Kovan onnen Olmi – fyysisen trauman kokeneen koiran seuranta

YHTEISTYÖSSÄ THERMIDAS VET

Olmin ollessa 10 viikon ikäinen huomasin, että sen vasemmassa tassussa oli ongelma. Ne blogini lukijat, jotka ovat seuranneet matkaamme jo vuosien ajan, eivät välttyneet kuulemasta mustasta pilvestä, joka oli täyttänyt ajatukseni ja arjen, jonka koiranpennun kanssa piti olla ihanaa ja huoletonta.

Se ei ollut. Pennun varpaat eivät olleet enää tiiviissä rivissä rinnakkain, vaan joukosta erottui pitkulaisia, kuin venähtäneitä varpaita.

Oli vaikea saada asiantuntevaa apua tai tietää, mitä pitäisi tehdä. Yritin etsiä tietoa koiran pitkulaisiksi käyneistä varpaista, venähtäneistä ligamenteista ja muista tassuvaurioista, mutta mieltäni tyynnyttävää tietoa ei ollut tarjolla.

Päädyimme ortopedin pakeille Helsinkiin. Hän tutki varvasongelmaa ja korjasi vasemman tassun pitkulavarpaan virheasennon kirurgisesti koiran ollessa vain 11 viikon ikäinen.

Mutta ongelmat eivät loppuneet siihen. Kun Olmi oli 12 viikkoa vanha, se oli viettänyt jo puolet ajastaan (meillä) uudessa kodissaan täydellisessä liikuntakiellossa. Se ei ollut helppoa aikaa vilkkaan, ja sittemmin myös hyvin turhautuneen pennun kanssa. Sen vasen tassu oli yhä paketissa kun huomasin, että oikeassa etutassussa on samanlainen ongelma: pitkulaiset varpaat työntyivät ulos aiemmin niin sievästä ja tiiviistä pennun tassun varvasrivistä, enkä voinut olla varma, olivatko ne jotenkin katki.

Epätietoisuus, harmi ja epävarmuus koiran tulevaisuudesta värittivät päiviä, joiden olin kuvitellut olevan täynnä huumaavaa pennuntuoksua, yhteisiä seikkailuja ja yhdessä koettuja ilon ja opin hetkiä.

Iloinen pentukesä oli silmän räpäyksessä vaihtunut painajaismaiseen tunteeseen siitä, etten tiennyt, miten tässä vielä käy. Eihän yksikään koira voisi elää laskematta painoa täydellisesti etutassujensa varaan – pakkohan varpaiden oli kestää painoa. Täytyihän tassun oikean asennon pystyä tukemaan vinhaa vauhtia juoksevaa vinttikoiraa yhä nopeampiin juoksusuorituksiin; vaan mitä, jos ei?

Neljän kuukauden iässä Olmi oli operoitu kahdesti. Ensin leikattiin toinen tassu ja heti, kun sen otaksuttiin kestävän yksin koko etupään painoa, leikattiin toinenkin. Sen lisäksi, että olin käyttänyt koiraa ortopedillä, pennun arkeen kuului myös käynnit taitavan osteopaatin pakeilla. Suoritin Olmin kanssa kuntoutuksen eri vaiheiden mukaista jumppaa: milloin kävelytin sitä erilaisissa maastoissa, milloin se jumppaili puunrunkojen ja kivien päällä. Se kävi uimassa ja sille tarjottiin pikkuhiljaa yhä monipuolisempaa liikuntaa, pikkuhiljaa enemmän.

Vaikka aurinko raotteli säteitään oksien lomasta, en tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi. Skenaarioita oli lukuisia, eikä mieluisimpana se, että koiran keho voisi alkaa hylkimään tassujen ohuen ihon sisäpuolelle asennettuja tukisidoksia. Muitakin vaihtoehtoja oli, mutta niitä hyviä ei kovinkaan monta.

