Kotihiirenä koirakoplan kanssa

Koska kotona käyvälle koiranhoitopalvelulle tuntuu erityisesti näin talviaikaan olevan kysyntää, olen leikitellyt ajatuksella alan vaihdosta. Matkamme jatkui Olmin ja Alpin kanssa papukaijatalosta viiden viikon jälkeen ystäväni kotiin rintamamiestaloon. Täällä vastuullani on kahden viikon ajan belgianpaimenkoira, kaneja ja akvaariokaloja. Hoitojakson puolivälissä aloitan talviloman sekä pienen pintaremontin minun ja whippettieni tulevassa kodissa.

Täällä ”tuleva” palvelukonseptini koiranhoitajana on tarkentunut entisestään: jos koskaan vaihtaisin alaa koiranhoitohommiin, lomittaisin ehdottomasti vain häämatkoilla olevia ihmisiä.

Syy on yksinkertainen. Ystäväni lähdettyä miltei suoraan hääpaikalta lentokentälle, minulle jäi eläinten lisäksi jääkaappi täyteen herkullisia hääruokia kakusta puhumattakaan! Herkkusuu kiittää, vaikka voisinkin juuri nyt verrata oloani pieneen pulleaan kotihiireen, joka nauttii kaappien antimista ilman, että on mitenkään osallistunut niiden hankintaan. Mutta minkäs teet: ruuat tuskin pysyvät hyvinä odotellessaan kahden viikon päästä takaisin kotiinsa saapuvaa pariskuntaa. Minähän tässä olen tilanteen uhri!

Tunnelma täällä noin muuten tuntuu erikoisen hiljaiselta papukaijatalon vilinän jälkeen. Se antaa vihiä tulevasta: siitä, kun muutan helmikuun alussa kotiin, jossa asun vain minä ja kaksi whippettiä.

Toimeliaana pitävä paimenkoira ja kanit, sekä taustalla pulputtavat akvaariot eivät saa oloani tuntumaan orvolta, vielä. Mutta pelkään pahoin, ettei sellaiselta ololta voi välttyä sitten, kun muutamme. Kotini tulee täyttämään vain pienten kapeiden koirien miltei äänetön hengitys ja kevyt kynsien rapina vanhaa 80-luvun parkettilattiaa vasten. Olen huolissani siitä, miten sellaiseen voi tottua, mutta annan ajan kulua omalla painollaan. Pyrin olemaan etsimättä asiaan kiihkeästi ratkaisua, joka tällaisessa tilanteessa saattaa äkkiä osoittautua hätiköidyksi. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa, kun viimeksi asuin kahden koiran kanssa; silloinkin elin vielä lapsuudenkodissani, jossa meillä oli myös kesyhiiriä, hamstereita, marsuja, kaneja ja kissoja. Tuleva tilanne tuntuu eittämättä oudolta ja turhan väljältä: mitä kaikella sillä ajalla voi tehdä?

Elämä nuorten ja terveiden koirien kanssa talossa, jossa on suuri aidattu piha tuntuu jopa naurettavan yksinkertaiselta ja huolettomalta sellaisen vilinän jälkeen, johon ehdin viidessä viikossa tottumaan.

Aamurutiineihinkaan ei juuri mene aikaa, sillä vain 2/3 koirasta puetaan lenkille (kontrastina 4/6). Tämän kolmikon jäsenistölle ei ole myöskään säännöllisiä lääkityksiä tai muita erityistarpeita. Ehkä juuri siksi tulevaisuus huolestuttaa minua. Puuhakkaana ihmisenä olen aina ollut valtavan eläinmäärän ympäröimä, enkä osaa kovinkaan luontevasti käyttää luppoaikaa, johon en ole tottunut.

Uskon kuitenkin, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Se, että tiedän Inton olevan nyt kivuitta ja seikkailevan jossain Elnan kanssa luo lohtua ja turvallisuuden tunnetta tulevaisuudelle. Hyvä tästä tulee.

33

Kiitos vuosista, kultaisin

Into on poissa. Sydämen täyttänyt tuska, ikävä ja lohduttomuus kertoo ainoastaan siitä, miten onnekas olenkaan ollut saatuani Inton kaltaisen olennon elämääni. Koiran, joka sai 10 vuotta tuntumaan lyhyeltä, ohikiitävältä hetkeltä.

Kiitos kaikesta, kultaisin. Tiedäthän, miten paljon minulle merkitsit ja tulet aina merkitsemään?

Into
10.5.2008 – 7.1.2019

”Vapaa!”

47

Papukaijatalon lumossa

Sain Ciran luona vietetyn ajanjakson jälkeen ehdotuksen, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Minulle entuudestaan vieras rouva kysyi, voisinko reippaan kuukauden ajan hoitaa hänen lemmikkejään heidän kotonaan, omakotitalossa järven rannalla. Pesti kestäisi ulkomaanmatkan ajan ja sisältäisi kolme koiraa sekä papukaijan.

