Koko koiraperhe on ollut nyt hiukan yli viikon taas kokonaan yhdessä. Sumun juoksut ovat selkeästi ohi ja suunnittelen sen sterilisointia loppukesän ja alkutalven välimaastoon, jotta laumaa ei tarvitse enää hajauttaa.
Alpin haavanhoito on asettanut kesäpäivien kululle rytmin, josta en voi sanoa nauttivani. Hoidan haavaa aamuisin, töiden jälkeen ja iltaisin. Millon vuorossa on vesipesu, milloin puhdistan sitä laimennetulla Betadinella. Haava saa reunoilleen ja päälleen antibakteerista hunajavoidetta, minkä lisäksi sitä hellitään ilmakylvyillä. Myös säännöllinen laserkäsittely on ollut osana parantumisprosessia.
Perjantaina haavan synnystä tuli kuluneeksi viikko, vaikka jatkuva hoitoprosessi tuntuu äkkiseltään jatkuneen jo ikuisuuden. Juhlistin viikkopäivää kuluttamalla Apteekin haavanhoitohyllyn antimiin 60 euroa, sillä viikkoa aiemmin haettu starter pack hupeni nopeasti. Mukaan tarttui Vetramil -voide, sekä saman tuotesarjan haavanhoitospray, jota on sormiin tarrautuvaa tahnamaista tököttiä helpompaa levittää ammottavan puremahaavan päälle.
Hidastempoinen ja kärsivällisyyttä vaativa prosessi
Hidastempoinen haavanhoitoprosessi on vaatinut kärsivällisyyttä meiltä kaikilta. Kesähelteillä tötterö päässään aikaa viettävä koira ei kovinkaan helposti pysty osallistumaan muiden koirien kanssa leikkimiseen. Lisäksi kesäiset uintitouhut sekä hiekkakuopilla juokseminen on saatu kokonaan tiputtaa pois ohjelmasta avohaavaa parannellessa juuri, kun säät suosisivat.
Seiniin ja huonekaluihin kopiseva kauluri ei enää säikäytä Alpia sen enempää kuin Olmia ja Sumuakaan. Ahtaissa tiloissa designvalaisimen kaltainen otus runttaa tiensä muista välittämättä, mikä näyttäytyy myös pohkeissani pieninä mustelmina.
Vertaistukea Facebookista
Viikko vastenmielisten, loputtomilta tuntuvien haavanhoitorutiinien parissa on tuonut eteen myös epätoivon hetkiä.
Tuntuu, ettei haavan parantumisprosessi etene riittävän nopeasti, ja että kaikki hauska kesätekeminen lipuu ohi hitaasti, mutta varmasti. Toki rannat ja hiekkakuopat ovat avoimia Olmille ja Sumulle, mutta oloneuvoksen jättäminen ypöyksin kotiin tai auton takakonttiin tuntuu kohtuuttoman julmalta, kun tilanne on jo lähtökohtaisesti ikävä.
En tietenkään aio evätä koko kesän riemuja muilta koirilta vain Alpin tilanteen vuoksi. Toistaiseksi intensiiviseltäkin tuntuva haavanhoito on kuitenkin vienyt ajatuksistani niin paljon tilaa, etten ole ehtinyt edes suunnittelemaan rantaretkiä tai hauskaa kesätekemistä haavan huuhtelun ja laserhoitojen lomassa.
Onneksi Facebookin ihmeellinen maailma on tarjonnut vertaistukea epätoivoisen hidastempoiselta tuntuvan tilanteen edessä. Roturyhmässä haavanhoidosta ja arvista tiedustellessani sain lukuisia, äärimmäisen hurjalta näyttäviä ja kuulostavia tarinoita, mutta kaiken kaikkiaan vain sellaisia, joista kuitenkin on selvitty voittajina. Vertaistuki on luotsannut omaankin projektiini kärsivällisyyttä ja syvää luottoa. Ehkä myös tässä tapauksessa tilanteesta on mahdollista selvitä ilman kurjia komplikaatioita tai pahaa tulehdusta. Hyvällä tuurilla arvesta tulee siisti ja loppukesästä koiralla voi olla mahdollisuus osallistua kesäpuuhiin niin veden kuin hiekkakuoppienkin äärellä.
Alpi oli lähtenyt evakkoon Sumun aloitettua juoksunsa. Se oli ollut poissa kotoa jo pari viikkoa, kun sain keskellä työpäivää sen hoitopaikasta puhelun, jonka jokainen koiransa hoitoon jättänyt koiranomistaja pelkää saavansa. Koira on kadonnut.
