Keskikesä meni silmänräpäyksessä, enkä näin jälkikäteen muista siitä paljoakaan. Kävin tavaroitani läpi, siivosin, pakkasin, kuljetin, pakkasin ja purin ja järjestelin.
Vaikka päällimmäisenä mielessä ei olekaan lämpimät kesämuistot, tulen silti muistamaan tämän kesän aina, sillä tänä kesänä unelmani toteutui.
Tarjous asunnosta, johon olin kevään lopulla rakastunut meni kuin menikin läpi, ja vaikka matkassa olikin käsittämätön määrä mutkia, täällä minä nyt kirjoitan: kodissani, jossa meidän on hyvä olla.
Tiedostankin olevani hyvin onnekkaassa asemassa löydettyäni juuri meille täydellisen asunnon monipuolisten ulkoilumaastojen ääreltä. Meitä ympäröivät puistometsät, taajama-alueen kiemurtelevat kävelytiet, pellot, sysimetsät, purot ja järvi, joiden äärellä eripituisten ja monipuolisten lenkkien tekeminen on helppoa ja mukavaa. Monipuoliset ulkoilumaastot myös lisäävät mielenkiintoa lenkkeilyä kohtaan, sillä esimerkiksi talviaikaan sesonki saattaa hyvinkin tarjota ulkoilua järven jäällä siinä, missä syksy mahdollistaa ulkoilun sänkipelloilla.
Muutto koirien kanssa
Muutto oli yksinkertainen. Minulla oli avaimet uuteen kotiin jo pari viikkoa ennen vanhan asunnon luovutusta, joten pääsin kuljettamaan asunnolle jo hyvissä ajoin sellaisia tavaroita ja huonekaluja, jotka eivät kuuluneet arjen välttämättömyyksiin.
Varsinainen muutto ja edellisen asunnon loppusiivous osui viikonlopulle. Koirat olivat vanhalla asunnolla kanssani koko sen ajan, kun siivosin ja puunasin pintoja. Ne pitivät seuraa kärsivällisesti, vaikka kaikki mukavuudet sohvasta paksuun villamattoon olikin jo matkannut uuteen kotiin.
Kun kaikki oli miltei valmista, vein koirat autoon siksi aikaa, että pääsin vielä imuroimaan ja pesemään lattiapinnat.
Yhden aikakauden loppu
Siivottuani vielä lattiapinta-alat painoin ulko-oven kiinni, viimeistä kertaa. Se tuntui merkittävältä, kuin pisteeltä eräälle aikakaudelle, joka oli tuntunut tuskalliselta ja suhteettoman pitkäkestoiselta.
Vaikka entinen asuntoni ei ollut mikään kummitustalo, se symboloi väistämättä sitä aikaa, jota elin toipuessani Elnan ja Inton kuolemista.
Kun olin luullut, etten voisi enää vajota syvemmälle, Alpi sai kankkuunsa hurjan avohaavan ja minusta tuntui siltä, kuin me yhdessä olisimme uponneet mustaan syvyyteen, jossa perusturvallisuuden tunnetta ei enää ollut. Koiran olemuksesta oli kadonnut ilo ja kepeys, jota minullakaan ei ollut arkeemme tarjota.
Mutta kaikesta huolimatta elämä kantaa, ja aurinko paistaa joskus risukasaankin. Painaessani ulko-oven kiinni tunsin ennen kaikkea kiitollisuutta kaikesta, mitä tuo pieni sydämellinen paikka oli tarjonnut tueksi toipumiselleni.
Kannoin imurin ja siivoustarvikkeet autoon ja lähetin kiitokseni vuokraemännälle.
Toivon, että palaan tuohon kylään jälleen hevostenhoidon merkeissä yhdessä nelijalkaisten ystävieni kanssa.
Miten koirat reagoivat muuttoon?
Koirat reagoivat muuttoon varsin lunkisti. En osannut itsekään ennakoida katastrofia, sillä ovathan koirani jo kulkeneet matkassani seikkailusta toiseen. (Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miten paljon olemmekaan yhdessä kokeneet!)
Reilun vuoden laumaan kuulunut Sumu on sekin ehtinyt jo yöpymään uuden kotinsa lisäksi mm. kahdessa eri lomituskohteessa ja mökillä, joten sekin tuntui omaksuneen filosofiamme siitä, että siellä on hyvä, missä läsnä on turvallisuuden tunne, ravitut kuvut ja jotain pehmeää pepun alle.
