elävää elämää

Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

/ Jenna / Yleinen / 13 kommenttia

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

78

Elämä yllättää

/ Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 6 kommenttia

Into

Iltalenkki oli sujunut tutulla kaavallaan tuttujen rutiinien mukaisesti, mutta saapuessamme takaisin kotiin jokin oli toisin. Olin juuri riisumassa Olmia takistaan, kun takanani seissyt Into lyyhistyi lattialle jalkoihini nojaten. Sen jalat vain pettivät.

Samalla kun ehdin tajuamaan mitä juuri tapahtui ja olin aikeissa kääntyä auttamaan pian yhdeksän vuotta täyttävää koiraa, se nousikin pöllämystyneen oloisena takaisin neljälle jalalle. Se näytti olevan tilanteesta aivan yhtä hämmentynyt, kuin minäkin.

Kaikki ei ollut kunnossa.

Kun olin saanut remmit ja remeleet paikoilleen ja tarkkaillut koiran vointia samalla kun riisuin ulkoiluvaatteitani, kutsuin Inton luokseni ja kävin sen tunnustellen läpi.
Yritin löytää siitä jotain, mikä aiheuttaisi kipureaktion tai muuten selittäisi alta menneet jalat.

Koira ei kuitenkaan reagoinut tunnusteluun tai antanut selitystä meidät molemmat yllättäneelle tilanteelle, mutta sen sijaan löysin sen hännän tyvestä peukalonpään kokoisen patin.

Kauhukuvat valtasivat heti mieleni. Tunnustelin pattia epäuskoisena, enkä voinut olla ajattelematta pari vuotta sitten takakoiven tuntumasta poistettua mastsolukasvainta ja sen mahdollisia etäpesäkkeitä. Tilasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille, ja vaikka sainkin ajan jo seuraavalle päivälle, koiran diagnoosin odottaminen tuntui piinallisen pitkältä ajalta.

Kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässäni. Pelkäsin, että nyt olisi hyvästien aika. Ymmärsin, että koiran sisällä on valtava määrä pinta-alaa, jota en koskaan voisi pitää silmällä mahdollisten kasvainten varalta ja saisin niistä tiedon aikaisintaan silloin, kun olisi jo liian myöhäistä. Ehkä tämän yhden, näkyvän kasvaimen oli määrä herättää minut tähän painajaismaiseen totuuteen – olihan koira jo nyt käytännössä katsoen  jatkoajalla selkänsä puolesta.

Ajoin raskain mielin eläinlääkärin vastaanotolle. Tuntui, kuin pääni yläpuolella olisi synkkä sadepilvi. Ajattelin Intoa, minua, meitä, yhteistä taipalettamme. Sitä, miten olin Inton 18-vuotiaana hankkiessani töissä Siwan kassalla ja kuinka aina iltavuorojenkin jälkeen kävin hakemassa pentuni kentälle treenaamaan ja ihastelemaan auringonlaskua. Niissä illoissa oli sellaista sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja taikaa, mitä tuskin enää koskaan kokisin niin vahvasti tai juuri sillä tavalla. Näiden vuosien varrella meistä oli hitsautunut tiimi, Into oli luotettava varjoni, ihana oma itsensä, verraton sirkuskarhu.

Eläinlääkärin vastaanotolla pääsimme melkein heti sisään huoneeseen. Nopealla tarkastuksella eläinlääkäri totesi oitis, että kyseessä on täysin harmiton rasvapatti. Koepala vahvisti diagnoosin. Syytä huoleen ei ollut.

Patti ei liittynyt siihen, että koiran jalat olivat menneet alta, mutta eläinlääkäri tutki koiran tarkasti asiaa silmällä pitäen ja totesi, että sellaisia oireita voi eittämättä tulla huonon selän kanssa elettäessä.

Sitten hän kuunteli koiran sydämen (löytäen pienen pienen sivuäänen) ja tunnusteli koiran läpi. Tutkimustensa myötä hän huomasi, että koiran leukaperien imusolmukkeet olivat turvoksissa ja asiaa lähdettiin tutkimaan hieman tarkemmin. Se oli oire jostakin.

