Kun yksi on poissa

Olen kirjoittanut koiran menetyksestä ja sen vaikutuksesta lauman dynamiikkaan viimeksi kolme vuotta sitten skotlanninterrieri Remun kuoltua.

Silloinkaan aihe ei ollut uusi, vaikka se joka kerta onkin erilainen. Kun ensimmäisen kerran marraskuussa 2009 tulin kotiini ilman lauman vanhinta koiraa, mustaa x-rotu Nikiä, tuolloin puolitoista vuotias Into ja seitsemänvuotias Romppu -cockerspanieli kävivät toistensa kimppuun samalla hetkellä, kun laskin tyhjän remmin kädestäni ja aloin ottamaan kenkiä jalastani.

Ensimmäinen laumani syksyllä 2008: taustalla x-rotu Niki, cockerspanieli Romppu ja etualalla alle puolivuotias Into.

Tammikuu 2009. Alle vuoden ikäinen Into, kuusi vuotias Romppu ja seitsemänvuotias Niki.

Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen nahistelu, vaan todellinen välienselvittely, jonka seurauksena Romppu vietti loppuillan sohvan alla muristen. Nuori ja uhmakas Into sen sijaan istui olohuoneen lattialla itseensä tyytyväisenä.

Sittemmin taloon asteli Elna. Se oli laumaamme toivottu lisä, joka piristi meitä kaikkia koko olemuksellaan. Pieni ja topakka pentu sai Rompun ja Inton liittoutumaan entistä paremmin takaisin yhteen niiden molempien väistellessä pienen piraijan naskalihampaita.

Romppu, Into ja Elna 2010.

Elna oli pieni, mutta määrätietoinen paketti täynnä tulta ja tappuraa. Ensimmäiset vuodet sen kanssa olivat haastavia ja koettelevia, mutta ne myös nivoivat meidät yhteen ja jälkeenpäin on helppo huomata, miten paljon vuodet sen kaltaisen koiran kanssa kehittivät minua koiranomistajana.

Elna otti alusta alkaen paikkansa lauman kiistattomana prinsessana – ja sittemmin arvostettuna kuningattarena ja kodinhengettärenä, jota kohtaan kenellekään ei ollut pahaa sanottavaa. Uroslaumassa sillä oli järkkymätön kivijalkarooli ja lemmikkinä se oli myöhemmin kuin varjoni tai oikea käteni, sillä sen apu myöhempien koiranpentujen kasvatuksessa oli täysin verratonta. Siitä saan kiittää myös Remua, skotlanninterrieriä menneisyydestämme.

Elna, Romppu ja Into vuonna 2010.

Vuonna 2011, Elnan ollessa puolitoistavuotias ja Inton ollessa kolme, laumaamme liittyi vanhempi skotlanninterrieri Remu. Vakaalla elämänkokemuksella siunattu terrieri oli tuolloin noin kahdeksanvuotias ja vaikka minulla oli runsaasti ennakkoluuloja temperamenttisia terriereitä kohtaan, se otti luontevasti paikkansa laumasta siitäkin huolimatta, että siihen kuului myös vuoden terrieriä vanhempi cockerspanieli Romppu.

Useita vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, että vakaa ja rauhallinen Remu opetti Intolle ja Elnalle melkein kaiken, mitä ne tiesivät koirana olemisesta ja pentujen sekä nuorien koirien kasvattamisesta. Samalla määrätietoisella kärsivällisyydellä, jolla Remu vuosia sitten kohtasi nuoren kukkoilevan noutajan ja vajaa pari vuotiaan Elnan, ovat sittemmin Into ja Elna kohdanneet laumaan myöhemmin liittyneet whippetpojat.

Into ja Elna eivät olleet ainoita, jotka imivät Remun oppeja nöyrinä. Remu nimittäin opetti myös minulle, että kunnioitettu ja arvostettu johtaja ei räyhää tai öykkäröi, vaan jättää ala-arvoisen käyttäytymisen kokonaan huomioimatta ja ottaa oman tilansa fyysisen voiman sijasta henkisellä kapasiteetillä.

Remun reseptillä on tehty kunnon koirakansalaisia vuodesta 2011 saakka ja siitä minä olen sille kiitollinen aina. Vaikka vuodet ovat vierineet, eikä meillä ole enää arjessamme Remun rauhaa ja arvokkuutta henkivää olemusta tai Elnan vankkumatonta määrätietoisuutta, toivon, että whippetpojat Olmi ja Alpi ovat oppineet perimätietona jotain, jota ne voivat ehkä hamassa tulevaisuudessa periyttää taas edelleen.

