Ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira aloitti koejakson meillä

Maailma on ihmeellinen paikka. Olin juuri edellisessä artikkelissani kirjoittanut, kuinka nyt keskittyisin nuorien vinttikoirieni kasvun tukemiseen, koska en ainakaan jaksaisi hankkia kolmatta koiraa. Sopivan rodun, kasvattajan, yhdistelmän ja pennun etsiminen, hankkiminen ja kouluttaminen tuntui liian vaivalloiselta projektilta juuri, kun olin reippaan neljän vuoden sisällä kasvattanut kahdesta pennusta kunnollisen koirakansalaisen – ja sitten lyhyen ajan sisällä menettänyt riipivällä tavalla kaksi parhaassa iässä olevaa rakastettua nelijalkaista ystävää.

Vaikka ajatus koiran hankinnasta tuntui luotaantyöntävältä, sydämessäni kaihersi. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan ja metsässä vaeltaessani tunsin, kuinka puiden oksilta roikkui kaipaus.

Kaipasin sitä elämää, jota elin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin. Neljää koiraa, Elnaa ja Intoa. En sitä, että minulla on paljon koiria, hiekkaa lattialla ja krooninen rahapula, vaan sitä, mitä Into ja Elna minulle olivat, mitä ne minulle edustivat.

Elna oli täydellinen, pikkuveljilleen rakastava ja topakka isosisko. Se sai Olmista ja Alpista aina niiden parhaat puolet esille. Into toi laumadynamiikkaan uskomattoman paljon ja luulen, etten tietyllä tapaa tule koskaan toipumaan sen kuolemasta – tai ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Tuntuu, kuin Inton kuoleman myötä Olmi ja Alpi olisivat tippuneet kanssani samaan kuiluun. Lopulta meistä kukaan ei enää tuntunut tietävän, miten löytäisimme uudelleen asiat, joista meillä oli tapana nauttia. Aamukasteen metsässä. Hämähäkin seitit, joilla auringon säteet leikittelivät. Metsän tuoksun ja korkeiden mäntyjen hiljaisen viisauden. Miten orvoksi me jäimmekään Inton kuoleman jälkeen.

Kyllä se siitä

Yritimme totutella tilanteeseen. Tällaista tämä nyt on. Mutta sen sijaan, että olisin päivä päivältä toipunut menetyksestäni, tuntui, että ajelehdin vain kauemmaksi rannasta.

Ihmiset lähelläni koittivat rohkaista, että nyt voin mennä ja tulla whippettien kanssa ja kaikki on paljon helpompaa. Mutta todellisuudessa mikään ei tuntunut helpommalta — ainoastaan orvommalta. Orvommalta siitäkin huolimatta, että yritin täyttää elämäni uusilla asioilla: uusilla ihmisillä ja uusilla harrastuksilla, rutiineilla ja arjella uudella paikkakunnalla. Mikään ei kuitenkaan tuonut takaisin sitä oloa, joka minulla oli silloin, kuin rauhoitumme koko lauman kanssa omaan pesäkotiimme pitkän päivän päätteeksi. Sitä kutsutaan onneksi.

Tilalle jäi vain kaipaus. Kaksi jäljelle jäänyttä nuorta koiraa oli ajanut minut mottiin: ei pentua voisi hankkia nuorukaisten jalkoihin (eikä rikkinäisellä sydämellä koskaan kasvatettaisi koiran versoa).

Kuinkas sitten kävikään?

Selasin puoleen yöhön kotia etsivien aikuisten koirien palstoja, joita tutkiessani tulin vain entistä surullisemmaksi. Lisää hukattuja olentoja vailla päämäärää.

Pakkomielteeni kodittomien koirien palstoja kohtaan oli sammumaton siitäkin huolimatta, etten edes halunnut ajatella uuden laumakokoonpanon rakentamista. Tiesin, etteivät asiat koskaan palaisi ennalleen, eikä mikään toisi Elnaa ja Intoa takaisin. Niiden taakseen jättämät saappaat olivat liian suuret yhdellekään kotia kaipaavalle raasulaiselle.

Vaan erään kerran mekaanisesti puhelimen näyttöä väsymättömänä rullaava peukalo lopetti työnsä ja pysäytti kuvaruudun hyvin jäsennellyn ilmoituksen kohdalle. Se oli merkillistä, koska ruudulla kerrottiin nuoresta ruskeasta valjakkokoirasta, joka oli ikäluokaltaan jotain Olmin ja Alpin välimaastosta – siis ehdoton nou nou.

