Pojat on poikia

Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.

Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.

Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.

Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.

Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?

Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan. 

Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.

En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.

Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.

Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.

Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.

Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.

Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.

Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.

Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.

Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.

Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.

Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.

Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.

28

Miten valitsen blogiyhteistyöni?

Kevät on herättänyt erilaiset yritykset markkinoinnin saralla ja on ihastuttavaa huomata, että moni yritys haluaa tarjota Olmille ja Alpille pieniä etuja näkyvyyttä vastaan.

Purematta Paras -blogimedia on minulle rakas ja pitkäaikainen harrastus, joten olen imarreltu jokaisesta yhteydenotosta, joka koskee halukkuuttani erilaisiin toimiin ja kampanjoihin.

Etenkin viimeisen puolen vuoden aikana yhä useampia yhteydenottoja on kolahdellut sähköpostilaatikkooni ja toisinaan käyn itseni kanssa pitkiäkin keskusteluja siitä, minkälaisiin yhteystyötarjouksiin tartun ja millaisia tuotteita ja palveluja olen valmis nostamaan esille. Minulle ei ole samantekevää, minkälaisia arvoja minua lähestyneet yritykset kannattavat ja mitä tuote tai palvelu todella pitää sisällään.

Koska kaikki asiat eivät ole ostettavissa, haluan kertoa lukijoilleni ja mahdollisesti tuleville yhteistyökumppaneille minkälaisen ajatusprosessin käyn läpi, ennen kuin yksikään yhteistyötarjous on allekirjoitettu. 

Lähdenkö mukaan jokaiseen yhteistyöhön? En. Rehellisyyden nimissä kieltäydyn noin 80% tiedusteluista pitäen sisällään myös ne kyselyt, joiden ajoitus on huono ja jotka useimmiten joudutaan lykkäämään hamaan tulevaisuuteen sillä varauksella, ettei niihin enää koskaan palata. 

1. Käytännöllisyys – Kenelle tuote on suunniteltu?

Aivan ensimmäiseksi punnitsen kenelle tarjottu tuote tai palvelu on suunniteltu. Tarttuisinko siihen ilman yhteistyötä, jos törmäisin siihen vapaa-ajallani ja ennen kaikkea suosittelisinko sitä vilpittömästi eteenpäin?

Eräs yritys lähestyi minua tiedustellakseen, lähtisinkö brändilähettilääksi koirien vaatemerkille, jonka maahantuojana yritys toimi.

Olin jälleen kerran ihastuksissani imartelevasta yhteydenotosta, mutta valikoimaan tutustuttuani totesin, etteivät tuotteet vastanneet sitä, mitä koirien varusteilta hain.

Veikeän näköiset ja värikkäät koirien vaatteet olivat kyllä suloisia, mutta eivät malliensa puolesta suojanneet lainkaan vinttikoirien suuria lihaksia etu- tai takapäässä. Kuin hyvitykseksi tästä takeissa oli kuitenkin paksut ja näyttävät huput, jotka eivät tuota lisäarvoa lemmikille itselleen. En juurikaan keksi Suomen neljän vuodenajan puitteissa käyttömahdollisuuksia koiran toppatakille, joka suojaa ja lämmittää ainoastaan koiran selän ja osan vatsasta — ja jossa on huppu. 

Yhteistyö jäi toteuttamatta, mutta onnekseen yritys löysi toisen koiravaikuttajan, joka allekirjoitti meidän käyttötarkoituksiamme huonosti palvelleiden vaatteiden ideologian. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

2. Alkuperä – Missä tuote on tuotettu?

Olen aina arvostanut kotimaisia yrityksiä, eikä kotimaisten tuotteiden ja palveluiden suosiminen olekaan jäänyt huomaamatta niiltä lukijoilta, jotka ovat jo pidempään seuranneet blogiani.

Perinteisissä ”mitä lahjaksi..?” -artikkeleissani (lue tästä tai tästä) valtaosa tuotteista on kotimaisia tai niissä on selkeä kotimainen tekijä.

Kotimaisuus symboloi minulle paitsi tietynlaista omavaraisuutta, myös turvaa. Kotimainen, kotimaassa kotimaisesta lihasta tuotettu koiran makupala on minulle paitsi arvokysymys, siihen liittyy usein myös turvallisuuden tunne.

Kotimainen liha tunnetaan yleisesti ottaen laadukkaana ja turvallisena vaihtoehtona. Lisäksi turvallisuudentunnettani lisää se, että minulla on jonkinlainen käsitys Suomen eläinsuojelulain säädöksistä ja pystyn pääpiirteittäin hahmottamaan, miten esimerkiksi naudan teurastusprosessi Suomessa etenee.