Päästessään koiran suun alueelle eläinlääkäri kehui hienosti harjattuja hampaita (syötän ainoastaan puruluita) ja tiedusteli, oliko yksi takahampaista poistettu. Vastaukseni oli kieltävä, sillä olen pitänyt koirieni hampaista erityisen hyvää huolta, etenkin sen jälkeen mitä Toto meille opetti.

Oli miten oli, taaimmainen takahammas puuttui. Vain sen juuret olivat paikoillaan. Eläinlääkäri totesi, että hampaan juuret olisi syytä poistaa, jotta bakteerit eivät päätyisi koiran verenkiertoon tämän erinomaisen kulkuväylän kautta. Siispä sovimme, että hammas poistetaan. Samalla nukutuksella poistetaan vielä kohtuullisen kokoinen rasvapatti, sillä hannantyvessä sijaitessaan ja lisää kokoa hankkiessaan sen poistaminen voisi olla jo todella haasteellinen operaatio.

Lähdin eläinlääkäriltä häntäänsä heiluttavan noutajan, laskun ja leikkausajan kanssa. Odottamattomien diagnoosien sarja ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mikä veti mieleni mietteliääksi; edellispäivänä minulle oli tarjottu koiranpentua, josta olin luvannut tehdä päätöksen kello 12 mennessä, kellon lähennellessä nyt jo 13:sta. En ollut edes ehtinyt miettimään koko asiaa kaiken huolen keskellä ja nytkin ajatukset koiranpennun hankinnan suhteen näin yllättäen risteilivät ristiin rastiin.

Hetki koiranpennun ottamiselle tuntui väärältä. Olin juuri seissyt Inton kanssa syvän, mustan ja pelottavan kuilun reunalla, ja nyt minulta kysyttiin, olisinko valmis sitoutumaan pieneen, uuteen nelijalkaiseen elämän alkuun.

Toisaalta vuorokauden kestänyt pelko Inton kohtalosta oli pistänyt asioita uuteen järjestykseen; minä kyllä halusin, että jos ja kun taloon tulisi toinen whippet, se ehtisi tapaamaan Inton, ja tietäisi, kenestä puhutaan, kun kerron tarinoita maailman rakastettavimmasta sirkuskarhukoirasta.

Into on joka tapauskessa legendaarisen, ensimmäisen koirani, Nikin, kasvattama, ja ajattelen aina, että haluan siirtää Nikin perintöä koirien keskenään puhumassa kielessä toisilleen. Elna ei koskaan ehtinyt tapaamaan Nikiä, mutta sai oman osuutensa sen kasvatusopeista Inton kautta. Tapa, jolla Into on kasvattanut nuoresta Elnasta aikuisen, on pitkälti sellainen, jollaisen Niki sille opetti; samoin myös se tapa, jolla Elna on vastaanottanut Olmin, on sitä, minkä se on oppinut Intolta ja jossa koen olevan yhä edelleen perintöä Nikiltä. Mahdan kuulostaa jo hullulta.

Toisaalta, kolme koiraa on jo melko työläs määrä, ja haluan tarjota koirilleni parasta mahdollista hoitoa – myös yksilöllisesti. En halua tinkiä koirakohtaisesta tekemisestä, ja jos laumaan muuttaisi neljäs koira, tingittävää epäilemättä voisi ilmaantua. Päätös tuntui kohtuuttoman hankalalta. Toisaalta minulle tarjottu pentu oli mahtava: vilkas, aktiivinen sekä (toistaiseksi) terve. Lisäksi sen molemmat kivekset olivat laskeutuneet – toisin kuin Olmin, joka syksyllä kastroitiin tästä syystä.

Elomme oli parhaillaan helppoa ja vaivatonta, enkä ollut osannut kaivata elämääni juuri nyt uutta koiraa. Intossa riitti vielä virtaa hölmöön tottisteluun, Elnasta sai seuraa juoksulenkeille ja Olmin treenikausi tulevan kesän kisoille korkattaisiin näillä näppäimillä.

Soitin kasvattajalle. Tarkoituksenani oli sanoa, että olen liian epävarma, enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä, mikä varmasti tarkoittaisi, ettei oikea hetki olisi ainakaan nyt.