Ojasta allikkoon – kuinkas sitten kävikään

Olin huolesta suunniltani, vaikka koiran eläinlääkärikonsultointeihin, leikkauksiin ja hoitoihin oli käytetty yli 3 000 euroa. Vakuutusyhtiö maksoi kuluista osansa, mutta silti koiran mukanaan tuoma kulurakenne tuntui kestämättömältä ja oli vähällä ajaa minut vararikkoon. Sen lisäksi, että taloudellinen pelivara alkoi loppumaan, myös henkinen jaksaminen oli kortilla. Unelmieni pentukesää ei koskaan tullutkaan.

Kun Olmin molemmat etutassut oli operoitu ja koiran arkeen sai asteittain lisätä liikuntaa myös vapaana, seuraava ongelma oli jo kulman takana.

Olmi juoksi päin puuta, minkä seurauksena se vaipui shokkiin ja sen takapää halvaantui. Se oli kuin onneton riepu, kun nostin sen maasta: sen jalat eivät kantaneet, eikä koira reagoinut ympäriistönsä.

Olin varma, että se oli nyt siinä. Mutta metsästä autoon ja autosta päivystävälle eläinläkääriasemalle kannettu koira alkoi kuin alkoikin reagoimaan ympäristöönsä suonensisäisen kipulääkkeen myötä. Sen takaraajat alkoivat toimimaan. Vaikkeivat ne klinikalta lähtiessä olleet vielä täydellisessä toimintavalmiudessa, ne oli jotakuinkin käyttökelpoiset koiran juopuneen oloisesta kävelytyylistä huolimatta.

Tuntien kuluessa, vaihtuessa päiviin ja lopulta viikkoihin, koira alkoi käyttämään kehoaan yhä paremmin. Erilaiset kuntouttavat harjoitteet kuuluivat edelleen tiiviisti arkipäiviimme.

Kaiken sen jälkeen

Tänä päivänä Olmi on ulkoisesti kuin mikä tahansa whippet, etutassujen varpaita lukuun ottamatta. Koiran varpaat sojottavat kauniista rivistä ulkonevina – korjausleikkauksista huolimatta.

Sittemmin asiasta kokemuksia kysyneille olen kertonut, että jos minulla tuolloin olisi ollut se tieto, jonka omaan nyt, en olisi kajonnut koiraan kirurgisesti. Tilanne on tällä hetkellä samanlainen, kuin ennen leikkauksia.

(Tilanne kesällä 2020)

Koiran terveydentilan seuranta antaa tukea oikeiden ratkaisujen tekemiselle

On selvää, että vähemmänkin värikkäällä historialla katson koirani liikkeitä ja eloa kriittisellä silmällä. Olmilla on ollut takanaan kovat ajat, mutta nyt viisi vuotiaan koiran arjessa sen menneisyys ei juurikaan näy.

Selkein ongelmien aiheuttama haitta ilmenee sen suhteen, ettei Olmi kumarru etutassujen varpaiden päälle. Jos kumartuu, se vaikuttaa hyvin hankalalta. Sen puolesta ruoka tarjoillaan koiralle korotetusta ruokakupista siten, ettei sen tarvitse kumartua varpaiden päälle.

Näistä lähtökohdista lienee ilmeistä, että etsin jatkuvasti keinoja, joiden avulla pystyn tukemaan koirieni, mutta erityisesti Olmin, terveyttä ja hyvinvointia. Tarvitsen luotettavaa dataa, jonka perusteella minä ja alojensa ammattilaiset voimme tarjota koiralle sen hyvinvointia tukevia ratkaisuja ja seurata kehon tilannetta.

Lämpökuvantaminen apuna fyysisen terveyden diagnosoinnissa

Olen aiemminkin ollut kiitollinen siitä, että omistan koiria tällä vuosikymmenellä. Nykyään koiran fyysisen kuntouttamisen tueksi on olemassa lukuisia vaihtoehtoja. Suomessa kehitetty Dobo -jumppa, koirien vesijuoksu ja uimalat sekä osaavat fysioterapeutit ja osteopaatit ovat lunastaneet paikkansa.