Muualla kuin Suomessa tuotetun lihatuotteen esille nostaminen tuntuu lähtökohtaisesti hurjalta ajatukselta, sillä alkuperä voi herkästi jäädä pimeän verhon taakse. En halua olla mukana tukemassa minkään eläinlajin epäeettistä käsittelyä.

Se, että liha on muualla tuotettua ei automaattisesti tarkoita, että valmistusprosessi olisi ollut eettisesti ongelmallinen. Muualla tuotetun lihan lähtökohtia voi vaan olla hankalampi selvittää ja siksi voi olla vaikea varmistua, olenko minä oikea henkilö markkinoimaan juuri kyseistä tuotetta.

Kotimainen liha tuntuu kaikesta huolimatta kantavan aina tietynlaista laatuvaikutelmaa myös sen suhteen, mitä lihan eettisyyteen tulee. Minulle eläinten hyvinvointi on ensiluokkaisen tärkeää aina, olipa kyse sitten omista koiristani tai niiden lautasille päätyvistä eläimistä.

3. Raaka-aineet/materiaalit – Onko tuote laadukas?

Tuotteen laadukkuudella on minulle suuri merkitys. Oli kyseessä sitten koiranruoka, leluja tai ulkoilutarvikkeita, en nosta esille sellaisia tuotteita, joiden laadukkuuteen en itsekkään luota.

Erilaiset koiranruuat ja -herkut ovat omassa luokassaan ja niiden kohdalla käyn läpi eritoten kysymykset 1. ja 2., mutta myös koirien tarvikkeiden laadukkuudella (ja alkuperällä) on minulle suuri merkitys.

En suosi tuotteita, joita ei ole suunniteltu pitkänäköisesti. Kierrätysmateriaaleista valmistetut koiranlelut ja kestävistä ja ajattomasta materiaaleista valmistetut tarvikkeet saavat täyden huomioni heti.

Jos tällaisia tuotteita tarjoavat yritykset kannattavat vielä ympäristöarvoja, minut on helppo saada mukaan!

4. Visuaalisuus – mitä minä näen?

Bloggaajille tyypillisesti minäkin arvostan arjessa katseen kestäviä, kauniita käyttöesineitä tai vastaavasti miellyttävää brändiä tai asiakaskokemuksen huomioon ottavaa verkkokauppaa. 

Lets face it! On vuosi 2019 ja valinnanvaraa on. Koirabisnes on kannattavampaa kuin koskaan ja kilpailu markkinoilla on kova. Vaikka ajatus jokaisen pienyrittäjän auttamisesta onkin viehättävä, en ole valmis tekemään kompromisseja visuaalisuuden suhteen kuin ani harvassa tapauksessa.

Vaikka blogimediani on ennen kaikkea omintakeista näpertelyä, olen alusta alkaen pitänyt kiinni tietynlaisesta, sisääni koodatusta laatuvaikutelmasta.

5. Kun hyvät tyypit työskentelevät yhdessä, syntyy hyviä juttuja

Joskus henkilökemiat ja ajatusmaailma yksinkertaisesti kohtaavat ilman sen suurempia ponnisteluja.

Olen saanut tehdä yhteistyötä jo monien valtavan hienojen, omien arvojensa takana seisovien tahojen kanssa. He ovat tuoneet markkinoille ensiluokkaisia tuotteita ja toivon, että tällaisten toimijoiden kanssa yhteistyömme voi jatkua vielä pitkään. Se, että myös vastapuoli työskentelee ”rakkaudesta lajiin” merkitsee minulle paljon. Rakkaus eläimiä kohtaan on yhdistävä tekijä – siksihän sinäkin tätä luet.

17

Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 3)

On toistaiseksi viimeisen Q&A -postauksen aika! Kysymyksiä tuli lopulta niin paljon, ettei kaikkia aiheita vielä tämänkään postauksen myötä ole ehditty käymään läpi.

Kolmeen artikkeliin tiivistyneet kysymykset ovat kuitenkin niitä, joiden aihepiireistä tuli kaikkein eniten tiedusteluja. Voit halutessasi lukea ensimmäisen osan tämän linkin takaa ja toisen osan tämän linkin takaa. Ehkäpä ennemmin tai myöhemmin innostun jatkamaan sarjaa, sillä omat kokemukseni whippeteistä selkeästi herättivät paljon uteliaisuutta!

