Kesä, jona opin hymyilemään

Kuva: Arto Vuorinen

Olen ollut koko elämäni melkoinen työmyyrä. Työn tekeminen, mukaansa tempaavat projektit, harrastukset ja puuhastelu ovat vieneet minut mennessään päivä, viikko ja vuosi toisensa perään, eikä korostunut tunnollisuus ja vastuuntunto ole koskaan ainakaan vähentänyt käsillä olevan tehtävälistan pituutta.

Tänä kesänä kaikki on toisin. Jäin varhain keväällä työttömäksi ja vauhtini hiljentyi. Osaksi varmaan osana uupumuksesta toipumista siksi, että olen edelleen vain puhtaasti niin väsynyt. Niin väsynyt ja hidas, että vauhti on äkkipysähdyksen jälkeen vielä varsin maltillinen.

Osaksi siksi, että valitsin niin. Tunnen työmarkkinoita ja elämän kiemuroita jo sen verran hyvin, että arvelin, ettei työnhausta kannattaisi ottaa paineita kesää ja lomasesonkia kohti. Päätin kulkea kesän löysin rantein, pyristelemättä ja uimatta ahdingossa vastavirtaan.

Syksyllä puhaltaa uudet tuulet — niin on ollut aina (vaikka CV:tä tarkastellessani huomaan, että juuri minä olen työllistynyt kerta toisensa jälkeen nimenomaan varhain keväällä).

Vaikka olenkin hidastanut, en ole jäänyt lepäämään laakereille. Olen myllännyt puutarhaprojektien parissa kaksin käsin (ja jopa leikitellyt ajatuksella sellaisen tekemisestä työkseni!), opiskellut (hintaviakin verkkokursseja, jotka ovat kuitenkin hyvä satsaus tulevaisuuteen) sekä pyörittänyt arkea neljän koiran kanssa, mikä sekin voisi käydä itsessään jo työstä, jos joku vain suostuisi maksamaan siitä palkkaa (nimenomaan rahana, ei lempeinä lipaisuina tai tyytyväisinä huokauksina).

Olen unohtanut meikata, huolestua tulevaisuudestani ja ikävöidä suoratoistopalveluita (jotka irtisanottiin kevään myötä säästösyistä). Sen sijaan tämä on se kesä, kun minä opin hymyilemään jopa niinä hetkinä, kun uppoudun ajatuksiini. Olen muistanut levätä, nautiskella ja hengitellä niin, että vatsani laskee ja kohoaa (en tiennyt, että sellaisenkin taidon voi unohtaa, kun elämä käy liian hektiseksi).

Kolikolla on kääntöpuolensa

Vapauteni vastapainona on taloudellisesti tiukka tilanne, mutta kesäsäiden helliessä se ei ole koitunut turmioksi. Etenkin bensakuluton retkeily on ilmaista, samoin kuin uiminen neljä vuotta vanhassa, mutta edelleen ehjässä uimapuvussa. Olen pitkästä aikaa nähnyt kavereita, tuttuja ja ystäviä ja yhteinen ajanvietekin taittuu kuluitta tapahtuipa se sitten olohuoneen sohvalla tai yhdessä koiria ulkoilutellen.

Olen sikäli tavattoman onnekkaassa asemassa, että olemme yhdessä avopuolisoni kanssa saaneet lainattua venettä ja sup-lautoja, joten matalan budjetin kesälle on pystytty järjestämään ripaus arjesta poikkeavaa loistokkuuttakin.

Tämä kesä on hellinyt niin mieltä, kuin kehoakin ja poikkeaa täysin aiempien vuosien kesälomaviikoista, joille olen jättäytynyt viimeisenä työpäivänä tuskanhiestä märkänä illan viimeisinä tunteina tietäen, että pöydälle jäävät työt kasvavat ainoastaan korkoa ja paluu tuttuun työhön tapahtuu tuhansien tulipalojen sammuttelun myötä, kirimällä viikkokausien tekemättömät työt uusien työtehtävien rinnalla.

Mitä seuraavaksi?

Minä en tiedä. Ja tiedätkö mitä? Ei tarvitsekaan tietää. Tällä hetkellä vain olen, puuhastelen koirien ja eteeni mahdollisesti sattuvien projektikoirien parissa, kouluttaudun entistä syvemmin markkinoinnin ja viestinnän maailmaan ja unohdun suuria muutoksia kokeneeseen puutarhaani tunneiksi, tiedostamatta ollenkaan ajankulua.