Elna 2010

Vaikka Elnasta ei koskaan kehittynyt sellaista miellyttämisenhaluista palveluskoiraa mitä minä siitä pitkään uumoilin, se ylitti kirkkaasti kaikki odotukseni. Se oli itsenäinen, herkkä ja jollain tasolla jopa äärimmäisen alkukantainen eläin, joka eli pitelemättä vaistojensa varassa. Sen kommunikaatiotaidot toisten koirien kanssa olivat viimeistä vuotta lukuun ottamatta vertaansa vailla ja vaikka sen hollanninpaimenkoiramainen terävyys loi arkeen myös haasteita, se oli silti sanalla sanoen upea koira.

Se asetti nuorelle Olmille ja myöhemmin laumaan liittyneelle Alpille selkeät rajat ja säännöt ja poimi nopeasti arjesta ne nyanssit, jotka olivat minulle tärkeitä ja vahvisti niitä kanssani. Hyvänä arkisena esimerkkinä tästä on keväällä Instagramiin laittamani video, jossa Alpin harmiton nujuaminen hoitokoiran kanssa alkaa vaihtumaan painiksi, mutta juuri ennen sitä Elna muistuttaa kotimme rauhaa vaalivista säännöistä matalalla murinallaan ja Alpi poistuu paikalta Elnan huomautusta kyseenalaistamatta.

Se oli verraton apu kasvatuksessa. Siinä, missä Elnan arvomaailmaan kuului paitsi selkeät rajat, siihen kuului myös rakkaus. Se oli Olmille ja Alpille lempeä isosisko, joka rajojen asettamisen ja huolenpidon ohella myös leikki nuorempiensa kanssa.

Elna ja Alpi -pentunen Alpin kotiintulopäivänä helmikuussa 2017.

Into ja Elna auttoivat minua kasvattamaan Olmista ja Alpista ne koirat, jotka ne ovat tänä päivänä, mutta miehille tyypillisesti Into on alusta alkaen antanut suurimman kasvatusvastuun minulle ja Elnalle.

On ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka Into suorastaan vetäytyy kasvatusvastuusta eikä mielellään kommentoi nuorempien hölmöilyjä, se on kuitenkin hahmo, jota kukaan ei kyseenalaista sitten, kun sillä on sanottavaa. Kun Into ilmestyy paikalle, asia on loppuun käsitelty. Tietynlainen vilkaisu riittää, ja whippetit poistuvat paikalta. Tämä on jotain sellaista, joka on varmasti osittain iän mukanaan tuomaa arvokkuutta, mutta osaltaan myös sitä, mitä Remu meille opetti.

Elnan kuolema ravisteli lauman dynamiikkaa jälleen aivan uudella tavalla. Siinä missä Nikin kuoltua kodistani tuli silmän räpäyksessä taistelutanner ja Remun kuoltua orvoiksi jääneet Into ja Elna kieltäytyivät koskemasta ruokakuppiensa sisältöön, kotiintulo ilman Elnaa oli jotain aivan muuta.

Olin valmistautunut suremaan yhdessä poikieni kanssa, kun saavuin kesäiltana kotiin ilman omaa varjoani Elnaa. Olin murtunut ja toivoin, että heräisin pian tästä kamalasta painajaisesta, mutta siihen saakka saisin surra ja koota ajatuksiani rauhassa.

Mutta kun avasin eteisen oven vastassani olikin kaksi hullua whippettiä, jotka nopean tervehdyksen jälkeen yllyttivät toisensa ennen näkemättömään tanssiin ja sisällä ajettavaan romuralliin, joka alkoi heti eteisestä ja päättyi sohvan selkänojan, rullattujen mattojen ja hidasteena olleen imurin kautta jonnekin keittiön ja olohuoneen välimaastoon. Ne olivat suorastaan hysteerisiä. Aivan, kuin siitä vertauskuvasta, jossa hiiret tanssivat pöydällä kissan ollessa poissa.

Eikä minulla ollut mitään sanottavaa. Katsoin poikien touhua epäuskoisena ja tiesin, ettei auktoriteettini nyt riittäisi sanomaan pojille, että tällainen peli ei vetele. Jos Elna olisi ollut siinä, se ei olisi antanut koko hulluuden tapahtua: ei kotona sisällä, eikä hänen läsnäollessaan. Yksi määrätietoinen murahdus olisi saanut pojat käyttäytymään kuten sisällä kuuluukin, mutta Elna ei nyt ollut täällä. Sen ruumis oli jäänyt kylmiön lattialle ja minä olin riekaleina.

Kokemus oli hätkähdyttävä, koska whippettien reaktio tuntui täysin tilannetajuttomalta. Tuntui absurdilta, että ihmisen parhaaksi ystäväksi tituleeratut eläimet sivuuttivat turvoksiin itketyt silmäni, räkäisen olemukseni ja sen kaiken tuskan, jota kannoin.