Myös terveyden seurantaan on nykyisin hyviä työkaluja. En voisi olla ylpeämpi siitä, että erinomaisen ratkaisun tarjoaa jälleen suomalainen kehitystyö, josta vastaa kotimainen terveysteknologiayritys TherMidas Oy. Yritys on kehittänyt lämpökuvien analysointiin TherMidas VET Imager -ohjelmiston, joka huomioi eläinten lämpökuvantamisen erityistarpeet.

Ohjelmisto on kehitetty yhteistyössä suomalaisten eläinlääkäreiden kanssa. Sen avulla voidaan nopeasti ja luotettavasti analysoida eläimestä otettuja lämpökuvia ja työstää raportteja löydöksistä. Eläimestä otetut lämpökuvat tallentuvat tietokantaan, josta niitä on myöhemmin helppo hakea, jolloin kehon tilaa ja parantumisprosessia voidaan seurata.

Se, mikä yksinomaan lämpökuvantamisesta tekee ainutlaatuista, on, että eläimen fyysistä terveyttä voidaan arvioida nopeasti ja luotettavasti. Mikä parasta, lämpökuvantaminen ei edellytä eläimen rauhoittamista, säteilyaltistusta tai edes karvojen leikkaamista tai ajelua.

Lämpökuvantamisen perusteella ei tehdä varsinaista diagnoosia, mutta sen avulla voidaan tarkastella ongelman tai ongelmien sijaintia myös silloin, jos niiden alkulähde ei ole selvillä. Se sopii myös tilanteisiin, joissa eläin ei ole halukas antautumaan käsittelylle. Lämpökuvantamisen avulla voidaan siis nopeasti edesauttaa tutkimus- ja hoitotoimenpiteiden kohdentamista.

Kohdennettu hoito säästää aikaa ja rahaa — sekä nopeuttaa toipumista

Lämpökuvantamisella pystytään tutkimaan koko eläin kokonaisvaltaisesti, jolloin heti alusta alkaen päästään tarjoamaan asianmukaista hoitoa. Tämä voi lyhentää merkittävästi paitsi toipumisaikaa, myös tutkimusten ja hoitojen kustannuksia.

On luontevaa, että loukkaantuneella tai sairaalla eläimellä aktivoituvat myös kompensoivat mekanismit. Esimerkiksi koira, jolla on yksi kipeä jalka, kuormittaa sen puolesta enemmän muita jalkoja, jolloin oire saattaa näkyä ontumana toisaalla. Tällöin hoidon kohdentaminen voi olla vaikeaa, eikä eläin välttämättä saa apua juurisyihin niin nopeasti, kuin olisi mahdollista.

Esimerkiksi Olmista otettujen kuvien perusteella ilmeni, että koiran lihaksisto kuormittuu epätasaisesti. Etenkin rasitustilanteissa ja pitkään jatkuessaan tämä voi tarkoittaa sitä, että ongelma äityy kivuliaaksi ja päälipuolinkin silmillä havaittavaksi. Lämpökuvantamisen avulla pahimpia sudenkuoppia voidaan siis myös ennakoida ja parhaimmassa tapauksessa sudenkuopilta vältytään kokonaan. Lämpökuvantamisen avulla juuri oikeita hoitotoimenpiteitä on helppo suunnitella ja kohdentaa juuri oikeisiin paikkoihin.

Suurempien löydöksien puolesta on aina hyvä konsultoida asiantuntevaa eläinlääkäriä. Esimerkiksi Urheilukoiraklinikan johtava eläinlääkäri Laura Hakala kuuluu työnsä puolesta alansa edelläkävijöihin ja osaa perehtyä lämpökuvantamisraportteihin osana tarvittavan hoidon suunnittelua.

Lämpökuvantaminen onkin hyvä, täydentävä tutkimusmenetelmä, jota kannattaa hyödyntää erityisesti, jos muilla tutkimusmetelmillä oireiden syytä ei ole pystytty kunnolla paikallistamaan.

