Rentouttava viikonloppu maalla

Tämä tuli todella tarpeeseen. Kaksi päivää huoletonta eloa ja oloa: remmeittä lenkkeilyä, runsasta liikuntaa ja auringon valosta nauttimista niin sisällä kuin ulkonakin.

Kotoa oli kiva paeta etenkin, kun Elna oli aamupäivän aikana paloitellut yhden traakkipuun. Sen takia koko paikka tuntui heti paljon kolkommalta, sillä vaikka koti on siellä, missä koiratkin, niin viherkasvit ne vasta kodin tekevätkin.

Kun olin palautunut pahimmasta traakkipuun tuhon aiheuttamasta shokista, pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdimme jälleen kummityttöni Ciran luokse maalle.

Viime vuonna tuntui, kun Ciran luona aika olisi pysähtynyt, mutta viime kerralla karma kohteli meitä hieman paskamaisemmin. Silloinkin tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta on huomattavasti mukavampaa, että aika pysähtyy rattoisasti sohvalla hiljaisuutta kuunnellen kuin kylpyhuoneen laattoja ripulista pestessä.

Tällä kertaa minulla ei ollut viikonloppua kohtaan minkäänlaisia odotuksia, kun hyppäsin pihan edustalla autostani ja avasin suuren puisen portin, josta sisäänpääsy Ciran kotipihaan kävi.

Ehkäpä juuri sen takia maailmankaikkeus tarjosikin taas parastaan. Meitä suosi paitsi kaunis aurinkoinen talvisää, myös Ciran moitteeton vatsan toiminta. Kun kasassa on jo valmiiksi hyvä porukka, onnistuneeseen viikonloppuun ei tarvita paljoa muuta.

Kaiken kukkuraksi olin pakannut mukaani lumikengät, joita en ollut päässyt käyttämään viime vuosien aikoina ollenkaan vallitsevan (tai vallitsemattoman) lumitilanteen takia.

Lumikengät mahdollistivat tutkimusmatkan jään yli sellaiseen metsäsaarekkeeseen, jonka ympäri olin aiempina kesinä soutanut vanhempieni kesämökiltä.

Olin varma, että kohtaisimme saaressa tuhatsarvisia metsäkauriita ja löytäisimme tiheän puuston takaa avautuvan kristallilaakson, mutta metsäsaareke olikin aivan tavallinen saari, vaikka se olikin aina kesäiltoina ohi soutaessani näyttänyt niin mystiseltä, kun auringon viimeiset säteet loivat siihen taianomaisen valon.

Vaikka saari osoittautuikin melko tavanomaiseksi saareksi, sieltä löytyi ymmärrykseni mukaan ensiluokkaisen herkullisia pupun papanoita, joita Olmi ja Alpi keräsivät kitusiinsa silmät kiiluen. Myös juuret ja multa olivat herkullisia ja maistuivat erityisesti Intolle.

Cira, jonka elämässä pupun papanat ja erilaiset luomuviljelmät ovat arkipäivää, ei ymmärtänyt citykoirien ihastuneita huokauksia edetessämme saarelta toiselle.

Sillä oli toisenlaiset herkkuateriat mielessään. Se lähti vaivihkaa katsomaan, olisiko kaukana rannassa sijaitsevassa suuressa maalaistalossa sille ruokaa, joka aiheuttaisi samanlaista ilon ja onnen tunnetta, kun pupun papanat ja multa sen citykollegoille.

Onneksi huomasin sen aikeet juuri ennen, kuin joukosta livennyt jättiläinen rantautui vieraalle tontille. Huutoni pysäytti sen askelluksen, mutta ei saanut koiraa vielä epäilemään ideansa nerokkuutta. Kävimme minuuttien mittaisen keskustelun (huutaen ja elehtien jään halki) siitä, kannattaako metsän taruolennolta näyttävän jättiläisen ilmaantua yllättäen vieraan talon kynnykselle kyselemään ruokaa.

Minä huusin, viittelöin, hoputin ja kehuin, mutta kaukaisuudessa mietteliäänä seisova irlanninsusikoira katsoi vuoroin päämääräänsä (jonka se oli miltei juuri saavuttanut) ja sitten taas minua. Siitä näki, että se harkitsi tarkoin, kumpaan suuntaan sen olisi kannattavaa lähteä.

Kun se lopulta päätti lähteä takaisin luokseni – kuitenkin edelleen taakseen kaihoisasti vilkuillen – tunsin itseni melkoiseksi koirakuiskaajaksi. Ciraan ei ole kovinkaan helppo vaikuttaa silloin, kun se on päättänyt jotain.