Mietin, oliko Elnalla ollut niin paha olo, että Olmi ja Alpi olivat helpottuneita siitä, että sen ahdistus oli viimein poissa? Vai kokeilivatko ne vain heti rajojaan tilaisuuden tullen, kun näkivät, ettei kukaan kuitenkaan pystyisi vaikuttamaan niihin juuri nyt.

Olen järkyttynyt omien lemmikkieni reaktiosta vastaavalla tavalla viimeksi silloin, kun Remu oli vanha ja kuolemansairas. Vaikka sillä oli loppuun saakka sen tavaramerkiksi muodostunut luja tahdonvoima, sen olemus alkoi päivä päivältä käymään heikommaksi ja heiveröisemmäksi.

Erään kerran lenkillä Into pissasi mukaan tulleen terrierin päälle tyytyväinen ilme kasvoillaan jatkaen räjähdysmäisestä huomautuksestani huolimatta matkaansa häntä korkealla liehuen. Minusta tilanne oli pöyristyttävä, koska hienon elämäntyön tehnyttä vanhaa koiraa tuli kunnioittaa, mutta Into ei nähnyt tilannetta samalla tavalla. Se sai minut ajattelemaan villiä luontoa, jossa heikoimpia ei jäädä surkuttelemaan, vaan jossa ne väistämättä kokevat kohtalonsa ja tulevat jos ei tapetuksi, joka tapauksessa kuolemaan.

Whippetit liehakoivat ympäri asuntoa, eikä edes Intolla ollut mitään sanottavaa. Se kävi eteisessä toteamassa tilanteen ja painui sitten takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Tuntui pahalta, ettei kukaan koirista tuntunut etsivän Elnaa tai aistivan suruani.

Vasta seuraavan päivän kääntyessä iltaan Olmi alkoi tarkkailemaan kasvojani ja lohdutonta olemustani. Havahduin monesti siihen, että se tuijotti minua tehdessäni kotitöitä tai selatessani puhelinta. Se katseli ja tarkkaili minua varovaisen uteliaasti korvat höröllään kuin etsien merkkejä siitä, miten tällaista tilannetta tulisi tulkita.

Tuntui, että pojat alkoivat vasta päivien kuluessa ymmärtämään, että Elna ei ollut lääkärissä tai hoidossa, vaan lopullisesti poissa. Se ei konkretisoitunut mitenkään teatraalisesti. Ei syntynyt rähinää, eivätkä pojat odottaneet ennen ruokailunsa aloittamista, että Elnankin kuppi täytettäisiin. Ne kyllä paastosivat aikansa, mutta oletin sen liittyvän enemmänkin helteeseen ja vaihtuneeseen koiranruokamerkkiin.

Arki ja elämä jatkui, mutta ainakin minulle vielä pitkään ilman värejä. Elnan poissaolo tuntui siltä, kuin kodissani ei enää olisi ollut seiniä ja kolmen koiran kanssa lenkkeily tuntui turhalta (!!!), koska Elna oli laumasta ainoa, jota kiinnosti luonnossa liikkuminen samalla tavalla kuin minuakin. Into olisi voinut viettää tuntikaupalla aikaa yhden mielenkiintoisen hajuvanan äärellä miltein liikkumatta ja whippetit halusivat vain juosta rinkiä mahdollisimman lujaa, joten metsään lähteminen ei tuntunut järkevältä ja kun viimein lähdin tuntui, että tukehdun niihin muistoihin, joita Elnan kanssa olimme vuosien ajan rakentaneet havupuiden tuoksuun ja puiden lomasta tirkistelevien auringonsäteiden valoon.

Olisin todella halunnut pitää Elnan kanssamme vielä vuosia ja uskon, että sillä olisi ollut vielä paljon annettavaa meille kaikille. Vaikka minulla on vielä paljon käsiteltävää surussani ja erityisesi siinä, miten kaikki loppui, koen myös vahvaa kiitollisuutta siitä, että kohtasin matkani varrella niin hienon eläimen.

Olen myös pohtinut suruani ja lukenut lohduttavia kommentteja ja yhteydenottoja tapahtuneen puolesta. On vaikea edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikesta saamastani myötätunnosta.

Koirattoman ihmisen voi olla vaikea ymmärtää kokemaani surua, ja olen itsekin hämmentynyt siitä, miten kanssani kodin jakanut eläin riuhtaisi mennessään maton jalkojeni alta niin voimakkaasti. Se on osaltaan jopa hämmentävää, miten murtunut olen koiran kuoleman takia.

Uskon kuitenkin, että koirat, siinä missä ihmissuhteetkin ja elämä yleensäkin, perustuvat yhteen lainalaisuuteen. Se selittää lamauttavan luopumisen tuskan.

Nimittäin, mitä enemmän annat, sitä enemmän myös saat.

24

Miksi?