Myös näennäisesti täysin terve eläin voi saada suurta hyötyä lämpökuvantamisesta. Menetelmän avulla voidaan esimerkiksi tarkistaa, tukeeko lemmikille valitut varusteet (esimerkiksi valjaat) todella eläimen terveyttä, vai pääsevätkö ne aiheuttamaan enemmän hallaa kuin hyötyä. Jotkut valjaat voivat esimerkiksi painaa koiran selkää ei-toivotulla tavalla ja aiheuttaa koiralle pieniä, vuosien saatossa kasvavia fyysisiä ongelmia.

Ongelmien löytämisen lisäksi lämpökuvantaminen sopii hyvin hoidon vaikuttavuuden ja toipumisen edistymisen seurantaan; eli meidän tapauksessame erinomaisesti hankalasti vaurioituneen koiran terveyden ylläpitoon ja tukemiseen.

Lisää tietoa lämpökuvantamisesta ja listauksen eläinten diagnostisen lämpökuvantamisen koulutuksen ja näyttökokeen suorittaneista tahoista löydät osoitteesta thermidasvet.fi/.

7

Muutto koirien kanssa

Keskikesä meni silmänräpäyksessä, enkä näin jälkikäteen muista siitä paljoakaan. Kävin tavaroitani läpi, siivosin, pakkasin, kuljetin, pakkasin ja purin ja järjestelin.

Vaikka päällimmäisenä mielessä ei olekaan lämpimät kesämuistot, tulen silti muistamaan tämän kesän aina, sillä tänä kesänä unelmani toteutui.

Tarjous asunnosta, johon olin kevään lopulla rakastunut meni kuin menikin läpi, ja vaikka matkassa olikin käsittämätön määrä mutkia, täällä minä nyt kirjoitan: kodissani, jossa meidän on hyvä olla.

Kirjoitin huhtikuun lopulla siitä, miten merkittävässä asemassa hyvät ulkoilumaastot ovatkaan silloin, kun arkea eletään koirien kanssa. Koen, että yksi koiranomistajan hyvinvoinnin peruspilareista onkin se, että koirien kanssa ulkoilu ei ole päivittäin toistuva pakollinen paha, vaan onnekas tapahtuma, joka edesauttaa hyvinvointia.

Tiedostankin olevani hyvin onnekkaassa asemassa löydettyäni juuri meille täydellisen asunnon monipuolisten ulkoilumaastojen ääreltä. Meitä ympäröivät puistometsät, taajama-alueen kiemurtelevat kävelytiet, pellot, sysimetsät, purot ja järvi, joiden äärellä eripituisten ja monipuolisten lenkkien tekeminen on helppoa ja mukavaa. Monipuoliset ulkoilumaastot myös lisäävät mielenkiintoa lenkkeilyä kohtaan, sillä esimerkiksi talviaikaan sesonki saattaa hyvinkin tarjota ulkoilua järven jäällä siinä, missä syksy mahdollistaa ulkoilun sänkipelloilla.

Muutto koirien kanssa

Muutto oli yksinkertainen. Minulla oli avaimet uuteen kotiin jo pari viikkoa ennen vanhan asunnon luovutusta, joten pääsin kuljettamaan asunnolle jo hyvissä ajoin sellaisia tavaroita ja huonekaluja, jotka eivät kuuluneet arjen välttämättömyyksiin.

Varsinainen muutto ja edellisen asunnon loppusiivous osui viikonlopulle. Koirat olivat vanhalla asunnolla kanssani koko sen ajan, kun siivosin ja puunasin pintoja. Ne pitivät seuraa kärsivällisesti, vaikka kaikki mukavuudet sohvasta paksuun villamattoon olikin jo matkannut uuteen kotiin.

Kun kaikki oli miltei valmista, vein koirat autoon siksi aikaa, että pääsin vielä imuroimaan ja pesemään lattiapinnat.