Saavuttuamme takaisin tukikohtaan onnistuneen tutkimusmatkan jälkeen minä ja pari pientä vinttikoiraa nautimme auringon valosta ja lämmöstä paraatipaikalla sohvalla. Se oli selkeästi sijoitettu juuri siten, että auringon viimeiset säteet osuivat siihen täydellisesti lämmittäen mukavasti ikkunankin läpi.

Siinä hetkessä kiireettömässä sunnuntai-iltapäivässä oli kaikki. Tällaista koiranomistamisen pitäisi aina olla, mietin, kun katsoin ympärilläni tyytyväisinä nukkuvia koiria.

13

Hävityksen kauhistus – koiran kivun oireet

Koirat aavistivat, että jotain on tekeillä, sillä lauantaiaamu oli tunnelmaltaan kiireinen ja jännittynyt. Etsin katkenneen nahkaremmin tilalle epätoivoisesti uutta ja kirin aamutoimissa, jotta ehtisimme kymmeneksi ulos. Valokuvaaja oli tulossa ottamaan muutaman kuvan maaliskuussa julkaistavaan juttuun, johon olin antanut haastattelun jo aiemmin.

En ollenkaan tiennyt mitä odottaa. Vaikka kuvausmaailma oli minulle tuttu, en oikein ikinä ollut viihtynyt kameran väärällä puolella. Kun tunnen oloni epämukavaksi kasvoni vääntyvät epäluonnolliseen irvistykseen, mikä ei ainakaan edesauta hyvien kuvien tallentamista. Tuntui siltä, että lähtökohdat suhteellisen suureen lehteen päätyvien kuvien onnistumiselle olivat surkeat.

Joka tapauksessa kuvaustilanne ei itsessään ollutkaan yhtään hullumpi. Kärsivällinen ja ystävällinen valokuvaaja antoi hyviä neuvoja ja ajatuksemme kuvauspaikkojen suhteen tuntuivat kohtaavan hyvin.

Kun kuvat saatiin otettua olin helpottunut ja iloinen. Siitäkin huolimatta, että metsäpolulla kohdalle osunut koirakko oli aiheuttanut Elnassa ja Olmissa tavanomaista voimakkaamman reaktion. Sellaista haukkurähinää ei voi olla pistämättä merkille, mutta sivuutin aiheen omaan jännittyneisyyteni ja Inton luotsaaman energiaan vedoten.

Into oli koko kuvauksien ajan ollut äärimmäisen kiinnostunut kuvaajasta, jonka jalkojen juuressa se kujersi ja vinkui silloinkin, kun sen olisi pitänyt olla poseeraamassa muun lauman kanssa minun luonani.

Aamulenkin lisäksi tunnin kuvauksissa olleet koirat jäivät kuitenkin tyytyväisen oloisina kotiin, kun minä lähdin täyttämään aamupalaa ilman jäänyttä vatsaani brunssille ystävieni kanssa.

Päivä oli kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa oli kevään tuntua. Viikonloppu oli vasta alussa ja mieli oli korkealla etenkin herkullisen aamiaisen jälkeen.

Kunnes saavuin brunssilta takaisin kotiin.

Olin juuri puhelimessa äitini kanssa kun silmäni osuivat hävityksen kauhistukseen. Siinä hetkessä näky tuntui vievän pohjan koko loistavan alun saaneelta viikonlopulta. Lopetin puhelun ja katselin ympärilleni.

Kaikki muu oli ennallaan, paitsi makuuhuoneen lattialla makaava tuhanteen osaan silputtu vanha ja (ennen niin) näyttävä lohikäärmepuu, lahjaksi saatu pässinkallo (jonka sarvi oli katkennut) sekä sekarotuinen Elna, joka läähätti eikä oikein osannut asetella itseään edessäni avautuvaan näkymään.

Koira vaikutti epänormaalilta, ehkä jopa hysteeriseltä. Se oli niin poissa tolaltaan, ettei mieleeni tullut olla sille edes vihainen. Surkeasta olemuksestaan huolimatta se tarkkaili vahvasti kasvojeni ilmeitä ja kun pyysin sen lähelleni, se painoi otsansa minua vasten ja jäi siihen.

Yritin kysyä siltä, mitä täällä on tapahtunut. Se ei heiluttanut häntäänsä tai yrittänyt lipoa kasvojani – se oli yhtä eleetön ja sanaton, kun minäkin siinä tilanteessa.

Sellainen koira, joka tavanomaisesti on luotettava ja looginen; aurinkoinen, mutta täpäkkä ja toimii arjessa kuin ajatus, on hirvittävää nähdä sellaisessa tilassa. Ennen kaikkea siksi, ettei siltä voi kysyä, mikä on vialla.