Muistahan, että voit aina kaivautua Whippet-Harrastajat ry:n sivuille tai Facebookin Whippet Suomi -ryhmään etsimään lisätietoja rodusta.

Tällä kertaa pureudumme näöllä metsästävän koiran ulkoiluttamiseen. Haluan yhä korostaa, että vastauksissa ei esitellä absoluuttista totuutta tai rotuyhdistyksen virallista kantaa. Kyseessä on erään aivan tavallisen koiranomistajan näkökulmia ja ajatuksia aiheen tiimoilta.

Oletko opettanut vapaanaolon erikseen?

Kyllä! Olen opettanut hihnoitta ulkoilun kaikille koirilleni rodusta riippumatta. Harjoittelu on aloitettu heti pennun muutettua luokseni, eli koiran ollessa noin 8 viikkoa vanha.

Koen, että asian suhteen pääsee helpoimmalla, kun vapaana ulkoilun ja siihen liittyvät normit ottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa osaksi päivittäistä arkea. Tällöin koira alkaa pitämään vapaana ulkoilua ja siihen liittyviä nyansseja, kuten luoksetuloa ja uudelleen kytkemistä arkisina asioina.

Olen ladannut aikoinaan Facebookkiin videon, josta voit katsoa, minkälaista tunnelmaa suosin koiria vapaana ulkoiluttaessani. Haluan, että koirat kulkevat lähelläni ja ovat kuulolla, vaikka ne saavatkin samalla touhuta omiaan, kuten videolla maastoa tutkiva pentu-Alpi osoittaa.

Olen tehnyt vapaanaoloharjoituksia sekä kahden kesken pennun kanssa, että myös osana lauman kanssa ulkoilua. Lauman kanssa ulkoillessa pienellä koiranpennulla on usein suurempi kynnys poistua porukasta. Toki poikkeus vahvistaa säännön  kuten naapurin olohuoneeseen vilistänyt Alpi pentuna opetti. Onneksi myrtyneen naapurin suhtautuminen pentuun ei ollut koiraa kohtaan palkitseva, joten pienestä kömmähdyksestä huolimatta Alpi on tänä päivänä varsin luotettava vapaanaulkoilija.

Hallittujen arkiulkoilujen lisäksi whippetit pääsevät myös ns. rallaamaan, mikä tarkoittaa erikseen laakealle alueelle hakeutumista ja siellä koirien juoksuttamista. Usein tavalliset metsäolosuhteet eivät tarjoa tällaiselle rallailulle kovin hyviä mahdollisuuksia; näkyvyys eläinten ja muiden ulkoilijoiden suhteen ei ole kovinkaan optimaalinen. Hallitusti lähellä kulkeva koira on helpompi saattaa myös vieraiden koirakkojen ohi, toisin kuin metrien päässä hurvitteleva kiihtynyt villiäinen.

Lähteväkö whippetit kun näkevät jäniksen?

Olmin vastaus on ”kyllä!”, Alpin vastaus on ”jos huvittaa” ja Jennan vastaus on; ”asia ei ole niin mustavalkoinen.

Olmi lähtee mieluusti jänisten perään, mutta pystyn vaikuttamaan siihen jonkin verran. Ensimmäiset 2 vuotta sen kanssa kävivät vaivatta ja pidin sitä varsin luotettavana vapaana ulkoilijana. Pikkuhiljaa se alkoi saamaan toistuvista viehe- ja ratatreeneistä yhä enemmän itsevarmuutta saaliin tavoittelun suhteen sen aina lopulta saavuttaessa tavoittelemansa saaliin.

Lopulta sen usko omiin kykyihinsä oli valtaisa. Vapaana ulkoillessaan se pääsi selkäni takana livahtamaan riistan perään ilman, että tuskin huomasin. Se uskoi saavuttavansa tavoittelemansa missä tahansa, joten sen kynnys omille reissuille lähtemiselle madaltui. Itse saaliin tavoittelu tuntui olevan sille itsessään niin palkitsevaa, ettei lopulta mikään mahti katkaissut sekunnin murto-osassa käynnistynyttä tahtotilaa. Ja niin paketti ikään kuin levähti käsiini riippumatta siitä, päätyikö koiran irtiotot metsässä sen eduksi vai eivät. Koira sai niin paljon mielihyvää pelkästä saaliin tavoittelusta, että sille kannattavinta oli lähteä jänismetsälle; oli lopputulemana viehetreeneistä tuttu tapporavistus tai ei.