Yhden aikakauden loppu

Siivottuani vielä lattiapinta-alat painoin ulko-oven kiinni, viimeistä kertaa. Se tuntui merkittävältä, kuin pisteeltä eräälle aikakaudelle, joka oli tuntunut tuskalliselta ja suhteettoman pitkäkestoiselta.

Vaikka entinen asuntoni ei ollut mikään kummitustalo, se symboloi väistämättä sitä aikaa, jota elin toipuessani Elnan ja Inton kuolemista.

Kun olin luullut, etten voisi enää vajota syvemmälle, Alpi sai kankkuunsa hurjan avohaavan ja minusta tuntui siltä, kuin me yhdessä olisimme uponneet mustaan syvyyteen, jossa perusturvallisuuden tunnetta ei enää ollut. Koiran olemuksesta oli kadonnut ilo ja kepeys, jota minullakaan ei ollut arkeemme tarjota.

Mutta kaikesta huolimatta elämä kantaa, ja aurinko paistaa joskus risukasaankin. Painaessani ulko-oven kiinni tunsin ennen kaikkea kiitollisuutta kaikesta, mitä tuo pieni sydämellinen paikka oli tarjonnut tueksi toipumiselleni.

Kannoin imurin ja siivoustarvikkeet autoon ja lähetin kiitokseni vuokraemännälle.

Toivon, että palaan tuohon kylään jälleen hevostenhoidon merkeissä yhdessä nelijalkaisten ystävieni kanssa.

Miten koirat reagoivat muuttoon?

Koirat reagoivat muuttoon varsin lunkisti. En osannut itsekään ennakoida katastrofia, sillä ovathan koirani jo kulkeneet matkassani seikkailusta toiseen. (Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miten paljon olemmekaan yhdessä kokeneet!)

Reilun vuoden laumaan kuulunut Sumu on sekin ehtinyt jo yöpymään uuden kotinsa lisäksi mm. kahdessa eri lomituskohteessa ja mökillä, joten sekin tuntui omaksuneen filosofiamme siitä, että siellä on hyvä, missä läsnä on turvallisuuden tunne, ravitut kuvut ja jotain pehmeää pepun alle.

Mitä muuta sitä kodilta kaipaisikaan – koti on siellä, missä sydän on.

16

Odotuksista, unelmista, oletuksista ja elämästä

Olen kirjoittanut aiemminkin koira-aiheisiin nähden hieman sivupoluilla risteilevistä ajatuksistani. Identiteetti hukassa -niminen artikkeli vuodelta 2018 oli yksi näistä, varmaankin miltei henkilökohtaisimpia kirjoituksiani koirablogini syövereissä. Riittävän lähellä silti: koirat ja identiteetti koiranomistajana ovat näytelleet elämässäni aina vahvaa roolia.

Jostain syystä minulla on ollut aina vahva tarve määritellä itseni, identiteettini. Kuka minä olen, mitä minä haluan ja kuinka minä etenen sitä kohti. Se liittyy ehkä jollain tavoin ihmisyyteen, ennen kaikkea kenties kunnianhimoon ja haluun edetä elämässä. Kuinka minä näen itseni, kuinka muut näkevät minut ja siihen, onko tuo kuva sitä, mitä minä haluan edustaa.

Aikani aihetta pyöriteltyäni ymmärsin, että tarpeeni määritellä itseäni on turha. Voin vain elää tunteen johdattamana, ilman ennalta määrättyjä raameja – ja katsoa mihin se johtaa.

Vaihtoehto C: Muu, mikä

Viimeisimpinä vuosina, juuri ennen kuin täytin 30 vuotta, tunsin, että ikäisiini nuoriin naisiin – miksei miehiinkin – kohdistui valtavasti odotuksia ja oletuksia.

Tuntui siltä, että oli tärkeää edustaa (A.) perheenäitityyppiä tai (B.) villiä sinkkuelämää elävää bilehilettä. Ahdistuin siitä, ettei välimuotoa tuntunut olevan: tunsin itseni ulkopuoliseksi omasta ikäkaudestani.