Vaikka minua harmitti – suoraan sanottuna itketti – mahtavan traakkipuun ja pässinkallon tuho, päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin huoli koirasta ja suhteesta, jossa olimme aiemmin voineet luottaa toisiimme tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun olin valehtelematta miltein tunnin surrut traakkipuun kohtaloa sen rippeiden äärellä ja istunut makuuuhuoneen sängyllä yrittäen saada vieressäni uupuneena makaavaan Elnaan jonkinlaista telepaattista yhteyttä (ei, ei onnistunut tälläkään kertaa) keräsin itseni ja varasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille ja hyvälle osteopaatille, jonka vastaanotolta olimme saaneet jo kesällä valtavasti tietoa ja apua.

Vaikka mittavien kliinisten tutkimusten ja kehon rakenteellisten ja toiminnallisten häiriö- ja kiputilojen tutkiminen samanaikaisesti olisikin kallista puuhaa koin, että olemme päätyneet tilanteeseen, jossa koiran läpikotainen tutkiminen olisi ainoa vaihtoehto. Sekä koiran kokonaisvaltaisen terveydentilan kartoittamisen, että oman mielenrauhani puolesta.

Elna ei ole sellainen koira, joka muuten vaan nyppisi kasveja systemaattisesti pieneksi silpuksi. Kun toiveikkaana keräsin lohikäärmepuun osia talteen maljakkoon minulle kävi harvinaisen selväksi, että koirasilppuri oli tehnyt niin tarkkaa työtä, ettei pelastettavaa juurikaan jäänyt. Ei, vaikka puu oli alunperin ollut yli metrin mittainen.

Aiemmin vastaavaa tuhoa oli tehty tammikuussa 2015, kun kirjoitin meitä vaivanneesta tuholaisongelmasta postauksessa Asuuko meillä tasmanian tuholainen. Tuolloin Elna asui parantumattomasti sairaan skotlanninterrierivanhuksen kanssa.

Muistan sen hermostuneen läähätyksen ja anelevan katseen aina, kun lähdin kotoa pois. ”Älä jätä meitä nyt” se tuntui sanovan.

Eikä mennyt kuin pari päivää, kun perheemme skotlanninterrierin tila romahti ja se jouduttiin lopettamaan. Meillä kaikilla kesti toipua menetyksestä, mutta sen koommin Elna ei enää oireillut ennen kuin taas helmikuussa 2016 kun Elnan oireilut alkoivat Inton sairastuttua.

Lienee sanomattakin selvää, että jos tämän kevään perusteellisissa tutkimuksissa Elnasta ei löydy mitään, tutkimukset jatkuvat toisiin koiriin. Elna on niin herkkä koira, että tällä historialla ne olisi varmaankin jo pitänyt aloittaa. Mutta kun vaihtoehtoja on kolme, koen loogiseksi aloittaa Elnasta etenkin, kun sillä viime kesänä todettiin migreeniä.

Pitäkäähän peukkuja ystävät. Kyllä tämä tästä, vai mitä?

27

Reissu-unelmia

Kun unelmat sanoo ääneen, ne saattavat vaikka toteutuakin. Elämäni on ollut viime aikoina niin vaiherikasta, että toisin kuin Nata, minä en enää edes osaa unelmoida elämääni vuoden päähän. Vielä vähemmän pystyn kuvittelemaan, mitä elämäni voisi olla viiden vuoden kuluttua!

Viimeisen parin vuoden aikana elämässäni on tapahtunut rytinällä. Pari vuotta sitten saavutin yhden suurimmista unelmistani, kun sain vakituisen työpaikan koulutustani vastaavalta alalta.

Mikä minulle on ensiluokkaisen tärkeää, työni on mielenkiintoista, monipuolista ja joustavaa. Sen lisäksi, että voin tehdä etäpäiviä kotoa koirien kanssa, saan toisinaan myös matkustella. Elää sellaista elämää, mikä on hyvää vastapainoa ulkoilupuvuille ja koirankarvoille.

Kun olin viimein saavuttanut kovasti tavoittelemani paikan työelämästä, huomasin, ettei pitkäaikainen parisuhteeni vastannut niihin odotuksiin, joita minulla elämältäni oli. Sellaisen havainnon tekeminen on kaikin puolin ikävää ja tuskallista ja johti lopulta siihen, että vaihdoin pitkän parisuhteen ja kookkaan omistusasunnon pieneen kaupungin vuokra-asuntoon. Sekä koiranpentuun.

En ehtinyt asumaan kauaakaan uudessa vuokra-asunnossani, kun sen enempää suunnittelematta luokseni muutti Alpi. Se vain löytyi autoni etupenkiltä palattuani kotiin Pirkkalasta.

Elämän eteenpäin suunnittelu ja jopa tulevaisuudesta haaveilu on ollut erityisen hankalaa juuri siksi, että minusta tuntuu, etten edes aamuisin tiedä, mitä ilta tuo tullessaan. Toisaalta tämä on vaihe, joka varmasti liittyy siihen, miten hukassa vielä olen, mutta välillä taloudellisia ja henkisiä ongelmia on ollut niin paljon, että en ole voinut olla edes varma, selviänkö seuraavaan aamuun.