Mutta puhuessani puhelimessa sanat vain takertuivat kurkkuuni ja silmäni kostuivat. Ajatus tarjotusta koiranpennusta luopumisesta tuntui niin pahalta, että yllätyin omasta reaktiostani itsekin.

Puhelimen päässä minua kuunnellut tuttu kasvattaja oli ymmärtäväinen ja kuunteli pohdintojani tarkasti. Hän kertoi, että oli itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa. Juuri tällaisessa, jossa hänelle tarjottiin pentua sellaiseen saumaan, johon hän ei ollut edes suunnittellut pennun hankintaa. Päätös oli ollut vaikea, mutta osoittautunut yhdeksi parhaimmista, joita hän oli ikinä tehnyt.

Niinpä me keskustelimme ja keskustelimme ja kävimme kaikenlaiset skenaariot läpi. Masennukset, loppuunpalamiset, tilanteen, jossa ehkä huomaisinkin, etten kykene tähän. Tilanteet, jotka voisivat oikeastaan sattua kenelle tahansa – ja aivan koska tahansa, yllättäen. Sovimme, että voisin koska tahansa palauttaa koiran, mikäli alkaisin katumaan päätöstäni.

Kasvattaja luotti minuun, luotti meihin. Hän oli varma siitä, että meistä tulisi loistava tiimi – enkä tulisi katumaan päätöstäni. Meidät oli tarkoitettu yhteen.

Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta sellainen olo minullekin oli tullut, kun olin edellisenä päivänä käynyt katsomassa pentua. Se oli uskomatonta. Tapaamisemme oli kuin suoraan elokuvasta, heti ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Muiden koiranpentujen nukkuessa vaalea uros säpsähti hereille, nosti päänsä ja kömpi syliini nukkumaan. Siitäkin huolimatta, että muut pennut olivat syvässä unessa ja jatkoivat tuhinaansa pehmeässä ja lämpimässä siskonpedissään.

Keskustelimme sinä iltana pitkään kasvattajan kanssa ja juuri ennen lähtöäni vaalea pentu nousi, otti lelun suuhunsa ja lähti huoneesta. Aloin itsekin tekemään lähtöä, ja muiden pentujen nukkuessa heitin talvitakin niskaani ja vedin kengät jalkaani – ja sitten huomasin, että vaalea pentu oli saapunut istumaan eteisen ovenpieleen ja tuijotti minua suoraan sydämeen kuin kysyen, aionko todella lähteä ilman sitä.

Se oli liikuttavaa; etenkin siksi, ettei yksikään muista pennuista ollut kiiinnostunut lähdöstäni. Naureskelin kasvattajalle, että sähköshokkien antaminen koiranpennuille yrityksenä saada ne käyttäytymään tietyllä tavalla, on hirveän epäeettistä ja voi aiheuttaa ongelmia pienen koiranpennun psyykeelle. Kasvattaja naureskeli ja totesi, että nyt kyse lienee jostain suuremmasta voimasta.

Ja niin siinä kävi, että lähdin seuraavana päivänä koiranhakureissulle. Tuosta noin vaan, illalla, Inton aamuisen leikkauksen jälkeen. Perjantaina, jota olin vielä saman viikon maanantaina luullut aivan tavalliseksi perjantaiksi.

* * * * *

Saapuessani kasvattajan luokse koiranpentujen valokuvaus oli kesken. Minä seurasin sivusta, kun muut touhusivat pentujen kanssa, kunnes jossain vaiheessa vaalea pentu huomasi minut ja tuli kököttämään syliini. Se kökötti siinä mairea hymy kasvoillaan ja vaikutti siltä, kuin se olisi ajatellut; ”jaahas, nyt minut sitten tultiin hakemaan kotiin.”

Tapanani ei useinkaan ole laittaa sanoja koirien suuhun kuin ne olisivat ihmislapsia (no eipä), mutta tämä kyseinen koira oli aivan, kuin se olisi valinnut minut. Niinpä lähdimme kotiin, minä ja vaalea pentu, yhdessä. (Tuosta noin vaan! Apua!)