Jos vastauksena oli kaikesta huolimatta vaihtoehto C: Muu, mikä: hullu koiranainen, ei sekään tuntunut omalta. Kisoista saavutetut tittelit loistivat poissaolollaan. Taskussa ei ollut papereita sen koommin eläintenhoidon ammattitutkinnosta, kuin Kennelliiton kasvattajakurssiltakaan. Edes haavemaailmassani ei siintänyt unelma omakotitalosta suurella aidatulla tontilla, jossa koiraperheen elämä voisi olla eittämättä auvoisaa.

Niin, mikä tekee koiraihmisestä koiraihmisen, jos ei sen kaikki klassiset tunnuspiirteet. Tila-auto ja tunnuksenomaisesti aidattu omakotitalon tontti (tai tarhat), joiden ulkoasusta ei voisi erehtyä siitä, kuka vartioi täällä.

Klassiset stereotypiat suuntaviivoina

Voiko koiraihminen olla koiraihminen, jos sisustuksen tärkeimpänä osana eivät koreile ruusukkeet ja pokaalit? Jos kodin ihannetuoksuna ei ole jo ovelta tunnistettava Eau De Koira, eikä elämää siivitäkään koirien kanssa sovitut pakolliset menot? Onko mitään muuta keinoa olla koiraihminen, kuin elää ja hengittää koiria? Onko enemmän tai vähemmän oikeaa tapaa omistaa lemmikkejä, jos puhutaan nyt kuitenkin kaikista lain ja liittojen yleisesti hyväksymistä tavoista?

En halua, että minua ymmärretään väärin. Nautin tietenkin elostani koirieni kanssa, enkä usko, että yksikään tapa on huonompi tai parempi, kuin toinen. Kyse on kipuilustani oman minä -kuvani kanssa: minkälainen koiranomistaja minä olen, minkälainen koiranomistaja minä haluan olla?

Uskon, että jokaisen ihmisen on joskus syytä pysähtyä miettimään omia, henkilökohtaisia arvojaan. Elämästä tulee siten paljon helpompaa. Kun tietää, mitä itse edustaa, ei tule verranneeksi itseään muihin, mikä varmasti on yksi someaikakauden kuluttavimmista ilmiöistä.

Dogs are not our whole life, but they make our lives whole

Koirien hyvinvointi on minulle ehdottoman tärkeää ja haluan, että koirillani on käytössään parhaat mahdolliset resurssit, jotka tekevät niistä onnellisia. Olen koiriin orientoitunut ja henkisellä tasolla lemmikkieläimilleni valtavan omistautunut henkilö, mutta siinä ei ole kaikki.

Koirat ovat niin kiehtovia eläimiä, että niihin syventyessä voi helposti kadottaa koko muun elämän. Novascotiannoutaja Inton ja hollanninpaimenkoiramix Elnan kuoleman myötä tuntui siltä, kuin olisin paiskautunut rantakiveen valtavan hyökyaallon kourissa. Kokemus oli kipeä, mutta kun tokenin, ymmärsin, että tasapainon vuoksi tarvitsen elämääni paljon muutakin, kuin koirat.

Se ei vähennä rakkauttani koiriin: jos mahdollista, se syventää sitä. Tiedättehän sanonnan, koirat eivät ole koko elämä, mutta ne tekevät elämästä kokonaisen.

Maalaisunelmia

Minä ja lähipiirini kuvittelimme pitkään, että minun paikkani on maalla eläinten keskellä. Se tuntui yhtä selkeältä ajatukselta kuin se, että kalat kuuluvat veteen ja linnut puihin ja taivaisiin.

Kuten olen aiemminkin kertonut, minulla oli teinityttönä kotonani pieni eläintarha. Kissoja, koiria, kaneja, marsuja, kesyhiiriä, hamstereita ja vastuutehtäviä eläinsuojeluyhdistyksen kodittomien eläinten osalta.