Haahuilen koirineni metsässä, kylillä ja taajamissa ja tarkkailen sivusilmällä, mitä viestinnän ja markkinoinnin kentällä tapahtuu. Tarkkailen, mitä koiramaailmassa tapahtuu ja samalla haaveilen siitä, että voisin työllistyä molempien suosikkiaiheideni pariin: sekä koirien, että markkinoinnin ja viestinnän. Uskon, että jokin kiinnostava työprojekti tavoittaa minut ennen pitkää – tai minä sen, mutta joka tapauksessa asioilla on tapana järjestyä. Pidän ovet ja ikkunat avoinna, mutta sen verran erikoisjärjestelyjä tehneenä, etteivät kaikenlaiset sammakot suinkaan noin vaan kävele sisään. Siitäkin minulla on kokemusta.

31

Odotuksista, unelmista, oletuksista ja elämästä

Olen kirjoittanut aiemminkin koira-aiheisiin nähden hieman sivupoluilla risteilevistä ajatuksistani. Identiteetti hukassa -niminen artikkeli vuodelta 2018 oli yksi näistä, varmaankin miltei henkilökohtaisimpia kirjoituksiani koirablogini syövereissä. Riittävän lähellä silti: koirat ja identiteetti koiranomistajana ovat näytelleet elämässäni aina vahvaa roolia.

Jostain syystä minulla on ollut aina vahva tarve määritellä itseni, identiteettini. Kuka minä olen, mitä minä haluan ja kuinka minä etenen sitä kohti. Se liittyy ehkä jollain tavoin ihmisyyteen, ennen kaikkea kenties kunnianhimoon ja haluun edetä elämässä. Kuinka minä näen itseni, kuinka muut näkevät minut ja siihen, onko tuo kuva sitä, mitä minä haluan edustaa.

Aikani aihetta pyöriteltyäni ymmärsin, että tarpeeni määritellä itseäni on turha. Voin vain elää tunteen johdattamana, ilman ennalta määrättyjä raameja – ja katsoa mihin se johtaa.

Vaihtoehto C: Muu, mikä

Viimeisimpinä vuosina, juuri ennen kuin täytin 30 vuotta, tunsin, että ikäisiini nuoriin naisiin – miksei miehiinkin – kohdistui valtavasti odotuksia ja oletuksia.

Tuntui siltä, että oli tärkeää edustaa (A.) perheenäitityyppiä tai (B.) villiä sinkkuelämää elävää bilehilettä. Ahdistuin siitä, ettei välimuotoa tuntunut olevan: tunsin itseni ulkopuoliseksi omasta ikäkaudestani.

Jos vastauksena oli kaikesta huolimatta vaihtoehto C: Muu, mikä: hullu koiranainen, ei sekään tuntunut omalta. Kisoista saavutetut tittelit loistivat poissaolollaan. Taskussa ei ollut papereita sen koommin eläintenhoidon ammattitutkinnosta, kuin Kennelliiton kasvattajakurssiltakaan. Edes haavemaailmassani ei siintänyt unelma omakotitalosta suurella aidatulla tontilla, jossa koiraperheen elämä voisi olla eittämättä auvoisaa.

Niin, mikä tekee koiraihmisestä koiraihmisen, jos ei sen kaikki klassiset tunnuspiirteet. Tila-auto ja tunnuksenomaisesti aidattu omakotitalon tontti (tai tarhat), joiden ulkoasusta ei voisi erehtyä siitä, kuka vartioi täällä.

Klassiset stereotypiat suuntaviivoina

Voiko koiraihminen olla koiraihminen, jos sisustuksen tärkeimpänä osana eivät koreile ruusukkeet ja pokaalit? Jos kodin ihannetuoksuna ei ole jo ovelta tunnistettava Eau De Koira, eikä elämää siivitäkään koirien kanssa sovitut pakolliset menot? Onko mitään muuta keinoa olla koiraihminen, kuin elää ja hengittää koiria? Onko enemmän tai vähemmän oikeaa tapaa omistaa lemmikkejä, jos puhutaan nyt kuitenkin kaikista lain ja liittojen yleisesti hyväksymistä tavoista?

En halua, että minua ymmärretään väärin. Nautin tietenkin elostani koirieni kanssa, enkä usko, että yksikään tapa on huonompi tai parempi, kuin toinen. Kyse on kipuilustani oman minä -kuvani kanssa: minkälainen koiranomistaja minä olen, minkälainen koiranomistaja minä haluan olla?