Elna oli upea koira. Sillä oli niin vahva rooli minun elämässäni ja laumassamme, että sen menetys tuntui siltä, kuin olisin yhdessä hetkessä menettänyt vähintäänkin puolet perheestäni.

Olin kuvitellut, että meillä olisi vielä useita vuosia yhdessä. Sieluni silmin näin, kuinka tarkkaavaisesta Elnasta lopulta tulisi sellainen hassu mummokoira, joka olisi olemukseltaan hieman liian hoikka ja luiseva, mutta jonka silmistä paistaisi samanlainen lämmin ilo kuin aina ennenkin. Pystyin kuvittelemaan, kuinka se vielä vanhoilla päivillään hymyilisi minulle kotiin tullessani koko jäljellä olevalla hammasrivistöllään vielä silloinkin, kun sen voimat eivät enää riittäisi sen tavaramerkeiksi muodostuneiksi, pään korkeudelle toteutettuihin tasajalkapomppuihin ja miltei liioitellun innokkaaseen pepun sheikkaamiseen.

Menin paniikkiin kun ymmärsin, että väistämätön on jo nyt edessä. En tiennyt mistä aloittaa: olisin halunnut tiivistää kaikki vuodet, joita emme saaneetkaan, yhteen iltaan. Tuntui, että aika loppuu kesken ja niin eittämättä kävi. Se tuntui lohduttomalta ja epäreilulta.

Siksi, jos voin antaa sinulle yhden vinkin, kehottaisinkin tekemään koirasi kanssa jo nyt niitä asioita, joista olet aina haaveillut sekä ennen kaikkea niitä asioita, joista tiedät koirasi aina haaveilleen. Ota ne kuvat, joita olet suunnitellut ja videoi kaikki koirasi hassut tavat, joita haluat muistella myöhemmin. Joskus aika vain loppuu kesken, ja silloin mitään ei ole enää tehtävissä.

Sydämeni ja kehoni on vallannut niin järjetön tuska, että en kuvitellut, että lemmikkieläimen kuolema voi edes aiheuttaa sellaista. En muista, oliko se aiemmin tällaista, sillä nyt on vain tämä hetki ja epätietoisuuden sävyttämä suru. Elna ei olisi ansainnut tällaista.

Mutta koska Elna oli maailman ihanin tyttö, en halua pitää artikkelin sävyä mustana. Haluan kuitenkin kertoa, mitä tapahtui. Ehkä muistiinpanoni voivat joskus tuoda minulle tai jollekin muulle tärkeää tietoa, vertaistukea tai lohtua, vaikkakin päätöslukuun liittyvät karmaisevat kokemukset ja epätietoisuus on jotain sellaista, mitä en toivo kenellekään.

Aikuisen koiran epätyypilliset, mutta hälyttävät oireet

Kevät-talvella 2018 Elna alkoi poissaollessani oirehtimaan kahdeksanvuotiaalle luotettavalle narttukoiralle epätyypillisellä tavalla.

Lyhyen viikonloppuisen poissaoloni aikana Elna tuhosi näyttävän ja kookkaan huonekasvin, joka oli siihen saakka seissyt kenellekään harmia aiheuttamatta makuuhuoneen nurkassa. Olin sulkenut makuuhuoneen oven lähtiessäni kotoa, mutta se ei ollut hidastanut koiran aikeita.

Käytös oli Elnalle niin epätyypillistä, että sitä alettiin tutkimaan heti. Perustutkimuksissa ei ilmennyt mitään erityistä, mutta kuten minunkin, myös eläinlääkärin huomio kiinnittyi erikoisen värisiin hampaisiin, joista yksi sitten poistettiinkin myöhempien tutkimusten yhteydessä samalla, kun hampaissa todettiin parodontiitti ja TR-muutoksia (eli ns. hammaskaulavaurioita).

Samoihin aikoihin käytin Elnaa osteopaatilla. Sama osteopaatti oli edellisenä kesänä hoitanut Elnan migreenistä olemusta, joka ilmeni tuolloin mm. epäloogisena aggressiivisuutena ja tiukkuutena muita koiria kohtaan.

Tällä kertaa migreeniin viittaavia oireita ei ollut, vaikka kevätaurinko epäilemättä häikäisi koiraa, jolla oli edellisenä kesänä diagnosoitu myös silmänpohjanrappeumaa. Tämä tarkoitti sitä, ettei silmä reagoinut auringonvaloon pupillilla ja kovin aurinkoisilla keleillä Elna piti silmiään kiinni tai aivan raollaan. (Jos sinun koirasi kärsii samasta vaivasta, aurinkolaseja koirille voi ostaa mm. täältä.)