Koska katoaminen on Alpille hyvin epätyypillistä, asiaan oli aluksi vaikea suhtautua vakavasti. Alpi on koira, joka toimii kuin ajatus, seisoo aina ryhdikkäästi rinnallani ja on valmis tarttumaan toimeen, jos se kokee, että sen hulluille ideoille on käyttöä.
Varmaan näihin kokemuksiin pohjautuen kävin tyynen rauhallisesti kysymässä työkaveriltani, voisiko hän hoitaa seuraavan palaverin yksin, jos minä lähden etsimään koiraani. Minun onnekseni valtaosa työyhteisömme jäsenistä on koirarakkaita ihmisiä, ja niinpä työkaverini katsoi minua hölmistyneenä. ”Mikset ole jo matkalla?! Minä siirrän palaverin, tee sinä ilmoitus karkureihin!”
Työpaikalta pyyhältäessäni loin ilmoituksen Facebookin Karkurit -ryhmään. Ilmoitin vielä matkan varrelta hoitopaikan lähettyvillä asuville ystäville ja tuttavilleni.
Kun ensimmäiset silminnäkijähavainnot tulivat, aloin ymmärtämään, miten vakavasta tilanteesta on kyse. Kyyneleet alkoivat kohota silmiini. Ilmeni, että koirani oli kiiruhtanut autotien pientaretta aivan läkähdyksissä, mutta kukaan ei ollut ehtinyt pysähtyä auttamaan sitä.
Ilmoitus, joka meinasi hukkua muiden joukkoon
Olin juuri noussut moottoritien rampista ja päässyt oikealle puolelle kaupunkia, kun kännykkääni kilahti tekstiviesti. Siruhaku.fi ilmoitti, että lemmikkini on löytynyt ja sen voi noutaa vastakkaisesta suunnasta, eläinhoitolasta kaupungin toiselta laidalta. Minut tavoittanut ilmoitus oli automaattiviesti, jossa ei kerrottu, oliko koira elossa, pahoin loukkaantunut vai kunnossa.
Vaikka tiedon saanti näennäisesti helpottikin, olin kamalan pettynyt siihen, että lemmikkini löytymisestä ilmoitettiin tekstiviestillä. Tuntui, kuin koko kännykkä olisi ollut tukossa, sillä sen lisäksi, että hädissään olevat ystäväni yrittivät auttaa ja Facebook jakoi ilmoituksiaan siitä, kuinka moni ihminen on jakanut tai kommentoinut Alpin katoamisilmoitusta, aloin myös saamaan puheluita siitä, että koirani oli nähty. Tuntui hullunkuriselta, että ihmiset olivat valmiita soittamaan yli puoli tuntia sitten tehdyistä näköhavainnoista (kiitos niistä! Kaikki havainnot tulivat tarpeeseen), mutta itse koiran löytymisestä lähetettiin vain ankea tekstiviesti, joka jätti tulkinnalle pelottavan paljon tilaa – ja meinasi hukkua muun viesti- ja puhelukaaoksen sekaan.
Soitin tekstiviestissä olevaan numeroon. Olin äärettömän kiitollinen siitä, että tilanteessa, jossa sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta, koko puhelinnumero ylipäätään oli suoraan viestissä, eikä sitä täytynyt enää erikseen etsiä. Kuulin, että koirani on elossa: sillä on vain pieni vekki jalassa.
Piina jatkuu
Koiran lunastaminen hoitolasta kruunasi tuskastuttavan pitkältä tuntuneen matkan toiselle paikkakunnalle ja sitten kaupungin toiselle puolelle. Hurjalta kuulostavat näköhavainnot ja kaikin puolin kammottava kokemus tuntui tiivistyvän, kun odottelin hoitolan oven takana. En ollut nähnyt Alpia moneen päivään, olin ajanut paikalle itku kurkussa ja olin koirastani edelleen tavattoman huolissani, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea. Soitin ovikelloa aluksi oikein pontevasti, sitten rauhallisesti ja lopulta hieman eri kulmista, mutta mitään ei tapahtunut.
Jatkoin soittamalla hoitolan puhelinnumeroon, mutta tavoitin ainoastaan automaattisen puhelinvastaajan – mitä ihmettä oli meneillään?