Mielenkiintoni heräsi ja sovin, että tulen tutustumaan kokoonpanoon ennen päätöstäni. Seniori-ikäinen labradorinnoutajauros Armas sekä sen henkivartijana toimiva pienen pieni valkoinen kiinanharjakoirauros Onni olivat liikuttava parivaljakko, johon ihastuin heti. Niiden leikkisä pieni ystävä, kiinanharjakoiranarttu Diiva toi kokonaisuuteen eloa jopa riehakkaan iloisen olemuksensa ansiosta. Mutta kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikutti vieraita ujosteleva, puhuva papukaija, joka oli piiloutunut sanomalehtien alle ensivierailuni ajaksi.

Uudet seikkailut alkavat ennakkoluulottomasta asenteesta

Päätin ottaa keikan. Pakkasin joulukuun puolessa välissä autoni täyteen kaikkea, mitä minä ja kolme mukanani kulkevaa muskettisoturiani Into, Olmi ja Alpi tarvitsisimme seuraavan kuukauden ajan.

Talviaikaan kuukaudeksi pakkaaminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi, sillä myös whippetit puetaan sään mukaan riippuen siitä, onko ulkona märkää, viimaista tai kovia pakkasia.  Suomessa säät ovat tuskin koskaan ennakoitavissa, joten varauduin pakkaamalla mukaan varusteita miltein jokaiseen säävaihtoehtoon paitsi koirilleni, myös itselleni. Kuukaudessa tarvittavien vaatteiden määrä olikin melko yllättävä etenkin, kun pakkasin mukaani myös siistissä sisätyössä toimistolla tarvitsemani vaatekappaleet.

Kun ei tiedä, täytyy vaan luottaa

Tilanne oli monellakin tapaa erikoinen. Ainutlaatuinen tilaisuus osui eteeni juuri sellaisella hetkellä, jolloin siihen tarttuminen tuntui luontevalta.

Olin talvi-iltojen pimentyessä pakannut mukaan lähteneitä käyttövaatteita lukuunottamatta koko omaisuuteni pahvilaatikoihin työpaikkani lähistöltä vuokrattuun varastoon. Jätin taakseni elämän Päijät-Hämeessä, jonne nopeasti alkanut ja nopeasti loppunut parisuhde oli minut keväällä kuljettanut.

Ja niin minä sitten heräsin uuteen aamuun papukaijatalon emäntänä, kuuden koiran ympäröimänä: tietämättä lainkaan, minne tai miten matkani tämän jälkeen jatkuisi.

Elämää laumassa

Kuusi koiraa laumoittuivat pitkien lenkkien ja johdonmukaisen arjen sivutuotteena nopeasti. Ei aikaakaan, kun huomasin, että lenkkiseurueeseemme oli liittynyt vielä samaan perhepiiriin kuuluva sekarotuinen dogo argentino -mix, Dogo.

Ylväs otus liittyi lenkkiseurueeseemme liikunnan ja tasapainoisen koiraseuran nimissä jääden lopulta jopa yökylään papukaijatalon kunnioitettavaksi vahdiksi.

Alkujaan epäilyksensä minussa herättänyt vaativa rotumix sujahti laumaan luontevasti, vaikka edustikin samaa ikäluokkaa ja sukupuolta whippettieni kanssa. Laumakokoonpano oli muutenkin hyvin urospainotteinen: seitsemän koiran laumaan kuului vain yksi narttu, vuoden ikäinen kiinanharjakoira Diiva.

Ulkoilu suuren lauman kanssa

Parhaimmillaan arkeni onkin nyt koostunut seitsemän koiran kanssa ulkoilusta – tai jos tarkkoja ollaan, niin vain kuuden, sillä sydämen vajaatoiminnan diagnoosikseen saanut pienen pieni kiinanharjakoira Onni pysyttelee vaativimmat metsälenkit jos ei takkini sisällä kauluksestani kurkkien, niin kotosalla taloa silmällä pitäen ja torkkuen.

Joka tapauksessa ulkoilu verrattain suuren lauman kanssa on ollut mielenkiintoista. On hienoa tarkkailla koirien keskinäistä kommunikaatiota ja pieniä nyansseja, kuten järjestystä, jossa koirat etenevät metsäpoluilla.

Kärjessä kaikkien muiden edellä kulkevat tiedustelijat, eli Olmi kärkiparinaan ikäisensä, suuri musta Dogo -uros. Dogo sopi rooliin loistavasti tarkkaavaisen ja periksiantamattoman perusluonteensa ansiosta.