Lisäksi olen päässyt lomittamaan erilaisia koira- ja hevosperheitä ja seurannut vuosien ajan ihmisiä, jotka elävät unelmaani eläinten keskellä maalla. Ajatus on äkkiseltään varsin ihastuttava, mutta elämäntapa sitova, kuluttava ja kallis. Vuodet eläinten kanssa ovat kuorineet kohdallani tästä unelmasta sen höttöiset hattarareunukset, enkä osaa nähdä ajatusta enää kovinkaan maalaisromanttisena.

Elämä maalla sopii varmasti tietyn tyyppisille ihmisille, mutta joudun karsimaan itseni tästäkin porukasta pois. Ajatus on hätkähdyttävä, sillä eläimet ovat aina olleet merkittävässä roolissa elämässäni.

Intuition ja kohtalon johdattamana

Asiat konkretisoituivat kevään myötä, kun aloin etsimään itselleni asuntoa parempien ulkoilumaastojen ääreltä. Tarkoituksenani oli asettautua uudelleen vuokralle. Se on käytännönläheinen ratkaisu ihmiselle, jolla ei ole esimerkiksi lasten tai työpaikan vuoksi velvoitetta asettua tietylle paikkakunnalle pysyvästi.

Tutkin vuokra-asuntojen tarjontaa, kävin asuntonäytöissä ja ohimennen puhuin unelmistani ääneen; siitä, kuinka pitkään olin ihaillut erästä rivitaloyhtiötä tutun pellon kulmassa monipuolisten ulkoilumaastojen äärellä.

Sain kuulla, että nimenomaisessa rivitaloyhtiössä oli kaksi tyhjää asuntoa: yksi, joka oli myynnissä, sekä yksi, joka etsi uutta vuokralaista tiloihinsa. Tilanne tuntui absurdilta, sillä elämä oli tuntunut yhtä vastoinkäymisten suolta jo parin vuoden ajan Elnan ensioireista alkaen. Pelkkää alamäkeä koirallisesti, taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti. Isoja taloudellisia tappioita, hankaluuksia toisensa perään. Ja yhtäkkiä pilkahdus siitä, ettei unelmointia ja unelmistaan ääneen puhumista pitäisi koskaan lopettaa.

Pistin heti töpinäksi. Sovin vuokra-asunnolle näytön ja kirjoitin kirjeen myynnissä olevan asunnon omistajalle. Jälkimmäinen oli se, jota pääsin ensiksi katsomaan.

Voiko asuntoon rakastua?

Siinä minä sitten seisoin pienen rivitalokodin eteiskäytävällä. Mietin, koska viimeksi olen näin vahvasti tuntenut saapuvani kotiin. Katsoin kaikkia asunnon yksityiskohtia, kuvittelin meidät sinne.

Olohuoneen ikkunoista ei näkynyt Sumun tulevaa kiitorataa. Suurista ikkunoista avautui pieni, hieman kärsinyt, mutta edelleen sievä puutarha, joka oli vuosien ajan odottanut omaa ihmistään.

Asunnon etupiha ei vaikuttanut koirien paratiisilta yhtään sen enempää. Se vaikutti enemmänkin viihtyisältä tilalta vastaanottaa vieraat, juoda maitoa kahvin kanssa ja ihailla loppukesästä etupihan istutusten kukintoja.

Silti – vaikka tätä paikkaa ei voinut ihailla koirien näkökulmasta – se tuntui enemmän vatsan pohjassa, kuin mikään pitkään aikaan. Voiko asuntoon rakastua? Voiko koiraihminen rakastua asuntoon, joka ei ole omakotitalo? Ajatus tuntui järkyttävältä ja epäloogiselta.

Toisen saman taloyhtiön asunnon näyttö oli sovittu samalle päivälle, hetkeä myöhemmälle. Astuessani vuokrakohteeseen sisälle henkeni oli jo valmiiksi salpautunut, olemukseni täynnä intoa ja odotuksia.

Mutta paikan päällä ei odottanutkaan se tunne, joka huokui vahvana edellisessä kohteessa. Huomasin ajattelevani, että jos joskus päädyn helvettiin, se on varmasti tällainen. Paikka unelma-asuntoni vieressä, pohjapiirrokseltaan miltei samanlainen, mutta yksityiskohdiltaan luotaan työntävä ja vastenmielinen.