Lopulta ovi avattiin ja pääsin näkemään koirani. Vaikka hoitola oli pieni, tuntui, kuin Alpin häkille olisi ollut 10 kilometriä matkaa – olisin halunnut juosta, enkä kävellä hillitysti hoitolatyöntekijän takana.
Viimein oikean häkin kohdalla ovi avattiin ja häkistä pomppasi tutun näköinen olento. Se kulki nelin jaloin linkkaamatta tai ontumatta, mikä oli suuri helpotus. Alpi oli todella uupunut, ja vaikka se ilakoikin tulostani, se vaikutti äärettömän uupuneelta ja stressaantuneelta – eikä ihme. Vekki sen jalassa ei ollut mitenkään pieni, eikä sen karkumatka autojen lomassa ollenkaan vaaraton puhumattakaan siitä, että olin saanut tietooni, että karkumatkan oli käynnistänyt hoitopaikan naapurissa asunut, Alpia koko hoitojakson ajan hätyytellyt uroskoira. Jäljistä päätellen se oli lopulta rouhaissut palan koirastani, mistä johtuen Alpi oli päättänyt jättää turvattomat tilukset taakseen.
Koiran hoitolasta lunastaminen maksoi 25 euroa. Aloin soittamaan paikallisia eläinlääkäreitä läpi samalla, kun kiikutin surkean näköistä koiraa mukanani ulos ja autolle. Yllättävää kyllä, yksinkertaista haavan puhdistusta ja arviointia ei saatu tehtyä missään enää saman perjantai-iltapäivän aikana.
Haava näytti sen verran kookkaalta, syvältä ja kurjalta, etten halunnut odottaa sen kanssa seuraavaan (arki)päivään. Halusin, että se saa mitä parhaimmat edellytykset parantua nopeasti ja siististi, joten jatkoin soittokierrostani lopulta epätoivoissani ajanvaraushenkilökuntaa anellen.
Ensimmäisenä reagoi Itavet – mutta ongelmat jatkuvat
Jatkoin soittokierrostani. Kahden paikkakunnan ajanvarausjärjestelmät (ne, joita ei tarvinnut lähestyä nettilomakkeella) läpikäytyäni löysin apua loppu viimein Riihimäeltä, kun Itavet pieneläinklinikan väki otti asian hoitaakseen.
Vaan ongelmat eivät suinkaan loppuneet siihen. Kun olimme sopineet, että toisin koiran aivan pian näytille, kännykästäni loppui akku, eikä minulla ollut pienintäkään hajua siitä, missä päin Riihimäkeä Itavet tarkalleen ottaen sijaitsi.
Ajoin keskustassa miltei ainoaan tuntemaani paikkaan: Unelmalemmikit -nimiseen eläinkauppaan, jonne raahasin myös surkealta näyttävän, edelleen verta vuotavan koirani. Päivä oli kuuma ja auton ilmastointi oli edellisenä päivänä sanonut sopimuksensa irti (tietysti), joten tässä kohti pieni hengähdystauko auton ulkopuolella teki myös kaikin puolin nuutuneelle koiralle hyvää.
Onneksi me molemmat olimme tervetulleita vieraita. Unelmalemmikkien ystävällinen henkilökunta antoi minulle luvan ladata puhelintani ja opasti, miten löytäisin perille, jos akku vielä matkan aikana loppuisi. Juuri, kun sain 12% akkua ladattua huomasimme, kuinka pysäköinninvalvoja kirjoitti autoni tuulilasille sakkolappua. Tämä tästä vielä puuttuikin.
Kiitin pikaisesta avusta, nappasin koiran ja puhelimen latureineen ja lähdin kiiruhtaen kertomaan pysäköinninvalvojalle, että olen valtavan pahoillani. Täsmensin, että tulin paikalle syvästi järkyttyneenä hakemaan apua verta vuotavalle koiralle, enkä toiminut täydessä ymmärryksessä autoani parkkipaikalle jättäessäni.
Koiran avohaavan nähtyään pysäköinninvalvoja heltyi. Hän mitätöi jo kirjoitetun sakon ja kertoi, että selviytyisin tällä erää huomautuksella. Kiitin virkailijaa, lastasin koiran autoon ja jatkoin kiireesti kohti eläinklinikkaa navigaattorin ohjeiden mukaisesti. Päivän teemana tuntui olevan onni onnettomuudessa, sillä sen lisäksi, että vältyimme sakoilta vain nipin napin, myös autotien pientaretta vaeltanut koirani vaikutti pikaisten havaintojeni pohjalta selvinneen päivästä todellakin vain verrattain pienellä (mutta silti liian suurella) ruhjeella.