Mitä muuta sitä kodilta kaipaisikaan – koti on siellä, missä sydän on.
Olen kirjoittanut aiemminkin koira-aiheisiin nähden hieman sivupoluilla risteilevistä ajatuksistani. Identiteetti hukassa -niminen artikkeli vuodelta 2018 oli yksi näistä, varmaankin miltei henkilökohtaisimpia kirjoituksiani koirablogini syövereissä. Riittävän lähellä silti: koirat ja identiteetti koiranomistajana ovat näytelleet elämässäni aina vahvaa roolia.
Jostain syystä minulla on ollut aina vahva tarve määritellä itseni, identiteettini. Kuka minä olen, mitä minä haluan ja kuinka minä etenen sitä kohti. Se liittyy ehkä jollain tavoin ihmisyyteen, ennen kaikkea kenties kunnianhimoon ja haluun edetä elämässä. Kuinka minä näen itseni, kuinka muut näkevät minut ja siihen, onko tuo kuva sitä, mitä minä haluan edustaa.
Aikani aihetta pyöriteltyäni ymmärsin, että tarpeeni määritellä itseäni on turha. Voin vain elää tunteen johdattamana, ilman ennalta määrättyjä raameja – ja katsoa mihin se johtaa.
Vaihtoehto C: Muu, mikä
Viimeisimpinä vuosina, juuri ennen kuin täytin 30 vuotta, tunsin, että ikäisiini nuoriin naisiin – miksei miehiinkin – kohdistui valtavasti odotuksia ja oletuksia.
Tuntui siltä, että oli tärkeää edustaa (A.) perheenäitityyppiä tai (B.) villiä sinkkuelämää elävää bilehilettä. Ahdistuin siitä, ettei välimuotoa tuntunut olevan: tunsin itseni ulkopuoliseksi omasta ikäkaudestani.
Jos vastauksena oli kaikesta huolimatta vaihtoehto C: Muu, mikä: hullu koiranainen, ei sekään tuntunut omalta. Kisoista saavutetut tittelit loistivat poissaolollaan. Taskussa ei ollut papereita sen koommin eläintenhoidon ammattitutkinnosta, kuin Kennelliiton kasvattajakurssiltakaan. Edes haavemaailmassani ei siintänyt unelma omakotitalosta suurella aidatulla tontilla, jossa koiraperheen elämä voisi olla eittämättä auvoisaa.
Niin, mikä tekee koiraihmisestä koiraihmisen, jos ei sen kaikki klassiset tunnuspiirteet. Tila-auto ja tunnuksenomaisesti aidattu omakotitalon tontti (tai tarhat), joiden ulkoasusta ei voisi erehtyä siitä, kuka vartioi täällä.
Klassiset stereotypiat suuntaviivoina
Voiko koiraihminen olla koiraihminen, jos sisustuksen tärkeimpänä osana eivät koreile ruusukkeet ja pokaalit? Jos kodin ihannetuoksuna ei ole jo ovelta tunnistettava Eau De Koira, eikä elämää siivitäkään koirien kanssa sovitut pakolliset menot? Onko mitään muuta keinoa olla koiraihminen, kuin elää ja hengittää koiria? Onko enemmän tai vähemmän oikeaa tapaa omistaa lemmikkejä, jos puhutaan nyt kuitenkin kaikista lain ja liittojen yleisesti hyväksymistä tavoista?
En halua, että minua ymmärretään väärin. Nautin tietenkin elostani koirieni kanssa, enkä usko, että yksikään tapa on huonompi tai parempi, kuin toinen. Kyse on kipuilustani oman minä -kuvani kanssa: minkälainen koiranomistaja minä olen, minkälainen koiranomistaja minä haluan olla?
Uskon, että jokaisen ihmisen on joskus syytä pysähtyä miettimään omia, henkilökohtaisia arvojaan. Elämästä tulee siten paljon helpompaa. Kun tietää, mitä itse edustaa, ei tule verranneeksi itseään muihin, mikä varmasti on yksi someaikakauden kuluttavimmista ilmiöistä.
Dogs are not our whole life, but they make our lives whole
Koirien hyvinvointi on minulle ehdottoman tärkeää ja haluan, että koirillani on käytössään parhaat mahdolliset resurssit, jotka tekevät niistä onnellisia. Olen koiriin orientoitunut ja henkisellä tasolla lemmikkieläimilleni valtavan omistautunut henkilö, mutta siinä ei ole kaikki.