Vaikka koiran tutkimuksiin ja suun huoltoon oli käytetty lopulta yli 1000 euroa, kävi ilmi, ettei hoito ollut tuonut helpotusta koiran oloon. Siinä missä koira täysin ennen kuulumattomalla tavalla tuhosi poissaollessani alkuun huonekasvin toisensa perään – lopulta jopa puolitoistametrisen kaktuksen – se siirtyi lopulta tuhoamaan asuntoa kohtauksenomaisesti ja varsin satunnaisesti.

Elna vaikutti itsetuhoiselta. Se ei suinkaan jatkanut jopa piikikkäistä huonekasveista pehmeään sohvaan ja sohvatuoliin, vaan ikkunan karmeihin metalliosineen omien hampaidensa ja ikeniensä kustannuksella.

Kuten aiemmin kerroin, seinänaapurini oli eräänä päivänä töissä ollessani kuunnellut kotoani kantautuvia remontin ääniä ja lopulta, minun pyynnöstäni, mennyt katsomaan mistä oli kyse.

Elna oli pureskellut olohuoneen ikkunan pielet ja kaihtimien pielissä olevat muovi- ja metalliosat aivan, kuin sille olisi iskenyt pakonomainen tarve päästä pois asunnosta.

Se oli työskennellyt niin kiihkeästi ikkunan kimpussa, että sen suusta vuosi verta paitsi lattioille, myös roiskeina seinille ympäri asuntoa.

Tilanne tuntui käsittämättömältä ja oudolta. Elna, joka oli nauttinut täydestä luottamuksestani, tuntui yllättäen vieraalta eläimeltä, johon ei voinut luottaa. Sen käytös tuntui oudolta ja epäloogiselta.

Lisäaikaa ratkaisulle – elämää toimistokoirana

Elna alkoi kulkemaan mukanani töihin, ettei se satuttaisi itseään jäädessään kotiin. Se nukkui niin sikeästi toimiston lattialla, ettei se useinkaan edes herännyt, vaikka koirasta innostuneet työkaverini olivat varta vasten tulleet tervehtimään sitä. Se nukkui sellaista väsymystä, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin luullut sen kotiutuneen juuri kolmen viikon tunturivaellukselta.

Järjestely toimi muuten, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota Elnan vakavoituneeseen olemukseen. Toki kahdeksanvuotiaassa koirassa saa jo näkyä elämänkokemus ja viisaus, mutta se ei tarkoita, etteikö koira voisi olla enää valtaosan ajastaan rento ja hyväntuulinen, oma-aloitteinen ja jopa kujeinen.

Arjessa Elna oli vetäytyvä, mutta toisaalta se oli ollut sitä jollain tasolla aina. Siinä missä Olmi ja Alpi haluavat aina olla aivan lähellä – mieluusti siis sylissä – Into ja Elna lojuvat, tai lojuivat, kotioloissa jossain, mistä koko asunnon tarkkailu oli helppoa: esimerkiksi avokeittiön pöydän alla tai pitkän eteisen lattialla. Molemmat olivat tehneet sitä aina.

Elnan vakavoituminen näkyi etenkin ohitustilanteissa lenkeillä. Sillä ei ollut tippaakaan huumoria, eikä se lopulta sietänyt ohitettavalta koiralta minkäänlaista vähääkään provosoivaa signaalia: liian intensiivinen katse, väärä hännän asento tai pöyhkeä olemus sai sen räjähtämään kohtuuttomasti siitäkin huolimatta, oliko tilannetta ennakoitu tai minkälaisella energialla minä ja muu lauma olimme liikkeellä. Entisestä ongelmakoirakouluttajan luotettavasta avustajakoirasta oli tullut ongelmakoira.

Kaikki muutokset sen käyttäytymisessä viittasivat kipuun, jonka syitä saatoin vaan arvailla. Migreeni? Silmäsärky? Hammassärky? Kaikki?

Syötin sille aika-ajoin kipulääkekuureja, mutta niiden saaminen ilman selkeää syytä oli vaikeaa eivätkä ne juurikaan tuoneet merkittävää muutosta koiran olemukseen.

Lähellä loppua

Teen toisinaan töitä myös etänä kotitoimistolta. Luulen, että Elna sai muutaman kerran erikoislaatuisen kohtauksen myös kotona ollessani, mutta ne eivät ehkä juuri läsnäoloni vuoksi äitynyt niin hurjiksi, kuin kohtaukset poissaollessani. Koira pyöri levottomana ympäriinsä, sen sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja se raapi minua ja huoneiston seiniä niin erikoisella tavalla, että minun oli helppo uskoa, että tässä rytäkässä menisi jopa huonekasvit ja ikkunapuut, jos koira tuntisi olevansa ahdinkonsa kanssa niin yksin, että se kokisi pakonomaista tarvetta purkaa sitä johonkin. Elna katsoi minua silmiin, läähätti, vinkui ja raapi tassuillaan kuin anoakseen apua, jota en osannut antaa.