Uskon, että jokaisen ihmisen on joskus syytä pysähtyä miettimään omia, henkilökohtaisia arvojaan. Elämästä tulee siten paljon helpompaa. Kun tietää, mitä itse edustaa, ei tule verranneeksi itseään muihin, mikä varmasti on yksi someaikakauden kuluttavimmista ilmiöistä.

Dogs are not our whole life, but they make our lives whole

Koirien hyvinvointi on minulle ehdottoman tärkeää ja haluan, että koirillani on käytössään parhaat mahdolliset resurssit, jotka tekevät niistä onnellisia. Olen koiriin orientoitunut ja henkisellä tasolla lemmikkieläimilleni valtavan omistautunut henkilö, mutta siinä ei ole kaikki.

Koirat ovat niin kiehtovia eläimiä, että niihin syventyessä voi helposti kadottaa koko muun elämän. Novascotiannoutaja Inton ja hollanninpaimenkoiramix Elnan kuoleman myötä tuntui siltä, kuin olisin paiskautunut rantakiveen valtavan hyökyaallon kourissa. Kokemus oli kipeä, mutta kun tokenin, ymmärsin, että tasapainon vuoksi tarvitsen elämääni paljon muutakin, kuin koirat.

Se ei vähennä rakkauttani koiriin: jos mahdollista, se syventää sitä. Tiedättehän sanonnan, koirat eivät ole koko elämä, mutta ne tekevät elämästä kokonaisen.

Maalaisunelmia

Minä ja lähipiirini kuvittelimme pitkään, että minun paikkani on maalla eläinten keskellä. Se tuntui yhtä selkeältä ajatukselta kuin se, että kalat kuuluvat veteen ja linnut puihin ja taivaisiin.

Kuten olen aiemminkin kertonut, minulla oli teinityttönä kotonani pieni eläintarha. Kissoja, koiria, kaneja, marsuja, kesyhiiriä, hamstereita ja vastuutehtäviä eläinsuojeluyhdistyksen kodittomien eläinten osalta.

Lisäksi olen päässyt lomittamaan erilaisia koira- ja hevosperheitä ja seurannut vuosien ajan ihmisiä, jotka elävät unelmaani eläinten keskellä maalla. Ajatus on äkkiseltään varsin ihastuttava, mutta elämäntapa sitova, kuluttava ja kallis. Vuodet eläinten kanssa ovat kuorineet kohdallani tästä unelmasta sen höttöiset hattarareunukset, enkä osaa nähdä ajatusta enää kovinkaan maalaisromanttisena.

Elämä maalla sopii varmasti tietyn tyyppisille ihmisille, mutta joudun karsimaan itseni tästäkin porukasta pois. Ajatus on hätkähdyttävä, sillä eläimet ovat aina olleet merkittävässä roolissa elämässäni.

Intuition ja kohtalon johdattamana

Asiat konkretisoituivat kevään myötä, kun aloin etsimään itselleni asuntoa parempien ulkoilumaastojen ääreltä. Tarkoituksenani oli asettautua uudelleen vuokralle. Se on käytännönläheinen ratkaisu ihmiselle, jolla ei ole esimerkiksi lasten tai työpaikan vuoksi velvoitetta asettua tietylle paikkakunnalle pysyvästi.

Tutkin vuokra-asuntojen tarjontaa, kävin asuntonäytöissä ja ohimennen puhuin unelmistani ääneen; siitä, kuinka pitkään olin ihaillut erästä rivitaloyhtiötä tutun pellon kulmassa monipuolisten ulkoilumaastojen äärellä.

Sain kuulla, että nimenomaisessa rivitaloyhtiössä oli kaksi tyhjää asuntoa: yksi, joka oli myynnissä, sekä yksi, joka etsi uutta vuokralaista tiloihinsa. Tilanne tuntui absurdilta, sillä elämä oli tuntunut yhtä vastoinkäymisten suolta jo parin vuoden ajan Elnan ensioireista alkaen. Pelkkää alamäkeä koirallisesti, taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti. Isoja taloudellisia tappioita, hankaluuksia toisensa perään. Ja yhtäkkiä pilkahdus siitä, ettei unelmointia ja unelmistaan ääneen puhumista pitäisi koskaan lopettaa.