Eikä siinä vielä kaikki
Vaan koska elämässäni on tapana tapahtua kunnolla, sitten kun tapahtuu, ei ongelmia oltu vieläkään selätetty. Jostain syystä kännykkääni asennettu Google Maps kuvitteli, että olen liikkeellä kävellen ja etenen takaperin ilman, että asiaan pystyi mitenkään vaikuttamaan. Se ohjasi minut kerta toisensa jälkeen kävelyteille (ja väitti matka-ajaksi Riihimäen sisällä vielä 43 minuuttia), minkä vuoksi päädyin lopulta poistamaan sovelluksen ja asentamaan sen uudelleen toivoen parasta.
Hattutemppu auttoi, mutta asennuksen jälkeen puhelimen akusta oli jäljellä enää vain 3%. En voinut kuin kirota omaa kädettömyyttäni nykytekniikan edessä. Autossani ei ollut edes laturia, sillä olin ostanut autoksi tituleeratun varaosakasan työkaveriltani viikkoja aiemmin vain 30 eurolla. Siksi ei ollut suinkaan ihme, että auton toimimattomat sähköikkunat eivät voineet helpottaa oloamme, kun ilmastoinnin puhallin ei päästänyt pihaustakaan.
Puolimatkassa kännykän akkua oli jäljellä enää 1% verran. Hiki valui otsaltani, kun toukokuun viimeisen päivän porottava aurinko lämmitti kuumuvan auton sisätiloja. Yritin painaa kännykän näytöllä olevia tien nimiä ja suuntia tarkasti mieleeni, mutta tunnekuohun vallassa se ei ollut helppo tehtävä. Kädet tärisivät huolesta, raivosta ja järkytyksestä, auton sisälämpötila huiteli ties monessako kymmenessä asteessa ja Alpi läähätti ehkä kuumissaan, ehkä kauhuissaan. Se oli tullut seikkailuiltaan vain uuteen kaoottiseen hullunmyllyyn, jonka minä sille tarjosin.
Koiran jalassa olevaa haavaa ei voinut sitoa, mutta Apteekista mukaan tarttui harsoa, jolla antibakteerisen hunajavoiteen leviämisen kodin tekstiileille voi pyrkiä haavalapun kanssa estämään.
Apua pieneläinklinikalta Riihimäeltä – huh helpotusta
Lopulta saavuimme aurinkoiselle mäen kumpareelle. Tasakattoisen rakennuksen seinässä oleva Itavet -kyltti paljasti meidän olevan viimein oikeassa paikassa. Hengähdin syvään, vaikka sydämeni hakkasi vielä kauhuissaan – en edes tarkalleen ottaen tiedä miksi. Hengenhätää tässä ei ole kenellekään ollut. Alpi säikähti äkkinäistä liikettä ja ääntä, kun vedin käsijarrun päälle. Se ei ollut oma itsensä, mutta kuinka olisikaan voinut olla. Haava oli erittänyt koiran koivelle saakka, mutta me olimme selviytymässä painajaismaisesta seikkailusta voittajina.
Itavetin henkilökunta tervehtii jo aulassa iloisesti. Se vapautti heti huolesta nuutunutta olotilaani. Samalla, kun koiran haavaa puhdistettiin, ajeltiin ja tutkittiin, minä aloin jo kertomaan painajaismaisen päiväni kulusta.
Henkilökunta piti tilanteen hallussaan iloisella ja ystävällisellä olemuksellaan, eikä antanut minun vaipua epätoivoon, vaikka minusta tuntui, että kaikki energiani oli annettu loputtoman pitkältä ja paahteiselta tuntuneen seikkailun aikana. Tunteeni olivat heitelleet ääripäästä toiseen ja olin edelleen järkyttynyt: oma pieni Alpini, aina niin vakaa ja urhea.
Haavaa ei voinut tikata, eikä sitoa. Se täytyi vaan pitää puhtaana, erityisen huolellisesti ensimmäisten parin viikkon ajan. Haavanhoito on suurin heikkouteni, ja katsoin haavataskun puhdistusta sivusta miltei oksennus kurkussani. Kaikkeen varmaan tottuu.
