Kun olen valinnut itselleni sopivia koirarotuja, yksi tärkeimmistä kriteereistä on aina ollut avoimuus ja mutkattomuus, joka mahdollistaa muiden eläinten kanssa työskentelyn.

Kun Into kotiutui kesällä 2008 asuin viimeistä vuotta vanhempieni kotona. Siellä minä ja silloin eläinsuojeluyhdistyksen hallituksessa istunut isäni pyöritimme pieneläinten sijaiskotitoimintaa. Meillä asui tuolloin monenlaisia pieneläimiä jyrsijöistä kaneihin ja kissoihin.

Myös sen jälkeen kun muutin omaan kotiin, minulle on ollut luontevaa työskennellä vieraidenkin eläinten kanssa ja auttaa erilaisia lemmikkiperheitä. Olen vähän sellainen ihminen, jonka on usein helpompi ymmärtää eläimiä kuin toisia ihmisiä.

Niinpä luonani on sittemmin pyörähtänyt kotia etsiviä koiria, koulutukseen tulleita koiria ja sellaisia koiria, joiden omistajat ovat lähteneet lomalle tai vain kaivanneet lemmikistään lomaa.

Sen jälkeen, kun vuosi sitten muutin pieneen kaksioon, en ole enää pystynyt tarjoamaan kotihoitopaikkaa edes ystävieni lemmikeille. Kompaktin kotini neliöt ovat yksinkertaisesti niin rajalliset.

Ratkaisu ilmaantui kuitenkin jo ennen varsinaista ongelmaa. Koska en ole voinut ottaa lemmikkejä kotiini, olen omien lemmikkieni kanssa muuttanut hoitojaksoille ystävieni lemmikkien omiin koteihin. Asustelen silloin tällöin maalla irlanninsusikoiran kanssa tai kuten tällä kertaa, omakotitalossa belgianpaimenkoiran, kahden kanin ja kahden akvaarion kanssa.

Saavuimme tämän kertaiseen kohteeseemme keskiviikkoiltana. Talon isäntäväki oli lähdössä vajaan viikon mittaiselle lomalle keskiviikon ja torstain välisenä yönä, joten meidän oli hyvä olla paikalla valmiiksi jo aamulla, kun alle vuotias groenendael heräisi uuteen päivään ja kaipaisi aamu-ulkoiluaan.

Kävimme heti ensimmäisenä iltana vielä kotona olevan talon emännän ja viiden koiran kanssa pienen maastoja kevyesti kartoittavan iltalenkin. Käytännön asiat vanhan rintamamiestalon kommervenkeista olimme katsoneet yhdessä jo aiemmin.

Ilta meni leppoisasti ja vaihtui yhdessä nautitun iltapalan jälkeen varkain yöksi. Talon isäntäväki oli hädin tuskin ehtinyt nukahtamaan, kun joku vinttikoirista oikaisi vinttiin johtaneet raput yläkerrasta alas romuluinen olemus rappusia pitkin kolisten.

Olin itse vasta hammaspesulla ja ensimmäinen ryminästä päähäni pälkähtänyt mielikuva oli kaatunut kirjahylly — mutta hipsittyäni katsomaan, en huomannut ympärilläni mitään tavallisesta poikkeavaa.

Talon emäntä saapui alakertaan varmistamaan, ettei kukaan ollut kuollut. Yön pimeydessä rappusia alas keikannut koira oli kuulostanut niin hurjalta, että se oli eittämättä pyörähtänyt lukuisia kuperkeikkoja alas.

Silmämääräisesti kukaan ei ollut vahingoittunut, mutta selvisi, että rappuset alas kuperkeikannut koira oli paennut rikospaikalta, sillä yläkerran matolta löytyi ikävä(sti haiseva) tervehdys.

*      *      *      *      *

Tiesin heti, kuka kaiken takana oli. Se oli varmasti sellainen henkilö, jolle olisi jopa luonteenomaista tulla täyspuuraput pääedellä alaspäin.

Lisäksi rikoksen laatu oli sellainen, että samanlaiseen röyhkeyteen pystyisi vain yksi: Alpi. Se oli itse asiassa harrastanut samaa ensimmäisellä kerralla Cirankin luona: ilmeisesti vain kertoakseen kaikille, että Alpi on saapunut taloon.

Vain Alpi on sellainen koira, jolla riittää kanttia tehdä niin heti, kun käännän selkäni. Jostain kumman syystä se on kaikesta huolimatta koira, jonka jätän vieläpä henkiin vaikka se toimisikin niin.

Alpi on siitä erikoislaatuinen koira (mutta ilmeisen tavanomainen vinttikoira), että jos sitä huomauttaa liian napakasti tai jopa loukkaavasti, siihen menettää keskusteluyhteyden.