Tällainen kohtaus kesti yleensä 15-45 minuuttia ja ehdin näkemään niitä yhteensä 3-4 kevään ja alkaneen kesän aikana. Koira ei rauhoittunut viereeni, vaikka laskeuduin sen tasolle lattialle ja yritin pyytää sitä lepäämään kanssani. Se läähätti ja vaelteli. Sen olo vaikutti epämukavalta.

Erään kerran kohtaus ei ottanut loppuakseen edes 45 minuutin jälkeen. Koira läähätti, miltei tärisi, hyöri ja pyöri ja vinkui. Se raapi minua, keittiön kaappeja ja olohuoneen seiniä, enkä minä osannut tehdä mitään muuta, kuin yrittää keksiä, ahdistiko sen hengitystä vai oliko se sydänkohtauksen partaalla. Lopulta laitoin kengät jalkaani ja koiran auton etupenkille ja lähdimme ajamaan kohti lähintä palvelevaa eläinklinikkaa.

Matkan puolivälissä selvisi, että klinikka johon pyrin ei juuri nyt poikkeuksellisesti pitänyt palveluksessaan yhtään eläinlääkäriä vaan pelkkiä hoitajia. Seuraavalle klinikalle olisi vielä pidempi matka, mutta lähdin sitä kohti. Matkan aikana soitin kolmannelle taholle, toisella paikkakunnalla sijaitsevaan Aistiin, jonka puhelimeen vastannut asiakaspalvelija kehoitti minua kääntymään ongelmakoirakouluttajan puoleen.

Minulla oli kamala olo. Koirallani oli mystinen, kamala ahdinko, enkä minä voinut auttaa sitä mitenkään. Tuntui, että valtaosa, joille koirani ongelmista kerroin, taputti minua olkapäälle ja kertoi, että meidänkin koira on joskus tuhonnut kämppää.

He eivät tunteneet Elnaa tai minun arkeani koirieni kanssa. Jotkut koiranpennut saattavat järsiä lattialle tippuneita kyniä tai eteisestä pihistettyjä kenkiä, mutta en näe logiikkaa siinä, että näennäisesti terveeksi todettu, fiksu aikuinen koira pistelisi asunnon uuteen uskoon oman hyvinvointinsa kustannuksella niin, että kotiin palaavaa omistajaa vastassa olisi ensimmäiseksi veripisaroiden ja -roiskeiden rivistö, joka veisi koiranomistajaa kuin murhapaikkatutkijaa yhä syvemmälle mysteerin ääreen.

Kun saavuimme toisen eläinklinikkavaihtoehdon pihaan, Elnan kohtaus oli ohitse. Otin sen autosta ja istuin sen kanssa parkkipaikkaa reunustavalle nurmialueelle samalla, kun silmäkulmaani kohosi yksinäinen kyynel. Kurkkua kuristi.

Elna nuuski nurmialuetta, haisteli tuulta ja katseli ohi ajavia autoja. Se oli rauhallinen. Minä tarkkailin sitä ja mietin, kävelemmekö me tuohon klinikkaan sisälle ja mitä minä siellä oikein kertoisin.

Lopulta astelimme klinikalle. Ei mennyt kauaakaan, kun minulta kysyttiin mitä olimme vailla. Kerroin Elnan kohtauksista niin hyvin, kuin osasin, jonka jälkeen hoitaja katosi takahuoneeseen keskustelemaan eläinlääkärin kanssa.

Lopulta molemmat tulivat tietokoneen ääreen ja sain koiralle hyvän ja reseptivapaan närästyslääkkeen nimen, sekä ajan ontumatutkimuksiin.

Loppujen lopuksi peruin koko ajan, koska en uskonut, että yksi uusi lääkäri voisi silmämääräisesti nähdä koirassa jotain sellaista, mitä aiemmatkaan lääkärit tai osteopaatti eivät olisi osanneet ottaa huomioon.

Kaiken lisäksi rahani olivat kirjaimellisesti loppu: olin jo käyttänyt koirien puskurirahaston kokonaan ja ottanut niin paljon lainaa Olmin ja Elnan keväisiin eläinlääkärikuluihin, että en ollut enää itsekkään selvillä siitä, milloin minun olisi kirjanpidollisesti mahdollista saada talouteni takaisin tasapainoon.

Arki jatkuu epätietoisuudessa

Arki jatkui samalla, kun ympärillämme leijaili ahdistava epätietoisuuden pilvi. Elnan kanssa yksinolojen harjoittelu aloitettiin ikään kuin uudestaan: työpäivät se oli mukanani toimistolla, mutta yksin toimistotilassani silloin, kun olin itse neuvotteluissa. Tämä järjestely toimi, sillä tullessani neuvotteluista takaisin työpisteelleni Elna nukkui useimmiten sitä samaa sikeää unta, jota se oli nukkunut neuvotteluihin lähtiessänikin.