Pistin heti töpinäksi. Sovin vuokra-asunnolle näytön ja kirjoitin kirjeen myynnissä olevan asunnon omistajalle. Jälkimmäinen oli se, jota pääsin ensiksi katsomaan.

Voiko asuntoon rakastua?

Siinä minä sitten seisoin pienen rivitalokodin eteiskäytävällä. Mietin, koska viimeksi olen näin vahvasti tuntenut saapuvani kotiin. Katsoin kaikkia asunnon yksityiskohtia, kuvittelin meidät sinne.

Olohuoneen ikkunoista ei näkynyt Sumun tulevaa kiitorataa. Suurista ikkunoista avautui pieni, hieman kärsinyt, mutta edelleen sievä puutarha, joka oli vuosien ajan odottanut omaa ihmistään.

Asunnon etupiha ei vaikuttanut koirien paratiisilta yhtään sen enempää. Se vaikutti enemmänkin viihtyisältä tilalta vastaanottaa vieraat, juoda maitoa kahvin kanssa ja ihailla loppukesästä etupihan istutusten kukintoja.

Silti – vaikka tätä paikkaa ei voinut ihailla koirien näkökulmasta – se tuntui enemmän vatsan pohjassa, kuin mikään pitkään aikaan. Voiko asuntoon rakastua? Voiko koiraihminen rakastua asuntoon, joka ei ole omakotitalo? Ajatus tuntui järkyttävältä ja epäloogiselta.

Toisen saman taloyhtiön asunnon näyttö oli sovittu samalle päivälle, hetkeä myöhemmälle. Astuessani vuokrakohteeseen sisälle henkeni oli jo valmiiksi salpautunut, olemukseni täynnä intoa ja odotuksia.

Mutta paikan päällä ei odottanutkaan se tunne, joka huokui vahvana edellisessä kohteessa. Huomasin ajattelevani, että jos joskus päädyn helvettiin, se on varmasti tällainen. Paikka unelma-asuntoni vieressä, pohjapiirrokseltaan miltei samanlainen, mutta yksityiskohdiltaan luotaan työntävä ja vastenmielinen.

Sen kokemuksen jälkeen pyörin sängyssäni monia öitä. En ollut suunnitellut asunnon ostoa, mutta mitäpä, jos edessäni oli rahaa vastaan mahdollisuus Muuttaa Kotiin?

Omanlaisensa elämä

Voisiko koirakatraan emäntä edes haaveilla muusta, kuin omakotitalosta, eikö sellainen olisi hölmöä? Miksi niitä koiria piti olla niin paljon, jos vaihtoehtona ei edes pitänyt metsän keskellä sijaitsevan torpan rajaamista? Kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Olenko hullu?

Olenko ollenkaan oikeanlainen? Miksi minä en haaveile lapsikatraasta, miksi en bilettänyt ollessani sinkku? Pitäisikö isolla pihalla varustetun omakotitalon olla jokaisen koiramuijan unelma, kuoppineen, koirankakkoineen ja pihalle raijattuine, sateen riepomine leluineen?

Kirjoitin kuvatekstiin Instagramiin siitä, onko ok elää omanlaistaan elämää. Sellaista, jonka käsikirjoitus ei etene tuttuja uria. Onko ok elää sellaista elämää, joka saa oman sydämen läikkymään ilosta. Onko ok sivuuttaa asiat, jotka eivät itseä kiinnosta ja onko ok starttailla moottoria, vaikka on jo kertaalleen ajanut sata lasissa mäntyä päin.

Elämän ainutlaatuisuus ja sen hyväksyminen

Onneksi kirjoitin. Sain paljon hyviä vastauksia ja käsityksen siitä, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Kokemus siitä on usein tärkeä. Varmaan siksi olen innostunut avaamaan ajatuksiani useamminkin netissä. Ruutujen toiselta puolelta löytyy aina joku, joka voi samaistua, vaikka omassa lähipiirissä itsensä kokee kummajaisena.

Keskustelu Instagramissa osoitti, että teki elämässään minkälaisia valintoja tahansa, löytyi joukosta aina epäilijöitä. Jos ei ulkopuolelta, sellainen löytyi itsestä. Ne, jotka elivät unelmiensa siivittämänä lasten keskellä, olivat tulleet vanhemmiksi liian varhain – tai liian myöhään. Ne, joilla ei ollut lapsia miettivät, pitäisikö olla. Ja ne, jotka elivät ruuhkavuosiaan lasten keskellä ihailivat uraorientoituneita ikätovereitaan tai haaveilivat samanlaisista matkoista, kuin mihin naapurit kykenivät. Pitäisikö minunkin opiskella uusi ammatti? Pitäisikö matkustella? Ostaa vene? Lasketella, joogata, crossfitata?