Seuraavana päivänä toimistolla – työpäivää lopetellessani – etsin ilmoituksen jälleen käsiini. Kirjoitin ilmoituksen jättäneelle valjakkoharrastajalle viestin, jossa kerroin lyhyesti itsestäni, historiastani ja siitä, millaisia toiveita minulla olisi, jos joskus vielä hankkisin koiran. Kerroin, että ilmoituksessa mainittu narttu oli tarpeisiini turhan nuori, mutta jos eteen koskaan sattuisi muita vastaavia, ehkä reilusti vanhempia koiria, minuun voisi ottaa yhteyttä. Ilmoitukseni ei vanhene.

Alle tunnin kuluttua minulla oli vastaus. ”Kyllä täältä sinulle koira löytyy. Vähennän koiramäärää tänä keväänä, sinun lienee parasta tulla itse katsomaan. Sovittelen pareja sitten, kun tapaan ihmiset ja heidän koiransa.”

Tarhakoirasta kotikoiraksi — kannattaako tähän edes ryhtyä?

En joutunut elämään jännityksessä kauaakaan, sillä perjantaisessa viestinvaihdossamme sovimme tapaamisen jo sunnuntaille.

Olin paikalla sovittuna ajankohtana sovittuun aikaan ja koiratarhat – sekä valjakolliset koiria tavattuani – lähdimme yhdessä lenkille; minä, koirani sekä 6-vuotias eurohoundnarttu kasvattajansa kanssa.

Pienellä kolmen kilometrin kävelyllä minulle aukeni kokonaan uusi maailma, sillä valjakkourheilu oli minulle entuudestaan vieras, mutta hyvinkin kiehtova laji. Riitta kertoi, että näennäisesti risteytyskoirina syntyvät valjakkokoirat ovat kuitenkin huolella suunnitelluista yhdistelmistä, joista pentue kasvatetaan aikuisiksi ennen varsinaista koirien valikointia tai karsimista. Näissä yhdistelmissä jalostustavoitteiden pääpainona ovat aina suorituskyky ja sitä tukeva terveys, rakenne ja luonne.

Sumu, jota Riitta minulle kaavaili, oli juossut kuuden koiran sprinttivaljakon johtajana. Se oli Riitan ohjastaessa johdattanut valjakon onnistuneesti hakemaan EM-kultaa Norjasta, PM-kultaa Ruotsista, MM-hopeaa Saksasta, World-cupin voiton Venäjältä ja jokusen Suomen mestaruuden.

Sain kuulla, että johtajakoiralta vaaditaan paitsi itseluottamusta, myös kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja nopeiden ratkaisujen tekemiseen. Näillä koirilla toiminta- ja ratkaisukyky tulee jo syvältä perimästä, eikä sitä puuttunut myöskään menestyksekkään uran taakseen jättäneeltä Sumulta, jonka oli tarkoitus aloittaa hyvin ansaitut eläkepäivänsä. ”Ansioikkaan uran jälkeen muutto kotikoiriksi ja huomion keskipisteeksi on parasta, mitä voin antaa entisille kisakoirilleni. Ne ovat sen ansainneet.” Riitta summasi.

Lenkin ja kiinnostavan kahvituokion jälkeen olin kenties enemmän hämmennyksissä kuin paria tuntia aiemmin koiratarhoille saavuttuani. Olin kuvitellut, että pystyisin helposti sulkemaan valjakossa juosseet tarhakoirat mielestäni nopean pikapiipahduksen jälkeen, mutta sen sijaan näin iloisessa ja reippaassa Sumussa valtavasti potentiaalia.

Mutkaton, mutta riittävän ohjaajapehmeä Sumu teki ensivaikutelmallaan ja ominaisuuksillaan minuun suuren vaikutuksen. Vaan päätöksen edessä painoi silti vielä muutakin: aikuisen koiran kohdalla myös koiran menneisyydellä ja kokemuspohjalla on suuri merkitys sen suhteen, miltä tulevaisuus koiran kanssa näyttäisi ja siksi suhtauduin vieraaseen tarhakoiraan sitoutumiseen äärettömän skeptisesti.

Sumu ei ollut koskaan viettänyt tavanomaista kotikoiran elämää, vaan se oli elänyt ikänsä ulkona tarhassa muiden koirien kanssa. En osannut ollenkaan arvella, voisiko tällaisista lähtökohdista rakentaa hienosti vuorovaikutteisen koiran ja ihmisen välisen luottamussuhteen siten, että tulevaisuudessa me molemmat voisimme olla onnellisia.