Ja niinpä siinä sitten kävi. Tämä tässä on Alpi, Brookway Peter Pan. Alpi tarkoittaa kirkasta, vaaleaa. Sellaista, kuin Alpi on – se on todella aurinkoinen pentu, jonka kasvot ovat täynnä valoa.

Alpi sujahti laumaamme kuin kala veteen – aivan kuin Olmikin aikoinaan. Into, Elna ja Olmi katsoivat sitä aluksi hämmentyneenä,mutta tuntuivat tottuvan nopeasti ajatukseen.

Vaikka Intoa minun tietysti kävikin sääli. Se oli tullut leikkauksesta vain tunteja aiemmin, ja oli leikkauksen ja kipulääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä – se näki varmasti muutenkin pieniä vihreitä miehiä, mutta suureksi järkytykseksi Alpin kuvajainen ei hävinnytkään muiden vihreiden miehien kadotessa koiran toivuttua nukutuksesta.
Alpi vain jatkoi eloaan ja luulen Inton miettineen vielä monta päivää pennun tulon jälkeenkin, näkevätkö muutkin sen vai onko se vain hampaan poiston mukanaan tuomia hallusinaatioita.

Kyllä Into, me muutkin näemme sen ja luulen, että se on tullut jäädäkseen.

13

Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 4 kommenttia

img_6355

Olen viime aikoina miettinyt paljon arkea kolmen koiran kanssa, sekä ylipäätään koirien lukumäärää sekä rotuvalintoja – jotka muuten äkkiä saattavat vaikuttaa koirien lukumäärään.

Lisäksi olen saanut blogiini kommentteja, joiden kirjoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten meillä menee. Miten kolme niin erityyppistä koiraa tulevat juttuun ja mitä touhuan koirieni kanssa arkisin; minkälaista liikuntaa tarjoan koirilleni ja mitä koirani syövät.

Kaikkein mielenkiintoisin ja näppejäni polttelevin aihe on kuitenkin elo laumassa, eli se, miten koirani tulevat juttuun keskenään. Aion kertoa tulevaisuudessa tarkemmin koirieni ruokailutottumuksista, liikunnasta ja kunkin koiran kuulumisista, mutta en malta olla aloittamatta laumaelosta.

Laumaeloa

Laumamme on tällä hetkellä sukupuolijakaumaltaan hyvin haasteeton, sillä taloudessa on yksi leikkaamaton uros (Into, kahdeksan vuotta), yksi leikattu narttu (Elna, seitsemän vuotta) ja yksi leikattu, nuori uros (Olmi, pian 2 vuotta). Koiria ei ole lähdetty leikkelemään suinkaan laumaelon vuoksi, vaan nuorimmaisten koirien sterilointi ja kastrointi ovat puhdasta sattumaa.

Elnan kohdalla koiran sterilointiin johti käytännön syyt: urosvaltainen lauma (tuolloin Inton lisäksi laumaan kuului leikkaamaton cockerspanieli Romppu sekä leikkaamaton skotlanninterrieri Remu) ja minun lähtöni armeijaan.

Olmi puolestaan kastroitiin lokakuussa 2016 terveydellisistä syistä, sillä sen piilossa ollut kives sijaitsi vatsassa, mikä olisi voinut myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Tästä operaatiosta en olekaan ehtinyt vielä kirjoittamaan, joten jos on jotain, mitä haluat asian tiimoilta kysyä, kysy kommenttikentässä.

Joka tapauksessa ongelmia silloin, kun lauma koostui kolmesta leikkaamattomasta uroksesta ja leikatusta nartusta, tai nyt, kun laumaan kuuluu leikkaamaton uros, leikattu narttu ja leikattu uros, ei ole ollut.

* * * * *

Laumaeloa urosten kesken

Se, että olen elänyt arkeani jo vajaan kymmenen vuoden ajan koiralauman kanssa, on tehnyt minusta vahvan laumateorian kannattajan. Olen vuosien varrella käynyt jos jonkinlaisilla luennoilla ja koulutuksissa, ja tiedän, että mainitsemalla asiasta täällä saatan herättää paljon kysymyksiä.

