Vuoden viimeisien viikkojen aikana, vajaa vuosi Inton kuoleman jälkeen valmistelin koko blogitaipaleen viimeistä postausta. Jäähyväisjulkaisua, joka toimisi omalta osaltani pisteenä tälle sosiaalisen median koiramaailmalle.
Kuluneen vuoden aikana minä nimittäin ymmärsin, ettei kyse koskaan ollut pelkästään koirista. Ei minua koirat inspiroineet kirjoittamaan: eivät koirat olleet se juttu. Kyse olikin minun ja alkukantaisen matkakumppanin välille syntyneestä sanattomasta yhteydestä, harvinaislaatuisesta taajuudesta, joka inspiroi minua kirjoittamaan ja havainnoimaan. Oppimaan lisää ja pohdiskelemaan. Katsomaan maailman menoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta.
Valehtelisin jos väittäisin, etteikö kulunut vuosi olisi ollut raskas ja kuluttava. Sen lisäksi, että olin hädin tuskin toipunut Elnan kuolemasta ja kaikesta siitä, mitä yksityiselämässäni oli tapahtunut ja tapahtui, jouduin myös hyvästelemään Inton. Ystävän, jonka kanssa tein matkaa täysi-ikäistymisestäni kolmenkympin kieppeille saakka. Meni pitkään, ennen kuin minä ja laumani pääsimme taas raiteillemme.
Erikoisinta oli seurata whippettien elämää. Ne olivat aina olleet porukan junnut. Elna ja Into olivat aina olleet niiden ja maailman välissä, ja yhtäkkiä ne joutuivat seisomaan omilla jaloillaan, ilman suojakilpiään, eikä minusta ollut apua. Olin kuin kivipaino hihnojen päässä, ja samaan aikaan kun olin huolissani whippeteistä, ne olivat huolissaan minusta.
Levoton kaiho ei jättänyt minua rauhaan ja niinpä laumaamme liittyi 6-vuotias sekarotuinen narttu, Sumu. Toivoin, että se toisi arkeen hieman ryhtiä ja auttaisi minua kasvattamaan kadonneista pojista kunnon koirakansalaisia. Tullessaan se voisi muuttaa arkea niin, että en enää unohtuisi vellomaan siihen, mitä minulla ei enää ole.
Sumu tulikin ja muutti kaiken, mutta ei todellakaan siten, kuin olisin odottanut. Sumu oli ihan yhtä hukassa kuin minäkin. Sitten tapahtui onnettomuus, jossa Alpi menetti itseluottamuksensa ja yhtäkkiä elin keskellä kaoottista koiraperhettä, johon en saanut minkäänlaista otetta.
Oli masentavaa elää arkea sellaisen koiralauman kanssa, jota ei ollenkaan tunne omakseen. En tuntenut edes itseäni: olin elänyt pitkissä parisuhteissa 14-vuotiaasta saakka ja ensimmäistä kertaa elämässäni opettelin olemaan yksin. Eikä se pelkästään riittänyt: olin murtunut ja maailman tuulien runtelema.
Rämäpäänä tunettu Alpi ei voinut sekään hyvin; se pelkäsi pitkään jokaista äkkinäistä liikettä ja rapsahdusta. Se ei luottanut enää itseensä, minuun tai siihen, että se voisi hallita ympäristönsä tapahtumia. Ja kun kaiken tämän keskelle tuotiin pehmeä narttukoira, Sumu, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä vielä mitään, mutta joka aisti ympärillään epävarmuutta ja pelkoa, oli coctail valmis. Ainoa, joka meitä olisi voinut kannatella oli Olmi. Mutta Olmi ei ole koskaan tullut tunnetuksi hermorakenteestaan, vaan se on elänyt elämäänsä pikemminkin kuin Muumilaakson tarinoista tuttu Nipsu; selkäni takana maailmalle uhitellen, rikkauksia ja ruokaa (eli hellyyttä ja vatsan täytettä) röyhkeästi havitellen.
Siinähän se kesä sitten vierähtikin. Kuljin remmien päässä kuin perunasäkki ja yritin suoriutua velvollisuuksistani. Koirat saivat ruokaa ja liikuntaa, mutta some ja kaikki ylimääräinen sai jäädä.
Löysin sisäisen rauhan puutarhatöistä, savityöpajasta ja urheilusta. Aloin käymään joogatunneilla, joita toteutetaan tunnelmallisessa vanhassa kanalassa. Sen maalatut kalkkiseinät, lautakatto ja vanhat jykevät tukihirret luovat yhdessä rauhoittavan tilan pysähtymiselle.
Erään kerran, kun puolitoistatuntisen joogaharjoituksen loppurentoutus oli käynnissä, näin unen rajamailla häivähdyksen Intosta. Pörhöisen ystäväni tuikkivista silmistä, näyttävästi puolelta toiselle liehuvasta hännästä ja koko koirasta. Mielikuva, ellen jopa sanoisi kohtaaminen, oli niin toden tuntuinen, että tuntui, kuin Into ihan todella olisi käynyt jättämässä hyvästit. En tiedä, tulinko sillä hetkellä hulluksi, mutta kyyneleet eivät lakanneet virtaamasta edes kotimatkalla. Voi olla, että sillä hetkellä alitajuntani suostui viimein päästämään irti, koska tapahtuman myötä olin selkeästi päässyt surutyössäni eteenpäin.
Pakkasöiden myötä asiat alkoivat pikkuhiljaa järjestymään ensiksi oman pääni sisällä, ja sitten luontaisena jatkumona myös koiralauman keskellä. Henkinen, pala palalta rakentuva hyvinvointini alkoi nopeasti heijastumaan koiriinkin.
Sen lisäksi, että arki on viimein tasaantumassa uomiinsa, olen alkanut tuntemaan hengenheimolaisuutta Sumua kohtaan.
Se ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä me molemmat olemme hiljattain poistuneet omalta mukavuusalueeltamme: sellaisien asioiden parista, joita me olemme aina tehneet ja joiden parissa meidän on ollut luontevaa elää. Olemme kulkeneet risteyskohdan ohi ja löytäneet hiljattain aivan uudenlaisen tavan olla ja elää, eikä meidän kummankaan kehitys tule varmastikaan loppumaan vielä pitkään aikaan, vaikka vielä toisinaan askel on haparoiva.
Alpi on saanut jotain itsestään takaisin samaan tahtiin kuin minäkin. Ja vaikka näistä kuvista saattaakin välittyä seesteinen tunnelma, Alpi juoksi kuvauspaikalla kuin villiintynyt vasikka: täynnä voimaa ja luottoa siihen, että elämä kantaa. Ja siihen, että se on myös hauskaa.
57