Koska olin samaan aikaan hyvin vaikuttunut koiran ominaisuuksista, mutta myös epäilevällä kannalla sen historian vuoksi, päädyimme ratkaisuun, jonka myötä Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle. Uskon, että sinä aikana näen, miten koira lähtee vastaanottamaan sille tarjottua elämäntapaa, jossa on valtava kontrasti eloon tarhassa valjakkokoirien kanssa.Toivottakaa meille onnea!

41

Pojat on poikia

Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.

Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.

Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.

Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.

Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?

Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan. 

Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.

En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.

Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.

Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.

Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.

Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.

Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.

Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.

Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.

Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.

Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.

Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.

Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.

34

Miten valitsen blogiyhteistyöni?

Kevät on herättänyt erilaiset yritykset markkinoinnin saralla ja on ihastuttavaa huomata, että moni yritys haluaa tarjota Olmille ja Alpille pieniä etuja näkyvyyttä vastaan.

Purematta Paras -blogimedia on minulle rakas ja pitkäaikainen harrastus, joten olen imarreltu jokaisesta yhteydenotosta, joka koskee halukkuuttani erilaisiin toimiin ja kampanjoihin.

Etenkin viimeisen puolen vuoden aikana yhä useampia yhteydenottoja on kolahdellut sähköpostilaatikkooni ja toisinaan käyn itseni kanssa pitkiäkin keskusteluja siitä, minkälaisiin yhteystyötarjouksiin tartun ja millaisia tuotteita ja palveluja olen valmis nostamaan esille. Minulle ei ole samantekevää, minkälaisia arvoja minua lähestyneet yritykset kannattavat ja mitä tuote tai palvelu todella pitää sisällään.

Koska kaikki asiat eivät ole ostettavissa, haluan kertoa lukijoilleni ja mahdollisesti tuleville yhteistyökumppaneille minkälaisen ajatusprosessin käyn läpi, ennen kuin yksikään yhteistyötarjous on allekirjoitettu. 

Lähdenkö mukaan jokaiseen yhteistyöhön? En. Rehellisyyden nimissä kieltäydyn noin 80% tiedusteluista pitäen sisällään myös ne kyselyt, joiden ajoitus on huono ja jotka useimmiten joudutaan lykkäämään hamaan tulevaisuuteen sillä varauksella, ettei niihin enää koskaan palata. 

1. Käytännöllisyys – Kenelle tuote on suunniteltu?

Aivan ensimmäiseksi punnitsen kenelle tarjottu tuote tai palvelu on suunniteltu. Tarttuisinko siihen ilman yhteistyötä, jos törmäisin siihen vapaa-ajallani ja ennen kaikkea suosittelisinko sitä vilpittömästi eteenpäin?

Eräs yritys lähestyi minua tiedustellakseen, lähtisinkö brändilähettilääksi koirien vaatemerkille, jonka maahantuojana yritys toimi.

Olin jälleen kerran ihastuksissani imartelevasta yhteydenotosta, mutta valikoimaan tutustuttuani totesin, etteivät tuotteet vastanneet sitä, mitä koirien varusteilta hain.

Veikeän näköiset ja värikkäät koirien vaatteet olivat kyllä suloisia, mutta eivät malliensa puolesta suojanneet lainkaan vinttikoirien suuria lihaksia etu- tai takapäässä. Kuin hyvitykseksi tästä takeissa oli kuitenkin paksut ja näyttävät huput, jotka eivät tuota lisäarvoa lemmikille itselleen. En juurikaan keksi Suomen neljän vuodenajan puitteissa käyttömahdollisuuksia koiran toppatakille, joka suojaa ja lämmittää ainoastaan koiran selän ja osan vatsasta — ja jossa on huppu. 

Yhteistyö jäi toteuttamatta, mutta onnekseen yritys löysi toisen koiravaikuttajan, joka allekirjoitti meidän käyttötarkoituksiamme huonosti palvelleiden vaatteiden ideologian. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

2. Alkuperä – Missä tuote on tuotettu?

Olen aina arvostanut kotimaisia yrityksiä, eikä kotimaisten tuotteiden ja palveluiden suosiminen olekaan jäänyt huomaamatta niiltä lukijoilta, jotka ovat jo pidempään seuranneet blogiani.