Koiralle tarjottiin vettä, emännälle samoin. Osasivat Itavetissa myös eläimen omistajalle tarjottavan ”kriisiavun.” Kaikki järjestyy kyllä. Haava itsessään ei ollut vakava, mutta sen synnyn risteytyessä koko päivän kulkuun ja jännitykseen, oloni oli hirveä.
Lähdimme klinikalta takaisin toimistolle, jossa työpäiväni jatkui. Maanantain deadlinelle ei ollut tuuraajia. Ajatuksien harhaillessa pystyin lopulta työskentelemään vain pari tuntia puoliteholla – olin edelleen niin järkyttynyt katsoessani Alpin koivessa ammottavaa veristä aukkoa. Päätin, että tilanteeseen nähden minun on parempi siirtää loppupäivän työt viikonlopulle – olin aivan liian uupunut ja järkyttynyt saadakseni mitään aikaan.
Onni onnettomuudessa
Onni onnettomuudessa koira säästyi suuremmilta ruhjeilta. Autotien vierustalla kävelevälle whippetille olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Olen tavattoman onnekas, että sain Alpini kotiin elävänä.
Kiitos sille henkilölle, joka nappasi pienen seikkailijan autonsa kyytiin ja toimitti sen asianmukaisesti löytöeläintaloon, sekä kiitos kaikille Karkurit -ryhmästä ilmoitustani jakaneille. Kiitos ystäville, jotka auttoivat ja elivät mukana! Kiitos myös koiranhoitajalle, joka kustansi koiran hoitokulut: kesäiltapäivä äityi yllättävän kalliiksi.
Aika näyttää, miltä tilanteet aina niin luotettavan Alpin kanssa tulevat näyttämään tulevaisuudessa. Oloni on yhä järkyttynyt ja surullinen, sillä Alpin kohdalle ei ole koskaan osunut huonoja kokemuksia ja toivoin, että olisin saanut asian myös pidettyä siten.
Tilanne on erityisen harmillinen myös siksi, että otin uusia tilanteita opettelevan Sumun meille vain sillä varjolla, että muu pakka kotona oli kunnossa. Nyt olen huolissani siitä, onko minulla pian lenkeillä kädessäni kaoottinen nippu epävarmoja, toisille koirille hihnojensa päästä huutelevia koiria.
Onhan minulla kuitenkin Olmi, saatat ehkä ajatella, mutta Olmin henkisiä ominaisuuksia ei voi mitenkään verrata Alpin uskomattomaan tilannetajuun ja vakaaseen mielenhallintaan – joka nyt on saanut melkoisen kolauksen (samoin, kuin emäntänsä henkinen tila).
En missään nimessä olisi ottanut keskeneräistä, vielä opiskelevaa koiraa laumaan, joka ei seiso terveen itsevarmuuden siivittämänä omilla jaloillaan. Jotta suurta koiramäärää voi pitää ja hallita, jokainen yksilö täytyy tuntea läpikotaisin ja koiriin on pystyttävä luottamaan – jos kolmen koiran kanssa lähtee kävelylle puhtaan arpaonnen kera, voi tilanne äityä äkkiä hyvinkin kurjaksi. Siksi suhde jokaiseen laumanjäseneen täytyy olla hyvässä kunnossa – toivotaan, että tähän päästään vielä.
Aika näyttää, mihin tilanne kohdallamme asettuu. Koska koirat ja niiden kanssa vaivaton elämä on prioriteettilistallani korkealla, olen valmis siirtämään alun perin joulukuulle suunnitellun kesälomani kesäkuun alkuun. Tällöin pääsen tarttumaan mahdollisiin ongelmiin heti ajan kanssa eivätkä hankalat tilanteet pääse muhimaan pinnan alla – meistä kenelläkään. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että vaikeuksia kohdatessaan on tärkeää tarttua toimeen heti, kuten hevosen selästä tippunut ratsastajakin tekee.
Tekevälle sattuu, eikä elämästä aina selviä ruhjeitta. Hyvässä lykyssä voikin olla, että lopulta tilannetajulla varustettu, niin kamalan ihana Alpi näyttääkin kyntensä ja nousee tuhkasta kuin Feeniks lintu. Silti kokemukseen on syytä suhtautua nöyrästi: nämä ovat nyt ne kortit, joilla me astelemme kohti aurinkoista ja valoisaa kesäkuuta.
Olen koko menneen viikon herännyt joka yö kello 2:30 tai 4:20 ja valvonut sitten tunnin tai pari saamatta unen päästä kiinni. Juuri niihin aikoihin Into herää unestaan yskien, vaihtaa sitten asentoa tai siirtyy toiseen huoneeseen. Yskäisee vielä mennessään.