Koirat ovat niin kiehtovia eläimiä, että niihin syventyessä voi helposti kadottaa koko muun elämän. Novascotiannoutaja Inton ja hollanninpaimenkoiramix Elnan kuoleman myötä tuntui siltä, kuin olisin paiskautunut rantakiveen valtavan hyökyaallon kourissa. Kokemus oli kipeä, mutta kun tokenin, ymmärsin, että tasapainon vuoksi tarvitsen elämääni paljon muutakin, kuin koirat.
Se ei vähennä rakkauttani koiriin: jos mahdollista, se syventää sitä. Tiedättehän sanonnan, koirat eivät ole koko elämä, mutta ne tekevät elämästä kokonaisen.
Maalaisunelmia
Minä ja lähipiirini kuvittelimme pitkään, että minun paikkani on maalla eläinten keskellä. Se tuntui yhtä selkeältä ajatukselta kuin se, että kalat kuuluvat veteen ja linnut puihin ja taivaisiin.
Kuten olen aiemminkin kertonut, minulla oli teinityttönä kotonani pieni eläintarha. Kissoja, koiria, kaneja, marsuja, kesyhiiriä, hamstereita ja vastuutehtäviä eläinsuojeluyhdistyksen kodittomien eläinten osalta.
Lisäksi olen päässyt lomittamaan erilaisia koira- ja hevosperheitä ja seurannut vuosien ajan ihmisiä, jotka elävät unelmaani eläinten keskellä maalla. Ajatus on äkkiseltään varsin ihastuttava, mutta elämäntapa sitova, kuluttava ja kallis. Vuodet eläinten kanssa ovat kuorineet kohdallani tästä unelmasta sen höttöiset hattarareunukset, enkä osaa nähdä ajatusta enää kovinkaan maalaisromanttisena.
Elämä maalla sopii varmasti tietyn tyyppisille ihmisille, mutta joudun karsimaan itseni tästäkin porukasta pois. Ajatus on hätkähdyttävä, sillä eläimet ovat aina olleet merkittävässä roolissa elämässäni.
Intuition ja kohtalon johdattamana
Asiat konkretisoituivat kevään myötä, kun aloin etsimään itselleni asuntoa parempien ulkoilumaastojen ääreltä. Tarkoituksenani oli asettautua uudelleen vuokralle. Se on käytännönläheinen ratkaisu ihmiselle, jolla ei ole esimerkiksi lasten tai työpaikan vuoksi velvoitetta asettua tietylle paikkakunnalle pysyvästi.
Tutkin vuokra-asuntojen tarjontaa, kävin asuntonäytöissä ja ohimennen puhuin unelmistani ääneen; siitä, kuinka pitkään olin ihaillut erästä rivitaloyhtiötä tutun pellon kulmassa monipuolisten ulkoilumaastojen äärellä.
Sain kuulla, että nimenomaisessa rivitaloyhtiössä oli kaksi tyhjää asuntoa: yksi, joka oli myynnissä, sekä yksi, joka etsi uutta vuokralaista tiloihinsa. Tilanne tuntui absurdilta, sillä elämä oli tuntunut yhtä vastoinkäymisten suolta jo parin vuoden ajan Elnan ensioireista alkaen. Pelkkää alamäkeä koirallisesti, taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti. Isoja taloudellisia tappioita, hankaluuksia toisensa perään. Ja yhtäkkiä pilkahdus siitä, ettei unelmointia ja unelmistaan ääneen puhumista pitäisi koskaan lopettaa.
Pistin heti töpinäksi. Sovin vuokra-asunnolle näytön ja kirjoitin kirjeen myynnissä olevan asunnon omistajalle. Jälkimmäinen oli se, jota pääsin ensiksi katsomaan.
Voiko asuntoon rakastua?
Siinä minä sitten seisoin pienen rivitalokodin eteiskäytävällä. Mietin, koska viimeksi olen näin vahvasti tuntenut saapuvani kotiin. Katsoin kaikkia asunnon yksityiskohtia, kuvittelin meidät sinne.
Olohuoneen ikkunoista ei näkynyt Sumun tulevaa kiitorataa. Suurista ikkunoista avautui pieni, hieman kärsinyt, mutta edelleen sievä puutarha, joka oli vuosien ajan odottanut omaa ihmistään.
Asunnon etupiha ei vaikuttanut koirien paratiisilta yhtään sen enempää. Se vaikutti enemmänkin viihtyisältä tilalta vastaanottaa vieraat, juoda maitoa kahvin kanssa ja ihailla loppukesästä etupihan istutusten kukintoja.