Kun Olmilla oli takanaan muutamia (sille itselleen palkitsevia) kokemuksia tällaisista ei-toivotuista reissuista, tuli sen irtipitämisestä huomattavasti hankalampaa ja riskialttiimpaa.

Nykyisin se ei tarvitse näköärsykettä ollenkaan. Tuore, ilmavainulla nostettava haju riittää siihen, että se on valmis ampaisemaan omille teilleen. Jos huomaan sen aikeet silloin, kun se hakee hajun suuntaa, pystyn pysäyttämään ja kytkemään sen. Mutta jos se jo tietää mistä suunnasta haju tulee, en välttämättä pysty enää vaikuttamaan siihen ollenkaan. Silloin kutsuhuuto, kieltosana tai namipussin rapistelu kaikuvat kuuroille korville.

Ennen kahden vuoden ikää sain sen vielä täydestä vauhdista kääntymään takaisin, mutta viehetreenit ovat tehneet tehtävänsä. Olmilla on syvä palo ja usko siihen, että se pystyy lopulta tavoittamaan havittelemansa saaliin.

Sikäli minulla on kaksi täysin ääripäiden vinttikoiraa. Alpi ei lähde saaliin perään. Jos sen kohdalle osuu erityisen herkullinen tilanne (jossa Olmi toimii vielä yllykkeenä), se saattaa käydä ajamassa linnun tai riistan liikkeelle. Mutta Alpi ei näe tarpeelliseksi tavoitella niitä sen pidempään. Olmi sen sijaan saattaa viipyä reissuillaan huolestuttavan pitkään.

Molemmat koirat taitavat luoksetulon tilanteissa, joissa vietti ei vie.

Miten olet opettanut whippettisi tulemaan luokse esim. jos näkevät jäniksen?

Luoksetuloa voi olla turhanpäiväistä vaatia, jos tilanne koiran kanssa on sellainen, jollaisen olen kuvaillut edeltävässä kappaleessa yllä. Luoksetulokutsu voi olla viisaampaa jättää sellaisille hetkille, jolloin on kohtuullista vaatia koiralta sen täydellinen suorittaminen.

Vinttikoiran kanssa ulkoillessa tärkeintä tuntuu olevan riistaeläinten välttely ja koiran kytkeminen ennen, kuin se saa haju- tai näköärsykkeen riistasta. Muutaman vuoden kokemuksella olen oppinut, että aamu- ja iltahämärissä on todennäköisintä törmätä riistaan. Sen sijaan keskellä päivää näihin eläimiin törmääminen on epätodennäköisintä (joskin mahdollista). Whippettien aamu-unisuus koituukin tässä mielessä koiranomistajan onneksi. Jos whippetit saavat päättää, ne kaivautuvat yöuniltaan vällyjen välistä vasta lähempänä puolta päivää.

Jos whippet sattuu olemaan tyypiltään kuten Alpi, sen luoksetulon vahvistaminen haastavissa olosuhteissa käy kuten minkä tahansa muunkin koiran luoksetulon vahvistaminen; koira tarvitsee saatavilleen jotain sellaista, minkä se arvoittaa riistan (tai muun häiriön) yläpuolelle. Alpin tapauksessa esimerkiksi hihkuva ihminen, rapiseva muovipussi ja herkullinen loppupalkka voivat hyvinkin arvoittua korkeammalle, kuin vaivalloinen ja kaukana siintävä saaliseläin. Mutta kun kyseessä on Olmi, ja jänis ilmestyy näköpiiriin…

Niin peli on menetetty. Olmi tulee reissuiltaan sitten, kun ehtii. Kerroin jo yllä, ettei siihen voi vaikuttaa, jos se on ehtinyt lähtemään. Se menee tilaan, jossa se pystyy uhkarohkeasti juoksemaan vaikkapa autotien lävitse; koira tuskin välittäisi, vaikka sen pitäisi juosta elefanttilauman tai palavan talon läpi. Luulen, että vaikka jahdissa oleva vinttikoira päätyisi auton töytäisemäksi, se pyrkisi ensisijaisesti jatkamaan jahtiaan vaurioista huolimatta. Tämä kertoo aika paljon siitä, miten tämän tyyppiset koirat toimivat. Ja vastaa varmaan osaltaan kysymykseen siitä, miksi herkkupussin rapistelu ei auta. Sellaisessa tilassa koiralle ei ole muuta, kuin riista.