Luin kommentteja ja ymmärsin, että loppujen lopuksi meidän kaikkien polut nykyhetkeen ovat varsin omanlaisiaan – siitäkin huolimatta, miltä ne nopealla silmäyksellä näyttävätkään. Meidän ei kannata verrata itseämme muihin, vaan keskittyä oman sisimpämme äärelle: sen, minkälaisen elämän minä haluan. Mikä minulle on tärkeää.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ei ole. Kaikenlaiset raamit ja lokerot ovat vain turhaa kuvitelmaa, eikä oletuksia kannata tehdä. Meidän jokaisen polut nykyhetkeen ovat kaikki omanlaisiaan välittämättä siitä, miten normaalilta tai epänormaalilta niiden taittaminen on ulkopuolisista näyttänyt.

Ja siksi juuri minä, kuten varmasti juuri sinäkin, olemme juuri nyt oikeassa paikassa, oikeiden asioiden äärellä. Ja niinpä minä lähetin tarjouksen rivitaloasunnon ostamisesta; ajatella, kolmen koiran omistajana.

Ps. Blogiani voi seurata myös blogipalvelu Bloglovinin kautta.

38

Mitä Sumu on opettanut vuoden aikana?

Sumu muutti meille toukokuun 5. päivänä vuosi sitten. Olemme siis tällä päivämäärällä saaneet tutustua toisiimme vuoden ajan. Olemme jakaneet yhteistä arkea ja kuka tietää, ehkä molemmat oppineet jotakin toisiltamme.

Sumun ottaessani toivoin, että eläköitynyt valjakkokoira veisi arkemme uusille urille. Kaipasin elämääni sisältöä ja kipinää, jonka menetin kahden minulle hyvin tärkeän koiran kuoltua keskenään lyhyen ajan sisällä.

Minusta tuntui siltä, että minä ja nuoret whippettini Olmi ja Alpi vain lilluimme epämääräisessä välitilassa. Arjesta oli vaikea löytää sisältöä, inspiraatiota tai innostusta; onneksi meillä sentään oli toisemme – ja sitten, vähän myöhemmin Sumu.

Aluksi kahden viikon koejaksolle kotiimme muuttanut Sumu tulikin jäädäkseen. Se on tuonut mukanaan yhden alati viuhuvan hännän, paljon iloa sekä odottamattomia oivalluksia. Olen joutunut sen kautta pysähtymään itseni ja odotusteni äärelle yhä uudelleen. Aiemmin itsestään selviltä tuntuneet asiat ovat kohdanneet kiemuroita ja asettuneet sitten uusille uomille. Elämäni koirien kanssa on nyt aivan erilaista kuin ennen – ja sehän onkin juuri sitä, mitä alun perin toivoinkin.

Mitä Sumu on opettanut kuluneen vuoden aikana?

1. Ajattelevaksi ihmiseksi minä ajattelen melko vähän.

Yksi suurimmista oivalluksistani Sumun tulon jälkeen on, että jos hankin seisojatyyppisen lintukoiran, en voi saada paimentyyppistä palveluskoiraa. Ihan niin kuin minä jotenkin yllättyisin siitä, että keittiöön hankittu kahvinkeitin ei pesekään pyykkejäni puhtaan valkoisiksi. Kuulostaa vähän hassulta (kyllä vain), mutta tämä tieto todella pääsi yllättämään minut. (Kuten sanoin, näyttäisi siltä, että en ajattele kovinkaan paljoa.)

Laumala -yritystään pyörittävä Salli tiivisti asiaa hienosti taannoin Facebookissa. Hän puhui pentutestauksen tärkeydestä. Siitä, kuinka Opelia tarvitsevan ei kannata hankkia Ferraria. Ja siitä, kuinka Ferrarin moottorilla varustettu sirkkeli ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin vaihtoehto lapsiperheen olohuoneen lattialle.

Olen saman asian äärellä – yllättynyt uuden kahvinkeittimeni ominaisuuksista siis – mutta onneksi kyseessä ei ole sirkkeli sen enempää, kuin lapsiperhekään.