Laumateoriaan tukeutuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita koirien pelottelua, fyysistä alistamista tai vanhoihin häkkisusiteorioihin luottamista, mihin sillä ikävä kyllä on kurja kaiku. On todellinen sääli, että koirankoulutus on vuodesta toiseen yhtä mustavalkoista, eikä harmaan sävyjä haluta nähdä, ja niinpä siihen sisältyy vain kaksi ryhmää:

  1. Ne, jotka pääsevät taivaaseen, ja jotka naksuttelevat, sheippaavat, kannustavat ja nakittavat koiriaan alati arjessa, sekä
  2.  ne, jotka joutuvat helvettiin, ja käyttäytyvät koiriaan kohtaan väkivaltaisesti tai vähintäänkin hallitsevat koiriaan puhtaasti pelolla.

Oikeastihan asia ei ole näin mustavalkoinen, kuten ei elämä yleensäkään. Valkoisen ja mustan välissä on kaikki harmaan sävyt, puhumattakaan kirkkaista sateenkaaren väreistä!

Minun mielestäni tärkeimpiä arvoja koirankoulutuksessa ja -kasvatuksessa on nakittamisen tai väkivallan sijasta puhdas johdonmukaisuus, molemmin puolinen luottamus ja yhteistyö. Mikään edellä mainituista ei tule ilmaiseksi, eikä etenkään väkivaltaisesti koiraa tai koiria kohdeltaessa.

Laumaeloa

Laumateoria perustuu väkivallan sijasta koiran sisään rakennettuun laumaviettiin, jonka päämääränä on hyväksynnän saavuttaminen ja yhdessäoleminen, mikä koiran alkuperää ajatellessa on mahdollistanut koiran hengissä säilymisen ja mahdollisen suvun jatkamisen.

Hyvä esimerkki laumavietin voimasta on metsässä eteen sattuva pupu, joka laukaisee saalistustilanteen. Sillä silmänräpäyksellä varmasti tiedät, tuleeko koira kutsusta luokse (laumavietti, hyväksynnän saavuttaminen) vai ohjaako sitä vielä vahvempi saalistusvietti (pupu).

Laumavietin perusedellytys on se, että koira arvostaa omaa ihmistään. Jo pelkästään tämä pois sulkee väkivallan käytön ja koiran pelottelun kokonaan, sillä väkivaltainen tai pelottava johtaja ei ole arvostettu johtaja.

Mikä sitten saa koiran arvostamaan ja luottamaan omaan ihmiseensä? Oman näkökulmani puolesta arvostukseen ja luottamukseen ajaa turvallinen ja johdonmukainen elinympäristö, jonka takaaminen on ihmisen, koiranomistajan tehtävä. Se on tehtävä, joka ei rajoitu neljän seinän sisälle tai treenikentälle, vaan jatkuu kaikkialla kaiken aikaa. Se on mielestäni koiranomistajan tärkein tehtävä, samalla tavalla, kun äidin tärkein tehtävä on taata omalle lapselleen turvallinen ja johdonmukainen ympäristö kasvaa.

Turvallinen ympäristö

Luettuani kymmenisen vuotta sitten Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja Jann Fennellin Kuuntelen Koiraani, olen todella alkanut testaamaan molempien kirjojen oppeja arjessa ja ohjannut Intoa jo pennusta saakka toimimaan laumavietillä. Into oli kokeeni onnistunut tuotos, jonka seurauksena sama kasvatusmetodi on pätenyt myös seuraavien koirien kohdalla.

Minun onnekseni en ole joutunut kasvattamaan koiriani yksin, vaan minulla on ollut tukena koirieni kasvatuksessa joukko tasapainoisia ja luotettavia koiria ja heidän omistajiaan, jotka ovat tukeneet ja opastaneet minua vuosien saatossa.

Laumavietillä työskentely tuo eteen valtavan skaalan mahdollisuuksia, sillä koiran arvostaessa sosiaalista palkkaa, sen silmissä ei enää kiilu pelkästään lihapullien kuvat ja se tekee töitä ihmiselle, eikä ihmisen taskussa oleville herkuille. (Toim. huom. Toki Inton silmissä kiiluu aina lihapullien kuvat, oli kasvatusmetodi mikä tahansa.)