Menetettyä keskusteluyhteyttä ei enää pelasta mikään ja loukattu Alpi sulkee itsensä tilanteen ulkopuolelle ja jos mahdollista, käyttäytyy jopa vieläkin röyhkeämmin ja provosoivammin, ihan vahingossa vaan.

Vuoden aikana minulle on käynyt harvinaisen selväksi, että Alpi on koira jota täytyy pyytää, ei käskeä. Vielä parempi, jos voi ehdottaa hänen arvoaan kunnioittaen. Tämä on minulle uutta ja olen usein joutunut laskemaan hiljaa mielessäni kymmeneen.

Laumassa, jossa aiemmin mustavalkoiset ja ehdottomat asiat ovatkin yhtäkkiä harmaansävyisiä ja ehdotettavissa, ongelmia on odotettavissa.

Ei ole ideaalitilanne, että vähintään neljän koiran värittämässä arjessa on selkeästi muuttujia, joihin en välttämättä pysty vaikuttamaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii joulukuinen artikkeli siitä, kuinka Alpi varasti shown tiukassa tilanteessa. Sillä kerralla kehenkään ei sattunut, mutta tilanteet eivät välttämättä aina ole yhtä onnekkaita.

Kun kyseessä on joukko – eläimiä tai ihmisiä – on joukkoa hyvä pystyä ohjaamaan loogisesti. Minkälaista minun arkeni koiralauman kanssa olisikaan, jos en edes itse pystyisi luottamaan yhteisiin toimintamenetelmiin? Ei ainakaan kovin ennakoitavaa, ja asiat jotka eivät ole ennakoitavissa on usein haasteellisia toteuttaa, puhuttiinpa sitten koirien yhteisestä ruokahetkestä tai vaikkapa metsässä kirmatusta aamulenkistä.

Tietysti kriteeri riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Jos tarkoituksenani olisi kävelyttää koirani joka päivä korttelin ympäri fleksissä hamaan loppuun saakka — ja kaiken lisäksi minulla olisi vahva usko siitä, ettei ketään koskaan tulisi vastaan, minulle olisi lähes yhdentekevää saisinko langan päässä kulkevaan koiraystävään halutessani yhteyden. Todennäköisesti se saisi tehdä mitä tahansa, koska jos ketään ei todella koskaan tulisi vastaan, siitä ei olisi harmia muille eikä meille.

Mutta koska minä haluan elää koirieni kanssa arkea, jossa liikumme paljon — kaiken aikaa ja kaikkialla — ja erityisesti ilman remmejä, minun ei pelkästään pidä toivoa siihen, että pystyn vaikuttamaan koiriini: minun pitää tietää se.

*      *      *      *      *

Yhtä kaikki, isäntäpariskunnan lento oli lähdössä vain muutaman tunnin kuluttua, kello oli yli puolen yön ja minun pentuni harjoitteli kuperkeikkoja rappusissa ikävien yllätyksien kera.

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että hävetti. Tällaisessa tilanteessa on aivan turha edes todeta, että ”ei se kotona ikinä!” sillä mikään muu ei toimi täydellisempänä loppukaneettina tilanteelle, jota ei olisi alunperinkään pitänyt syntyä.

Okei, melkoiset tunnon tuskat yhdestä viattomasta pökäleestä ja rikospaikkapaosta. Voi olla, mutta jokainen koiran antama merkki – oli se sitten pökäle Vallilan matolla tai jokin muu harmittomalta vaikuttava kömmähdys, puhuu aina omaa kieltään koiran olemisesta. Sellaista kieltä, jota minä tarkkailen ja johon minä reagoin, jottei eläimen tarvitse niin sanotusti korottaa ääntään.

Muuten lähes viikon mittainen hoitojakso sujui hyvin. Koirien keskinäinen laumaelo ei tuottanut ongelmia ja paikalliset asukkaat saattoivat jopa hidastaa autojensa vauhtia tuijottaessaan meitä lenkillä taajama-alueella. Olimmekin varmasti melkoinen näky, sillä porukassa kulki jos jonkinlaista karvakuonoa.

Minun mielestäni huvittavinta tietysti oli se, että vasta toukokuussa vuoden täyttävä musta hoitokoira Halo oli iästään huolimatta koko porukan kookkain ja näyttävin kaveri, ja jopa säkäkorkeudeltaan meidän lauman suurin Elna näytti sen rinnalla aivan kuivan kesän oravalta.

Hoitojakso oli myös puitteiltaan hyvin onnistunut, sillä aurinkoinen pakkaskeli mahdollisti sen, ettei minun jokaisen ulkoilun jäljiltä täytynyt pestä ja kuivata viiden koiran tassuja.

Ulkoilun lisäksi hoitojaksoon mahtui myös lepoa ja rentoa oleilua – sekä tietysti mattopyykkiä kellarin kylpyhuoneessa.

19