Koiran saattoi kauppareissujen ajaksi jättää muiden koirien kanssa kotiin, mutta muuten tein kaikkeni, ettei se joutuisi olemaan pitkiä aikoja ilman ihmisten läsnäoloa.

Olimme löytäneet uudelta asuinpaikkakunnaltamme ihanan metsäalueen, jonka upeita maastoja tutkiessa oli helppoa kulkea 5 – 10 kilometrin lenkkejä. Koirat nauttivat pitkistä lenkeistä siinä missä minäkin ja tuntui pitkästä aikaa siltä, kuin arki pikkuhiljaa kannattelisi myös Elnaa.

Viimeinen avunhuuto umpikujasta

Sitten seurasi kohtalokas maanantai, jonka jäljet eivät varmasti hetkeen pyyhkiydy mielestäni. Viikonloppu oli ollut hyvä, olin viettänyt paljon aikaa kotona myös koirien kanssa ulkoillen, eikä mitään mielestäni erikoista tai merkittävää ollut tapahtunut.

Palaverien täytteisen työpäiväni vuoksi Elna oli jäänyt maanantaina kotiin noin viiden tunnin ajaksi.

Koti ei kuitenkaan enää kotiin palattuani näyttänyt kodilta, vaan vähääkään liioittelematta kaiken sen veren ja sekasotkun keskellä murto- ja murhapaikalta.

En ymmärrä, miten koirasta oli tullut niin itsetuhoinen. Veri lattioilla, kaappien ovissa, seinillä, ovessa ja ikkunoissa kertoi koiran epätoivoisesta ahdingosta.

Takaoven puulista oli syöty ja oven edusta oli täynnä verensekaista puusilppua, sekä ennen kaikkea ovesta irrotettujen peltikaihtimien osasia ja pieniksi purtuja teräviä, verisiä peltipaloja. Minun on vaikea hahmottaa, mikä logiikka kaihtimien irrottamisessa ja sitten silppuamisessa on ollut, sillä pelti on revetessään terävää ja sen pieniksi paloiksi pureskelu on varmasti tuntunut pahalta.

Tai mikä logiikka oli siinä, että koira oli sen jälkeen purkanut yhden muuttolaatikon ja yhden Ikean kassin. Repinyt näiden reunat niin, että ympäriinsä oli paitsi tavaraa, myös rikkinäisten ikenien ja mahdollisesti katkenneiden hampaiden aiheuttamaa veristä pahvi- ja muovisilppua.

Takaovi, ovenkahva ja olohuoneen ikkunat olivat ikään kuin taistelun tohinassa syntyneiden verijälkien, roiskeiden ja painautumien sekä verinorojen peitossa. Samoin kuin ikkunanpielet, joista oli revitty kaihtimien naruille tarkoitetut muoviosat ruuveineen. Verta oli paitsi olohuoneessa, myös keittiössä ja eteisessä.

Verisiä tassunjälkiä kulki siellä täällä ja koirien vesikupissa oli punaista vettä.

Raastavia päätöksiä

Kuvasin todistusaineiston. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että voisin palata siihen ikävöidessäni ja katuessani lopetuspäätöstä ja lopulta todeta tehneeni oikean ratkaisun. Että näkisin kuvista, kuinka paha olo koiralla on täytynyt olla ja, että sen vuoksi voisin oikeuttaa suunnittelemani murhan, jollaiselta tekemäni lopetuspäätös minusta tuntui.

Olin jo edellisen ikkunaremontin myötä päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja tässä se nyt oli – verisempänä ja karmivampana kuin olisin osannut kuvitella. En ollut ikinä nähnyt sellaista koiran aikaansaamaa tuhoa.

Tuskan ollessa suurimmillaan ajattelin, että Elnan kuoleman jälkeen vain laittaisin blogiini veriset ja kamalat kuvat kodistani lyhyen ”ei herkimmille” -varoitus-saatteen kanssa. Tuskan hellittäessä otettaan ymmärsin, että en halua mässäillä asialla, joka on perustunut jonkun toisen äärimmäisen pahaan oloon tai todelliseen hätään. Ne kuvat eivät kuulu tänne, mutta laitoin ne liitteeksi Eviran ruumiinavauslähetteeseen.

Vaivuin suunnattomaan epätoivoon nähtyäni oman kotini ja koiran, joka ei osannut kertoa mitä oli tapahtunut. Tiesin sisimmässäni miten tarina tulisi päättymään, mutta tiedustelin apua vielä kahdelta eläinklinikalta ja kysyin neuvoa ongelmakoirien käyttäytymiseen keskittyvästä ryhmästä netistä.