Sen kokemuksen jälkeen pyörin sängyssäni monia öitä. En ollut suunnitellut asunnon ostoa, mutta mitäpä, jos edessäni oli rahaa vastaan mahdollisuus Muuttaa Kotiin?

Omanlaisensa elämä

Voisiko koirakatraan emäntä edes haaveilla muusta, kuin omakotitalosta, eikö sellainen olisi hölmöä? Miksi niitä koiria piti olla niin paljon, jos vaihtoehtona ei edes pitänyt metsän keskellä sijaitsevan torpan rajaamista? Kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Olenko hullu?

Olenko ollenkaan oikeanlainen? Miksi minä en haaveile lapsikatraasta, miksi en bilettänyt ollessani sinkku? Pitäisikö isolla pihalla varustetun omakotitalon olla jokaisen koiramuijan unelma, kuoppineen, koirankakkoineen ja pihalle raijattuine, sateen riepomine leluineen?

Kirjoitin kuvatekstiin Instagramiin siitä, onko ok elää omanlaistaan elämää. Sellaista, jonka käsikirjoitus ei etene tuttuja uria. Onko ok elää sellaista elämää, joka saa oman sydämen läikkymään ilosta. Onko ok sivuuttaa asiat, jotka eivät itseä kiinnosta ja onko ok starttailla moottoria, vaikka on jo kertaalleen ajanut sata lasissa mäntyä päin.

Elämän ainutlaatuisuus ja sen hyväksyminen

Onneksi kirjoitin. Sain paljon hyviä vastauksia ja käsityksen siitä, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Kokemus siitä on usein tärkeä. Varmaan siksi olen innostunut avaamaan ajatuksiani useamminkin netissä. Ruutujen toiselta puolelta löytyy aina joku, joka voi samaistua, vaikka omassa lähipiirissä itsensä kokee kummajaisena.

Keskustelu Instagramissa osoitti, että teki elämässään minkälaisia valintoja tahansa, löytyi joukosta aina epäilijöitä. Jos ei ulkopuolelta, sellainen löytyi itsestä. Ne, jotka elivät unelmiensa siivittämänä lasten keskellä, olivat tulleet vanhemmiksi liian varhain – tai liian myöhään. Ne, joilla ei ollut lapsia miettivät, pitäisikö olla. Ja ne, jotka elivät ruuhkavuosiaan lasten keskellä ihailivat uraorientoituneita ikätovereitaan tai haaveilivat samanlaisista matkoista, kuin mihin naapurit kykenivät. Pitäisikö minunkin opiskella uusi ammatti? Pitäisikö matkustella? Ostaa vene? Lasketella, joogata, crossfitata?

Luin kommentteja ja ymmärsin, että loppujen lopuksi meidän kaikkien polut nykyhetkeen ovat varsin omanlaisiaan – siitäkin huolimatta, miltä ne nopealla silmäyksellä näyttävätkään. Meidän ei kannata verrata itseämme muihin, vaan keskittyä oman sisimpämme äärelle: sen, minkälaisen elämän minä haluan. Mikä minulle on tärkeää.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ei ole. Kaikenlaiset raamit ja lokerot ovat vain turhaa kuvitelmaa, eikä oletuksia kannata tehdä. Meidän jokaisen polut nykyhetkeen ovat kaikki omanlaisiaan välittämättä siitä, miten normaalilta tai epänormaalilta niiden taittaminen on ulkopuolisista näyttänyt.

Ja siksi juuri minä, kuten varmasti juuri sinäkin, olemme juuri nyt oikeassa paikassa, oikeiden asioiden äärellä. Ja niinpä minä lähetin tarjouksen rivitaloasunnon ostamisesta; ajatella, kolmen koiran omistajana.

Ps. Blogiani voi seurata myös blogipalvelu Bloglovinin kautta.

32