Sen lisäksi, että laumavietin avulla voi rakentaa mutkattomasti toimivan arjen, siihen tukeutuen voi myös opettaa temppuja. Ja nimenomaan temppuja. Mielestäni on mielenkiintoista, miten jotkut koiranomistajat opettavat koiransa toimimaan arjessa erilaisten temppujen varassa, kun todellisuudessa arjessa pitäisi puhua kasvatuksesta ja yhteistyöstä sen sijaan, että alleviivattaisiin herkkuja ja koiran palkitsemista (=temppuja).

Olen opettanut esimerkiksi Olmin sivulletulon, seuraamisen ja paikallaolon laumavietin avulla, mutta aion ensi keväänä parempien ulkoilusäiden koittaessa tuoda liikkeisiin näyttävyyttä ja voimaa saalisvietin avulla (lelu) ja ruokapalkalla. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka minä lasken tempuiksi.

Sen sijaan lenkillä käyttäytymisen, vapaana siististi lähietäisyydellä kulkemisen tai minkään arjen perustaidon ei mielestäni koskaan pitäisi perustua temppuun vaan yhteistyöhön ja koiran peruskasvatukseen.

Voisin kertoa kuvitteellisen ja vertauskuvallisen, sekä täysin kärjistetyn esimerkin siitä, kuinka ihmislapsi piirtää tussilla uuden omistusasunnon vasta tapetoituun seinään. Kuinka moni tällaisessa tilanteessa lähestyy lasta iloisesti hymyillen ja sanoo, että saat tikkarin, jos suostut lopettamaan piirtämisen nyt heti? (Älä pahastu, en minä oikeasti verrannut koiran kasvatusta lapsen kasvatukseen.)

Koska hyvä laumanjohtaja on luotettava ja johdonmukainen, sekä ennen kaikkea reilu, olen aina tarvittaessa puuttunut koirieni epäreiluun käyttäytymiseen, jossa esimerkiksi nuorimmaista on höykytetty turhasta.

Mielenkiintoista koko asiassa on koiranlukutaidon ja ymmärryksen kehittyessä huomata, että nuorimmaista harvoin höykytetään turhasta! Siksi asetelma onkin kääntynyt päälaelleen, ja toisinaan, kun vanhimmalla koiralla on ollut tarvetta puuttua nuorimmaisen käyttäytymiseen, olen itse tehostanut vanhemman koiran viestiä, jolloin nuorimmainen koira on joutunut sopeutumaan tilanteeseen uudella tavalla, päästäkseen taas nauttimaan lauman suosiosta.

Hyvässä ja toimivassa laumassa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, niin keskinäisesti koirien välillä, kuin myös sen ihmis- ja koirajäsenten välillä. Kun koirien kanssa työskennellään johdonmukaisesti, ne tuntevat olonsa turvalliseksi ja turvalliseksi olonsa tuntiessaan ne käyttäytyvät johdonmukaisesti, jolloin niihin on helppo luottaa. Hyvä synnyttää lisää hyvää, ja oravanpyörä on valmis.

(Vastaavasti huonot kokemukset synnyttävät epäluottamusta, joka taas synnyttää lisää huonoja kokemuksia, ja noh, sellainenkin oravanpyörä on hyvin nopeasti valmis.)

Vastauksena kysymykseen siitä, miten koirani tulevat keskenään toimeen, voin vastata: loistavasti. Kaikilla on hyvä olla, ja tasapainoinen kasvatus yhdistettynä tasapainoisiin koirakontakteihin on vienyt meidät tilanteeseen, jossa jopa leikkaamaton uroskoirani tulee toimeen kaikkien koirien kanssa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jutun juju lienee siinä, että koska todella haluan tehdä työni laumanjohtajana hyvin, valitsen koirilleni vain sellaista seuraa, joiden kanssa voin taata omien koirieni turvallisuuden. Sillä hyvä ruokkii lisää hyvää.

61