Silti – vaikka tätä paikkaa ei voinut ihailla koirien näkökulmasta – se tuntui enemmän vatsan pohjassa, kuin mikään pitkään aikaan. Voiko asuntoon rakastua? Voiko koiraihminen rakastua asuntoon, joka ei ole omakotitalo? Ajatus tuntui järkyttävältä ja epäloogiselta.
Toisen saman taloyhtiön asunnon näyttö oli sovittu samalle päivälle, hetkeä myöhemmälle. Astuessani vuokrakohteeseen sisälle henkeni oli jo valmiiksi salpautunut, olemukseni täynnä intoa ja odotuksia.
Mutta paikan päällä ei odottanutkaan se tunne, joka huokui vahvana edellisessä kohteessa. Huomasin ajattelevani, että jos joskus päädyn helvettiin, se on varmasti tällainen. Paikka unelma-asuntoni vieressä, pohjapiirrokseltaan miltei samanlainen, mutta yksityiskohdiltaan luotaan työntävä ja vastenmielinen.
Sen kokemuksen jälkeen pyörin sängyssäni monia öitä. En ollut suunnitellut asunnon ostoa, mutta mitäpä, jos edessäni oli rahaa vastaan mahdollisuus Muuttaa Kotiin?
Omanlaisensa elämä
Voisiko koirakatraan emäntä edes haaveilla muusta, kuin omakotitalosta, eikö sellainen olisi hölmöä? Miksi niitä koiria piti olla niin paljon, jos vaihtoehtona ei edes pitänyt metsän keskellä sijaitsevan torpan rajaamista? Kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Olenko hullu?
Olenko ollenkaan oikeanlainen? Miksi minä en haaveile lapsikatraasta, miksi en bilettänyt ollessani sinkku? Pitäisikö isolla pihalla varustetun omakotitalon olla jokaisen koiramuijan unelma, kuoppineen, koirankakkoineen ja pihalle raijattuine, sateen riepomine leluineen?
Kirjoitin kuvatekstiin Instagramiin siitä, onko ok elää omanlaistaan elämää. Sellaista, jonka käsikirjoitus ei etene tuttuja uria. Onko ok elää sellaista elämää, joka saa oman sydämen läikkymään ilosta. Onko ok sivuuttaa asiat, jotka eivät itseä kiinnosta ja onko ok starttailla moottoria, vaikka on jo kertaalleen ajanut sata lasissa mäntyä päin.
Elämän ainutlaatuisuus ja sen hyväksyminen
Onneksi kirjoitin. Sain paljon hyviä vastauksia ja käsityksen siitä, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Kokemus siitä on usein tärkeä. Varmaan siksi olen innostunut avaamaan ajatuksiani useamminkin netissä. Ruutujen toiselta puolelta löytyy aina joku, joka voi samaistua, vaikka omassa lähipiirissä itsensä kokee kummajaisena.
Keskustelu Instagramissa osoitti, että teki elämässään minkälaisia valintoja tahansa, löytyi joukosta aina epäilijöitä. Jos ei ulkopuolelta, sellainen löytyi itsestä. Ne, jotka elivät unelmiensa siivittämänä lasten keskellä, olivat tulleet vanhemmiksi liian varhain – tai liian myöhään. Ne, joilla ei ollut lapsia miettivät, pitäisikö olla. Ja ne, jotka elivät ruuhkavuosiaan lasten keskellä ihailivat uraorientoituneita ikätovereitaan tai haaveilivat samanlaisista matkoista, kuin mihin naapurit kykenivät. Pitäisikö minunkin opiskella uusi ammatti? Pitäisikö matkustella? Ostaa vene? Lasketella, joogata, crossfitata?
Luin kommentteja ja ymmärsin, että loppujen lopuksi meidän kaikkien polut nykyhetkeen ovat varsin omanlaisiaan – siitäkin huolimatta, miltä ne nopealla silmäyksellä näyttävätkään. Meidän ei kannata verrata itseämme muihin, vaan keskittyä oman sisimpämme äärelle: sen, minkälaisen elämän minä haluan. Mikä minulle on tärkeää.
Yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ei ole. Kaikenlaiset raamit ja lokerot ovat vain turhaa kuvitelmaa, eikä oletuksia kannata tehdä. Meidän jokaisen polut nykyhetkeen ovat kaikki omanlaisiaan välittämättä siitä, miten normaalilta tai epänormaalilta niiden taittaminen on ulkopuolisista näyttänyt.
