jostain kuulunut ulvahdus sai pian jatkokseen surkeaa, samasta paikasta kantautuvaa ulinaa, ja koska koiraa ei edelleenkään näkynyt vaativankaan kutsuhuudon seurauksena, olin jo lähdössä pihan poikki pelkät pikkuhousut, t-paita ja villasukat päälläni selvittämään, mistä oikein on kysymys. Ulina kuulosti jo niin anelevalta ja sydäntä särkevältä, että olin varma, että koiralle on sattunut jotain vakavaa ja se vetelee viimeisiään jossain pihan perimmäisessä nurkassa.

Kutsuin ja kannustin vielä kerran, mutta koiraa ei kuulunut – ainoastaan sen surkea ulvominen. Se oli todennäköisesti sellaisessa tilassa, ettei se päässyt omin avuin liikkumaan.

Koska olohuoneessa ja keittiössä on kuitenkin suuret ja avarat ikkunat, juoksin eteisestä keittiön ikkunaan katsomaan, tarvitseeko minun ottaa mukaani jotain kättä pidempää. Nappasin eteisestä kainalooni toppahousut ja valmistauduin henkisesti suuren koiran evakuointiin, ensiavun antamiseen, villisikojen ahdistelemaksi päätyneen koiran pelastamiseen sekä koiraa potkaisseen hirvieläimen sadatteluun.

Ulkoa kantautuva ulina oli jo vaihtunut hätääntyneestä ja anelevasta huudosta jopa vaikeroivaksi ja toivonsa menettäneeksi ujeltamiseksi, kun lopulta pääsin keittiön ikkunan ääreen ja näin, mikä koiralla oli hätänä.

Koira seisoi surkean näköisenä takapihalla, lasitetun ulkoterassin oven takana. Paniikki ja kiireen tuntu tipahtivat harteiltani samalla hetkellä kun ymmärsin, mistä oikein oli kysymys. Ciralla ei ollut mitään muuta hätää kuin se, että se oli jo kotvan halunnut takaisin sisälle, mutta minä olin väärällä ovella talon etupuolella. Cira oli koko ajan seissyt talon takapihalla takaoven takana ja huutanut, koska kukaan ei tullut päästämään sitä sisään takaovesta.

Se ei ollut satuttanut itseään, villisiat eivät olleet ahdistelleet sitä eikä mikään hirvieläin ollut potkaissut sitä kohtalokkaasti. Se oli vain halunnut sisälle takaoven kautta.

En voinut muuta kuin nauraa. Päästin takaoven lasiterassin ulkopuolella kärsineen koiran takaisin sisälle ja möyhin minua puskevan jättiläisen turkkia kiitokseksi siitä, että se oli tullut takaisin ehjänä ja elävänä.

Cira itse ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä palvelussa oli kestänyt niin pitkään ja miksi minä olin niin huojentunut löydettyäni sen takaoven lasiterassin takaa.

Noin muuten sykkeeni on pysynyt yhtä tasaisena, kun ympäri nurkkia nukkuvien koirienkin. Olemme jokaisena aamuna heräilleet uuteen päivään verkkaisesti venytellen, vaikka Ciralla onkin aina ennen ollut tapana vaatia aamuruokansa tiukasti kello kuudelta joka aamu.

Se on tehnyt sitä vuosia, mutta nyt Elna toi sen taloon uuden käytännön. Pystyn vain kuvittelemaan Ciran surkean huokauksen, kun se on ymmärtänyt, että olemme vallanneet sen kodin, emmekä noudata edes sitä yhtä ainoaa sääntöä, jonka se on luonut.

Elnan toimet yllättivät minutkin. Oli nimittäin lauantaiaamu, kun Cira heräsi tuttuun tapaansa kello kuusi. Se liikehti levottomasti ympäri asuntoa ja makuuhuonetta saamatta minkäänlaista reaktiota sen hienovaraiseen aamiaistoiveeseen, joten lopulta se tuli viereeni ja koputti suurella tassullaan olkapäätäni minun vielä maatessani peiton alla.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui oli odottamatonta. Elna singahti jostain minun ja Ciran väliin, väläytti Ciralle koko hammasrivistönsä ja tehosti elettään syvällä murahduksella.