Kaikesta huolimatta minulla on aina ollut unelmia. Realistisia ja epärealistisia, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia. En ole koskaan välittänyt siitä, onko tie unelmiani kohti kivikkoinen vai mutkaton: olen nähnyt päämäärän niin selkeänä mielessäni, että kaikki tehty tai tehtävä työ on tuntunut sen arvoiselta.

Yksinkertaisimmillaan se näkyy työskentelystäni koirieni kanssa. Aina, kun minulle on tullut uusi koiranpentu, näen mielessäni katkelmia yhteisestä tulevaisuudesta: mutkattomasta kaverista, joka on helppo ottaa mukaan minne tahansa ja luotettavasta ystävästä, jota on helppo rakastaa. Tällaiset mielikuvat tulevasta auttavat kestämään vähemmän mukavat ajat kiukuttelevan teinikoiran kanssa ja keräämään kaiken kärsivällisyyden silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Myös kaikkia koiranpennun kasvatukseen liittyviä päätöksiä, kuten sitä, saako hihnassa tällä kertaa vetää ja miten ruokapöydän ääressä käyttäydytään, ohjaa aina unelmani siitä, miten tulevaisuuden ihannekoirani käyttäytyisi edellä mainituissa tilanteissa.

Samanlaiset haavekuvat tulevaisuudesta kantavat myös arjessa vaikeimpien aikojen yli, vaikka joskus ne tuntuvatkin olevan niin sakean sumun peitossa, ettei niitä enää meinaa edes nähdä tai muistaa.

Jokainen, joka minut tuntee tietää, että olen ahkera ja työlleni omistautuva ihmistyyppi. Ei varmasti ole kerta eikä kaksi, kun olen kieltäytynyt illanvietosta tai perunut sovitun menon työkiireisiin (ja koiriin) vedoten. Pahoitteluni siitä.

Mutta sen myötä, kun olen viime aikoina auttanut ystäviäni koiranhoidossa niin Islannin matkan ajan kuin myös erinäisten lyhempien viikonloppureissujen ajan sekä kuunnellut tarinoita upeista seikkailuista, olen alkanut miettimään, voisiko minunkin elämässäni olla muuta, kuin arkinen koiraelämänpyöritys ja työnteko, jolla edellä mainittu rahoitetaan.

Osaltaan Instagramin silotellut ja suloiset reissukuvat ovat edesauttaneet mieleeni hiipineitä reissu-unelmia ja matka-ajatuksia. Vaikka pystynkin vaivatta unelmoimaan itseni lekottelemaan Balille tai vaikkapa Espanjan auringon alle, suurimmat unelmani ovat sellaisia, joihin voin yhdistää seikkailut ja minulle tärkeitä hahmoja – kuten koirani.

Olemme aina ollut tiivis porukka ja koirani ovat viimeisen parin vuoden aikana kulkeneet mukanani miltei kaikkialla, oli kyse sitten automatkasta S-marketin parkkipaikalle, päiväretkelle Evolle tai kahvittelemaan vanhempieni luokse. Tämä ei alun perin ole juontanut juuriaan suuresta koirarakkaudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei kotona koirien kanssa ole enää ollut toista ihmistä, joka voisi pitää koirille seuraa minun ollessani poissa kotoa.

Joka tapauksessa koirat kulkevat mukanani luontevasti tilanteesta toiseen: neljä koiraa kulkee sujuvasti mukana, vaikka syli olisi täynnä kantamuksia ja ranteesta roikkuisi kauppakasseja. Olen myös havainnut koirieni mutkattomuuden majoittaessani niiden kanssa ystävieni koteja, joten miksipä en kokeilisi, miltä todellinen reissuelämä tuntuisi.

Ainakin se on nyt sanottu ääneen. Paljastettu universumille! Olen mielessäni visualisoinut pienen reissu-unelmani niin, ettei se ole enää kuin valmisteluja vaille toteutettavissa.

En osaa vielä sanoa, tuleeko kyseeseen seikkailu Suomen rajojen ulkopuolella vai maakuntamatkailua osana kesälomaa. Uskon kuitenkin vahvasti, että palaset alkavat loksahtelemaan kohdalleen juuri siten, kuten Juliakin havainnoi joulukuisessa blogiartikkelissaan.

Joka tapauksessa luulen ja ainakin toivon kovasti, että tässä blogissa päästään tämän vuoden aikana seuraamaan koirien kanssa toteutettua reissuelämää, enemmän tai vähemmän kaukana kotoa.

Jos sinä olisit minä, minkälaisen matkan toteuttaisit koirasi tai koiriesi kanssa ja minne?

7