Sen terveydentilassa ilmenneet muutokset ovat saaneet minut varpailleni. En halua, että koira joutuu kärsimään hetkeäkään. Ymmärrän, että kyseessä on laji, joka ei herkästi näytä kipua tai epämukavaa oloaan, joten tarkkailen lemmikkini antamia signaaleja kriittisesti.
Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jonka mielestä vanha ja sairas koira tulee armahtaa vielä, kun sen elämä pääsääntöisesti on iloista ja huoletonta. Ei vasta silloin, kun elämänilo on jo täysin sammunut sen silmistä, eikä eläin pääse enää kivuiltaan liikkeelle tai toimi kuten sen olisi luonnollista.
Siksi olen tarkkaillut Intoa herkeämättä. Näytti siltä, että se viljeli pieniä vihjeitä yhä enemmän. Ensiksi pöhähdykset lenkille lähtiessä, sitten tavanomaista runsaampi juominen.
Tarkkailin iltaisin sen hengitystiheyttä. Heräsin öisin jokaiseen rapsahdukseen, vanhan koiran kuorsaukseen ja jokaiseen kertaan, kun koira vain käänsi kylkeään. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen jokainen keuhkopotilaan antama vihje iskeytyi tajuntaani kuin puukon isku.
Lopulta varasin perjantaille eläinlääkäriajan. Halusin, että sen keuhkot kuvattaisiin vielä kerran haikean ja surumielisen päätökseni tueksi.
Kohtalon hetki
Rintaani viilsi, kun koko viikon kestänyt piina oli huipentumassa. En yhtään ihmettele fyysisenä ilmenneitä stressin oireita: tuntuu, että olen vain juuri ja juuri kiivennyt Elnan kuoleman aiheuttaman kuilun reunalle vain huomatakseni, että perillä ei olekaan vakaata maata vaan uusi kraatteri.
Tärkeitä ajanjaksoja edustaneiden ja edustavien koirien poismeno on saanut minut miettimään ylipäätään erilaisten ajanjaksojen rajallisuutta ja sitä, miten rajallista loppujen lopuksi kaikki tässä elämässä on.
Autoin eläinlääkäriä ja – hoitajaa asettelemaan koiran kuvauspöydälle sellaisiin asentoihin, joista keuhkojen tila todentuisi parhaiten. Minua pelotti, sillä en ollenkaan osannut aavistaa, miten pahalta tilanne röntgenkuvissa näyttäisi.
Sain nähdä uudet röntgenkuvat samaan aikaan, kun eläinlääkäri alkoi tulkitsemaan kuvia. Näytti siltä, että keuhkoissa havaittavissa oleva muutos oli pysynyt ennallaan, eikä se ollut viikkojen aikana kehittynyt mihinkään suuntaan. Ei mihinkään suuntaan.
Eläinlääkäri totesi, että kuvissa näkyvä alue on erikoinen, mutta hän myös totesi, että koiran eloisan ja tyytyväisen olemuksen huomioon ottaen hän ei näkisi estettä sille, etteikö Intolla olisi edessään jälleen yksi mainio viikonloppu. Inton eloisa olemus ei mennyt ohi yhdeltäkään klinikan työntekijältä tai asiakkaalta (edes huskyltä ja sen vastasyntyneiltä pennuilta), sillä Inton malttamaton musisointi, ujellus ja pysäyttämätön kiljuminen täyttivät pienen kivijalkaklinikan tilat melkein samalla hetkellä, kun astuimme ulko-ovesta sisälle.
En ollut uskoa hyviä uutisia, jotka otin suurella kiitollisuudella vastaan. Oli huojentavaa kuulla iloiset uutiset sellaisen viikon jälkeen, kun on käytännössä tehnyt kivuliasta luopumistyötä jo päivien ja lukuisten öiden ajan.
Palasimme eläinlääkärin kanssa keskusteluissamme vielä tekemiini havaintoihin ja totesimme, että kyseessä on psykologinen juttu. Kun jotain asiaa alkaa oikein kunnolla pohtimaan, huomaa, että siihen viittaavia merkkejä on kaikkialla. Olen ollut univelkainen, väsynyt ja neuroottinen, mutta jatkossa yritän ottaa hyvistä ajoista kaiken irti. Luottaa siihen, että elämä kantaa – vaikka kaikki onkin rajallista.