Cira katsoi Elnaa hölmistyneenä. Se olisi vain halunnut herättää minut saadakseen ruokaa. Elna asettui väliimme sängyn reunaan makuulle ja tuijotti Ciraa tiivisti silmiin kuin vahvistaen, että lepäävään emäntään ei saa koskea. Cira oli eleestä aivan yhtä yllättynyt, kuin minäkin. Elna tuijotti Ciraa herkeämättä, eikä pörröiselle jättiläiselle jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin peruuttaa takaisin paikoilleen ja rojahtaa lepäämään.

Olin tottakai herännyt kaikkeen siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Olin niin yllättynyt tilanteesta, että en enää malttanut jatkaa uniani vaan lähdin valmistelemaan koirien aamupalaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cira sai aamiaisensa vain hieman totuttua myöhemmin, mutta enää seuraavana aamuna se ei yrittänyt herättää minua, vaan me kaikki nukuimme yhtäjaksoisesti melkein yhdeksään saakka.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sänkipellolle. 9-vuotias Into rakastaa käyskennellä, tutkia ja ihmetellä kaikessa rauhassa, joten ajattelin, että myös seniori-ikää lähestyvä irlanninsusikoira nauttisi samanmoisesta omaehtoisesta ulkoilusta.

Kiersimme ensin kärrypolun päässä olevan peltoalueen myötäpäivään. Sitten lähdin kävelemään pellon halki ja kiertämään sitä vastapäivään. Olmi, Alpi ja Elna iloittelivat ympärilläni saaden välillä jopa Ciran hulluttelemaan kanssaan kuin suuri ja innokas vasikka. Into pysytteli etäämmällä: se etsi jälkiä, tutki ojanpohjia ja mittaili risukkoja.

Koska olin juuri saamassa upottavalla pellolla kävelystä hyvää hikeä pintaan ja tuntui, että räntäsadekin olisi laantumassa, lähdin vielä kärrypolun päätyyn päästyäni kiertämään peltoa vielä kerran toiseen suuntaan. Huusin koirillekin, että ”yksi kierros vielä!” ja Into, Elna, Olmi ja Alpi lähtivät mukaani riemuiten.

Mutta Cira ei. Se katsoi minua kauempaa kuin otsaansa rypistäen, vilkaisi sitten taakseen – kotiaan kohti siis – ja lähti juoksemaan sinne kuin tuulispää. Se todella tiesi, mitä halusi, eikä vilkaissut meitä kohti taakseen kertaakaan pakomatkansa aikana.

Ymmärsin heti mistä on kysymys. Vain Cira voisi lähteä kesken lenkin kotiinsa muilta kyselemättä. Naureskellen keräsin ryhmäni ja lähdimme Ciran jäljissä takaisin tukikohtaan. Naureskelin, kun huomasin ryhmäni ilahtuneet ilmeet ja ymmärsin olevani innokkaampi lenkkeilijä kuin useimmat meistä, eikä mennyt kauaakaan, kun jo palasimme takaisin pihapiiriin, jossa Cira jo odottelikin.

Vaikka tuntuukin, että menetin viikonlopun aikana ajantajuni, viikonloppu on nyt eittämättä ohi. Olo on kuitenkin voimaantunut, rauhallinen ja onnellinen, sillä viikonloppu todella tarjosi parastaan.

Myös koirat vaikuttavat onnellisilta. Ne tuntuivat nauttivan irtiotosta vähintään yhtä paljon, kuin emäntänsäkin, vaikka tuntuukin hassulta, että emme tainneet tehdä muuta, kuin levätä ja kiertää verkkaisia lenkkejä.

Nyt on hyvä. Tällainen loma tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Mikä parasta, seuraava talonvahtivuoro on jo sovittuna, joten lisää kiireetöntä aikaa ja hyvää mieltä on taas luvassa.

 

13

Juniori kotona ja näyttelyissä

Siihen nähden, miten vallaton huligaani Alpi on ollut koko kevään ja kesän, on ollut yllättävää seurata sen rauhoittumista syksyn ajan. Muutos on ollut niin merkittävä, että tuntuu, kuin meillä olisi vieraillut hyvä haltija.