Sain Elnalle reseptin ahdistuslääkkeisiin, mutta ajatus koiran aivotoimintaan kemiallisesti vaikuttamisesta ei tuntunut luontevalta. Koiran viestejä tulee kuunnella silloinkin, vaikka se itsestä tuntuu pahalta ja sisimmässään haluaisi vain jatkaa taistelua ja löytää keinon.

Olin murtunut. Lopetuspäätöksen tekeminen tuntui elämäni vaikeimmalta päätökseltä etenkin, koska asetelma oli täysin epäreilu. Rahat, ideat ja ymmärrys oli loppu, mutta en myöskään kokenut, että lopetukselle olisi selkeää perustetta, vaikka samaan aikaan olikin.

Lähdin koirien kanssa metsään. Elnan tuuhea häntä vaappui sen selän päällä kiekuralla puolelta toiselle. Se tarkkaili ympäristöään, tutki ojanpenkkoja ja leikitti nuorempiaan, eikä mistään olisi voinut päätellä, että vain hetkeä aiemmin se oli somistanut kodistamme painajaismaisen verinäyttämön.

Oloni kävi yhä tukalammaksi. Elna ei antanut vihjeitä olostaan, mutta sitä ei myöskään uskaltanut jättää hetkeksikään yksin. Tarkkailin sen olemusta ja mietin pääni puhki. Sydämeeni sattui, koska en ollut valmistautunut siitä luopumiseen, tällaisten asioiden kohtaamiseen tai mihinkään niistä tunteista, joiden keskellä yllättäen olin.

Epätietoisuus ja se, että jouduin päättämään jonkun toisen elämästä ajoi minut melkein hulluksi. Sydämeen sattui niin, että se tuntui fyysisenä viiltävänä kipuna rinnassa.

Perjantai-aamuna ymmärsin, etten voisi enää viikonlopun yli katsoa Elnaa sen luottavaisiin silmiin samalla, kun suunnittelin sen murhaa. Tartuin puhelimeen ja yritin pitää itseni kasassa, mutta murruin, kun keskustelimme niistä vaihtoehdoista, joilla ruumis – siis minun Elnani – saataisiin tutkittavaksi Eviraan lopetuksen jälkeen.

Jo pelkkä ajatus Elnasta luopumisesta tuntui käsittämättömän pahalta, mutta myös siltä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut. Se oli sellaisenaan asia, jota en olisi halunnut kohdata. Vielä vähemmän olisin halunnut kuulla siitä, kuinka koiran ruumis tulee pakata muovipussiin ja kuljettaa lopetuksen jälkeen Riihimäeltä Helsinkiin – siis jos mielii sen tutkimista – tai toisena vaihtoehtona ajoittaa koiran lopetus maanantaille, jolloin ruumiin saisi Matkahuollon kyytiin.

En tiennyt mitä tehdä, sillä kaikki vaihtoehdot tuntuivat ihan kamalilta. Tuntui väärältä pitää elossa koiraa, joka käyttäytyi itsetuhoisesti, mutta jonka lopettaminenkaan ei tuntunut tilannetta yhtään helpottavalta vaihtoehdolta. Toisaalta 8-vuotiaan erinäisistä vaivoista jo valmiiksi kärsineen koiran loputon tutkiminen ei sekään ollut järkevää tai edes taloudellisesti mahdollista, mutta pääni sisällä lopetukseenkin liittyi useita ristiriitoja ja kysymyksiä.

Tunsin itseni murhaajaksi. Tuntui, että petin Elnan, Inton, Olmin ja Alpin. Koko perheeni ja vielä itseni, koska en vain yksinkertaisesti osannut ja pystynyt tekemään enempää.

Kiitos vuosista, rakkaani, hyvästi ystävä

Elna lopetettiin perjantai-iltana. Vaikka se vaipui uneen rauhallisesti, kokemus oli raastava. Kun sielu oli jättänyt kehon ja sydän todettu pysähtyneeksi, pakkasin Elnan, oman perheenjäseneni, hoitajan kanssa isoon keltaiseen jätesäkkiin, joka suljettiin nippusiteellä. Tunsin, kuinka pala sydämestäni murtui tuhansiksi pieniksi siruiksi.

Valitsin kuvastosta Elnaa parhaiten kuvaavan uurnan sen tuhkille. Ennen kuin saisin tuhkat kotiini, olin tehnyt päätökseni ja kuljetin koiran ruumiin autoni takaluukussa Helsinkiin Eviran kylmiöön. Syytä koiran oirehtimiselle lähdettäisiin tutkimaan ruumiinavauksen kautta.

Elnan lopetuksesta on tätä kirjoittaessani kulunut viikko ja kaksi päivää. En edelleenkään tiedä, mitä ajatella. Raastavin kipu on hellittänyt, mutta koti tuntuu tyhjältä ja mielessäni on vain yksi ajatus. Miksi?

42