En odottanut, että 18 vuoden koirakokemuksen jälkeen voisin edes takaperin silmät kiinni kävellessäni kompastua tähän päivän selvään asiaan. Mutta niin siinä vain kävi.

Onneksi vierelläni on häntäänsä vallattoman paljon heiluttava luppakorva, joka antaa pienen ajatusvirheeni anteeksi – kunhan vain nöyrryn oppimaan ja kuuntelemaan sitä, mitä se on tullut kertomaan.

Kun hankin Sumun, ymmärsin (ja halusin), että käsissäni on jotain uutta. Jotain sellaista, mistä minulla ei ole aiempaa kokemusta ja mikä voisi opettaa minulle jotain, mitä en vielä tiedä. Näyttää jotain, mitä en ole vielä koskaan aiemmin nähnyt. Ja niin Sumu totta totisesti tekikin. Halusin jotain uutta ja sitä myös sain.

Uusi ja minulle vieras tarkoittaa ennen kaikkea toisenlaisia lähestymistapoja, uusia näkökulmia. Lintukoiran kanssa samoillessani minun on turha odottaa, että sillä olisi halukkuutta pitää laumaa kasassa, kuten edesmennyt paimeneni teki. Tai noutaa metsän hienoimpia karahkoja näytille vain, jotta saisi nähdä häivähdyksen hymystäni, kuten edesmennyt noutajani teki. Sumu ei ole toisinto mistään edellisestä koirastani – eikä sen tarvitsekaan olla. Ja se on oppitunneista tuntuvin, mutta myös tärkein.

2. Aikuinen koira ei ole sama asia, kuin valmis tai puolivalmis paketti.

Aikuista koiraa hankkiessani luulin, että saan käsiini puolivalmiin paketin. Odotin, että pääsen helpommalla, kun koiranpennun naskalihampaat eivät retuuta kenkiä, roiku verhoissa tai pureskele maton kulmaa.

En ajatellut, että myös aikuinen koira voi pureskella maton kulmaa, tuunata verhoja ja jos nyt ei retuuttaa kenkiä, niin ainakin nyppiä sohvatyynyihin pieniä reikiä. Kuten jo postauksessani ”Miksi aikuisen kodinvaihtajakoiran hankinta hirvitti minua” pohdiskelin, koiranpentu on kuin tyhjä taulu, mutta aikuisella kodinvaihtajakoiralla on jo omat kiemuransa; kenties syvällekin pinttyneet toimintatavat ja ajatusmallit.

Entisenä ulkokoirana Sumulla ei onneksi ole jo perinteeksi muodostuneita tapoja verhojen tai sohvatyynyjen suhteen. Siitä huolimatta sekä verhot, että sohvatyynyt ovat kärsineet Sumun tulon jälkeen. Uskon sen heijastelevan ennen kaikkea meidän akkuja lataavien ulkoilumaastojen puutetta, josta viimeksi kirjoitin. Sumun kohdalla irtaimiston tuunaaminen ei ole mitenkään hälyttävä ongelma, mutta yllättää joka kerran toistuessaan.

Arvelin kyllä, että ulkokoirana olleen Sumun käyttäytymisen eteen saattaa joutua näkemään vaivaa. Odotin, että minun tulee opettaa se sisäsiistiksi (olin väärässä!) tai, että se saattaisi tuhota joitakin huonekaluja, jos ja kun se on tottunut vauhdikkaampaan elämänrytmiin ja tylsistyy kotioloissa.

Se, mitä en arvannut oli, että vielä lukuisten yhdessä vietettyjen kuukausienkin jälkeen koira saattaa yllättää tuhoamalla satunnaisesti jotain minulle kuuluvaa. Kenties hampaisiinsa saamansa kirjan sen jälkeen, kun kirja on koreillut kuonon korkeudella jo useiden kuukausien ajan – eräänä päivänä se vaan saattaa kohdata loppunsa, tuosta noin vain. Näennäisesti näyttää siltä, ettei ole väliä, onko taustalla tavanomaista aktiivisempi, tai tavanomaista rauhallisempi viikko – vai jotain siltä väliltä.

Meillä on vielä paljon opittavaa toisistamme.  