Olmillakin on samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei niin silmiin pistävässä mittakaavassa, kuin Dogolla, joka on jo perimänsä puolesta itsevarma ja peloton. Todellisuudessa Olmilla tuskin olisi toimintakykyä, jos se yllättäen joutuisi ratkaisemaan haastavan tilanteen ilman tukea, jota olen sille aina valmis tarjoamaan. Ehkä Olmille tyypillisintä olisi pahan paikan koittaessa toimia harhauttajana, jos kuviteltaisiin, että joskus metsäpoluilla vastaan tulisi tilanne, jonka koirat joutuisivat ratkaisemaan ilman apuani.

Minä etenen lenkeillämme letkan keskiosassa useimmiten hihnassa kulkevan Diiva -nartun kanssa. Diiva on koira, jolla on paljon toimintakykyä ja monia hyviä ominaisuuksia, mutta se on vielä hieman liian kypsymätön vaativille tehtäville.

Iloinen ja itsetietoinen tuulitukka tuskin lotkauttaa korvaansakkaan, kun pyydän sitä pysyttelemään lähelläni tai toivon siltä täsmällistä luoksetuloa. Se tarkoittaa, että sen kytkettynä pitäminen on ainoa tapa taata sen ja koko lauman turvallisuus (sillä laumassa vaeltaessa on erityisen tärkeää, että joukosta jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen ennalta sovituin pelisäännöin).

Jos Diiva saisi päättää, se kulkisi johtaen tiedustelijoita tai yhtenä tiedustelijoista. Se on toimissaan erittäin itsenäinen, mikä tekee siitä osaltaan myös haastavan seurakoiran.

Vanha sielu

Sen sijaan joukosta yksi on erottunut edukseen. Olen huomannut, että perinteisesti laumalenkeillä perää pitää elämänkokemuksella siunattu tarkkailija, jonka tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että lauma pysyy koossa eikä kukaan jää jälkeen.

Yleensä tarkkailijan roolissa on ollut Into tai jokin sitä selkeästi vanhempi koira, mutta tällä erää peränpitäjän kasvot yllättivät minut perusteellisesti. Aivan kintereilläni takanani taivalsi epilepsian perussairaudekseen saanut vanha labradorinnoutaja Armas ja tämän takana Into, joka sekin on saanut ikävän diagnoosin.

Mutta kumpikaan näistä vanhoista herrasmiehistä ei toiminut peränpitäjänä, sillä aivan viimeisenä letkan hännillä kulki Alpi tyyni ja kunnioittava ilme kasvoillaan.

Alpin tilannetaju ja tunneäly yllättävät minut kerta toisensa jälkeen. Se on vasta kaksi vuotias koira, jota ei kovinkaan usein muisteta lempeydestään, mutta silloin, kun rauhallisen hyväksyvää läsnäoloa tarvitaan, se on paikalla.

Koen, että ominaisuus on peräisin ainakin osittain paitsi sen luonteenpiirteistä, myös sen ja edesmenneen Elnan vahvasta yhteydestä ja Elnan äidillisestä lempeydestä, jota se ilmensi aina erityisesti Alpia kohtaan.

Se, että Alpin kaltainen nuori koira ilmentää vastaavaa, hyväksyvää lempeyttä myös samaa sukupuolta oleviin ja itseään vanhempiin uroksiin on mielestäni hienoa ja mielenkiintoista. Uskon, että Alpi ymmärsi vanhan sairaan labradorinnoutajan tilan siinä missä Intonkin terveyden laidan ja kulki siitä syystä viimeisenä pitäen huolen, ettei lauman vauhti ylly liian kovaksi ja, että sairaatkin yksilöt pääsevät turvattuina takaisin kotiin.

Seikkailu jatkuu

Elämä koiralaumassa jatkuu vielä tammikuun loppupuolelle saakka. Vaikka arki on tavanomaista työläämpää arvostan sitä, että tämän myötä olemme jälleen yhtä kokemusta rikkaampia: minä ja laumani tunnemme toisemme taas hieman paremmin.

Joku voisi äkkiseltään todeta, että tällainen reissuelämä on koirille äärimmäisen kuormittavaa. Allekirjoitan väittämän osittain ja tiedostan, että ainoastaan koirieni erinomainen hermorakenne ja hyvät henkiset ominaisuudet mahdollistavat meille vastaavan elämäntyylin.

Oletan kuitenkin, että tärkeintä koiran elämässä ei ole yksiselitteisesti vakiintunut sijainti, vaan enemmänkin turvallinen ilmapiiri, optimaaliset resurssit ja hyvä, rento ja virikkeellinen ympäristö, jonka puitteissa itseään on luonnollista toteuttaa.

Lisää tunnelmia koirakoplan arjesta löydät Instagramista @puremattaparas.

27