Ja siksi juuri minä, kuten varmasti juuri sinäkin, olemme juuri nyt oikeassa paikassa, oikeiden asioiden äärellä. Ja niinpä minä lähetin tarjouksen rivitaloasunnon ostamisesta; ajatella, kolmen koiran omistajana.
Lintukoiran tultua taloon varhain keväällä huomasin, että kaikkialla lojuvat vinttikoirat eivät enää luoneet ympärilleen tunnetta kodista. Tunsin vain epämääräisen turhauman siitä, että liika on liikaa.
En koskaan ajatellut, että päätyisin joskus tuntemaan niin. Koirat olivat olleet sydämeni asia, ykkösprioriteettini jo pikkutytöstä saakka. Siitä huolimatta tiedostan sen, kuinka vuodet sittemmin ovat saaneet minut karsimaan elämästäni turhan ja keskittymään kokemuksiin niiden laatu edellä. Kertoohan jo vanha sanontakin sen, että laatu korvaa määrän.
Pyörittelin ajatusta mielessäni pitkään ja tein henkistä surutyötä muutamien päivien ajan. Sitten päätin tarttua härkää sarvista – tämä helpottaisi pian, luopuminen kirpaisisi vain hetken.
Voisin aina palata vinttikoiriin muistoissani, elävinä mielikuvina blogin ja kaikkien ottamieni kuvien kautta. Minua hirvitti, mutta otin konkreettisen askeleen päätökseni tueksi: vinttikoirat saisivat nyt lähteä. Uskoin, että niille löytyisi hyvät kodit Facebookin kautta. Sieltä tavoittaisin juuri sellaisia rodulle vihkiytyneitä ihmisiä, joille koiristani olisi iloa vielä pitkään.
Tuumasta toimeen
Myynti-ilmoitusten tekeminen vei yllättävän paljon aikaa. Halusin, että koirat näyttävät kuvissa edustavilta. Korona-aika korosti sitä, että kauppojen täytyisi syntyä ilman fyysistä kohtaamista, kuvien ja tekstin luoman mielikuvan perusteella.
Ja kuinka ollakaan, minä onnistuin. Koirat tekivät kauppansa nopeasti, vaikka yhdenkään pohjassa ei ollut leimaa tai vuosilukua.
Yhteensä kuusi vinttikoirapatsasta tai -koriste-esinettä jatkoivat matkaansa heti seuraavalla viikolla. Kaikki löysivät hyvät, luotettavat kodit. Luotettavuudesta kertoi se, että osan postitin jo ennen, kuin rahat edes näkyivät tililläni (älkää kuitenkaan tehkö perässä).
Kotini hyllyillä ja tasoilla ei enää koreile toinen toistaan sievempiä vinttikoiria. Mutta tämän artikkelin myötä ulkoistin juuri myydyn kokoelmani blogiini hauskaksi muistoksi.
Kuinka raaskin
Kuten kerroin, laatu korvaa määrän. Keväällä pyöreitä täyttäessäni kotiini tuotiin kirjaimellisesti koiran kokoinen koira – jonkinlainen lintukoira, seisoja – joka näyttävällä olemuksellaan hallitsee nyt käytössä olevaa tilaa.
Vaikka uuden koirapatsaan olemus ei ole ihan yhtä arvokas, kuin kymmeniä vuosia vanhojen vinttikoirapatsaiden, se pääsee parempiin oikeuksiinsa kotimme yksinvaltiaana.
Se hallitsee kokonsa ansiosta tilaa niin vahvasti, etten ole vielä löytänyt sille sisustuksestani täydellistä paikkaa, mutta se löytyy vielä.
Ja rehellisyyden nimissä, täytyy myöntää, että tukeva ja kookas koristekoira ottaa Sumun alati viuhuvan hännän paremmin vastaan, kuin posliinikoirat. Olen nimittäin kauhulla odottanut niiden traagisia tuomiopäiviä ja tunnen suurta helpotusta siitä, ettei niitä kaikesta huolimatta nähty kotonani.
Täydellisesti yksinvaltiaan tittelistä ei kuitenkaan voida puhua, vaikka vinttikoirat löysivätkin nopeasti uudet kodit.
Tilassa jäyhänä jököttävä harmaa koirapatsas jakaa kuitenkin edelleen tilan oikeiden koirien kanssa. Yhden seisojan, sekä sellaisten vinttikoirien kanssa, joista en ihan heti ole luopumassa, vaikka ne tuntuvatkin lojuvan miltei kaikkialla.