3. Jokainen koira on yksilö. Toista: jokainen koira on yksilö.

Kesäkuussa 2018 lopetettu paimenkoirani Elna oli arjessa enemmän, kuin oikea käteni. Se auttoi minua kasvattamaan whippeteistäni kunnon koirakansalaisia. Se ohjasi niitä lempeästi, mutta määrätietoisesti. Se osasi leikittää nuorempiaan, mutta myös asettaa niille selkeät rajat, joiden suhteen se ei ollut valmis kompromisseihin.

Minulla on vanhoissa Instagram -julkaisuissani lukemattomia muistoja tärkeistä hetkistä aiemman laumani kanssa. Sateisen lenkin jälkeisiä tunnelmia siitä, kuinka Elna kuivasi whippettejä huolellisesti nuollen. Ja siitä, kuinka poikien nahjustaessa sisätiloissa Elna tuli pysäyttämään leikin vaativalla murahduksellaan juuri ennen, kuin leikki olisi yltynyt sohvan selkänojaa pitkin toteutettavaksi ralliksi. Ulkoillessamme Elna tarkkaili koko laumaa ja piti sitä koossa. Jos Olmi ehtikin livahtamaan riistan perään, takaisin palatessaan Elnalla oli sille suorat sanat sanottavanaan.

Kun olin jotakuinkin selvinnyt Elnan kuolemasta ja katsellut aikani orvolta vaikuttavia whippettejä ajattelin, että aikuinen narttu laumassamme olisi oivallinen lisä. Laumani kaipasi särmää ja hahmoa, jolla olisi näkemystä ja auktoriteettia, sekä selkeä käsitys tietynlaisesta moraalista, jota Elna tuntui ilmentävän vahvasti.

– Mitäpä tästä sanotte, ajattelin viekkaana, kun laskin vuosia valjakon johtokoirana työskennelleen Sumun pihalle tutustumaan nuorisoon ensimmäistä kertaa. Vaan johtokoiran itsevarmuus ilman kaikkia sen (entiseen) laumaan kuuluvia hahmoja oli karissut tiehensä. Sitä hirvitti, kun se myöhemmin sisätiloihin saapuessaan kohtasi television, jonka mustalta ruudulta heijastui sen oma peilikuva. Ryhditön luppakorva hiippaili huoneesta toiseen, eikä yhtään tiennyt, mitä tulevan pitää.

Whippetit tarkkailivat omituista tulokasta ymmärtämättä, mikä otusta vaivasi. 6-vuotias narttu vaikutti niiden silmissä ihmeelliseltä. Vaikka ne tuntuivat ymmärtävän Sumun fyysisen iän, palakaan koiran olemuksesta ei henkinyt iän usein mukanaan tuomia ominaisuuksia (kuten itsevarmuutta). Sumun olemus henki enemmänkin hämmennystä uutta maailmaa kohtaan ja jopa pientä varovaisuutta sen suhteen, voisiko tähän uuteen, ympäröivään maailmaan luottaa. Se on luonnollista Sumun taustat huomioon ottaen, sillä se todella tuotiin sille aivan uuteen maailmaan.

Myöhemmin kuulin, ettei valjakkoa ylipäätään johda lauman kovin ja terävin koira. Ominaisuuksiltaan pehmeä ja luotettava eläin on luonteva vaihtoehto johtokoiraksi, sillä sellaiseen eläimeen valjakon ohjaaja pystyy täsmällisesti vaikuttamaan.

Kuukausien aikana Sumu asettui taloksi, mutta tästä aikuisesta nartusta ei koskaan tullut laumamme kiistatonta kuningatarta. Sen sijaan saimme oppipojan, jolle minä ja whippetit opetamme hyväksi havaitsemiamme käytäntöjä. Alpi rötväämisen saloja ja Olmi sellaisia seikkoja, kuten riistalle livahtamista metsän kulmalta.

Yhteenveto

Tärkein oppi liittyy siihen, millaista on hankkia uusi koira. Oli uusi koira sitten samaa tai eri rotua tai roturyhmää kuin aiempi koira, oli toiveena ja tulevaisuuden suunnitelmina sitten mitä tahansa, todennäköisesti olet keskittynyt ihan vääränlaisista asioista etukäteen huolehtimiseen tai aivan vääränlaisten asioiden odottamiseen. Käsiisi lasketaan joka tapauksessa kokonaan uudenlainen hahmo, täysin omanlaisensa koira.

Tulet saamaan koiran, jollaista et ole koskaan aiemmin kohdannut. Mutta pysy valppaana, sillä se on samalla koira, jollaista et myöskään tule enää koskaan myöhemmin kohtaamaan.

42