Perinteisissä ”mitä lahjaksi..?” -artikkeleissani (lue tästä tai tästä) valtaosa tuotteista on kotimaisia tai niissä on selkeä kotimainen tekijä.

Kotimaisuus symboloi minulle paitsi tietynlaista omavaraisuutta, myös turvaa. Kotimainen, kotimaassa kotimaisesta lihasta tuotettu koiran makupala on minulle paitsi arvokysymys, siihen liittyy usein myös turvallisuuden tunne.

Kotimainen liha tunnetaan yleisesti ottaen laadukkaana ja turvallisena vaihtoehtona. Lisäksi turvallisuudentunnettani lisää se, että minulla on jonkinlainen käsitys Suomen eläinsuojelulain säädöksistä ja pystyn pääpiirteittäin hahmottamaan, miten esimerkiksi naudan teurastusprosessi Suomessa etenee.

Muualla kuin Suomessa tuotetun lihatuotteen esille nostaminen tuntuu lähtökohtaisesti hurjalta ajatukselta, sillä alkuperä voi herkästi jäädä pimeän verhon taakse. En halua olla mukana tukemassa minkään eläinlajin epäeettistä käsittelyä.

Se, että liha on muualla tuotettua ei automaattisesti tarkoita, että valmistusprosessi olisi ollut eettisesti ongelmallinen. Muualla tuotetun lihan lähtökohtia voi vaan olla hankalampi selvittää ja siksi voi olla vaikea varmistua, olenko minä oikea henkilö markkinoimaan juuri kyseistä tuotetta.

Kotimainen liha tuntuu kaikesta huolimatta kantavan aina tietynlaista laatuvaikutelmaa myös sen suhteen, mitä lihan eettisyyteen tulee. Minulle eläinten hyvinvointi on ensiluokkaisen tärkeää aina, olipa kyse sitten omista koiristani tai niiden lautasille päätyvistä eläimistä.

3. Raaka-aineet/materiaalit – Onko tuote laadukas?

Tuotteen laadukkuudella on minulle suuri merkitys. Oli kyseessä sitten koiranruoka, leluja tai ulkoilutarvikkeita, en nosta esille sellaisia tuotteita, joiden laadukkuuteen en itsekkään luota.

Erilaiset koiranruuat ja -herkut ovat omassa luokassaan ja niiden kohdalla käyn läpi eritoten kysymykset 1. ja 2., mutta myös koirien tarvikkeiden laadukkuudella (ja alkuperällä) on minulle suuri merkitys.

En suosi tuotteita, joita ei ole suunniteltu pitkänäköisesti. Kierrätysmateriaaleista valmistetut koiranlelut ja kestävistä ja ajattomasta materiaaleista valmistetut tarvikkeet saavat täyden huomioni heti.

Jos tällaisia tuotteita tarjoavat yritykset kannattavat vielä ympäristöarvoja, minut on helppo saada mukaan!

4. Visuaalisuus – mitä minä näen?

Bloggaajille tyypillisesti minäkin arvostan arjessa katseen kestäviä, kauniita käyttöesineitä tai vastaavasti miellyttävää brändiä tai asiakaskokemuksen huomioon ottavaa verkkokauppaa. 

Lets face it! On vuosi 2019 ja valinnanvaraa on. Koirabisnes on kannattavampaa kuin koskaan ja kilpailu markkinoilla on kova. Vaikka ajatus jokaisen pienyrittäjän auttamisesta onkin viehättävä, en ole valmis tekemään kompromisseja visuaalisuuden suhteen kuin ani harvassa tapauksessa.

Vaikka blogimediani on ennen kaikkea omintakeista näpertelyä, olen alusta alkaen pitänyt kiinni tietynlaisesta, sisääni koodatusta laatuvaikutelmasta.

5. Kun hyvät tyypit työskentelevät yhdessä, syntyy hyviä juttuja

Joskus henkilökemiat ja ajatusmaailma yksinkertaisesti kohtaavat ilman sen suurempia ponnisteluja.

Olen saanut tehdä yhteistyötä jo monien valtavan hienojen, omien arvojensa takana seisovien tahojen kanssa. He ovat tuoneet markkinoille ensiluokkaisia tuotteita ja toivon, että tällaisten toimijoiden kanssa yhteistyömme voi jatkua vielä pitkään. Se, että myös vastapuoli työskentelee ”rakkaudesta lajiin” merkitsee minulle paljon. Rakkaus eläimiä kohtaan on yhdistävä tekijä – siksihän sinäkin tätä luet.

20