Onnekseni Olmi on kuitenkin osaltaan varsinainen mammanpoika. Heti kun se on saanut ”tehtävänsä suoritettua” se pyrkii palaamaan luokseni, eikä kiihkeästi etsi jotain uutta ja mielenkiintoista. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että se on nenätyöskentelyssään niin lahjakas, että se haistaa paitsi piilottelevan riistan, myös sijaintini.

Se on lähtenyt omille reissuilleen vierailla paikkakunnilla, vieraissa metsissä. Ja vaikka olen sen poissa ollessa edennyt jopa kilometrejä tai mennyt odottamaan sitä sisälle rakennukseen, se on aina lopulta tavoittanut minut. Joskus on toki käynyt niinkin, että se on pysäytetty, eikä ole siksi päässyt takaisin luokseni.

Koen tämän perustuvan tehtyyn kasvatustyöhön ja juuri tämän yksilön optimaalisesti hyödynnettyihin luonteenpiirteisiin. Pystyn luottamaan siihen, että jos koira ei ole joutunut onnettomuuteen, se kyllä palaa takaisin. Siksi onkin erityisen ahdistavaa, jos koira on pidempään poissa. Pahin pelkoni on, että se päätyy auton alle, tippuu kaivoon tai joutuu muuten kiipeliin viettinsä johdattamana.

En usko, että mikään yksittäinen herkku- tai lelupalkka tuo yksin mukanaan sellaista mahtia, jolla vietikkään vinttikoiran voisi opettaa työskentelemään ihmisen eduksi myös tilanteissa, joissa sillä on mahdollisuus hakea valtavaa hyvänolontunnetta sen viettityöskentelyn kautta.

Se, että Olmi saattaa lähteä kesken lenkin tuntuu enemmän kuin harmilliselta; teen tietoisen riskin aina, kun irrotan siltä hihnan.

Olmi on nopeasti syttyvä, upean vietin omaava koira. En koe, että minun pitäisi torua sitä jostain, mitä kuitenkin edellytän siltä treeni- ja kisatilanteissa. Toki tällainen vietti rajoittaa ulkoilua siten, että useimmissa paikoissa koira on pidettävä kytkettynä. Tarkoituksenani kun ei ole saattaa koiraa vaaratilanteisiin tai häiriköidä metsäneläinten rauhaa.

Tällaiselle koiralle ihanteellisimpia vapaanaulkoilupaikkoja ovat oman kokemukseni mukaan hiekkamontut, joilta työkoneet ovat karkottaneet eläimet. Siellä vietikäskin koira voi keskittyä puhtaasti juoksemiseen – ei saaliin tavoitteluun – sekä koirakavereiden kanssa kommunikointiin ja leikkimiseen.

Ideaalimaailmassa Olmi osaisi hillitä itsensä metsässä tai pelloilla eteen osuvissa tilanteissa. Tulee kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on yksilö, jonka syttymiseen riittää parhaassa tapauksessa jopa tuulen liikuttamat kuivat lehdet. Koira on samalla sekunnilla valmis jahtiin.

Olmi on paitsi vietikäs, myös nopeasti asioita toisiinsa ketjuttava taituri. Sen silmiin syttyy ratatreeneistä tuttu palo silloinkin, kun se taajamassa ulkoillessaan kuulee moottorivieheen ääntä muistuttavan moottorisahan äänen. Se kuikuilee uteliaana ympärilleen myös silloin, kun meidät ohittaa mönkijä, jollaisia treeni- ja kisatilanteissa usein liikkuu.

Onko whippet muita rotuja onnettomusalttiimpi?

On. Kun kevyt runko, jota pohjavilla ja paksu karvapeite ei ollenkaan suojaa (koska niitä ei ole), yhdistetään valtavaan kiihtymis- ja tilannenopeuteen koen, että riski onnettomuuksiin on selkeästi todennäköisempi, kuin muiden roturyhmien edustajilla. Lähtökohtaisesti kaikki muihin roturyhmiin kuuluvat koirat edustavat karvapeitteisiä ja pehmeäliikkeisempiä koiria.

Hurjista lähtökohdista huolimatta koen, että moni whippet tuntuu olevan tavattoman onnekas. Niiden kehot taipuvat aina toisinaan uskomattomiin suorituksiin ja yllättävän usein hurjiltakin näyttävistä tilanteista selvitään pelkällä säikähdyksellä.

28