Arki on tasoittunut huomattavasti, eikä enää ole vaaraa, että makaroonien sekaan posliinilautaselle lentäisi whippet, tai, että keittiön roskakaapin ovesta roikkuva keittiöpyyhe lojuisikin jossain muualla, kun keittiön kaapin ovessa. Eteisen tuulikaapin oven voi unohtaa auki ilman, että korkokengät löytyvät hetken päästä syötyinä makuuhuoneen sängyltä ja kirjoja ja muita esineitä voi nyt pitää myös alimmaisilla hyllyillä koiran korkeudella.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että vaativin koiranpentuaika on nyt ohi ja kodissamme majailee pikkupennun sijasta aikuistuva juniori. Nyt kun yhteiset pelisäännöt on kaikille selkeät, on ollut ilo huomata, miten vaivatonta ja helppoa arki neljän koiran kanssa on. Vieraiden tulo ei enää aiheuta ylenpalttista sekamelskaa, ja usein lenkeillä pysähtelemme vastaan tulevien lapsien halutessa silittää, sillä kukaan laumastamme ei aiheuta ja ylläpidä sekamelskaa ja jopa alle vuoden ikäinen Alpi osaa kohdata vieraat lapset sivistyneen maltillisesti.

Mitä minä sitten tein, että sain koiranpennun rauhoittumaan?

En mitään. Odotin ja annoin ajan kulua. Vaikka olin toisinaan väsynyt, annoin koiralle aikaa ja olin kärsivällinen. Aika ja kärsivällisyys ovatkin mielestäni parhaat keinot villin koiranpennun kohtaamiseen. Kun nostaa itsensä tilanteen yläpuolelle, eikä ota suosikkikirjan silputtuja kansia henkilökohtaisesti, pääsee jo pitkälle. Kun provosoiva ja jopa reaktioita hakeva koiranpentu saa äärireaktioiden sijaan vain tyyntä, lempeää ja määrätietoista ohjausta, se myös rakentaa itselleen terveen itsetunnon. Kun koiranpennun aiheuttamat suuretkin ärtymyksen tunteet purkaa vaikka hölkkälenkillä itsekseen, sitä jonain päivänä herää aamuun, jossa suhde koiraan on molemminpuolin johdonmukainen ja kunnioittava.

En kuitenkaan tarkoita, että koiranpennun edessä pitäisi passivoitua. Hölmöilyyn saa ja pitääkin puuttua, aivan kuten emäkoirakin älähtelee pennuilleen aina tilanteen sitä vaatiessa.

KUVA: Kai Heinonen

Koiranäyttelyihin junioriluokassa

Kotona hyvin käyttäytyvää junioria esittelee myös ihan mielellään koiranäyttelyissä. Kesällä villiä menoaan kehässä Jonnan kanssa esitellyt Alpi esiintyi nyt Tuulosen näyttelyssä parkkihallissa parastaan antaen.

Vaikka koiran esittäjäksi päädyinkin kokeneen handlerin sijasta MINÄ, tuomari Katrin Raie piti näkemästään ja kirjoitti Alpille oikein kivalta kuulostavan arvostelun ja antoi tälle parhaimman mahdollisen laatuarvosanan, ERIn.

”9 mths. Excellent type. Beautiful proportions. Correct head. Nice eyes and expression. Ears could be a bit better. Excellent neck and topline. Correct underline. Excellent ribcage. Correct length of loin. Balanced anglilations in both side. Nice forechest for the age. Correct legs and feet. Excellent coming and going. Balanced sidemovement. Nice temperament. Well presented.”

Tästä on oikein hyvä jatkaa: seuraavaksi Alpi nähdään 25. marraskuuta Tampereella kaikkien rotujen näyttelyssä ja sitten 26. marraskuuta kansainvälisessä koiranäyttelyssä.

Odotan suurella mielenkiinnolla, taantuuko perheen juniori vielä pahamaineiseksi vintiöksi, vai liidetäänkö nyt todellakin tasaisen varmasti kohti aikuisuutta. Nähtäväksi jää!

14